Mitä sä rageet? – teini katsoo maailmaa hormoniverhon läpi

Jos tuskailet, ettei teini enää katso silmiin, vastaa kysymyksiin tai sano edes moi, voi olla helpottavaa tietää, että se on täysin normaalia. Kun nuoren kommunikaatio lyhenee ja sanat vähenevät, hänen sisällään on meneillään valtavasti uutta. Nuori ei tiedä itsekään, haluaako lähelle vai kauas.

”Jokainen, jolla on murkkuikäinen pohtii mitä avoimelle, ihanalle ja keskustelevalle lapselle on tapahtunut. Nuori tuntuu olevan liimautunut puhelimeensa; hän pyörittelee silmiään, katoaa hupparinsa taakse ja kyselee, miksi ikinä on syntynyt tähän perheeseen”, tunnetaitokouluttaja Anne-Mari Jääskinen kuvailee luennollaan.”

Muutos lapsesta murkkuikäiseksi kestää yleensä yhdestä yöstä noin vuoteen. Muutos entiseen hiljaiseen ja kilttiin lapseen voi olla raju. Vaiheen, jolloin nuori on etäisimmillään sanotaan kestävän noin kahdesta neljään vuotta. Tässä vaiheessa aikuisella voi olla isokin suru puserossa.

”Vanhemmalle tulee usein epätoivoinen olo: apua, mulla ei enää ole kontaktia lapseeni.” Pelottaa ja hämmentää. Huolettaa, mahtaako lapsella itselläänkään olla yhteyttä itseensä. Jos itsessään pystyy huomaamaan tuon surun ja antamaan sille tilaa, tilanne on hyvä. Silloin aitoa tunnettaan voi rauhassa kokea ja tutkia, eikä sen tarvitse muuntautua aikuisen turhautumiseksi tai omaksi kiukuksi nuoren päälle.

Nuorella on meneillään valtava määrä erilaisia tunteita, hämmennystä ja hormonimyrsky. Ajatus on, että pitäisi olla jo iso, mutta samalla sisällä tuntuu, ettei vielä ole. Jos aikuinen kykenee silloin laskeutumaan omaan suruunsa ja kohtaamaan sen, hän kykenee myös kohtaamaan lapsensa suuren turvattomuuden.

Turvattomassa tilassa tarvitaan turvaa. Sitä aikuinen ei voi välittää, jos katsoo vain nuoren tuomittavia tekoja ja tekemättä jättämisiä, räyhää ja alituiseen muistuttelee vastuista. On osattava relata ja luoda leppoisaa ilmapiiriä, missä nuori voi omaan tahtiinsa avautua ja tulla lähelle, kun aikuinen ensin tarjoaa itsensä liki, puuhastelee ja juttelee, muttei painosta. On hyvä muistella myös oman nuoruuden toilauksia. Silti sinustakin on tullut ihan kelpo aikuinen.

Välitä ja ole tarjolla

Nuori palaa aikanaan takaisin lähemmäs, mutta irtautumisvaihe on välttämätön. Silti aikuinen voi sopivalla hetkellä sanoittaa omaakin tunnetta lapselleen. Nuorelle voi vaatimatta kertoa kaipaavansa läheisyyttä hänen kanssaan. On toki mahdollista, että aikuinen tulee silloinkin torjutuksi – sekin on luonnollista. Sisällä nuori kuitenkin tiedostaa olevansa välitetty ja rakastettu. Jos välittämistä ei tee teoillaan ja olemuksellaan näkyväksi tai tuo sanallisesti esiin, sitä ei voi myöskään aistia.

”Kuulen usein vanhemmilta, että nuori ei ole puhunut jostakin asiasta tai että aikuinen itse ei ole saanut tilaisuutta ilmaista jotakin. On vanhemman tehtävä luoda tilaisuuksia, turvaa ja tilaa puhua. Sitä synnytetään omalla kiinnostuneisuudella nuorta kohtaan. Paikalla ja läsnä olemalla, nuoren kanssa utelematta puuhastelemalla, yhteisillä treeneihin kuskaamisreissuilla vaikka vain hiljaa autossa ajellen tai viikonloppuna lempipizzaa yhdessä tehden.”

Mitä murkulla on meneillään?

Murrosiässä nuoren aivot järjestäytyvät uudelleen. Tytöillä käynnistyy estrogeenituotanto, pojilla testosteronituotanto. Pojat ovat murrosiässä kehon kemioiden vuoksi usein jatkuvassa pakene tai taistele -tilassa; siksi kohellus ja vauhti voi paikoin olla rajua. Säätelytaitojen kehittymiseen nuori tarvitsee aikuisen mallia. Aivojen stressin säätelystä vastaava etuotsalohko kypsyy ja kehittyy 25-30 vuotiaaksi asti. Jarrut siis ovat vielä pitkään hakusessa, vaikka kiihdytys nollasta sataan onnistuukin.

Koska mielihyvähormoni dopamiinia erittyy nuoren aivoissa purkauksittain, nuorella on jatkuva tarve toimintaan ja tapahtumiin. Dopamiinintuotanto liittyy uuden oppimiseen ja omaksumiseen: siksi nuorelle levolliset mökkiviikonloput viikoista puhumattakaan tylsien vanhempien seurassa ovat jo fysiologisesti haastavia.

