Kun äitienpäivänä itkettää, ettei kukaan taaskaan muistanut

Äitienpäivä. Pelottaa ja hävettääkin jo etukäteen. Miten selviän taas? Kun facebook pullistelee ihania äitienpäivätoivotuksia, vuoden äitejä palkitaan, kaupat tyrkyttävät lämminhenkisiä mainoskuviaan ja tuttujen päivityksissä vilahtaa ties minkälaisia kortteja ja kukkia. Mutta itsellä ei ole mitään. Koska ei ne vaan huomioi. Mitenkään.

Aamu on niinkuin muutkin. Tavallinen. Ei kuulu rapinaa eikä supatusta, vaikka kuinka terästän sängyssä korviani. Ei, kaikki nukkuvat vielä. Onhan viikonloppu ja oikeuskin nukkua pitkään, selittelen itselleni. Eihän tämä nyt niin erikoinen päivä ole, jatkan. Pinnistän vielä jostain ajatuksen, että kyllähän minä tiedän, että ne välittävät. Ovat vain nyt niin väsyneitä. Ollut kaikenlaista. Ja silti itku kuristaa kurkkua.

Ei kukkia, ei kortteja, ei muistamista. Ei erityistä mitään. Nousen yksin ja keitän omat aamukahvini. Voinhan minä itsekin itseäni juhlia. Itku jatkaa silti kuristamistaan. Häpeäkin. Ettei se mies taaskaan. Eikä ne lapsetkaan, vaikka jo isoja. Koitan niellä pois tuntumasta, ajatella muuta. Someen ei voi mennä, koska niistä kuvista tuska vain yltyy.

Toivonkipinä nousee, kun joku vihdoin herää. Sittenkin? Lähden keittiöstä, josko minut halutaan yllättää. Kuuntelen. Mutta ei. Omaan huoneeseen ne jäävät. Mies tulee alas, sanoo lähtevänsä autotalliin laittamaan pyörää kevätkuntoon. Kun näin hyvä sääkin. Onhan se ymmärrettävää.

”Ai sä jo itselles kahvit keitit? Joo hyvää äitienpäivää vaan.” Koitan näyttää tyyneltä, vienosti hymyilenkin. Vaikka rintaa kovertaa.

No, sanoihan se edes. Muisti. Onhan sekin jotain. 

Koko päivän uskottelen itselleni. Kuten joka vuosi. Uskottelen ja koitan unohtaa. Ostan itse orvokkini, kahdella eurolla. Koska se, ettei ne huomioi, ettei se ole heille erityistä – edes kahden euron tai kahvinkeiton verran, tekee liian kipeää.

Ja silloin kun kerran sain sen kahvin – kun ensin olin valveilla keittiössä odottanut, se tuli erityismaininnan kera ”no nyt saat kahvinkin valmiiksi keitettynä”. Jaa. No onhan sekin kiva. Tavallaan juhlallista. Keitetty kahvi kerran vuodessa. Nihilistihän minä olen, jos en osaa olla kiitollinen. Kahvista. Ei kaikilla ole sitäkään. Sisälläni katkeruus nostaa kuitenkin päätään.

Monen äidin yhteinen kipu ja häpeä

Olen kuullut näitä tarinoita lukuisia kiertäessäni kouluttamassa tunteista, niistä kipeistäkin ja hävettävimmistä. Monelle äidille äitienpäivä on kipeän tuskallinen. Joskus vain se yksi mieleen jäänyt. Joskus vuodesta toiseen toistuva. Joskus vuosikymmenistä. Ja kun joku sitä vihdoin sanoittaa, naisten katseet ovat usein hämmentyneitä. Kiusaantuneita. Niin kipeä aihe. Hävettävä. Mutta että muillakin! Hetken päästä jo itkuun asti helpottavaa. Se saakin tuntua. Ihan rintakehän syvyyksissä asti.

Ensimmäinen – se odotetuin äitienpäivä! Jännittää. Miltähän se tuntuu? Mitähän on luvassa?

Mutta ettei mies huomioikaan. Mitenkään? ”Nokun ethän sä ole mun äiti”.

Aikuiset lapset ehkä jättävät käymättä. Tai mies jättää vastuun muistamisesta lapsille. ”No täähän on uusperhe, eihän se niinkuin mulle kuulu, kun en ole näiden isäkään.” ”Kai ne siellä koulussa on jotain tehneet. ”Opettajille kiitos, että olette!

Ne – juuri ne pienenpienet käsin väkerretyt kortit, muutama päiväkodin aikuisen kirjaama lapsen suusta kuultu lause äidistä ovat monen äidin äitienpäivän pelastus. Ja miten tärkeää oppia lapselle – itselle rakkaan ihmisen huomioimisesta tulee itsellekin hyvä mieli.

Joillekin on kuin oljenkortena tullut oman äidin muistamisen ele. Että oma äiti antaa lahjakortin tai tuo kukan. Ehkä siksi, että tietää. Sen, miltä voi tuntua. ”Onnea sinulle äitiydestäsi – olet kyllä upea äiti lapsillesi!”

Silti jokin jää kaihertamaan. Eikö vuokseni voisi nähdä edes pientä vaivaa? Oma mies ja lapset. Sanoa jotain nättiä ja mietittyä. Että mikä minun äitiydessäni on arvokasta – kai edes jokin on? Vaikka teinejä ovatkin. Tai edes yksi valkovuokko tienposkesta? Yksi?

Entä jos kertoisitkin siitä, mitä kaipaat?

Entä jos tänä äitienpäivänä kertoisit jo etukäteen toiveesi? Tulisit tarvitsevana ihmisenä esiin. Päästäisit irti ajatuksesta, että ”ei se sitten tunnu samalta. Jos vain pyytämällä saa. Ei siinä ole aitoutta.” Avautuisit, että voikin tuntua. Lämpimältä ja siltä, että onkin merkityksellinen. Että voi tulla haavoittuvuudessaan kuulluksi. Menisitkin toisia kohti itseesi käpertymisen sijaan?

Mitä jos pyytäisit syyttelemättä kuuntelemaan, kuinka äitienpäivä on sinulle tärkeä ja toivoisit, että tulisit jollain tavalla huomioiduksi. Ettei tavalla ole merkitystä, kunhan olisi vähän mietitty, että miten voisi ilahduttaa. Kortilla, kiireettömällä aamupalalla, lempeällä herätyksellä?

Koska äitinä oleminen on sinulle tärkeää, merkittävää. Ja miten äitinä olemiseen olet omalla tavallasi panostanut. Huolehtinut, lohduttanut, hoitanut, ilahduttanut. Niinkuin äidit aina.

Ja miten tiedät, että olet rakas. Toki. Ilman sanojakin ja muistamisia. Mutta että silti on välillä tuntunut pahalta. Se, ettei olla muistettu. Ihan itkuun asti, vaikken olekaan näyttänyt.

Mutta nyt ajattelin uskaltaa. Kertoa, että olen tässä vähän herkillä. Että voisitteko te auttaa mua tänä äitenpäivänä?

Koska tämä vain tuntuu tärkeältä minulle. Äitienpäivä. Että tulisin kuulluksi tässä, ehkä pöhköltäkin kuulostavassa asiassa. Huomioiduksi. Että äitiyteni ja minut huomioitaisiin ja saisin kokea olevani tärkeä. Vastavuoroisesti minäkin. Jonkin pienen erityisen arvoinen.

Tällaista kaipaan. Välittäisittekö? Jollain teille sopivalla ja teidän kokoisella tavalla. Se tuntuisi sydämessä asti hyvälle. Ja sitä haluan teidän kanssa kokea.

Rakkautta. Äitienpäivänä.

ps. Mies, auta lapsiasi tai uusperheesi lapsia muistamaan, huomioimaan. Anna lapsille mahdollisuus ilahduttaa äitiään. Olit äidin kanssa yhdessä tai et. Anna lapsille mahdollisuus tuntea antamisen ja huomioimisen ilo. Se kantaa teitä kaikkia pitkään!

Ja sinä, jolla on äiti. Muista häntä.

Tunnetaitoja vahvistetaan korjaavien vuorovaikutuskokemusten kautta – näin neurotiede sen vahvistaa

”Lapsi vajoaa tavoittamattomiin, eikä häneen saa kontaktia. Aina joukkuevalinnan hetkellä sama tilanne”, huokaa opettaja. ”Joka kerta se ratkoo ristiriidat nyrkein, vaikka on jo eskarissa – miten se voi kouluun mennä?” jatkaa esikouluopettaja. Millaista infoa neurotiede ojentaa meille valintojemme tueksi näihin tilanteisiin? 
Kuvat: Ingimage

Laumaeläiminä tarpeemme on liittyä toisiimme

Emotionaalisen turvan merkitys on meissä vahva jo kohtulaisena. Kellumme lämmössä, johon läheisten äänet vaimeina kumisevat ja ravinnon- sekä hapensaantimme on fyysisesti napanuoralla varmistettu. Elämämme on kirjaimellisesti kannateltua.

Ihmisen laumaan liittymisen tarve jatkumona kohtukokemukselle on elintärkeä. Ainoastaan toisiin liittymällä – hoivatuksi tulemalla – selviämme hengissä. Sosiaalisen liittymisen tila onkin hermostomme levollisin tila. Silloin voimme turvallisesti kurottautua kontaktiin, ilmaista tarpeemme ja ihanteellisimmillaan ne tulevat riittävästi vastaanotetuiksi. Näin ketjuuntuessaan tämä turvallinen hermoston tila meissä pysyy aktiivisena, emmekä putoa alemmille aivoalueiden ohjauksille.

Jokainen meistä on emotionaalisesti liitetty laumaamme jollain tavalla. Toiset heikommin, toiset vankemmin.

Hermostomme perusvire rakentuu levolliseen tai reaktiiviseen suuntaan riippuen siitä, millainen on ympäristön tila ja lähi-ihmistemme kohtaamisen tavat. Tämä määrittelee pitkälti tulevaisuudessakin sen, miten tunnetilanteissa toimimme.

Esimerkiksi päihteitä käyttävässä, tunneilmaisultaan arvaamattomassa perheessä on tärkeääkin olla valppaana suojaamaan itseään tarvittaessa, mitä taas ei tarvita tunnesiteiltään turvallisessa ja sensitiivisessä kasvuperheessä. Myös synnynnäinen temperamenttimme ja mahdolliset neuropsykiatriset oirekirjot vaikuttavat osaltaan hermostomme reaktiotapaan.

Hermostomme kolme tilaa

Neurotiede on 2000-luvulla laajentanut autonomisen hermoston käsitettä. Nykyään tiedetään, että aktivoivan sympaattisen hermoston rinnalla toimiva rauhoittava parasympaattinen hermostomme jakaantuu kahteen vastakkaiseen – levollisen ja kontaktiin hakeutuvan sekä lamaannuttavan ja passivoivan toiminnan – haarakkeeseen.

Polyvagaalisen teorian kehittäneen neurofysiologi, tohtori Stephen Porgesin (2001) mukaan autonominen hermostomme koostuu siis kolmesta toisiinsa hierarkisesti liittyvästä tasosta, joita voidaan kuvata käänteisen liikennevalomallin mukaisesti näin:

  • TURVA – Sosiaalisen liittymisen hermosto (parasympaattisen hermoston haarake), joka aktivoituu turvallisessa vuorovaikutuksessa. Tämä on kehittynein hermostomme osa, joka osaltaan vastaa rauhoittavasta tunnesäätelystämme. Olomme on levollinen ja luottavainen, ja voimme suunnata toisia kohti. Jos emme kuitenkaan pääse kokemaan turvallista liittymistä toisen ihmisen kanssa, tipahdamme hermostomme astetta kehittymättömämmälle tasolle myös tunnesäätelytaitojen kannalta:
  • UHKA – Taistele ja pakene -hermoston (sympaattinen hermosto) toiminnan alaisuuteen. Tämä osa laittaa kehomme toimimaan ja aktivoitumaan puolustaaksemme itseämme uhkaavassa tai pelottavassa tilanteessa. Kehomme fysiologiset toiminnot kiihtyvät ja yliviritymme – valmistaudumme suojautumaan millisekunneissa. Aktiivisuutta tuntuu etenkin rintakehän alueella. Jos tämäkään toimintamalli ei tilanteessa toimi, pudottaudumme viimeiselle, alkukantaisimmalle tasolle:
  • HENGENVAARA – Lamaannu ja jähmety -hermoston (parasympaattisen hermoston toinen haarake) toiminnan tasolle, mitä eläimillä kutsutaankin valekuoleman tilaksi. Tilanne tuntuu sisäisesti siltä, ettei ole enää mitään keinoja vaikuttaa tilanteeseen itse. On koitettava selviytyä tulemalla mahdollisimman näkymättömäksi, kuten voimakkaissa häpeän ja hämmennyksen hetkissä ja rajuissa henkisten ja fyysisten rajojen rikkomistilanteissa. Tästä puhutaan myös liskoaivojen toimintana. Tällöin kehomme toiminnot hidastuvat ja vaivumme alivireiseen, passivoituneeseen tilaan – ikäänkuin suljemme itsemme kontaktista. Tämän hermostosysteemin toiminta on aktiivinen Porgesin mukaan eritoten vatsan alueella. Ehkäpä ”kuin ilmat olisi lyöty pihalle” -olo kuvastaakin juuri tätä.

Tämä autonomisen hermostomme järjestelmä aktivoituu nopeasti ja automaattisesti – ennenkuin edes tiedostamme mitä meissä tapahtuu.

Kaikki hermoston tasot ovat evoluutiossamme merkittäviä. Myös kuolleeksi tekeytymisen taito on säilyttänyt meitä hengissä – se ei siis yksistään ole huono asia, vaan äärimmäisissä tilanteissa mielekäs selviytymiskeino. Emme siis ole hermostomme automaation uhreja vaan juuri se on tehnyt meistä selviytyjiä!