Sen sijaan nuorta kiinnostaa, mitä tapahtuu jos vetää keskellä kaupunkia housut alas, huutelee aikuisille tai tekee muuta aikuisen mielestä arveluttavaa. Nuori tutkii jatkuvasti, mitä omasta toiminnasta seuraa ja laajentaa tuntemustaan maailmasta uutta kokeilemalla.

”Nuoren kanssa kannattaa ihmetellä asioita. Meillä aikuisilla on yleensä hirveä hinku tuoda valmiita neuvoja ja ratkaisuja, mutta ketä kiinnostaa valmiit vastaukset? Anna nuorelle mahdollisuus oivaltaa itse. Hänen oivalluksensa ei välttämättä ole sitä mitä itse haluaisit, mutta sinun tehtäväsi aikuisena on kärvistellä vieressä, kun nuori tutkii ja löytää uutta. Toki rajojakin tulee nuorelle ilmaista – kertoa miten tässä maailmassa on ok toimia. Miten itsen ja muiden kanssa tullaan parhaiten juttuun ja miten se myös pitkällä tähtäimellä palkitsee.”

Aikuisen tehtävä on zenittää ja olla rajapyykkinä

Aikuinen voisi kuulostella, millainen malli hän itse on lapselleen, eli kuinka hän kohtaa omia tunteitaan ja tarpeitaan. Millaisia rajoja itselleen asettaa vaikkapa somen ja älypuhelimen suhteen ja etenkin, miten itse niitä noudattaa. Lapsi ja nuori oppii hahmottamaan itseään, rajoja, maailmaa ja tunteitaan aikuisen mallin kautta.

”Vanhemmuus on zen-harjoitusta. Tehokas tapa tulla yhteyteen itseensä ja toiseen on rauhoittaa sydämen syke ja säädellä stressireaktiota, eli myös tunneraktioita, hengittämällä. Koska nuori ei osaa vielä täysin säädellä rauhoittumistaan, voi aikuinen omalla olemuksellaan ja hengityksellään rauhoittaa sekä itseään että nuorta.

Kun tiedät omat hälytysmerkkisi eli tunnistat, että kohta kilahtaa, keskity hengittämään syvään. Pohdi omaa toimintaasi eri tilanteissa: jos toimin nyt näin, viekö se etäämmäs vai lähemmäs nuorta? Pitääkö juuri tähän tilanteeseen puuttua? Uhkaako jokin lapseni terveyttä – vai voinko antaa asian olla, vaikka en pidäkään siitä tai se on arvojani vastaan?”

Jos aikuinen ei ole tunnekehoyhteydessä itsensä kanssa, hän vuorovaikuttaa rooliensa ja maskinsa kautta – silloin lapseen ei synny sydäntason tunneyhteyttä. Kun aikuinen suostuu omiin tunteisiinsa ja kuulee hengitykseen ja kehoonsa pysähtymällä itse omaa tarvettaan nalkutuksensa tai muun toiminnan alla, yhteys mahdollistuu. Silloin tunteitaan ja tarpeitaan voi sanoittaa nuorelle minä-muotoisesti – rehellisesti ja vaatimatta.

Nuoren kokeillessa maailmaa ja minäpystyvyyttään, rajojaan ja mahdollisuuksiaan, aikuinen näyttää, missä turvalliset, mutta ehdottomat rajat kulkevat. Aikuisen mahtikäsky on raja, jota ei ylitetä. Se nousee vanhemman omista tunteista ja tarpeista: tämä ei ole minulle ok. Olen todella pettynyt, koska haluan voida luottaa yhdessä sovittuihin asioihin ja tietää, että olet turvassa. Kun aikuinen ilmaisee lapselle mahtikäskynsä, hän voimaviestii syyttämättä. Se asettaa nuorelle turvallisen rajan.

Uskaltaudu ei-tietämisen tilaan  

”Kun aikuinen jaksaa muistaa lapsen ja nuoren tarpeet tämän käyttäytymisen alla, tilanteisiin syntyy hyväksyntää.” Vaikka aikuinen ei hyväksyisi nuoren käytöstä, hänen tarpeensa voi aina hyväksyä. Uskaltaudu nuoren kanssa ei-tietämisen tilaan, ihmettelemään tunteita, tilanteita ja maailmaa hyväksyvästi.

Hyväksyminen ei tarkoita, että siedät mitä tahansa vaan että viestität nuorelle, että näet hänet kaiken häsläyksenkin alla. Kun nuori sekoilee, on tärkeää muistuttaa, että hän selviää, riittää, pärjää ja pystyy. Ja että aikuiseksi kasvamiseen kuuluu myös omien valintojensa seurauksista vastaaminen.

Nuoren kanssa eläessäsi joudut jatkuvasti vastatuksin itsesi kanssa: nuori peilaa kuinka itse hyväksyt itseäsi ja mitä omassa tunne-elämässäsi on meneillään. Pohdi, onko nuoren sohellettua olennaista muistuttaa pelkästään hyvistä tavoista, mitkä sinällään toki auttavat sopeutumaan yhteiskuntaan, vai voisitko auttaa nuorta myös sietämään syyllisyyden- ja häpeäntunteitaan ja ottamaan niistä oppia?

Jos jätät nuoren vain yksin selviämään häpeän tunteistaan, hän todennäköisesti oppii nielemään niitä, koska häpeää on sietämätöntä kohdata yksin, ilman rakkautta vierellä. Pikkuhiljaa muitakin tunteita menee yhden mukana ja tunnekehoyhteys alkaa heikentyä. Nuoren naureskelu on usein häpeän tunteen peittämistä ylimielisyyden verhon alle.

Rakkaista irrottautumiseen tarvitaan voimaa

Kaiken kaikkiaan nuoruus on aina kokijansa näköinen, kokoinen ja vahvuinen. Koki sitä itse tai oli vieressä katsojana kokemassa. Kasvun ja itsenäistymisen mahdollistajana se on vertaansa vailla. On irrottauduttava niistä, jotka lähimpänä itseään ovat tähän saakka olleet – vaikka sitten vihan ja häpeämisen avulla.

Kun oikein rakkaista on irrottauduttava, se tekee kipeää ja harvoin tapahtuu lempeästi. Mutta kaiken rajuuden keskellä voi aikuisena kiinnittää itsensä ajatukseen: kyllä tästäkin nuoresta vielä kelvollinen aikuinen kasvaa! Ja muutaman vuoden päästä näitäkin aikoja voidaan yhdessä muistella, vaikka leppoisasti iltaa yhdessä vierekkäin istuen.

Teksti on kirjoitettu Anne-Mari Jääskisen keväiseltä Mitä sä rageet -luennon pohjalta.


Jääskisen nuorille suunnattu kirja ”Mitä sä rageet? #tunteita sikanolosta sairaan” siistiin ilmestyi keväällä 2017. Kirjassa on 40 harjoitetta nuorelle itselleen.

Syyskuun lopulla ilmestyvä ”Mitä sä rageet? Lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen” -kirja on vanhemmille ja kasvattajille suunnattu käytännönläheinen käsikirja, jossa tunteiden dynamiikkaa, lapsen tunnekehitystä, tunnetaitoja ja niiden tukemista käsitellään aikuisen näkökulmasta. Kirjassa on 50 harjoitetta tehtäväksi lasten ja nuorten kanssa.

Lisätietoa kirjoista.


Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Marin toiveena on auttaa lapsia ja nuoria ilmaisemaan itseään vapaasti ja rohkeasti ja tulemaan aikuisen taholta kuulluksi ja nähdyksi kaikkine tunteineen.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tunnetaito-ohjaajaksi kasvetaan oman herkkyyden kautta

Kätketyt prinsessat ja avautuvat sydämet

Salin lattialle on levitetty kankaita ja kruununmuotoisia tuikkukippoja. Piiriin istuu 14 eri ikäistä naista, vuoden mittaisesta koulutuksesta juuri valmistuvia Lasten Tunnetaito-ohjaajia.

Marja-Leena Paananen on kerännyt kurssilaiset piiriin ja kertoo sadun kätketyistä prinsessoista; siitä, kuinka alakouluikäiset tytöt löytävät voimansa ja rajansa. Niin on käynyt Marja-Leenan koulutuksen aikana ohjaaman ryhmän lapsille. Yksi ujo tyttö on uskaltautunut sanomaan opettajalle vastaan, toinen on puolustanut paikkaansa luokassa ja kieltäytynyt kiusatuksi tulemisesta.

Lopputyöesitys liikuttaa muita valmistuvia: tunne siitä, että koulutuksen aikana syntyy itsekin uudelleen ja löytää voimansa syvemmin kuin koskaan, on tuttu.

”Tajusin jossakin vaiheessa, että tämä koulutus ja tunneryhmän vetäminen onkin matka omaan herkkyyteeni”, Maru kertoo ryhmälle. ”Oivalsin, kuinka toisten ihmisten – tai ryhmän lasten – odottaa reagoivan samalla tavalla ilossaan tai raivossaan, kuin itse reagoi. Toisilta ei pidä odottaa mitään tiettyä. Koko koulutus ja tunnetaitoryhmän vetäminen on avautumista epävarmuuden ja odottamattoman sietämiselle. Ja kun sille avautuu, avautuu sydänten kohtaamiselle. ”

”Luotan siihen, että vaikka ryhmätapaamiskertoja oli vain kymmenen, ne tulevat kantamaan näitä tyttöjä pitkään. He alkoivat ilmaista ja tulla näkyviksi omana itsenään. Se kertoo oman arvon tunteen löytämisestä.”

Kokemuksellisuutta ja kuulluksi tulemista

Ryhmässä on käytetty tapaamisten aikana erilaisia harjoitteita: luovaa ja kehollista tunnetyöskentelyä, liikettä ja tanssia, satuhierontaa ja tunnepantomiimia.

Koulutuksen luonut tunne- ja taideterapiaohjaaja sekä vuorovaikutuskouluttaja Anne-Mari Jääskinen korostaa, ettei tunnetaitoryhmän taika ole harjoitteissa itsessään vaan siinä, että aikuinen kohtaa lapsen avoimesti, herkkänä ja itsekin kysymysten tilassa, ei niinkään etukäteen määritellyn kaavan mukaan tai roolin kautta.