Ihmissuhteissa ei kuitenkaan päästä vuorovaikutukseen kuolleeksi jähmettymällä vaan juurikin kontaktiin kurottautumalla, vaikka sisällämme kuinka pelottaisi. 

Lohdullisesti hermostomme on koko elämämme ajan muovautuva ja voimme itsekin vaikuttaa sen tilaan niin kehon kuin mielenkin kautta. Psykofyysiset terapeuttiset lähestymistavat perustuvat juuri tähän muovautuvuuteen ja keho-mieliyhteyteen.

 

Kannatteleeko aikuinen minua ja tunteitani – onko tässä kehossani turvallista olla?

Jos turvallista vuorovaikutusta ei pääse kokemaan, eikä lähellä ole emotionaalisesti kannattelevia aikuisia, kyky olla levollisesti yhteydessä omiin tunteisiin, kehon tuntemuksiin ja toisiin ihmisiin kehittyy heikoksi ja puutteelliseksi. Tunnekehoyhteys haurastuu, eikä tunteita siten ole mahdollista tunnistaa. Tunteiden ilmaiseminen muuttuu enemmän tahdottomaksi reaktiivisuudeksi kuin tiedostavaksi tunteiden sanoittamiseksi.

Niin sanottu tunnetilojen sietoikkuna kapeutuu ja lapsi tipahtaa helposti pienemmästäkin ärsykkeestä sen ulkopuolelle. Varsinkaan aivojen kuormittuessa ongelmien ratkaiseminen ja tunteiden sääteleminen eivät onnistu. Käyttöenergian vähentyessä ohjaus siirtyy aivojen ja hermoston alempiin osiin ja käyttäytyminen muuttuu reaktiiviseksi. Silloin lapsi aktivoituu toimimaan voimakkaasti itsestään ulospäin tai passivoituu ja kääntyy sisäänpäin, tavoittamattomiin.

Sisäisesti nämä ovat hermoston selviytymiskeinoja lapselle liian uhkaavaksi tai kuormittavaksi koetusta tilanteesta.

Niin riittävän yhteyden vaille jääminen, hauras tunnekehoyhteys kuin hermoston tasoilla alemmas tipahtaminenkin näkyvät lapsista ja nuorista kullekin yksilöllisellä tavalla. Kuka vaikeissa tilanteissa vajoaa näkymättömän panssarilasin taakse, kuka syyttää muita, kuka paiskoo tavaroita, kuka valehtelee päästäkseen pälkähästä tai kohtelee ystäviään fyysisesti tai henkisesti väkivaltaisesti.
Myös lapsen luontainen kehittymättömyys pudottaa lapsen hermostojärjestelmässään alemmalle tasolle tuon tuosta, kunnes säätelevä etuotsalohko pikkuhiljaa kypsyy – nuoreen aikuisuuteen saakka. Tulet siis tarvitsemaan kärsivällisyyttä lapsesi kanssa vielä pitkään.

Korjaavat turvan kokemukset hermoston kehitysmoottorina 

Neurotieteen tutkimukset antavat tuloksillaan selkeän suunnan aikuisille lisätä turvan kokemusta haastavissa vuorovaikutustilanteissa lasten kanssa uhan lisäämisen – tuomion, rangaistusten ja yksin jättämisen – sijaan. Näin tarjoamme korjaavia kokemuksia lapsen hätätoiminnossa olevalle hermostolle – olimme sitten vanhempia, sijaisvanhempia, opettajia tai terapiatyötä tarjoavia. Hätä kun ei poistu käskemällä, vaan turvaa riittävästi lisäämällä.

Voimme katsoa pinnalla näkyvän läpi ja nostaa lapsen hermoston aktivointitasoa hengitys kerrallaan takaisin sosiaalisen liittymisen tilaan.

Mitä alemmalla tasolla lapsi on, sitä enemmän hän sinua tarvitsee

Vanhempana on hyvä tiedostaa, että mitä alemmalle hermoston tasolle lapsi kussakin hetkessä on joutunut, sitä enemmän hän tarvitsee emotionaalisen turvan kokemusta sinulta, jotta voi nousta hermostojärjestelmässään ylöspäin.

Ojenna siis kätesi ja kutsu lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaansa. Anna tilaa, kiireettömyyttä, syliä, silitystä, hyräilyä, hyväksyvää katsetta ja ilmettä, kosketusta olkapäälle, avointa kehosi asentoa, rauhallista hengitysrytmiä, lempeää ja kutsuvaa äänensävyä, kainaloon kaappaamista, yhdessä puuhastelua, käteen tarttumista, rohkaisua, olon ja sisäisen myllerryksen ymmärtävää sanoittamista. Välitä sitä turvallista olemusta, mikä sinulle on luontaista välittää.

Vasta ylimmälle portaalle päästyään lapsi on kykenevä keskustelemaan tilanteesta tai ylipäätään rauhoittumaan.

Ylöspäin kipuamaan ei pieni lapsi, eikä teini-ikäinenkään pääse vielä omin konstein – siihen hän tarvitsee sinua, turvallista aikuista.

Kun sosiaalisen liittymisen hermosto taas pikkuhiljaa aktivoituu, koko lapsen olemus vapautuu. Kehon asento ja rintakehä avautuu, pään asento nousee, jännitys kehosta vapautuu ja lihakset rentoutuvat, katse avartuu kohtaamaan ja korvat ottamaan verbaalista viestiä vastaan – levollisuus alkaa välittyä pienen pienten kehollisten avautumisten myötä. Ehkä myös sanoja alkaa löytyä yhteiseen vuorovaikutukseen hengitettäväksi, vastaanotettavaksi ja ihmeteltäväksi.

Näin itsesäätely alkaa kokemus kokemukselta lapselle mahdollistua. Tunnetaidot saavat ensisiemeniään ja aikaa myöten idut alkavat kurottautua taivasta – ja muita kohti.


RENTOUTA KASVOSI – AKTIVOI LEVOLLISUUTESI

Sosiaalisen liittymisen hermosto on kytköksissä kasvojen lihaksistoon – katseeseen, puheeseen ja kuulemiseen sekä kehon avoimiin eleisiin. Turvallisessa tilanteessa ne avautuvat vastaanottamaan, uhkaavassa tilanteessa ne sulkeutuvat. Nämä lihakset säännöstelevät myös sydäntä ja sitä kautta kiihtymistämme tai rauhoittumistamme. Levollinen kasvojen ilme siis aktivoi rauhoittumista fysiologisesti – näin levollinen lapseen katsominen rauhoittaa myös sinua.

Kokeile kasvojesi ja hengityksesi rentouttamista näin:

  • Sulje silmäsi ja anna hartioidesi valahtaa alaspäin.
  • Kuvittele, että otsaasi koskettaa lempeät, lämpöiset sormenpäät, jotka kulkevat hitaasti kulmiesi yli toiselta puolelta toiselle rentouttaen koko otsasi, silmäkulmasi ja silmäsi.
  • Anna kulmiesi laskeutua alaspäin ja silmiesi levätä kuopissaan.
  • Anna kielen valahtaa rennoksi suussasi.
  • Aisti hengitystäsi ja sen rytmiä. Anna sen keinuttaa ja hyväillä sinua sisäisesti.
  • Kuvittele tuoksuttavasi nenäsi alla pientä herkkää kukkaa, josta juuri ja juuri saat hennon vienon tuoksun havaittavaksesi. Varo, ettei hento kukka taivu hengityksestäsi.
  • Voit halutessasi vielä kokeilla, mitä silmät kiinni hymyileminen sinussa vaikuttaa – kun kukan tuoksu saa mielihyvähormonit sisälläsi pisaroimaan.

Mitä aistit kehossasi ja olossasi? Muuttuiko olotilasi? Millaisissa tilanteissa voisit käyttää tätä tukenasi?


Artikkelissa lähteinä käytetty:

Anssi Leikola, Jukka Mäkelä, Marko Punkanen: Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma. Katsaus Duodecim-lehdessä 1/2016.

Stephen W. Porges: The polyvagal theory: New insights into adaptive reactions of the autonomic nervous system. US National Library on Medicine National Institutes of Health. 4/2009. Saatavilla: National Center for Biotechnology Information.

Kirsi Törmi: Miksi minulle aina käy näin? Autonomisen hermoston osuus vuorovaikutussuhteissamme. 5.10.2017 Uudistuva terveydenhoito.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjänä ja pääkouluttajana sekä tunne- ja taideterapiaohjaajana.

”Vaikka tunnetaitoryhmä ei ole terapiaa, niillä on usein terapeuttinen vaikutus lapsiin ja nuoriin. Läsnä on koulutettu, myötätuntoinen ja itsekin tunteva ohjaaja. Kun lapsi saa tilaa ja konkreettisia keinoja ja väyliä ilmaista itseään, moni tunnemykkyrä avautuu ja hermosto rauhoittuu. Lapsi rohkaistuu enemmän olemaan se, joka on ja epämukavatkin tunteiden kokemiset normalisoituvat. Minä saankin olla minä – kaikkine väreineni! Näitä kokemuksia on joka kerta yhtä koskettava kuulla.”

Emotionaalinen turvattomuus astuu paikalle kun lapsen kokemus mitätöidään

”Et saa tuntea näin! Ole coolimpi, tai muut nauraa. Pitää vastata niinkuin opettaja odottaa. Pitää olla kiltisti ja reippaasti! Pitää osata jo, mennä jo, tehdä jo! On vaan jaksettava!”

Emotionaalisessa turvattomuudessa on kyse kokemuksesta, ettei riitä, kelpaa tai tule hyväksytyksi sellaisena kuin on. Keskeneräisenä, osaamattomana, ujona, herkkänä, vahvoine tai heiveröisine eriävine mielipiteineen ja ennenkaikkea tunteineen ja tarpeineen.

Turvattomuuden kokemus lähtee syntymään meihin usein jo lapsena, mutta voi vahvistua missä kohtaa elämäämme tahansa. Vaativuus, ankaruus, kohtuuttomat odotukset ja aikuisen oma, lapsen päälle loiskima viha ja häpeä ovat hyvin tyypillisiä emotionaalisen turvattomuuden tunteen synnyttäjiä.

Kaikki nämä voivat tapahtua myös sanattomasti, perheen tai ryhmän vallitsevana ilmapiirinä. Huokailuina, murahduksina, tuomitsevina katseina tai katsomattomuuksina. Pieninä, kaiken puhuvina kiskaisuina kädestä – ”nyt olet kunnolla, etkä kitise koko ajan!”

Mitä sanasi paljastavat sinusta?

Me aikuiset osaamme pukea odotuksemme ja vaatimuksemme myös lauseisiin, joilla kiellämme lasta tuntemasta, niinkuin tuntisi. ”Ylös vaan, ei sattunut!”, kun lapsi itkee kaatumistaan. ”Nyt olet kiltisti tai lähdet autoon rauhoittumaan”, kun lapsi ei jaksa kulkea mukana ja ilmaisee väsymystään. ”Sulle ei kyllä mikään kelpaa”, kun lapsi ilmoittaa erimielisyytensä ruoasta tai saamastaan lahjasta.

Tällaisista lauseista kuultaa, että aikuinen joko

  • ottaa lapsen sanomiset ja kokemuksen henkilökohtaisena loukkauksena (jos omat rajat tai erillisyys ei ole selvä)
  • pelkää lapsen tunteen vahvistumista (jos kokemus omista tunteista on kielteinen tai itselle ei suo vahvoja tunteiden ilmaisuja tai mielipahan tunteita)
  • pelkää oman kontrollin menettämistä suhteessa lapseen (jos ei ole kosketuksissa omaan voimaansa eikä siten ole kokemusta siitä, että omassa voimassa voi pysyä lapsen tunteista huolimatta)
  • kokee lapsen tarpeiden ilmaisut uhkana omien tarpeiden täyttymiselle (jos yhteys omiin tarpeisiin on heikko, eikä omia tarpeita ole osannut puolustaa ja tyydyttää ajoissa tai jos sekä-että ajattelu on vieras)
  • kokee, että lapsen käytös on suorassa yhteydessä omiin taitoihin kasvattajana (jos oma identiteetti on rakentunut pitkälle sen varaan, millaisia lapseni ovat tai jos sen avulla on luonut arvostusta muihin vanhempiin tai kollegoihin) tai
  • kuulee lapsen eriävät mielipiteet, tykkäämiset ja ei-tykkäämiset niskurointina ja ilkeytenä (jos ei ole ymmärrystä lapsen ja nuoren kehityksen vaiheista sekä biologisesta välttämättömyydestä kokeilla, tehdä virheitä ja oppia tai jos itsellä ei ole ollut lapsena oikeutta olla eri mieltä kuin aikuinen)

Kasvatatko huomaamattasi lastasi tunnekielteiseksi?

Pienillä, arkisilla lauseilla mitätöimme helposti lapsen kokemuksen, ylitämme hänen minuuden rajansa. Haluamme kasvattaa, ohjata omasta mielestämme oikeaan ja turvata lapsen elämää.

Huomaamattamme olemme ottaneet pois oikeuden tuntea, kokea ja tarvita niinkuin lapsi aidosti tekisi.

Toivomme, että lapsi tai nuori alkaisi näin muokkautua kuvaksi, joka mielessämme on – omaksi parhaakseen. Reippaaksi, kiltiksi, tottelevaksi lapseksi. Mutta millainen sellainen lapsi oikeastaan sisältään on?

Kiltti lapsi nielee tarpeensa, jottei olisi aikuiselle hankala. Hän peittää mielipahan tunteensa sisuksiinsa, jottei aiheuttaisi kiusallisia tilanteita. Hän pakottaa itsensä reippaaksi, vaikka sisimmässä huutaisi hätä. Hän menee kouluun, vaikka vielä on flunssasta toipilaana tai syö vanhemman antaman kuumelääkkeen, jotta jaksaisi. Hän suorittaa, tekee ja pusertaa, vaikka olisi jo uupunut. Hän on minikokoinen tuleva burn-out -aikuinen.