”Tunnetaidot eivät ole sitä, että lapsi pelkästään hallitsee tunteitaan ja käyttäytyy hyvin. Pointti on, että kaikki saavat olla mitä ovat ja tulevat kuulluksi ja nähdyksi. Siitä alkavat hyvinvointi ja voimaantuminen ja sitä kautta myös se asiallisesti muitakin kohtaan toimiminen.”

Vastavalmistuneet Lasten Tunnetaito-ohjaajat Tiina Aulanko-Jokirinne ja Marja-Leena Paananen toukokuussa Järvenpäässä.

Ohjaajana on uskaltauduttava antautumaan

Yksi valmistuvista, Tiina Aulanko-Jokirinne, kertoo haastavasta tunnetaito-ryhmästään, jossa lapsilla on ylivilkkautta, aggressiivisuutta ja erilaisia pulmia.

”Aluksi tunnetaitoryhmää pitämään meni jännittynyt ja kontrolloiva aikuinen. Sitten auki oleva, ennakko-odotuksistaan irti päästänyt tyyppi. Jossakin vaiheessa olin tosi epätoivoinen: voinko ikinä saada toimimaan ryhmän, jossa kosketus herätti lapsissa kipukokemusta ja jossa osa epäili, että aion varmasti myrkyttää heidät. Kahdeksannella kerralla olin itse antautunut ryhmälle sellaisena kuin se oli.”

”Koin, että avauduin kaoottisuudelle itsessäni, enkä yrittänyt hallita mitään. Menin lasten luokse asenteella: onpa tosi kiinnostavaa, mitä tänään tapahtuu. Se oli ensimmäinen kerta, kun koko ryhmä teki asiat yhdessä. Lopulta satuhieronnasta tuli niin iso hitti, että ylivilkkaat pojat pyysivät, että tekisin oikein pitkän hieronnan, mahdollisimman hitaasti.”

Vaikka lopputyöesitystään pitävän Tiinan kokemuksesta kuulee, että ryhmä on ollut haastava, välittyy myös voimakas kokemus työn syvästä merkityksellisyydestä.

”Lasten kanssa toimiminen todella kysyi omille tunteilleni ja epävarmuuteeni suostumista. Niin kauan kuin yritin kontrolloida, lapsilla oli kova vastarinta tehdä mitään. Vasta kun uskaltauduin kaaokseen ja todella läsnäolevaksi, lapsissa tapahtui muutos. He alkoivat toimia yhdessä ja innostua tekemisestä. Yksi äideistä oli valtavan liikuttunut kokiessaan pitkästä aikaa, että joku muukin aikuinen vihdoin näki hänen lapsensa sellaisena kuin tämä todella on.”

Tiinan lopputyöryhmässä saadut oivallukset omasta oppimismatkasta ja ohjaajaksi kasvamisesta Liljan Loitsuiksi puettuna.

Yhteys itseen avaa yhteyden lapsiinkin

Marja-Leenan ja Tiinan kokemuksissa ryhmistä ja koulutuksesta on sama ydin: uskaltautuminen syvään yhteyteen itsensä kanssa. Vaikeiden tunteiden ääreen pysähtyminen mahdollistaa sydänyhteyden myös sellaisten lasten kanssa, joiden kanssa aikuisilla on ollut pulmia.

”Satu kätketyistä prinsessoista ja koko prinsessanäkökulman mukaan ottaminen tyttöjen kanssa syntyi pitkällisten pohdintojeni tuloksena. Erityisopettajana näen, kuinka yhteiskunta ja kasvattajat usein suosivat ulospäin suuntautunutta ja tietyllä tavalla ilmaisullista lasta. Pohdin, kuka meistä on määrittämään, että sosiaalisuus on tärkein arvo. Silloin kaikki eivät tule nähdyksi omassa erityisyydessään”, Marja-Leena kertoo.

Tiina pohtii, että vasta kun aikuinen hyväksyy omat elämänkipunsa ja tunteensa osaksi elämäänsä, hän kykenee todella ymmärtämään toista – aikuista tai lasta.

”Yhteys syntyy, kun löytää rauhan omasta sydämestään riippumatta siitä, mitä elämässä on tapahtunut tai tapahtuu nyt. Vain silloin voi olla avoin ja ymmärtää myös toisen kipua. Lakkasin jossakin vaiheessa oman ryhmäni kanssa pohtimasta, mitä lasten elämässä tai kotona oikein tapahtuu, kun he käyttäytyvät ja toimivat niin kuin toimivat. Lakkasin suorittamasta ja antauduin.”

”Onnistumiseen liittyy aina uskallus uteliaisuuteen: ahaa, mitä tässä nyt tapahtuu? Onpa kiinnostavaa. Silloin alkaa tapahtua ihmeitä.”


Syksyn uudet Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutusryhmät aloittavat – vielä ehdit hakea mukaan kokemukselliseen ja käytännön työkaluja antavaan koulutukseen! Katso lisätietoja täältä.

 


Lue myös Lasten Tunnetaito-ohjaajien Hannen ja Sannan kokemuksia blogistamme Ohjaajakoulutus laannutti iltatähden raivarit.