Perheissä ja ryhmissä, joissa säännöt ja hyvä käytös menevät inhimillisen kohtaamisen edelle, emotionaalinen turvattomuus on usein läsnä.

Osata ja tehdä oikein. Osata vastata syyttävään kysymykseen ”miksi teit noin?” Osata tunnekuohussaan nöyrtyä ja pyytää anteeksi, vaikkei ole itsekään tullut kokemuksessaan kuulluksi ”nyt kyllä pyydät anteeksi”. Ottaa huppu pois päästä, vaikka sisällä huutaa epävarmuus, ”katso silmiin, kun puhun sinulle!” Osata hiljentyä, vaikka sisällä painaa möykky, ”mitä sä jaksat mankua noin pienestä?”. Tai vain pystyä nielemään tunteensa, kun ei ole ketään ottamassa koppia, auttamassa jäsentämään sisäistä oloa tai kanssasäätelemässä kuohua.

Turvattomuus johtaa kontrollointiin ja elämän kapeutumiseen

Turvattomuus on kipeä ja yksinäinen, tyhjyyttä humiseva tunne. Tunne siitä, ettei kukaan kannattele, vaan on jaksettava ja pärjättävä yksin. On suostuttava vaikkei haluaisi, koska niin on tottunut tekemään. Itseään ei oikein osaa puolustaakaan, saati ilmaista syvimpiä tarpeitaan. Ei ole tullut kuulluksi, ymmärretyksi, vastaanotetuksi. Koska emotionaalinen turvattomuus on kipeä ja epämääräinen olo hylätyksi tulemisesta, peitämme sitä alitajuisesti monilla eri tavoilla.

Kontrolloimme, hallitsemme, suoritamme, miellytämme ja väännymme monelle korkkiruuvin kierrokselle, vaikkemme haluaisi tai jaksaisi ja vaikka omat tarpeemme tulisivat jälleen niellyiksi. Mutta onhan se meille jo tuttua. Turvaahan sekin on, vaikkakin näennäistä. Niin olemme tottuneet saavamme hyväksyntää, ehkä jopa kiitosta ja ihailua.

Päädymme olemaan jotain, mitä ajattelemme muiden odottavan, emmekä edes tiedä kuka oikeasti olemme tuon kaiken alla.

Opettele hyväksymään inhimillisyyttä

Emotionaalinen turva on edellytys sille, että ylipäätään uskallamme ilmaista ja näyttää tunteitamme toisille, olla inhimillisesti tarvitsevia. Kun tunneilmapiiri on hyväksyvä, turvallinen ja kannatteleva, ei energia mene tunteiden peittämiseen. Silloin tietää, että tulee kuulluksi ja hyväksytyksi kaikkine puolineen, niine ei-niin-täydellisineenkin.

Niin perheissä kuin lapsiryhmissäkin aikuinen voi alkaa rakentaa emotionaalista turvan ilmapiiriä tulemalla itse tutuksi omien tunteidensa kanssa – sallimalla itselleen tunteita ja harjoittelemalla tunteiden kannattelua ilman niiden panttaamista tai toisten päälle tiuskimista. Mitä enemmän ymmärrämme ja hyväksymme tunteiden virtauksia itsessämme, sitä enemmän pystymme sallimaan niitä myös lapselle.

Alamme ymmärtämään, että lapsen sanat ja käytös ovat vain lapsen kokoinen tapa ilmaista itseään, eivätkä ne enää ole uhka meille, vanhemmuudellemme tai ammattitaidollemme. Ei, vaikka lapsi sanoillaan meitä kohtaan purkautuisikin. Alamme kokea tervettä erillisyyttä ja voimaa. Turvaa olla, muista ja muiden reaktioista huolimatta. Rajamme alkavat rakentua vuotavista jämäköiksi. Tuomitsevuus kääntyy myötätunnoksi ja ymmärtämiseksi, koska uhkaa ei enää ole, vaan sisällämme lepää turva, jossa itsekin voimme levätä.

Emotionaalisen turvan rakentaminen alkaa aina aikuisesta itsestään. Omien tunteiden ja tarpeiden sallimisesta.

Aloita vaikka näistä:

  • Tutustu tunteisiisi. Kutsu ne kylään ja anna niiden tuntua. Katso ja ihmettele. Kysy, mitä ne kaipaavat ja kuuntele kuin hyvää ystävääsi.
  • Kun lapsen käytös tai mielipide ärsyttää, hengitä syvään ja sano itsellesi esimerkiksi:
    • ”Huh, ottaapa koville. Silti en kaada oloani lapsen päälle. Selviän kyllä.”
    • ”On ok, etten tiedä, mitä tehdä. Voin silti hengittää. Hengitän lapselleni, hengitän itselleni, hengitän tälle tilanteelle.”
    • ”Lapsi purkaa vain omaa oloaan näillä sanoillaan, olen erillinen, mutta voin silti ymmärtää.”
    • ”Lapsi saa tarvita sitä, mitä tarvitsee, se ei ole minulta pois. Saan yhtäaikaa pitää huolta omista tarpeistani. Tarpeemme ovat sekä-että, ei joko-tai.”
  • Lapsen tai nuoren ”kiukutellessa”, ollessa eri mieltä tai jaksamaton, totea takaisin, mitä aistit hänen kokemuksestaan ilman omia mielipiteitäsi tai tulkintojasi: 
    • ”Sä et yhtään enää jaksaisi, kun tarttisit jo lepoakin välillä.”
    • ”Sulle toi on tosi tärkeää.”
    • ”Ärsyttääkö sua, kun haluaisit enemmän pystyä vaikuttamaan tähän, että sunkin mielipiteesi kuultaisiin?”
    • Tunnustele, miltä tällainen lapsen kokemuksen puhdas takaisinpeilaus sinussa herättää?
  • Kysy itseltäsi, mitä eritoten kaipaat elämässäsi. Kirjoita asioita ylös. Mikä olisi pienin askel, minkä voisit ottaa kohti niitä juuri nyt?
  • Hakeudu ryhmiin, terapiaan tai sellaisten ystävien luokse, joiden seurassa voit tulla turvallisesti kuulluksi.
  • Rakenna tietoisesti leppoisia hetkiä perheessänne tai ryhmässänne. Keskity hyvään ja toimivaan. Kasvattamisen sijaan hellitä välillä suitsista – hassuttele, hulluttele ja peuhaa! Siedä välillä sotkua ja epäjärjestystä. Anna elämän olla hauskaa ja spontaania.
  • Salli ja hyväksy inhimillisyys. Tarpeitasi et voi hallita, ne kuuluvat ihmisyyteen. Tunteitasi et voi peitellä, ne tuovat värit elämääsi. Epämiellyttävätkin tunteet kuuluvat elämään.

Silloin, kun vähiten jaksaisit, tarvitset eniten myötätuntoa itsellesi. Silloin kun voimasi ovat lopussa, astuu inhimillisyys näkyville. Ja silloinkin teet juuri niin hyvin, kuin voimavarasi siinä hetkessä antavat myöten. Silloinkin olet paras oma itsesi sen hetkisillä voimavaroillasi.

Niin on myös lapsesi. Joka ikinen hetki. Omine voimavaroineen. Silloin kun vähiten ansaitsisi, hän eniten tarvitsee turvaasi ja hyväksyntääsi.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja, kouluttaja ja kirjailija.

Emotionaalisen turvan lisäämistä harjoitellaan ja koetaan myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.

 

 

Rakkauden vastakohta ei ole viha

Pieni sananen rakkaudesta

Rakkaus. Tuo ihana sana! Rakastaa ja olla rakastettu. Miten ihania muistoja! Miten paljon tunnevivahteita yhteen sanaan voikaan sisältyä! Lämpöä, luottamusta, innostusta, odotusta, levollisuutta, läheisyyttä, arvostusta, ihailua, ujoutta, jännitystä, lempeyttä.

Rakkauteen liittyy useimmilla myös kipeitä kokemuksia. Muistoja, jotka viiltävät. Rakkautta kaipaamme niin kipeästi, että hylätyksi tulemisen pelko ja haavoittuvuus ovat usein yhtä aikaa läsnä. Pelko, huoli, hätä, epävarmuus, onttous, vaillaolo, hauraus, herkkyys.

Miten paljon huolta vanhempi rakkaasta lapsestaan voikaan kantaa! Miten paljon pelkäämmekään tulevamme hylätyksi rakkaussuhteen alussa!

Rakkauden vastakohta ei suinkaan olekaan viha, vaan välinpitämättömyys.

Tyhjyys, missä kukaan ei vastaa, ei reagoi olemassaolooni. Jään yksin, vajaaksi. Hylätyksi. Aikaa myöten hylkään myös itseni. Kukaan ei huomioi, en ole kellekään edes vihan arvoinen. Siksi lapsikin hakee kontaktia millä tahansa. Jos ei hyvällä, niin pahalla. ”Kunhan olemassaoloni tulee vastaanotetuksi. Saan edes moitteita.”

Viha puolustaa aina jotain meille tärkeää ja rakasta, ja on siksi ajoittain rakkaudessakin läsnä. Kuitenkin, mitä tietoisempia olemme siitä, minkä pelosta ja puolustamisen tarpeesta vihamme nousee, emme päädy toimimaan pelkän vihan ohjaamana.

Pysähtymällä kuulostelemaan elossa olevia tarpeita vihan alla, voimme rakentavasti kertoa niistä. Näin rakkaus on jälleen läsnä. Osoittelematta, tuomitsematta. Vain antautuen sille, mitä nyt on.

Kun antaudumme sille, mitä on, voimme asettautua rakkauden maljaksi – antaa sen tuntua ja hoivata, ja antaa sen virrata meistä sisään ja ulos.

Hengenveto kerrallaan voin päättää kylpeä rakkaudessa lisää.

Valita katsoa elämää rakkauden silmin. Kasvattaen sitä eniten itsessäni. Itselleni. Jotta maljastani siten on muillekin ilolla antaa.

Rakkaus – pakahduttavin ja kaivatuin tunteemme. Läsnä monenlaisina vivahteina elämämme ensi hetkistä viimeiseen hengenvetoon. Vajauksina, täyttymisinä ja kaikkina siltä väliltä.

Ketä sinä voit katsoa tänään rakkaudella? Kenen elämää voit arvostelemisen sijaan katsoa myötätunnolla? Mitä voit omassa elämässäsi ja itsessäsi nähdä tänään rakkauden silmin?

Mitä elämääsi tulisi lisää, jos lisäisit rakkauden silmin katsomista?


Haluatko kasvattaa rakkautta itsessäsi?

Tule keväiseksi lauantaipäiväksi katsomaan sisintä itseäsi, sitä, joka kaipaa ja ammentaa rakkauttaan.

Tunnekehoterapeutti Sari Saarion Sisäisen Lapsen päivä kurssipäivä 26.5. Järvenpäässä. Lue lisää täältä.

Sisäisen lapsen päivä kasvattajille

”Mun sisäinen möykky pääsi musta ulos!” Tunnekokemuksia voidaan käsitellä kuvallisen työskentelyn kautta

Tunteilla ei ole aikakäsitystä. Jo kauan aikaa sitten kokemasi tunne voi aktivoitua alkuperäisellä voimakkuudellaan tässä hetkessä. Siihen perustuu osaltaan myös tunnetyöskentelyn vaikuttavuus. Menneitä tunnekokemuksia voidaan käsitellä nykyhetkessä – purkaa ja eheyttää niitä.

Pelkästään verbaalisesti emme pääse tietoisen mielen alle – aitoon tunnekokemukseen käsiksi – sillä sanat pitävät meitä kiinni mielessä ja järjessä, missä itse tuntemista ei ole.

Mieli toimii sanojen kautta ja blokkaa siksi paljon tunnekokemuksen sanatonta kokemisen tilaa. Tunteilla itsellään ei ole sanoja, vaan ihminen luo kullekin kokemukselleen omat sanansa. Sanat siis saattavat luoda kokemuksestamme kapean tai laimean kuvan, tai värittää sitä alkuperäisestä poikkeavaksi, ellet todella ole harjoitellut tunnesanavarastosi rikastamista ja sen käyttöä. Moni meistä on tuskaillutkin sitä, ettei ”tähän oikein ole edes sanoja” tai ”miten mä nyt tämän oikein sanoisin?”

Miten sitten tunnekokemukseen, ehkä kauankin aikaa sitten alaspainettuun tai pitkän aikaa mieltä mustanneeseen, voi päästä käsiksi? Miten tunteitaan voi avata, jos oloilleen ei vielä edes ole sanoja? Miten voi avata jotain, mistä ei edes tiedä mitä se on?

Mieli arvioi ja analysoi, keho kokee

Avain tunteisiin on kehomme, omiin kehollisiin tuntemuksiin laskeutuminen. Analysoimatta, tietämättä, pohtimatta kokemusta järjellä puhki. Helpommin sanottu kuin tehty. Vasen aivopuoliskomme, tuo tietävä, suorittava ja kategorisoiva osa meistä, on tietoyhteiskunnassamme jatkuvasti jollei ylikierroksilla niin ainakin aktiivisessa toiminnassa. Vasemman aivopuoliskon ja ajattelemisen liika aktiivisuus vie meitä kuitenkin kauemmas tuntemiselta, aitoudeltamme.

Mieli on niin innokkaasti mukana kaikessa sanoineen, tuomitsemisineen ja arvottamisineen, että sen hiljentäminen vain päättämällä ei useimmilta meistä suoralta kädeltä onnistu. Sen suojamuurien läpi voidaan kuitenkin päästä aktivoimalla oikeaa, luovaa aivopuoliskoamme, missä sijaitsee oleminen, kokeminen, kuvat, luovuus, tunteminen ja antautuminen.

Oikeaa aivopuoliskoa voidaan aktivoida kaikella aistitoimintoja aktivoivalla toiminnalla.

Näitä ovat esimerkiksi hyväksyvä kosketus, tietoisen läsnäolon ja kehon aistimusten harjoitukset, hengitykseen keskittyminen, luova työskentely kuten maalaaminen, ympärillä olevan todellisuuden aistiminen tietoisesti jokaisen aistikanavan kautta, ja etenkin kaikki sellainen toiminta ja olemisen tapa, missä päästään kokemukselliseen flow-tilaan, jossa aikakin tuntuu häviävän. Koiranpentua silittäessäsi, puutarhaa kuokkiessasi, lapsesi kanssa peuhatessasi, rakastellessasi, neuloessasi, värittäessäsi tai piirustellessasi koukeroita toisensa perään.

Oikea aivopuolisko kokee ja kuvallistaa

Neurotieteilijöiden mukaan oikea aivopuolisko on vasenta kehittyneempi ja aktiivisempi ensimmäisten elinvuosiemme aikana, jolloin sanallinen ymmärryskykymme ei vielä ole kehittynyt. Oikea aivopuolisko siis kokee ilman sanoja. Siksi se tarjoaa suoremman kanavan kehon tuntemuksiin, tunteiden virtauksiin ja elettyjen kokemusten värikkääseen kuvastoon.

Oikea aivopuolisko on tunteidemme perusta. Arjessa tämä yksi monista oikean aivopuoliskon toiminnoista punoutuu vasemman aivopuoliskon hallitsemiin informaation ja sen rationaalisen päättelyn ja lokeroimisen virtauksiin. Näin voimme muun muassa muodostaa kokonaisuuksia ja tehdä päätöksiä, joihin tarvitaan sekä tunteita että analyyttista pohdintaa.

Oikea aivopuolisko käyttää sanattomia kuvia ja kielikuvia sekä koko kehon aisteja informaatiovälineinään. Siksi kuvallinen työskentely on tunteiden käsittelyssä tehokas väylä tunnekokemusten avaamiseen, niiden jäsentämiseen, purkamiseen ja käsittelyyn. Kuvallinen työskentely itsessäänkään ei tarvitse sanoja ollakseen kokijalleen vaikuttavaa.

Kuvalla, joka on sisäisyydestä kummunnut, on verbaaliterapiaa enemmän vaikutusta alitajuntaamme. Kuva, värit ja muoto puhuttelevat ja koskettavat sanoja syvemmälle.

”Jos ei ois sanoja, vois silti maalata.” Tunnetaitoryhmään osallistunut lapsi

Kuvallinen tunnetyöskentely kutsuu heittäytymään

Jokainen, joka on työstänyt tunteitaan paperille tai saveen, tietää omakohtaisesti, miten rentouttava ja vapauttava kokemus luova kuvallinen tunnetyöskentely on. Kuvallisesta työskentelystä on myös tutkimustuloksia. Erään tutkimuksen mukaan stressihormoni kortisolin tuotanto aleni selvästi aikuisilla taiteellisen työskentelyn aikana.

Jopa sosiaalisia taitoja voidaan paperilla harjoitella piirustellen, maalaten ja kokeillen uutta. Ryhmänä tehtävien yhteisten maalausten kautta voidaan tuottaa näkyville kohtaamisen ja rajojen laittamisen haasteita ja kokeilla uusia tapoja niihin. Miten kaksi väriä (ihmistä tai asiaa) kohtaavat paperilla? Mitä uutta syntyy, jos ne kohtaavat? Mitä jää syntymättä, jos ne eivät kohtaa?

Kuvallisen työskentelyn kautta paperille muodostuneesta voidaan esittää kysymyksiä ilman tietämisen pakkoa. Voidaan tutkia, ihmetellä ja pohtia. Ai tältäkö se näyttääkin. Näinkö kaukana nämä osat ovatkin toisistaan? Entä jos ne olisivat lähempänä? Mitä tämä mössö elämässäni on?

Kuva puhuu puolestaan, sillä se herättää tekijässään aina jotain – onhan se syntynytkin alitajunnan eli tuntevan osamme tuotoksena.

Kuvassa työstetty voi antaa mallin, mihin tarttua

Eteen piirrettyä voidaan muokata lähes loputtomasti. Sitä voidaan peittää, kasvattaa, korostaa tai siitä voidaan poistaa elementtejä. Joskus kuvan haluaa tuhota kokonaan ja alkaa luoda jotain ihan uutta. Tuhoamisen – pois pyyhkimisen tai päälle maalaamisen – merkitys luovassa työskentelyssä liittyy sekä vanhasta luopumiseen että jonkin uuden syntymisen mahdollisuuteen, uusiin näkökulmiin.

Ei voi syntyä uutta ennen kuin vanha on pois saateltu, käsitelty. Elämässäkin toistuu jatkuva muutos – luopumisen ja irtipäästämisen sekä uudelle antautumisen vaihtelu. Kuvassa ne voi työstää yhdeksi kokonaisuudeksi, nähdä irtipäästämisen merkitys ja kokea kehossa sen tuoma vapautus. Kuvakaan ei kuitenkaan pääty tuhoamiseen, vaan kuolemisesta syntyy aina jotain uutta, vähintään ihmisen mielessä ja näkökulmissa. Voidaan myös lähteä näkökulmasta, että tämä mitä nyt on on, mitä teen tällä kaikella – miten hyödynnän tämän uudeksi tuhoamatta vanhaa? Voidaan myös tutkia johonkin jumittamisen syitä – jumitanko säilyttämiseen, kaiken tuhoamiseen tai uuden jatkuvaan ahmimiseen? Miltä se näyttää, miten se vaikuttaa siihen, mitä paperille syntyy?

Mitä jos päästäisinkin irti kaikesta raskaasta paperillani (elämässäni)? Pyyhkisin sen mustalla alleen tai repisin palasiksi? Miltä tuntuisi päästää irti siitä, mitä olen vaivalla paperille (elämääni) tehnyt? Miten pelottavalta pelkästään tässä paperilla tuntuu se, ettei menneeseen kuvaan (elämään, ihmissuhteeseen, asiaan) olisikaan enää paluuta? Voisiko jotain uutta syntyä, voisinko antaa sille mahdollisuuden? Tässä paperilla vain?

Näin kuvallisen työskentelyn kautta voi saada ensimmäisen konkreettisen mallin uskallukselle uuden aloittamiseksi. Juuri tähän kokemukseen ja mieleen tallentuneeseen kuvaan voi palata arjen todellisissa tilanteissa. ”Silloinkin uskalsin. Siinä paperilla uskalsin.” Rohkeuden tai uuden näkökulman valitsemisen voi näin siirtää edessä olevaan oikeaan elämän- tai vuorovaikutuksen tilanteeseen. On jo jotain mallia, mihin tarttua.

Kiellänkö vai tuonko vihdoin näkyville?

”Kieltäytymällä näkemästä, kuulemasta, tuntemasta ja käsittelemästä epämiellyttäviä asioita voi ostaa aikaa – siirtää niiden käsittelyä myöhemmäksi ja kenties paremmaksi ajankohdaksi – mutta usein arvaamattoman kalliilla hinnalla. Energia sitoutuukin hetkessä elämisen sijaan asioiden ei-näkemiseen, ei-kuulemiseen, ei-tuntemiseen ja ei-ajattelemiseen.”

Mimmu Rankanen, Taideterapian perusteet, 2009

Itsensä ja todellisuutensa kieltäminen on yksi itsetuhoisen toiminnan ytimistä. Kieltämiseen ja ei-tuntemiseen, kaiken peittämiseen meneekin juuri se tunne-energia, minkä kuuluisi antaa meille voimaa ja potentiaalia kasvuumme. Alamme kääntyä yhä enemmän muuksi kuin omaksi aidoksi kuvaksemme, vääntäytyä suojaaviin rooleihin ja toimintapoihin, defensseihin. Ja niin alun perin suojaksemme tarkoitetusta tavasta olla ja reagoida kasvaakin aikaa myöten oman itsemme vankila.

Kuva antaa mahdollisuuden näyttää sisäinen kipumme, tuoda se päivänvaloon. Kun jonkin tuo päivänvaloon, se alkaa saada ympärilleen uutta tapaa katsoa sitä. Tulee uusia näkökulmia ja asiaa pystyy suhteuttamaan elämäänsä realistisemmin. Möykky ei olekaan enää sellainen, mikä imee syvemmälle, vaan siitä voidaan ponkaista eteenpäin, vähintäänkin valita asenne, jolla möykkyä katsoo. Usein möykystä myös löytyy toivoa, yksityiskohta, joka muistuttaakin valosta ja jota voi lähteä vahvistamaan. ”Tätä valoa, tätä toivoa vahvistan!”

Ihminen ei voi muuttaa mitään ennen kuin tulee tietoiseksi siitä – näkee – mitä pitää muuttaa. Kuvan kautta näkyväksi tuleminen usein avaa ihmisessä jotain uutta.

”Kun mä katsoin sitä kuvaa siinä edessä, sitä hirveetä vihreää, mä niinku tajusin, etteihän se ole edes totta. Se, mitä mun mieli on siitä jutusta koko ajan sanonut. Mikä hillitön vapautus! Mä voinkin katsoa sitä ihan eri suunnasta ja ihan erilaisin ajatuksin! Mä halusin heti tuoda siihen keltaista, sellasta iloa ja valoa!”

Kun sisäinen kaaos saa muodon

Luovassa kuvallisessa tunnetyöskentelyssä sisäinen olotila pääsee siis käsien kautta ulos. Kaaos saa muodon – ja olo tulee konkreettisesti näkyviin eteemme. ”Näin minä tunnen, tällainen olen”. Oman itsensä, oman sisäisyyden näkemisen jälkeen, voi alkaa syvempi itsen välinen keskustelu. Kuva antaa usein uudenlaisia näkökulmia, erilaista etäisyyttä siihen, minkä alla on ehkä jo pitkäänkin ollut.

Kokemus alkaa muotojen ja värien kautta jäsentyä ja selkeytyä. Se alkaa saada pikkuhiljaa myös sanoja. Niitä, joita alussa ei ollut. Ensin itselle, ja aikaa myöten ehkä myös toisille. Terapeutille, ryhmälle tai läheiselle. Jotain yhteistä jaettavaa alkaa sanojen myötä syntyä, sillä ihmisten välinen ymmärrys tapahtuu pääosin kuitenkin sanojen, sen vasemman aivopuoliskon tuotosten kautta.

Kuvien kautta ymmärrys voi siis muodostua uudella tavalla. Vasemman ja oikean aivopuoliskon yhteistyö voi rakentua tasapainoisemmaksi, olematta kummankaan puolen valtapeliä. Kuvat ja kokemukset täydentyvät järjellisen ymmärryksen ja sanojen kautta.

Kuvallisessa tunnetyöskentelyssä edetään usein tyhjän paperin jumista (tunnetukoksesta) paperille kaiken oksentamiseen. Kaaoksen katsomisesta ahdistukseen. Hämmennyksestä asteittaiseen ymmärrykseen ja oivaltamiseen. Jäsennyksen ja selkeyden jälkeen voimaantumisen ja vapautumisen kokemukseen. Paperilla sisäistä kaaosta on lupa muuttaa. On lupa kokeilla erilaisia keinoja muutokselle. Kun käsillään muuttaa sisäisyyttään paperilla, se alkaa myös sisällä muuttua.

Luova kuvallinen tunnetyöskentely on näkyväksi tuottamista, itsensä ilmaisemista sekä uuteen astumisen ja uusien toimintatapojen harjoittelua turvallisesti paperilla ennen niiden oikeaan elämään käytäntöön ottamista. Kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja usein avaa toisen tuhat lisää. Sellaisia tuhansia, joissa on toivoa ja valoa.

”Pimeyttä emme voi poistaa, mutta valoa voimme aina lisätä.” 


Kokeile kuvallista luovaa tunnetyöskentelyä!