 

Häpeän takaa löytyy todellinen minä Osa 2

Lapsen tunne viestii aina tarpeesta. Häpeä syntyy, kun tarpeemme jäävät tyydyttämättä varhaisissa vuorovaikutussuhteissa, emmekä tule kohdatuiksi niiden kanssa. Käännämme sisäisesti itsekin selkämme tarpeillemme, jos opimme ajattelemaan, etteivät ne ole tärkeitä.

Häpeä pitää yllä valheellista minäkuvaa: erilaisia uskomuksia ja käsityksiä omasta arvottomuudesta, riittämättömyydestä tai huonoudesta. Valheelliseen minäkuvaan kätkeytyy ajatus siitä, että jos muut tietäisivät mitä oikeasti ajattelen, tunnen tai olen, he hylkäisivät minut.

Valheellinen minä auttaa selviytymään. Opimme uskomaan, että valheellisen minän ja erilaisten roolien kautta saamme hyväksyntää. Toiselle rooli voi olla hoivaamista, jollekin suorittamista. Yhteys omiin haluihin, tarpeisiin ja autenttisuuteen on kadoksissa.

Häpeää peitetään usein muiden tunteiden tai tekemisen avulla; häpeän kohtaaminen voi olla liian kivuliasta. Kun jokin painaa ”häpeänappiamme” eli muistuttaa torjutusta häpeästä sisällämme, saatamme paeta roolien, muiden tunnereaktioiden tai jatkuvan puuhaamisen taakse. Suorittamiseen, ylikiltteyteen, raivoamiseen, addiktioihin, draamoihin tai kiireeseen.

Pakene tai taistele

Omat todelliset tunteet ja tarpeet löytyvät kehollisuuden kautta. Häpeä, kuten kaikki tunteet on psykofyysinen kokemus, johon liittyy hermoston toiminta eri tavoin. Lapsen kehittyvä hermosto tarvitsee tukea kontaktin, turvan ja rohkaisun kautta. Kontaktiin liittyy lapsen kuunteleminen, puoleen kääntyminen, kosketus ja katse. Kun lasta pelottaa, on olennaista rauhoittavan kosketuksen ja puheen kautta luoda turvaa. Rohkaisu ja kannustus puolestaan virittävät lapsen hermostoa.

Jos lapsi ei saa riittävästi kokemusta sosiaalisesta vastavuoroisuudesta, hänen sympaattinen hermostonsa yliaktivoituu. Lapsi ilmentää taistele tai pakene – tilan kautta huomion tarvettaan ”isommalla volyymilla”. Ellei sekään toimi, lapsen parasympaattisen hermoston toiminta laskee ja lapsesta tulee alakuloinen tai lamaantunut.

Lassi menee nurkkaan mököttämään – eli ilmaisee tarvetta yhteyteen, sosiaaliseen vastavuoroisuuteen. Kun Lassia pyydetään mukaan leikkiin, hän kieltäytyy: ”en tule”.

Paluu sosiaaliseen vastavuoroisuuteen tapahtuu taistele tai pakene -tilan kautta; kieltäytymällä ensin. Kieltäytymisen salliminen lapselle on valtavan tärkeää autonomian ja minuuden kehittymisen kannalta. Jos aikuinen tällaisessa tilanteessa vastaa reaktiivisesti: ”no jää sinne sitten”, lapsi oppii torjumaan tarvettaan omiin rajoihin.

Kun Lassi vetäytyy, hän tarvitsee kutsun takaisin kontaktiin ja tilan siihen takaisin palaamiseen. ”Katso vain sivusta rauhassa, olen tässä vierelläsi. Mennään ensin yhdessä ja liitytään sitten isompaan ryhmään.”

Häpeän vallasta häpeän sietämiseen

Häpeä sisältää tunteena kyvyn empatiaan, eikä siitä tarvitse päästä eroon. Häpeän vankina, valeminän takana ei myöskään tarvitse elää. Avain todellisen itsen löytämiseen ja ilmaisemiseen löytyy kehon kautta. Kehotietoisuus syntyy kehossa läsnäolemisen kautta, järkeilystä ja mielen myllystä kehoon laskeutumalla. Häpeän sietäminen mahdollistuu, kun tunteen kohtaa tunne-kehon tasolla: ”mitä aistin kehossani, mitä koen?”

Kehotietoisuus avautuu mm. tietoisen hengittämisen myötä. Syvään hengittäminen ja erityisesti pitkä uloshengitys aktivoi parasympaattista hermostoa. Keho ja mieli saavat viestin, ettei hätää ole. Silloin syntyy turvaa kohdata tunteita. Tunteen kohtaamisessa on kysymys tunteen sietämisestä, sen kanssa olemisesta.

Häpeä aiheuttaa kontaktista vetäytymistä ja juuri siksi häpeän sietämisessä on olennaista hakeutua kontaktiin juuri silloin kun tuntee häpeää. Kohti kääntyminen on ensin omien tunteiden puoleen kääntymistä, niille läsnäolemista. Se on myös oman häpeäkokemuksen jakamista sisäänpäinkääntymisen sijaan silloin kun tuntee häpeää. Luotettavan ystävän, läheisen tai terapeutin kanssa näkyväksi tulemista tunteensa kanssa.