  1. Ota eteesi tyhjä, mahdollisimman iso paperi. Voit käyttää värikyniä, väripastelleja tai mitä tahansa maaleja. Halutessasi voit laittaa taustalle kevyttä instrumenttaalimusiikkia soimaan.
  2. Sulje silmäsi ja keskity hetkeksi hengitykseesi. Tunne sen virtaus sisään ja ulos kehostasi. Tunne, miten rintakehäsi kohoaa ja laskee. Aisti, miten hengityksesi virtaa ja miltä se tuntuu kehossasi. Syvään virtaavalta? Kevyesti pyörteiseltä? Laajentuvalta usvalta?
  3. Anna tietoisuutesi mennä siihen osaan kehosi aistimuksia, mikä nyt tietoisuuttasi kutsuu. Tuntuuko jossain painon tunnetta? Puristusta? Pistelyä? Raskautta? Kapeutta? Vietä hetki tämän tuntemuksesi kanssa vain aistien, tekemättä aistimukselle mitään. Näetkö värejä tai muotoja tuossa aistimuksessasi?
  4. Avaa silmäsi ja anna käsiesi tunnustella paperia. Voit laittaa silmät kiinni ja antaa käsiesi vaeltaa hetken paperilla sen ääriviivoja tutkien, sen pinta-alaa ja pinnan tuntua maistellen. Näin maadoitat itsesi kuvatyöskentelyyn.
  5. Ala tuoda paperille kokemaasi aistimusta intuitiivisesti, tavoitteetta. Mistä väristä aloittaisit? Mistä kohtaa paperia? Millaista muotoa piirtäisit? Kulmikasta vai pyöreää? Abstraktia vai kuvaavaa? Voit antaa pensselin tai kynän vain kulkea paperilla silmät kiinni, irrottamatta kynää paperista.
  6. Maalaa/piirrä niin kauan, kuin haluat. Anna kuvan muuttua alkuperäisestä. On ok muuttaa mielipidettään, väriä ja suuntaa. On ok maalata tai piirtää aiemman päälle. On ok tehdä työstä kirjava tai kaikenpuhuvan musta. Kaikki, mitä paperilla teet on oikein. On vain sinun tapasi ja se on oikea juuri nyt. Suositeltavaa on maalata tai piirtää ainakin puolen tunnin ajan. Hyvä vinkki on laittaa puhelimeen ajastus, jolloin voit heittäytyä luomiseen ilman ajan katoamisen vaaraa, jos sinulla on vielä jotain aikataulutettua samalle päivälle.
  7. Katso kuvaasi ensin läheltä, sitten etäältä. Mitä näet? Mikä kiinnittää erityisesti huomiosi? Mistä työssäsi pidät, mistä et – miksi? Mitä värejä käytit? Mitä et? Miksi? Turhauttiko työskentelyssäsi jokin kohta – mikä? Miten pääsit turhautumisen yli? Jos katsot työtäsi eri kulmista, miten se muuttuu? Miltä kehossasi tuntuu katsoa kuvaa? Miten kuva tuntuu hengityksessäsi? Rintakehässäsi? Vatsassasi? Raajoissasi?
  8. Anna työstäsi nousta sanoja ja ominaisuuksia mieleesi. Kirjoita niitä ylös paperille. Anna niistä sitten muodostua jokin teksti tai loru. Mitä työsi haluaa sinulle kertoa? Miten otat sen vastaan?
  9. Jos haluat, voit vielä muuttaa kuvaa. Minkä kohdan siitä haluaisit muuttaa? Miten sen tekisit?
  10. Katso uutta syntynyttä kuvaa. Mitä se herättää sinussa nyt? Mitä se nyt sinulle kertoo? Miltä kehossasi tuntuu, kun katsot uutta kuvaa? Miten tämä uusi näkyisi elämässäsi? Millainen uudenlainen toiminta tämä paperille tekemäsi muutos sinun elämässäsi tai käsittelemässäsi asiassa olisi?

Harjoitus: ©Anne-Mari Jääskinen

Kirjoituksen lähteinä: Daniel Siegel, Mindsight. Muutoksen tiede. [2012] 2015. Mimmu Rankanen, Hanna Hentinen, Meri-Helga Mantere. Taideterapian perusteet. 2009.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja. Hän käyttää työssään niin kouluttajana kuin terapiaohjaajana luovan tunnetyöskentelyn menetelmiä, kuten kuvallista tai savityöskentelyä. Anne-Mari syventää parhaillaan taideterapian menetelmäosaamistaan ammatillisessa lisäkoulutuksessa.

”Olen kokenut vahvasti sekä omalla kohdallani, että asiakas- ja ryhmätyöskentelyissä, että keho ja kuva ovat sanoja huomattavasti aidompi ja syvempi ilmaisun väylä tunnekokemuksille. Etenkin kipeille ja jopa kielletyille tunteillemme.”

Luovaa tunnetyöskentelyä sisältyy myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutukseen, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.

Vanhempien syytä se on, että niiden kullannuput riehuu!

”Kaikki riippuu kotikasvatuksesta. Vanhempien syytä se on, jos eivät osaa laittaa rajoja. Sanoivat helpon teinin vanhemmat. Ja ne, joiden perheissä se ei ollut ajankohtaista lainkaan. Ongelmateinin vanhempi ei sanonut mitään. Piti painottaa vielä vähän kovempaa. Eikö se tajunnut, että oma vika?

Kyllä se tajusi. Joka kerta, kun sen teini lintsasi, se mietti, missä se epäonnistui niin pahasti. Kun se yritti puhua, ja teini vastasi keskisormella, se syytti siitä itseään. Kun poliisi soitti, se pohti, että onko se ollut liian lepsu vai liian ankara. Ja kun se valvoi kolmelta aamulla soittamassa yhä uudelleen numeroon, johon ei saada yhteyttä, se muisteli sitä, kun silloin yhtenä päiväkotiaamuna meni hermot.

Se ei vain halunnut jakaa sitä syyllisyyttään somessa. Eikä työpaikan kahvipöydässä. Eikä monelle muullekaan. Koska joka kerta, kun joku antoi vinkkejä rajoista ja rakkaudesta, neuvoi vähän ja tiesi hyvin, se tunsi olonsa vielä vähän kurjemmaksi ja jaksoi vielä vähän huonommin.

Ja samalla se myös ärsyyntyi. Koska se tiesi, ettei siltä rakkautta puuttunut. Että se rakasti teiniään niin, että sydäntä riipi. Ja että vaikkei se jaksanut joka päivä olla tyyni ja viisas, se teki joka päivä parhaansa.”

Kirjoitus eräästä vanhempainryhmästä, nyt jo aikuisten lasten äidiltä

(Julkaistu kirjoittajan luvalla)

Teinin maailma on äänekästä, spontaania, räjähtelevää, kokeilevaa, sulkeutunutta, haurasta ja epävarmaa. Se on kaikkea yhtäaikaa ja päällekkäin. Se on ulos- ja sisäänliikettä. Epäselvää ja hämmentävää. Ulospäin se on pakko kääntää uhmakkuudeksi ja häpeämättömyydeksi. Ettei kukaan näkisi. Että sisältä vapisee. Ettei uusi nahka ole vielä valmis niihin mittoihin, missä luulee, että pitäisi jo olla.

Että hyväksyttäisiin. Että kuuluisi joukkoon.

Vaikka siihen vähän kyseenalaiseenkin. Kunhan johonkin. Ja onhan se aika hienoa kuulua niihin cooleimpiin. Jotka ei ihan vähistä aikuisten nillityksistä kavahda.

Ja entäs ne vanhemmat? Isät ja äidit, jotka vilpittömästi ovat kasvattaneet lapsestaan hyväkäytöksistä, empaattista nuorta. Sitä samaa, joka vielä viime vuonna kertoi koulupäivistään ja kavereistaan. Ja joka nyt vain sulkeutuu omaan huoneeseensa ja harvoin edes vastaa puhelimeen.

Miten mahtaa vanhempien sisällä riipiä? Miten epätoivo kasvaa joka Wilma- ja Helmiviestistä suuremmaksi. Miten pelko pyörii vieressä iltaisin ja hiipii mieleen työpalaverissa. Että miten se pieni pärjää – voi kun se nyt tajuaisi!

Miten sen voisin kääriä pariksi vuodeksi suojaan jonnekin?

Omia nuoruuden kokeilujaan muistellessaan ketä tahansa vanhempaa alkaa huolettaa. Että niidenkin aika takuuvarmasti tulee. Oman nuoren kokeilujen. Energiajuomat, tupakka ja olut ovat vielä mietoa. Mutta miten valaa tahtoa jättää kaikki kokeiluksi? Siitä huolimatta, että kaverit vieressä yllyttää. Ne samat, joihin haluaa liittyä ja joiden joukkoon kuulua. Miten suojata yhä vain vahvemmiksi muuttuvilta nuuskalta ja huumeilta?

”Pidä hyvä yhteiskunta rajoista kiinni, äläkä madalla niitä!” rukoilee äiti silloin, kun aamuyössä odottaa teiniään kotiin. ”Ottakaa nyt poliisit koppi ja puhutelkaa näitä nuoria tästä, antakaa mahdollisuus oppia ja kääntää kelkka”, anelee isä, joka puhelimessa kuulee, ettei ”meillä ole mahdollisuutta tarttua kaikkiin rikkeisiin, kun ei tässä varsinaista rikosta ole tapahtunut.” ”Voi hyvä luoja, pitäisikö ensin tapahtua?”

Jokainen tekee joka hetki parhaansa niillä voimavaroilla ja taidoilla, joita sillä hetkellä on käytössä.

Jokainen nuoren vanhempi ansaitsisi halauksen, sellaisen tuntuvan. ”Tämä tosiaan on aikamoinen vaihe! Ei ihme että on avuton olo.” Ymmärrystä, myötätuntoa ja rinnalla seisomista he tarvitsisivat. Vai onko kukaan vielä saanut ratkaisua ja helpotusta toisten osoittamalla tuomitsemisella, arvostelulla tai nenän vartta pitkin katsomisella? Onko jotain hyvää ja kaunista alkanut sillä tapahtumaan?

Nuori painelee jokaisen vanhemman, opettajan ja ohjaajan tunnenappeja häikäilemättä ja vähän vahingossa. Omaa oloaan purkaen. Omaa hormonimyrskyään sietäen ja koettaen selviytyä sen nostattamasta myllerryksestä parhaansa mukaan.

Sisällä kiehuu, kuplii ja velloo hauras epävarmuus. Eikä kukaan ymmärrä!

Mutta nuori ei tiedä, että kyllä sitä ymmärtää. Että se vanhempi, joka tuntuu ärsyttävältä rageejalta ja nillittäjältä onkin sydän vereslihalla ollut koko ajan vieressä. Ajatellut taukoamatta. Toivonut suojelusta. Koska se rakastaa. Enemmän kuin mitään. Omaa pientään. Ja koittaa hengittää pelkoihinsa, huoliinsa ja suruihinsa. Kun siitä pienestä kasvaakin iso. Eikä kaikelta voi suojella. On annettava kulkea oma tiensä. Löydettävä oma voima hapuilujen, erehdysten, virhevalintojen ja naamalleen kaatumisten kautta. Elämästä oppien. Niin kuin me jokainen olemme oppineet.

Sillä senkin vanhempi tietää, ettei kannettu vesi siellä kaivossa pysy. Ei, vaikka sitä kantaisi saaveittain. Sillä sitäkin on tehty. Puhuttu ja taas puhuttu, ohjattu ja neuvottu. Vaikkei ne helpon teinin vanhemmat sitä tiedä. Osaavat vain sanoa, että siellä se taas oli riehunut. Se naapurin kullannuppu. Kun eivät ne osaa edes huolta pitää. Eivätkä asettaa niitä rajoja.

Jokaiselle äidille, kuin isällekin lopuksi nämä Robinin sanat. Kyllä sinä olet. Helmi äiti kuitenkin.

Lue blogistamme myös: Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyissä

Tunnemuisti – Miten tunnekokemukset tallentuvat ja miten ne vaikuttavat?

Puinen lattia narisee allasi hiippaillessasi yöllä vierasmökin vessaan. Tuttu lämmin tunne läpäisee kehosi – mummola. Mummon turva ja tuoksu tuntuvat elävinä olossasi. Ja entä se leivinuunin lämpö siitä ohikulkiessa! Tunnemuisti – se on toiminut sinussa jälleen.

Kuvat: IngImage

Tunnemuistista aktivoituu nyt-hetkeen niin miellyttäviä kuin epämiellyttäviäkin kokemuksia, joiden avulla alitajuisesti arvioimme nyt-hetkeä. Aina niillä ei kuitenkaan ole todenperäisyyttä tähän hetkeen, mutta aivomme ovat tässä suhteessa melko yksinkertainen elin. Niille on sama onko jokin asia todellisuudessa koettu vai mielessä kuviteltu uhka. Se on silti kokemus, johon voi nojata. On siis hyvä huomioida, millaisia kuvia mieleensä maalaa.

Aivomme skannaa jatkuvasti ympäristöämme suojellakseen henkeämme ja varmistaakseen hyvinvointimme.

Tämän se tekee arvioimalla mahdollisia uhkia tai meille suotuisia elementtejä, jotta se voi laittaa kehomme tarvittaessa salamannopeasti toimintavalmiuteen. Alkukantaista, mutta meissä edelleen automaatiolla toimivaa. Se, miten automaatio uhan ja turvan voimakkuuksia arvioi, tapahtuu pitkälti tuon opitun ja itseemme tallentuneen tunnemuistimme kautta. Siksi toisen turva voi olla toisen uhka.

Tunnemuisti muokkautuu meihin jokaisen kokemamme vahvan tunnekokemuksen kautta.

Aivot keräävät ensihetkistämme lähtien valtavaa kokemusten tietokantaa, johon ne vertaavat nyt-hetkessä tapahtuvaa tilannetta. Onko syytä valpastua ja puolustautua vai paeta nopeasti paikalta? Aktivoidaanko lepo- ja sulattelutoiminnostamme vastaava parasympaattinen hermosto, vai annetaanko aktivaatiosta vastaavalle sympaattiselle hermostolle impulssi toimintaan heräämiseen? Millaisia muistoja tähän nyt-hetkeen liittyen tunnetietokoneemme amygdala löytää hippokampuksesta, muistipankistamme?

Tunteiden salamannopea syttyminen ja niihin reagoiminen on tarkoituksellista. Jos käsittelisimme kaikki yhtäkkiset tilanteet kognitiivisen eli tiedollisen järjestelmämme kautta punniten eri toimintavaihtoehtojen hyötyjä ja haittoja, emme ehtisi toimia niin nopeasti, mitä tunteet saavat meissä aikaan. Hyvä ja huono puoli. Hyvä se on siksi, että hätätilanteessa ehdimme vetäistä käden kuumalta liedeltä jäämättä tarkemmin tunnustelemaan sen kuumuusastetta ja pohtimaan mahdollisen ihovaurion vakavuutta. Huono puoli siinä on se, että jos emme ole tietoisia tunteistamme, saatamme vaikkapa huutaa toisen päälle oloamme tai vetäytyä panssarilasin taakse tavoittelemattomiin aiheuttaen säätelemättömänä sillä itselle tai toiselle vain lisää kärsimystä.

Jokainen tunnekosketus tallentuu sinuun

Ihmisen hermosto alkaa kehittymään kohdussa jo kolmen viikon ikäisenä sikiönä. Äiti ja vauva ovat kohtuajan varsin symbioottinen pari. Niinpä myös äidin kokema stressi ja vahvat tunnekokemukset välittyvät stressihormoni kortisolin muodossa istukan kautta lapseen. Suomalainen FinnBrain -tutkimus on vuodesta 2010 lähtien tutkinut perimän ja ympäristön vaikutusta lapsen kehitykseen ja mm. tätä stressihormonin vaikutusta lapsen tapaan reagoida tunnepitoisissa tilanteissa.

Tutkimuksissa on vahvistunut, että jos lapsi on kohdussa kokenut äidin voimakasta stressiä, hän kahdeksan kuukauden iässä reagoi voimakkaammin myös esim. pelkoreaktiossa. Koska vauva on oppinut reagoimaan vahvasti , hän toimii tämän kokemuksensa mukaan uusissakin tilanteissa. Psykologian ja filosofian tohtori Saara Nolvi julkaisi joulukuussa tutkimukseen liittyvän väitöskirjan.

Tietty toimintatapa vahvistuu meissä joka kerta, kun toimimme tunteen kanssa tuolla tavalla. 

Jokainen kokemus vahvistaa hermostossamme hermosolujen välisiä synapseja. Tähän yksinkertaisimmillaan perustuu oppiminen. Opimme toistoista, jotka vahvistavat taitoratoja hermostossamme niin, että taito on helppo ottaa jatkossakin käyttöön. Poluista kasvaa moottoriteitä. Jos toistamme vaikkapa huutamista tunnehetkissä, tulemme siinä hyväksi. Jos toistamme ja harjoittelemme sen sijaan hengitystä ja myötätuntoisia ajatuksia kiihtymyksen hetkellä, tulemme vastaavasti siinä hyväksi. Yksinkertaista.

Millaista toimintatapaa sinä harjoitat ja vahvistat?

Millaisilla mielen kuvilla sinä muistipankkiasi täydennät? Millaisista paloista sinun aivosi todellisuutesi rakentavat?

Lohtuna muovautuva hermosto

Hermosto rakentuu ja muovaantuu ympäristön vaatimaan ja myös mahdollistamaan suuntaan. Siksi onneton kohtukokemus ei vielä määrittele ketään loppuiäksi hermoheikoksi, vaan kasvuympäristöllä ja myöhemmänkin iän kokemuksilla on hermostoamme muokkaava vaikutus. Jos ympäristö on uhkaava, on syytäkin olla valppaana, jos taas turvallinen, voi hermostokin levähtää ja siirtyä lepotilaan. Lohdullista on, että hermosto ja aivot ovat muokattavissa koko elinikämme ajan. Ja toisaalta synnynnäinen alttius olla valppaana voi olla hyväkin asia, kunhan myös palautumiselle on riittävää vastapainoa ja turvaa.

Sen enempää kokemamme kokemukset, kuin äidistä meihin valuneiden stressihormonienkaan määrä eivät siis määritä olemisemme ja reagoimisemme tapaa loppuelämäksemme. Voimme aina muuttua ja muokata hermostoamme, mutta siihen tarvitaan toistoa ja harjoittelua. Valmiutta kokeilla erilaista tapaa, astua epämukavuusalueelle ja toimia tunteistaan huolimatta jämäkästi.

Muuta keinoa ei ole kuin kokemus kokemukselta oppiminen ja poisoppiminen.

Netistä ostettava pikakurssi ei kasvata hermostoosi uusia yhteyksiä puolestasi, mutta se voi antaa vinkkejä, miten voit niitä kärsivällisesti itse kasvattaa ja harjoittaa.

Keho muistaa, vaikka mieli unohtaisi

Kehomme vastaanottaa kosketuksia, katseita, fyysisiä ja henkisiä lämpötiloja – kylmyyttä ja lämpöä jatkuvasti. Hyväksyntää tai vaatimuksia.

Kosketusaistin kautta rakentuu myös kehonkuvamme.

Olenko arvokas, pysähdytäänkö äärelleni, vai hoidetaanko riuhtoen pakolliset hoitotoimet?

Koska tunne on ennenkaikkea kehollinen kokemus, on jo vastasyntyneellä taito tuntea tunteita. Kehossamme tuntuvat tunneaistimukset, kuten pala kurkussa, tykytys rinnassa tai onttous käsissä, ovat tunteen synnyttämiä fysiologisia muutoksia sisällämme. Näille saamme sanat vasta myöhemmässä vuorovaikutuksessa, kun aikuiset meille tunteita hyvässä lykyssä peilaavat. Huonossa lykyssä emme tällaista peiliä saa, vaan sisällemme jää epämääräisiä oloja ilman jäsentyneitä sanoja niille. Jos vastakaikua ei saa ollenkaan ja lapsi jää tunteidensa kanssa yksin, hän alkaa siirtyä mieleensä, pois tuntemisesta, mikä yksin koettuna olisi liian kivualiasta.

Keho ei kuitenkaan tunteita unohda, vaan tunnemuisti nostaa sinne painettuja tunteita esiin nyt-hetken vuorovaikutustilanteissa. Monet työyhteisöjen ja parisuhteiden kärjistyneet kuohutilanteet sisältävät osapuoliltaan juuri näitä, ehkä vuosikymmentenkin tunnesaldoja. Kun ymmärrämme sukeltaa päällimmäisten tunteiden alle, saamme ehkä yhteyden jo kauan sitten alas painettuihin tunteisiin. Keho antaa näin aina uusia mahdollisuuksia käsitellä alas painetut tunteet kuormittamasta kehoamme. Tarkoitus on, että energiamme voisi vapautua tunteiden pidättelemisestä elämisen iloon ja vapauteen.

Oikea ja vasen aivopuolisko – taistelua vai yhteistyötä?

Kliinisen psykiatrian professorin, uraauurtavan aivotutkija Daniel J. Siegelin mukaan varhaisina kehitysvuosinamme oikea aivopuoliskomme hallitsee sekä kasvuamme että toimintaamme. Silloin kehittyvät myös kiintymyssuhdemallit ensimmäisistä lähi-ihmissuhteistamme. Oikea aivopuoliskomme käyttää kielikuvia ja kuvia, haluaa kokea enemmän kuin tietää ja ennenkaikkea aistii koko kehoamme, toisinsanoen hyödyntää sen kokemuksia. Vasen aivopuoliskomme sen sijaan myöhemmin kehittyvänä tuo mukaan sanat, luokittelevan ajattelun ja tietämisen.

”Vetäytymällä vasemman aivopuoliskon hallintaan, viemme tietoisuutemme turvalliseen paikkaan. Se on tyypillinen sopeutumismenetelmä, joka auttaa pärjäämään vaikeissa olosuhteissa”, sanoo Siegel. Tämä mieleen tietoisuuden vieminen toimii kuitenkin hyvinvointimme ja ihmissuhteiden kannalta kehnosti. Päästäksemme tuntemisen tasolle, meidän tulisi saada oikea aivopuoliskomme aktiiviseksi. Siegel itse käyttää vastaanotollaan tähän kehon aktiivista havainnoimista asiakkaidensa kanssa. Psykofyysisesti ihminen nähdään kokonaisuutena, johon mielen lisäksi vaikuttaa myös fyysinen kehomme ja sen kokemukset.

Kun alamme rakentaa yhteyttä aistivaan kehoomme, alamme vahvistaa myös tunnekehoyhteyttä.

Näin saamme vasemman ja oikean aivopuoliskon jälleen tasapainoon, toimimaan yhteistyössä sen sijaan, että käyttäisimme vain toista. Tunnetilanteissa tarvitsemme ennenkaikkea oikean aivopuoliskon myötätuntoa, mutta myös vasemman aivopuoliskon jämäkkyyttä ja päättäväisyyttä toimia tunteestamme huolimatta. Yhteistyö ja tasapaino takaavat kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin.

Tunnemuistia voit itse päivittää

Voimme itse vaikuttaa tunnemuistimme päivittämiseen myönteisen ajattelun, myötätuntoisen suhtautumisen ja omien voimaannuttavien mielikuvien avulla. Voimme kuljettaa itseämme meitä vahvistaviin kokemuksiin, hankkia elämäämme iloa ja nautintoa ainaisen raatamisen sijaan. Voimme ravistella juurtuneita uskomuksiamme ja tallattuja polkuja aivoissamme. Voimme alkaa ottaa askelia myös sinne umpimetsään. Tilanne tilanteelta. Kasvattaa uusia synapseja hermosolujemme väleihin. Sallia itsellemme vaatimisen sijaan.

Olemalla itse itsesi paras ystävä, teet jo paljon. Silloin hakeudut ihmissuhteisiin, joista saat jälleen uusia korjaavia kokemuksia päivittämään tunnemuistiasi. Päivittynyt tunnemuisti kokee enemmän turvaa ja levollisuutta ja vaikuttaa siten turvaa välittävänä myös uusiin nyt-hetkiin.

Lähteinä käytetty:
Daniel J. Siegel, 2015: Mindsight. Muutoksen tiede.
Turun Yliopiston FinnBrain-tutkimuksen julkaisut.

 

 

Riidoissa ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan varmistaa, että yhteys rakentuu ja turva palaa

Kukaan ei ohjelmoi itseensä toimintamalleja, vaan hänet ohjelmoidaan ulkoapäin, sanoo dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemi painokkaasti luennollaan Järvenpäässä.

Aikuiset lapsen ympärillä ohjelmoivat hänet vuorovaikutuksen laadulla – sillä, miten lapsen olemiseen ja toimintaan vastataan.

– Ihminen on ulkoaohjelmoituva olento, jonka lapsuus kestää kaikista elävistä olennoista pisimpään, oikeastaan järjettömän pitkään.

Sillä on tarkoituksensa – ohjelmointiaika ja sen myötä mahdollisuudet ovat laajat. Mutta koska ihmisyyteen ominaisena kuuluu sekä-että –asetelma, tähänkin liittyy riskinsä. Ihmisaivot ovat nimittäin kehitysvaiheessaan myös hyvin haavoittuvaisia vuorovaikutuksessa tapahtuville tilanteille ja kuormittaville stressitekijöille etenkin, jos aikuisen tyynnyttävää kanssasäätelyä ei ole saatavilla.

Sajaniemen mukaan aivojen kannalta murrosikä on tärkein kehityksen aika, jopa sikiö- ja varhaislapsuutta tärkeämpi. Silloin tapahtuu uudelleen järjestäytymistä sekä hermosolujen karsiutumista lapsuuttakin kiivaammin ja hermosolujen välille kehittyy myeliinia, mikä nopeuttaa tiedonsiirtoa aivoissa.

Ihmisen mieli, aivot ja vuorovaikutus ovat toisiaan alati ruokkiva kokonaisuus, mihin Sajaniemi lukee myös aivojen kanssa samankaltaisia tunnistimia omaavan suoliston. Näistä tekijöistä vuorovaikutus on ainoa tapa oppia stressin ja tunteiden säätelyä, mihin vaikuttavat ensisijaisesti kolme alkutekijää:

  1. Geneettinen perimä, josta puolet kromosomeista saamme äidiltä ja puolet isältä. Sitä, miten geenejä luetaan ja miksi juuri tietyt geenit aktivoituvat on oma tieteenlajinsa. Sajaniemi vertaa sitä noidan reseptikirjaan, missä on sekä hyviä että pahoja, jopa myrkyllisiä reseptejä, joista käytettävät reseptit valitaan.
  2. Raskausaika. Päihteiden ja tupakan lisäksi sikiölle on yhtä vaarallista, jos äiti kokee pitkäaikaista ja voimakasta stressiä. Tällöin äidin aivot uivat kortisolissa, jolloin istukan suojarakenne pettää. Stressihormonia siirtyy silloin istukan kautta sikiöön, mikä vaikuttaa lapsen ohjelmoitumiseen. Lapsi voi tällöin syntyä ”näkien kauhua kaikkialla” –ohjelmoinnilla, toisin sanoen herkästi reaktiivisena.
  3. Kaikki muut ympäristötekijät, mitä lapsi vuorovaikutuksessa kohtaa niin lähiaikuisten kuin ikätovereidensa kanssa – päiväkodissa, koulussa, vapaalla ja etenkin kotona.

Aivomme skannaavat jatkuvasti ympäristöämme uhan varalta

Aivojen tärkein tehtävä on vastaanottaa informaatiota ja ohjata toimintaa sen perusteella, mitä se informaatiosta tulkitsee. Tutkan lailla toimiva neuroseptiivinen järjestelmämme skannaa ympäristöstä ja etenkin toisten ihmisten kasvoilta – silmien ja suun seudun ilmeistä – jatkuvasti uhan tai turvan merkkejä. Esimerkiksi ryhmätilanteissa lapsi peilaa automaattisesti muita ryhmän lapsia ja aikuisia – stressi ja tunteet tarttuvat.

Tunteet ovat ennen kaikkea kehossa aistien kautta syttyviä fysiologisia muutoksia, olemisen tiloja, jotka vasta käsitteellistämisen myötä ja sanojen kautta jäsentyvät mielessämme tunteiksi, havainnoi Sajaniemi. Tunteet siis syntyvät kehossa. Kuitenkin ainoastaan emotionaalisesti merkattu aistimus saa meissä aikaan toimintaa.

Jos järjestelmämme bongaa ympäristöstä uhan merkin, mikä on jokaisen subjektiivinen kokemus, sympaattinen hermostomme aktivoituu ja tuottaa käyttövoimaksemme adrenaliinia. Tällöin myös hypotalamus, joka osaltaan vastaa etuotsalohkon ja siten tunteiden säätelystä, aktivoituu ja lisämunuaisen kuorikerros alkaa erittää stressihormoni kortisolia. Hippokampus, muisti- ja oppimisen pankkimme, on erittäin herkkä kortisolille.

– Jos aivot uivat kortisolissa pitkiä ja toistuvia yhtäjaksoisia aikoja, hippokampuksessa alkaa tuhoutua soluja. Oppiminen vaikeutuu eikä muistista saa palautettua asioita niin kuin ennen. Tämän tietää jokainen stressaantumista kokenut aikuinenkin, sanoo Sajaniemi.