Minuutta hoitava sisäinen puhe

Lempeä, rakastava puhe itselle hoitaa vaille jäänyttä minuuden osaa. Sen merkitys oman olotilan rauhoittamisessa tunteiden keskellä on suuri. Kun keho reagoi häpeäkokemuksen keskellä ja mieli myllertää, itselleen voi puhua rauhoittavasti ja myötätuntoisesti: ”Nyt koen kehossani näin. Silti ei ole hätää.”

Valeminän takana eläneen aikuisen hermosto alkaa muodostaa uusia yhteyksiä, kun hän palaa kehonsa tasolle kohtaamaan tunteitaan ja oppii puhumaan itselleen rauhoittavasti ja lempeästi. Lapsen hermosto kehittyy jatkuvasti ja sen tukemisessa on olennaista opettaa lapselle hyväksyvää sisäistä puhetta.

Myötätuntoinen asemoituminen itseen on oman keskeneräisyytensä hyväksymistä – sen lempeää ymmärtämistä, että meissä jokaisessa on pimeä puoli. Olemme silti myötätunnon, levollisuuden ja rakastetuksi tulemisen arvoisia.

Trauma- ja psykoterapeutti, hahmoterapeutti Heidi Valasti

Teksti on kirjoitettu trauma- ja hahmoterapeutti Heidi Valastin luennon pohjalta.

Lue myös jutun ensimmäinen osa Mikä ihmeen häpeä?

 Teemat: häpeä, häpeän sietäminen, lapsen häpeä, kontakti, häpeästä vapautuminen

Ohjaajakoulutus laannutti iltatähden raivarit

Sosiaali- ja kasvatusalalla työskentelevä kuopiolainen Hanne Hautamäki ja ylivieskalainen alakoulun opettaja Sanna Pälli vetävät työpaikoillaan päiväkodissa ja alakoulussa lasten tunnetaitoryhmää. Muutokset kantautuvat kotiin asti: kärsivällisyys on kasvanut, kiusaaminen vähentynyt ja sisaruksillekin opetetaan, että omista tunteistaan saa puhua. Myös Hannen ja Sannan omien lasten kanssa huudetaan vähemmän ja keskustellaan enemmän.

Hanne:

”Ennen tunnetaito-ohjaajan koulutusta minulla oli oman, lujatahtoisen nelivuotiaani kanssa pulmia. Tilanteet yltyivät kaoottisiksi, kun iltatähteni reagoi asioihin rajusti huutamalla. Minä onneton menin mukaan vaikka miten tiesin, ettei pitäisi huutaa. Annoin oman stressini vyöryä tilanteiden ylle. Koulutuksen myötä ymmärsin, että aikuisen huutaminen lisää lapsen huutamista eikä kumpikaan tule kuulluksi.”

”Aloin toimia toisin. Hiljensin itseni kokonaan vaikka aluksi tuntui teatraaliselta omassa tunnemyrskyssä puhua rauhallisesti. Aloin sanoittaa lapselle: ”Nyt minä kuulen, että sinua raivostuttaa. Puhutaan lisää, kun sinusta tuntuu paremmalta.” Isommat tunteenpurkaukset loppuivat kuin seinään. Nyt lapseni saattaa sanoa, että mua raivostuttaa niin, että haluan huutaa – eikä hän sitten huudakaan.”

”Painotan lasten vanhemmille pysähtymistä ja fyysisesti lapsen tasolle menemistä. Silloin lapsi ymmärtää, että häntä kuunnellaan. Lapsi kitisee niin kauan, kunnes saa aikuisen huomion. Olen kannustanut vanhempia kuuntelemaan, mikä tarve lapsella on narinansa alla. Kitinä ei lopu kieltämisellä, eikä lapsi komentamalla tule kuulluksi.”

Sanna:

”Tunneryhmän kautta lapset ovat saaneet uudenlaisia eväitä ja malleja omien tunteiden tunnistamiseen. Monet vanhemmat ovat kertoneet minulle, ettei heille ole koskaan opetettu tunteiden käsittelyn taitoja. He kaipaisivat itsekin lisää vinkkejä. Olen pitänyt vanhemmille ja lapsille yhteisiä tunnetaitoiltoja. On aivan valtavan hieno askel vanhemmalta myöntää oma keskeneräisyytensä.”

Vanhempainillassa toteutettu ”perhe puina”-maalaus.

”Aikuinen voi kertoa lapselle, että minunkin pitää harjoitella, etten sano ikävästi toiselle silloin kun harmittaa. Kurjia tilanteita voi selvittää ja pyytää jälkikäteen anteeksi. Aiemmin koettiin, että vanhemmuus oli huonoa, jos ei tiedetty jotakin asiaa. Vanhemman olisi pitänyt osata ja hallita kaikki.”

Kiukkusäännöt ja lupa sanoa ei

Tunteen alla on aina tarve. Lapsi oppii suhtautumaan tarpeisiinsa aikuisen mallin kautta. Se, miten aikuinen omia tunteitaan käsittelee viestii lapselle kuinka omiin tarpeisiin tulisi suhtautua; ovatko ne tervetulleita vai kiellettyjä. Tunneryhmässä tunteita opetellaan tunnistamaan ja käsittelemään esimerkiksi mielikuvaharjoitusten, kehon kuulostelemisen ja käsillä tekemisen kautta.