Tilanne kuitenkin korjaantuu, jos rauhoittumisen tilaan taas päästään. Se taas edellyttää, että turvan merkkejä on enemmän kuin vaaran merkkejä. Aikuinen toimii lapselle tällaisena turvan merkkien välittäjänä. Katseen ja kosketuksen, oman rauhallisen olemuksen kautta ja lopuksi, kun lapsi on palautunut takaisin yhteyteen itsensä ja aikuisen kanssa, tilannetta ja lapsen tunnetta kannattaa myös sanoittaa.

Uudelleenohjelmointi tapahtuu korjaavien kokemusten kautta

Kun Sajaniemen luettelemia stressitekijöitä ja niiden vaikutuksia kuuntelee, voi aikuiselle tulla lohdutonkin olo – niin vanhempana kuin ammattilaisena. Onko mitään tehtävissä, jos elämän alku on ollut heikko ja turvaton, eikä lapsi ole saanut riittävästi turvallista kanssasäätelyn mallia? Jos lapsi on siis kovin reaktiivinen, jähmettyy tai hyökkää herkästi, voiko sitä vielä muuttaa?

– Ihminen voidaan aina ohjelmoida uudelleen, lohduttaa Sajaniemi. Aivot on plastinen elin, mikä muovautuu koko elinikämme ajan.

Kun lapsi tai nuori saa korjaavia kokemuksia, toisin sanoen turvaa ja myönteistä ohjaamista rangaistuksien ja tuomitsemisen sijaan, ja kun näitä pitkäjänteisesti lapselle toistetaan, alkavat aivot ohjelmoitua uudelleen.

– Joskus pitkäjänteisyys tarkoittaa kuukausia, joskus useampaa vuottakin, mutta aikuisen on luotettava siihen, että ihminen – niin lapsi kuin nuorikin – on lähtökohtaisesti auttavainen, antelias ja toisille hyvää tahtova. Tämän ihmisen perusominaisuuden on mahdollista tulla esille, kun lapsi saa siihen myönteistä ohjausta.

Jos lapsi toimii taistele-pakene-jähmety –tilastaan käsin, ei hän siinä tilassa jäähypenkille ohjattaessa tai pois joukosta siirrettäessä opi säätelyn taitoja, vaan kokemaan lisää uhkaa ja pelkäämään rangaistuksia.

– Lapsen aivot hälyttävät silloin vieläkin lujemmin ”vaara, vaara, vaara!” ja silloin käyttäytymishäiriön riski kasvaa, jatkaa Sajaniemi. Torjutuksi tuleminen ja yksin jääminen on suurin stressi- ja hälytystila lapselle. Sosiaalisia taitoja ei myöskään opita kuin sosiaalisissa yhteyksissä, ryhmissä.

– Riidoissakaan ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan miten tilanne jatkuu. Miten sosiaalinen yhteys rakennetaan uudelleen ja turva palautetaan. Tämä on aikuisen tehtävä. Ryhmästä on luotava turvallinen ja joukkoon kuulumisen tarve jokaisella tyydytettävä.

– Myös hankalaa lasta voidaan yhteisesti tukea koko ryhmän tasolla: ”Miten me muut voisimme auttaa, kun tämä lapsi ei vielä osaa…?”, kuvailee Sajaniemi. Jos lapsi ei ole oppinut vielä tapaa olla toisten kanssa, sitä voidaan opetella. Aletaankin tarjoamaan sitä, mitä vaille hankala lapsi on, eikä sulkemaan pois joukosta.

Houkuttele lapsi takaisin yhteyteen

Vuorovaikutuksessa ihmisten taajuudet virittyvät toisiinsa nähden muun muassa peilineuronien avulla. Tämän takia aikuisen tapa toimia lapsen tunnetiloissa on merkittävä. Aikuisella on kyky painaa jarrua oman tunteensa kanssa, mutta lapsella sitä kykyä ei vielä ole.

– Tiloissa oleva aikuinen ei saa lasta takaisin yhteyteen, vaan hän vahvistaa lapsen taistele-pakene-hätätilaa. Lapsi tulee houkutella takaisin yhteyteen, verkostoon.

Sajaniemi ottaa puheessaan vielä esiin yhden merkittävän tekijän nykyajassamme – nopean mielihyvän maailman. Pelit, videot ja viihdykkeet on rakennettu antamaan nopeaa palkitsevuutta. Varsinkin nuoret ovat monimutkaisen aivoprosessin johdosta jo biologisesti uuteen suuntautuvia ja hakevat mielihyvää uusista asioista. Jos mielihyvää saadaan liian helposti ja jatkuvasti, se vahvistaa dopamiinijanoa. Toisin sanoen, jos dopamiiniannoksia saa vailla sinnikkyyden ja mukavuusalueen venyttämistä, on riski tulla riippuvaiseksi ja janota aina vain lisää.

Summa summarum, läsnä oleva kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus, kanssasäätely, yhteyteen palauttaminen turvan merkkien välittämisellä, lapsen tylsyydenkin sietäminen ja sinnikkyyteen kannustaminen ovat stressin ja tunteiden säätelyn kehittymisessä avaintekijöitä.

Juttu on kirjoitettu Tunne&Taidan järjestämän, dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemen luennon pohjalta.

Kuvat: Pixabay


Nina Sajaniemi on dosentti ja neuropsykologi, ja työskentelee Helsingin Yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Sajaniemi on ollut myös mukana kirjoittamassa kirjaa Stressin säätely. Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin (2015) PS-Kustannus.

Varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä löytyy Nina Sajaniemen ADHD-liitolle tekemä kalvoesitys täältä.

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 2/2

Tavoitteellisessa tunnetaitojen opettelussa tunteiden kanssa toimimista harjoitellaan turvallisen ja koulutetun aikuisen kanssa. Tunnetaitojen oppimisessa toteutuvat parhaimmillaan niin lapsen osallisuus, ilmiöoppiminen kuin mielen hyvinvointitaitojen ja sosiaalisten taitojenkin oppiminen.

Tunnetaitojen opettelussa lapsi pääsee havainnoimaan, kokemaan ja harjoittelemaan sitä, miten tunteisiin ja omaan oloon voi vaikuttaa ajatusten, kehon ja toiminnan kautta. Kun omia vaikuttamismahdollisuuksia näin tulee vahvistettua, voidaan ylilyöntien kärkiä loiventaa ja kavereiden kanssa sattuvissa tilanteissa on ennalta harjoiteltua mallia, mihin tukeutua.

Toistoja tunne- niin kuin muissakin taidoissa tarvitaan satoja ja taas satoja, jotta aivojen hermoyhteydet niiltä osin vahvistuvat ja aivojen taitoradat kehittyvät myönteiseen suuntaan. Siltikin tunnekuohu niin lapsella kuin aikuisella lyö helposti yli, eikä omia säätelyn taitoja hetkessä välttämättä tavoita. Voimakas tunne kun herää meissä sekunnin sadasosissa, mihin järkipuoli ei hitaampana heti ehdi mukaan. Varsinkaan lapsella, jolla säätelykeskus aivoissa toimii vielä raakileena ja tarvitsee säätelytukea.

Näetkö, miten paljon tarvitsen tukeasi? Näetkö tämän näkyvän taakse?

Tuomitsevan aikuisen ääni sisäistyy lapsen sisäiseksi puheeksi

Lapselle tunteen kanssa yksin pärjääminen on kuormittavaa. Hämmennys ja voimakkaat tunteet, mille ei saa aikuisen jäsentävää sanoitusta jäävät mieleen pyörimään vailla vastauksia. Lapsen mieli kääntää koetut hankalat tilanteet usein itsensä syyksi. Näin käy varsinkin, jos tilanteessa ollut ikätoveri tai aikuinen on ollut hyökkäävä tai määräävä, eikä lapsen kokemukselle ole ollut lupaa tulla ilmaistuksi sellaisenaan – kokemus on kielletty tai tuomittu, tai yksinkertaisesti ohitettu.

Tapa, jolle lapselle tunnetilanteissa puhutaan, sisäistyy lapsen sisäiseksi ääneksi, jolla hän myöhemmälläkin iällä itselleen puhuu. Tuomitseva, rankaiseva ja vaativa, tai vähättelevä ja ohittava puhetapa liimautuu mieleen ja nousee sieltä etenkin itselle hankalissa tilanteissa yhä uudelleen sisäisenä puheena solvaamaan tai vähättelemään, vaikka juuri niissä tilanteissa tarvitsisimme myötätuntoista, hyväksyvää ja kannustavaa puhetta itsellemme. Pärjäät ja selviät! Ei ole hätää. Kaikki me teemme virheitä. Tämäkin voidaan selvittää.

Ilman kokemusta, että olen hyväksytty, ei lapsi voi rakentaa itselleen hyväksyvää asennetta itseensä. Vaikka tällaista kokemusta ei kasvatusympäristössä ja perheessä olisi saanut, siihen voidaan saada korjaavia kokemuksia myös toisissa lapselle luontaisissa ryhmissä tai sosiaalisissa tilanteissa, kuten erillisissä tunnetaitoryhmissä.

Olen hyväksytty. Olen kosketettu.

Kun saa omassa kehossa kokea, taidot piirtyvät paremmin mieleen – myös aikuiselle

Pelkät neuvot tai tunnekorttien yhdessä katselu eivät ryhmässäkään riitä tunnetaitojen sisäistämiseen. Rangaistus aikuisen mielestä väärin toimitussa tilanteessa ei myöskään auta toimimaan oikein seuraavalla kerralla. Sen sijaan konkreettinen asentojen, hengityksen, äänensävyjen ja myönteisen kosketuksen harjoittelu sekä omista tunteista yhdessä puhuminen piirtyvät kehon muistiin, josta taidot ovat lähtökohtaisesti helpommin otettavissa äkillisissä tilanteissa neuvojen muistamista nopeammin käyttöön.

Jos tunneymmärrys perustuu pelkästään tunteiden ajatteluun, pysymme mielen analysoinnissa tuntemisen sijaan. Ajatteleminen toisin sanoen vie meitä pois tuntemisesta. Usein ajattelussa pysyminen johtaa myös tuomioihin ja arvosteluun joko itseä tai toisia kohtiin. Silloin mieli selittää tunnettamme, mutta tunne jää edelleen tuntematta, kehomme kannettavaksi.

Sen sijaan tunteen kanssa rauhassa oleminen, hengitteleminen kaikessa, mitä sisällä tapahtuu, avaa yhteyttä myös kokonaisuuksia hahmottavaan, aivojen rauhoittavaan yläpuoleen. Saamme henkilökohtaisen Zen-mestarimme paikalle. Tämän takia kokemus tunnekehoyhteydestä eli yhteydestä tuntevaan kehoomme on tunteiden kanssa toimiessa ensiarvoista.

Tuntemista ei voi opettaa, se tapahtuu, kun on riittävästi tilaa ja turvaa tuntea ja ilmaista omaa tunnettaan. Siksi myös tunnetaitojen ohjaajan on tärkeää olla yhteydessä omiin tunteisiinsa ja ymmärtää myös omat heikot kohtansa.

Mikä kiihdyttää oloani, entä miten sitä säätelen? Miten suhtaudun omaan vihaani, entä milloin häpeä loiskuu minusta yli ja huomaan alkavani kontrolloida tilanteita välttääkseni häpeän kokemista? Miten se näkyy suhteessa kollegoihini, toisiin vanhempiin entä lapsiin? Miten löydän itsestäni myötätuntoisemman aikuisen? Tunnetaitojen ohjaaminen ohjaa näin aikuista itseäänkin pysymään yhteydessä tunteisiinsa. Vain siten voi toimia turvallisena mallina myös lapselle.

Turvallinen pesä rohkaisee tuntemaan.

Täähän on helppoa, vai onko?

Tunteet ovat suhteellisen yksinkertaisia fysiologisia reaktioita kehossamme, mutta suhteemme niihin tekee ne usein monimutkaisiksi tunnistaa, ymmärtää ja käsitellä. Sama koskee tunnetaitoja. Niistä lukiessa taidot on helppo ymmärtää ja lukiessa tulee nyökyteltyä kirjoittajan ajatusten tahtiin. “Juuri noin, näinhän tunteiden kanssa tulee toimia.” Eri asia on, miten taitoja ottaa käyttöön itse tunnekuohun hetkellä, varsinkin jos taitoja ei ole harjoitellut edes siellä mielessään.

Taitoja tulee siis itse pitää yllä omassa arjessaan ja lasten kanssa. Hengittelyn, myönteisen kosketuksen ja vaikkapa ajatusten vaihtamisen ylös kohottaviksi ja omia vahvuuksia huomaaviksi voi ottaa jokapäiväiseen käyttöön monessa eri tilanteessa. Jokainen nyt-hetki on arvokas harjoittelukenttä. Oppimisprosessi tunteiden kanssa on elinikäinen – erehdyksineen, onnistumisineen ja taitojen kartuttamisineen.

Tunnetaitojen harjoittelu tulisikin ottaa lapsen luontaisissa ryhmissä ympärivuotiseksi kohteeksi. Viikoittaisiksi tunnetaitotunneiksi tai tuokioiksi juurruttamaan aivoihin syvempää taitorataa. Silloin ainakin kuohuhetken jälkeen taitoja voi ottaa käyttöön, jos ei ihan siellä tunteen aallonharjalla keikkuessaan.

Mun kiukku irvistää.

Kun näkee, että muutkin, niin itsekin rohkenee

Erilaisissa lapsen luontaisissa ryhmissä – koulussa, päiväkodissa ja harrasteryhmissä – harjoiteltavat tunnetaidot rohkaisevat lasta jakamaan sisäisyyttään. Kun ryhmässä kokee, että aikuista kiinnostaa se, mitä minä koen ja ajattelen, voi ilmaisu alkaa vapautua kerta kerralta enemmän. Myös tässä toisten malli ja avoin tunneilmapiiri tukevat ilmaisuun.