Hanne: 

”Olen huomannut päiväkotiryhmässäni, että lapsille on luontaista ilmaista tunteitaan luovin keinoin, esimerkiksi maalaamalla ja savitöillä. Nekin lapset, jotka eivät puhu kovin paljon alkavat sanoittaa tunteitaan tekemisen myötä. Monet tunneryhmään osallistuneet lapset ovat pyytäneet, että kotiinkin hankittaisiin maalaustarvikkeita.”

Sanna: 

”Kun aloin pitää tunnetaitoryhmää luokassani, poimin käsiteltävät asiat erityisesti oman ryhmäni tarpeista. Tutkimme, millaisia tarpeita käyttäytymisen alla oli. Joukossa on esimerkiksi tosi pedantteja lapsia, jotka vaativat itseltään paljon. Kuulosteltiin, miltä tuntui, kun joku toinen onnistui jossakin asiassa hyvin. Pohjimmiltaan käsiteltiin itsetuntoa.”

”Niin kuin aikuisilla, monilla lapsillakin on haastetta asettaa rajoja ja sanoa ei. Lapset ovat puhuneet siitä, miten ahdistavaa on kun joku kaveri käy jatkuvasti soittamassa ovikelloa tai lähettää WhatsApp -viestejä. Lapset eivät kehtaa tai uskalla pyytää toista lopettamaan. Alla on pelko siitä, että menettää kaverit ja tulee hylätyksi.”

”Olemme käyneet läpi hylätyksi tulemisen pelkoa kuulostelemalla, tuleeko lapselle parempi olo omien rajojen asettamisesta vai siitä, että sopu säilyy oman hyvinvoinnin kustannuksella. Lapsi löytää vahvuutensa oppiessaan huolehtimaan hyvinvoinnistaan olematta tyly tai epäkohtelias.”

”On ollut hienoa käsitellä lasten kanssa vihan tunnetta. Omassa lapsuudessani vihaisuus piti kätkeä. Opin piilottamaan omia tarpeitani ja suorittamaan hyvinvointini kustannuksella. Ehdotin ryhmäni vanhemmille, että kotona voisi laatia kiukkusäännöt: miten meillä saa purkaa vihaisuutta. Joissakin kodeissa se voi olla tyynyjen hakkaamista, toisissa ovien paiskomista.”

Tunnetaitojen oppiminen näkyy kotona, ja ryhmissä olleet lapset opettavat taitoja sisaruksilleen ja vanhemmilleen.

Hanne:

”Ryhmäläisteni vanhemmat, joista osa nimitti tunneryhmää aluksi ”askartelukerhoksi”, ovat olleet todella innolla mukana ja toivoneet, että perheen muutkin lapset pääsisivät osallistumaan. Ryhmässä olleet opettavatkin tunnetaitoja kotona sisaruksilleen. Kiukkutilanteessa saatetaan sanoa, että mene kertomaan isälle tai äidille, miltä sinusta tuntuu.”

”Eräs ryhmäni 6-vuotias tyttö oli piirtänyt kotona post-it -lapuille eri tunteisiin liittyviä ilmeitä, ja liimasi ne varmuuden vuoksi vielä askarteluliimalla jääkaapin oveen. Tyttö ohjeisti vanhempiaan: ”näistä sitten näytetään, mikä tunne tuntuu milloinkin”.”

Mikä ihmeen häpeä? Osa 1

Häpeä ei ole vain harmittavassa tai kaameassa tilanteessa syntyvä tunne vaan saattaa elää syvällä meissä iloamme syöden. Häpeä saa meidät tuntemaan, että pitäisi jotakin, nykytilanteeseen ja omaan itseen ei voi olla tyytyväinen. Voi olla myös vaikeaa kohdata ja tulla kohdatuksi ihmissuhteessa.

Mitä ihmettä häpeä sitten on?

Häpeä syntyy varhaisissa kiintymyssuhteissa jo alle kahden vuoden iässä. Voimme antaa lapselle vain sellaista, mitä olemme saaneet ja sallineet itsellemme. Vanhempana voimme kokea lapsen itkun vaatimuksena, jos emme ole saaneet omia tarpeitamme riittävästi tyydytettyä. Lapsen itku painelee silloin omia tunnenappejamme. Lapsen tarvetta ilmaiseva itku on silloin uhka omille voimavaroille.

Häpeä liittyy juuri tarpeiden kohtaamiseen: ovatko tarpeeni tyydyttyneet vai jääneet vaille varhaisissa vuorovaikutussuhteissani?

Ihmisen minäkuva alkaa kehittyä varhaisessa kiintymyssuhteessa. Ihminen oppii suhtautumaan itseensä ja muihin sen mallin mukaisesti, miten häneen varhaislapsuudessa suhtaudutaan.

Miten minua katsottiin, kuunneltiin, koskettiin? Vastattiinko katseeseeni,                         kuunneltiinko tarpeitani? Miten tunteisiini reagoitiin? Jos ilmaisin lapsena vihaa tai surua ja niihin reagoitiin jatkuvasti vihaisesti tai ärtyneesti sisälläni syntyi kaaosta. Opin jäsentymättömän kiintymysmallin. Jos aikuinen kannatteli ja sanoitti tunteitani silloin, kun itselläni ei vielä ollut tunteilleni sanoja: ”näen, että olet tosi surullinen”, opin, että olen turvassa ja että tunteideni ilmaisu on ok. Aloin itsekin ymmärtää tunteitani.

Kun käteeni ei tartuta

Häpeä syntyy kontaktittomuudessa: lapsi kurottaa kohti, ilmaisee tarvettaan, hakee katsekontaktia, kosketusta tai yhteyttä, mutta jos aikuinen ei näihin kykene vastaamaan, lapsi alkaa kääntyä itseään vastaan ja torjua tarpeitaan itsekin. Usein lapsen kohtaamattomuus ja tarpeiden täyttymättömyys näkyy kaaoksena hänen omassa olemisessaan.

Häpeän syntymistä lapsessa ei voi eikä tulekaan estää täysin; häpeä terveellä tavalla koettuna auttaa kasvamaan empatiaan ja hienotunteisuuteen. Se mahdollistaa toisen ihmisen näkyvyyden ja arvokkuuden kunnioittamisen ja auttaa ymmärtämään, miten toisten kanssa on ok toimia.

Häpeä syntyy kipeimmin silloin, kun innostus tapetaan. Suomessa lapset on sukupolvesta toiseen usein opetettu olemaan hillittyjä. Aikuisiässä häpeä saattaa näyttäytyä niin, että ulkoisesti kulissit ovat kunnossa ja kaiken pitäisi olla ihan jees, mutta mikään ei oikein tunnu innostavalta. Lapselle on olennaista opettaa vireyden säätelyä. Jos aikuinen jyrkästi kieltää lapsen innokkaan käyttäytymisen – hyppimisen, kiljumisen tai heilumisen, lapsi oppii, ettei saa innostua. Sen sijaan aikuinen voi omalla kehon kielellään ja äänenpainoillaan mallintaa lasta levollisuuteen: ”Oletpa innoissasi! Ihan niin, että koko kehon tekee mieli liikkua. Katsotaanpa mistä löydetään liikkumiselle sopiva paikka niin, että toisilla säilyy samalla keskustelurauha.”

Myös lapsen mitätöiminen ja nöyryyttäminen synnyttävät lapsessa sisäisesti itsen torjumista. Lapsi oppii itsekin mitätöimään omat tarpeensa ja pienenee. Silloin omista lahjoista, potentiaaleista ja unelmista voi olla vaikeaa aikuisenakaan saada kiinni. Ihminen kehittää tekominän; suorittaa, on olemassa muita varten kilttinä ja reippaana tai tuo itsestään esiin vain niitä puolia, joiden uskoo olevan hyväksyttäviä. Silloin häpeän vallassa eläminen saattaa tulla näkyväksi työuupumuksena, paniikkina tai ahdistuksena.

Parempi vai huonompi kuin muut?

Häpeä kääntyy joko ulos- tai sisäänpäin. Dynamiikat voivat vaihdella eri tilanteissa ja ihmissuhteissa. Ihminen voi olla itseä alistava tai toista kritisoiva ja tuomitseva. Sisäänpäinkääntynyt häpeä voi näkyä alakuloisuutena, vetäytymisenä, mökötyksenä, riittämättömyydentunteina, itsensä piilotteluna ja huonona itsetuntona. Kun häpeä kääntyy ulospäin se näyttäytyy arroganssina: itseä vertaillaan toisiin ja koetaan joko ylemmyyttä tai alemmuutta. Ihminen saattaa käyttäytyä itseriittoisesti, röyhkeästi tai häpeilemättömästi.

Jos mielessä pyörii jatkuvasti mitä minun pitäisi tai ei pitäisi, tai ei missään nimessä taas olisi pitänyt, sisällämme on huonouden ja riittämättömyydentunteita. Kestosyyllisyys kertoo usein häpeästä.

Elämässä voi myös olla paljon draamaa tai tupaten täydesti ohjelmaa, mielen jatkuvaa hälinää tai riippuvuuskäyttäytymistä. Itse häpeä herättää häpeää, koska se on syntynyt sellaisissa kokemuksissa, joissa tunnemme olevamme näkymättömiä, vääränlaisia tai arvottomia. Väistämme noita kohtaamattomia tunteita pitämällä itsemme kiireisinä velvollisuuksinemme ja riippuvuuksilla. Riippuvuuksien alla on aina uskomus siitä, että jos muut tietäisivät millainen todella olen, minua ei rakastettaisi. Kiellämme tarvitsevuuden ja ohjaamme sen riippuvuuden kohteeseen. Omien häpeänvälttelytapojen tiedostaminen on vapautumisen alku.

Seuraava osa käsittelee häpeän vallasta vapautumista ja häpeän sietokykyä. Lue toinen osa tästä.

Trauma- ja psykoterapeutti, hahmoterapeutti Heidi Valasti

Teksti on kirjoitettu trauma- ja hahmoterapeutti Heidi Valastin luennon pohjalta.  

Katso vielä Heidi Valastin 12 minuutin haastattelu alta.

Teemat: häpeä, häpeän syntyminen, lapsen häpeä, kontakti