Tunnetaitojen opettelu ei ole pelkästään hyvään käyttäytymiseen opettelemista, vaan ennenkaikkea omaan itseen tutustumista ja rohkaisua ilmaisemaan itseään, jotta ylilyönneiltä tunteiden sisälle pakahtuessa voitaisiin välttyä. Kun omia tunteitaan tunnistaa, voi niitä tunnistaa myös toisissa sujuvammin. Vuorovaikutus muuttuu avoimemmaksi.

Ohjaajalle tunnetaitoryhmän ohjaaminen on usein voimaannuttavaa, sillä ryhmässä on mahdollista kokea hyvinkin syvää tunnetason yhteyttä.

”Tunnetaitoryhmän vetäminen on ollut minulle todella antoisaa. Keskustelumme olivat välillä niin syvällisiä, että tunsin suuria liikutuksen tunteita, kun esimerkiksi pieni poika osasi niin ihanasti sanoittaa omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan nuoresta iästään huolimatta. Työparinikin on havainnut, miten voimaantunut ja energinen olen tunnetaitotuntien jälkeen.”

Lasten Tunnetaito-ohjaaja, lähihoitaja, koulunkäynninavustaja, Ylivieska

Miltä kiusaajasta tuntuu? Eskarilaisten kuvailemana.

Kun lapsi oppii taitoja, se heijastuu myös kotiin

Tunnetaitojen opettelu ujuttaa tunteista puhumista kuin vaivihkaa myös lapsen kotiin. Monessa perheessä vanhemmat saavat lapseltaan neuvoja omien hermojen menetyksen hetkellä tai sisaruksia ja nalleja opetetaan uusille, opituille toimintatavoille. Nuori saattaa saada rohkeutta puhua siitä, mistä aiemmin on vaiennut.

”Mä olen opettanut mun siskollekin tän hengitysjutun.”

Tunnetaitoryhmään osallistunut päiväkoti-ikäinen

Kun koulutettu ohjaaja vielä lähettää kotiin tietoa ja lempeitä yhdessä tehtäviä harjoitteita tai antaa keskustelunaiheita, on mahdollista saada koko perhe mukaan tunnetaitojen opetteluun.

”Jotain sanoin ehkä hieman turhan tiukkaan sävyyn lapsen isälle, niin lapsi tuli eteeni seisomaan ja hyvin rauhallisesti sanoi: ”Äiti, nyt sinua kyllä joku hermostuttaa. Sanopa se hermostuttava asia nyt ääneen niin se hermotus helpottaa.”

Tunnetaitoryhmään osallistuneen lapsen äiti

Usein kuultu lause niin kouluissa ja päiväkodeissa kollegoilta kuin lasten vanhemmiltakin on, että ”milloin mekin saadaan osallistua tällaiselle kurssille?” Voi olla, että aikuiset lapsen ympärillä eivät ole ehkä koskaan kunnolla pysähtyneet omien olojensa ja tunteiden kirjon äärelle. Kun ollaan yhdessä ohjatusti asian äärellä, voidaan saada sanoja, joilla avata ennen puhumattomia asioita. Jotain yhteistä tulee tutkittavaksi ja ihmeteltäväksi.

Voidaan lempeästi huomata, miten erilailla kukin meistä tuntee, näyttää tunteensa ja tyyntyy. Ja miten samanlaisia tunteita meillä kullakin kuitenkin on. Tunteet tosiaan tekevät elämästä elämän makuisen!

Rakkaus on kiva ja ihana tunne! Päiväkoti Sympaatin tunnetaitoryhmän tuotosta.

Tunnetaitojen aika on nyt

Kiihtyvän, kasvokkaiselta vuorovaikutukselta alati tilaa ottavan ruutuajan moninkertaistumisen kääntöpuoli näkyy jo nyt lapsissamme. Levottomuutta, hämmennystä ja vaikeutta sietää pettymyksiä. Nopeaa mielihyvää tavoitellaan yhä kiivaammin ja kärsivällisyys on usein hakusessa.

Vihapuheet leviävät sosiaalisessa mediassa napin painalluksella ja itsensä tykätyksi tekeminen tapahtuu sekin pitkälti somen kiemuroissa. Vuorovaikutus on siirtynyt verkkoon, eikä siellä ole aikuinen opastamassa, ohjaamassa myönteiseen ja selittämässä kummallisuuksia, mihin lapsi yksin törmää. Moni tunne jää sisälle möykyksi, eikä lapsi osaa oma-aloitteisesti useinkaan kokemaansa aikuiselle kertoa.

Nyt jos koskaan tarvitaan tunnetaitoja. Taitoja säädellä omia kuohujaan ennenkuin toimii ja toisaalta myös vahvistaa itseään olemaan paras se, joka on sen sijaan, että koittaisi jatkuvasti olla toiseksi paras joku muu.

Kun omiin tunteisiin pystyy suhtautumaan kunnioittavasti, kuitenkaan niiden kuohuihin lähtemättä, ollaan jo pitkällä.

Tunnetaidoissa myötätunto ja jämäkkyys ovat tärkeimmät työkalut.

Kun itseä pystyy kohdata myötätuntoisesti kokemassa hankalia tunteita ja tilanteita, mahdollistuu lempeämpi minäsuhde. Lempeästi itseen suhtautuva lapsi tai nuori suhtautuu helpommin niin myös toisiin. Jämäkkyyttä taas tarvitaan siihen, että pystyy ohjaamaan itseään toimimaan tunteistaan huolimatta. Huolimatta pelosta, menen lempeästi kohti. Huolimatta vihasta hengittelen hetken ennenkuin toimin. Jämäkkyys on myös omista rajoista kiinni pitämistä. En mene toisen tontille hääräämään, enkä kaadu toisen tunteiden alle. Myötätuntoa ja jämäkkyyttä pitää kuitenkin niitäkin opetella. Mallista ja kokemuksesta.

Annetaan näitä kannattelevia kokemuksia lapsille ja nuorille. Niille, jotka ovat oman matkansa alussa – haparoimassa, erehtymässä ja oppimassa. Niille, jotka eniten myötätuntoa ja jämäkkyyttä kasvuunsa kaipaavat. Omaksi suojakseen ja kasvunsa tuekseen.

Ollaanhan mahdollistajia tunnetaidoille. Ollaanhan mahdollistajia myötätuntoisten lasten kasvulle. Jokainen meistä voimme tehdä oman pienen osamme, ja saada itsekin voimaantumista yhteyden syventymisen myötä.

Tunteet yhdistävät meitä iästämme, sukupuolestamme ja asemastamme riippumatta, ja tunnetaitoja opitaan parhaiten yhdessä ihmetellen, kokien ja jakaen.


Lue jutun 1. osa tästä:

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 1/2


Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus on vuoden pituinen ammatillinen
täydennyskoulutus, jossa tunnetaito-ohjaamisen taitoja opetellaan omakohtaisesti ja toiminnallisesti. Tärkeänä osana on myös opiskelijan oma prosessi omien tunteidensa äärelle.

Seuraavat koulutusryhmät alkavat kevättalvella 2018. Tule mukaan nopeasti kasvaneeseen ammattilaisten joukkoon!


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Anne-Marin kehittämä Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus pyörii tällä hetkellä niin Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella kuin Oulussakin.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

 

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin
kasvattajallekin.

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 1/2

Jokainen meistä on oppinut pärjäämään tunteidensa kanssa omalla tavallaan ilman varsinaista tunnekasvatustakin. Miksi sitten tunteiden kanssa toimimista pitäisi erikseen opetella? Oppivathan lapset kävelyttämättä kävelemäänkin.

Kuvat: Pixabay

Opetushallituksen oppimiskäsitystyöryhmän puheenjohtajana toiminut opetusneuvos Eija Kauppinen on kuvannut tunteita oppimisen näkökulmasta oivallisesti vuoden 2013 kirjoituksessaan näin:

”Oppimisen vuorovaikutteisen luonteen vuoksi tunteilla on aivan erityinen merkitys oppimisessa ja oppimisprosessissa. Tunteet ovat väylä toisten ymmärtämiseen. —Tunteissa onkin pohjimmiltaan kyse ihmisen tarvitsevuudesta ja liittymisestä toisiin. Sen lisäksi tunteissa on kyse arvoista, arvostamisesta ja suuntautumisesta johonkin. Myös siksi on luonnollista, että tunteet ovat läsnä oppimisessa ja opetuksessa monin tavoin.”

Vuosi sitten voimaan tullut uusi opetussuunnitelma sisältääkin niin mielen hyvinvointitaitoja, lapsen osallisuutta, monialaisia oppimiskokonaisuuksia eli puhekielellä ilmiöoppimista ja myös niitä tunnetaitoja. Jotain perää tässä kaikessa mitä ilmeisimmin siis on. Ehkä juuri niissä tunnetaidoissa voisimmekin vielä ihmiskuntana kehittyä nyt kun teknologinen kehittyminen on viety jo huippuunsa.

Digiloikan rinnalle tuntuva tunnehyppy taaksepäin

Kun ammoisina aikoina pelloilla kasvatettiin viljaa ja mullassa kasvoivat mukulat, ei ollut tietoakaan kemiallisista lisäkkeistä. Aikaa myöten ne kuitenkin yleistyivät niin, että alkuperäisestä ja luonnollisesta ruoasta tuli uusi myyntiargumenttinsa, Luomu. Puhdasta, aitoa ruokaa. Kasvokkain tapahtuvalle kanssakäymiselle on käymässä vähän samoin.

Ennen ei ollut muuta viihdykettä kuin toisemme ja kämmenkuoppaan piirretyt harakanhutut. Aikaa myöten ruutujen määrä yksi kerrallaan on lisääntynyt, eikä nykyään ole harvinaista seurata yhden tehtävän kohdalla kahta, jopa kolmeakin ruutua samaan aikaan. Siihen ei juuri kasvokkain tapahtuvaa viestintää enää mahdu.

Naama-ajasta on kovaa vauhtia tulossa aikamme uusi Luomu.

Anne-Mari Jääskinen

Luomuruoka, luomuvuorovaikutus. Ihmisenä tarpeemme kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen, pitkäkestoiseen olemisaikaan, lohduttavaan syliin ja kosketukseen ei ole digiaikanakaan muuttunut mihinkään. Se on ja pysyy. Ihmisen syvin tarve ihmisenä olemiseen toisen ihmisen kanssa. Varsinkin elämän alku- ja lopputaipaleella, jolloin inhimillinen tarvitsevuus ja toisista riippuvaisuus on biologisesti suurinta.

Ruutujen ja teknologian lisääntymisen myötä kiire on kasvanut lähes kestämättömiin mittoihin. Ihminen pyrkii olemaan läsnä monessa yhtä aikaa vastoin omaa luontaista rytmiään ja kykyään. Stressikehä on valmis eikä ihminen oikeastaan ole läsnä missään. Vähiten itsessään.

Surullisimmin tämän kaiken seuraus näkyy lapsissamme – niissä, joilta teknologian ulottuminen kaikkialle väistämättä ottaa aikaa naama-ajalta vanhemman, opettajan ja ikätovereiden kanssa. On aika ottaa tunnehyppy takaisinpäin – suorittamisen, monessa olemisen ja ruuduttamisen sijaan kokemiseen ja tuntemiseen, yhdessä oloon ja elämän ihmettelyyn. Löytää tasapaino uuden ja vanhan välille sulkematta kumpaakaan kuitenkaan yksikantaan pois. Teknologiakin kun on tullut jäädäkseen.

Pärjääminen on opittua ja usein itsellemme ja toisille haitallista

Palataan ruuduista siis takaisin tunteisiin. Niihin, joiden kanssa pärjääminen on ennenkin siinä sivussa vain opittu. Mutta mikä on ollut lopputulos sillä, ettei tunteisiin juuri ole aiemmin kiinnitetty huomiota? Mikä on hinta sille, että tunteista puhuminen on ollut meille suomalaisille sukupolvesta toiseen kiellettyä tai vähäteltyä, tai sille ajatukselle, ettei ”turhan nurisijasta koskaan kunnon ihmistä tule”?

Tunteiden kanssa pärjääminen voi nimittäin tämän kaiken seurauksena monelle meistä tarkoittaa hankalien tunteiden kieltämistä ja kapseloimista ylisäädeltyinä tai niiden oksentamista toisten päälle täysin säätelemättöminä. Pärjäämään on voitu oppia myös pitämällä itsensä kaikin aistein kuulostelevana muiden tunteille ja reagoimalla niiden mukaan sen sijaan, että olisi uskollinen itselleen ja omalle hyvinvoinnilleen.

Voi olla, että pärjäämiseksi on muodostunut omille tarpeilleen liian suuren tai liian pienen tilan ottaminen ihmissuhteissa. Jos ei ole tullut kuulluksi omien kokemustensa kanssa itselleen riittävästi voi tarve tulla oman asiansa kanssa kuulluksi olla huutava ja näkyä toisten päälle puhumisena tai muiden mielipiteiden jyräämisenä. Vastaavasti temperamentistamme riippuen voi olla, että olemme ottaneet keinoksemme hiljentyä täysin ja liimautua tapettiin – olla olematta tunteinemme. Ehkä sillä keinoin varmistimme oman rakkausannoksemme saamisen, edes sen hippusen.

Mikään näistä keinoista ei ole kuitenkaan hyvinvointiamme ja ihmissuhteitamme ajatellen kannattavaa. Hetkelliset lukkoon menemiset tai kiivastumiset ovat luonnollisia reaktioita, mutta jos ne ovat ainoat tapamme käsitellä tunteitamme ja jäävät päälle, ne alkavat syödä meitä sisältä päin ja kääntyä ihmissuhteitamme vastaan. Muutumme elämää suorittaviksi ihmiskuoriksi, joiden sisällä vellovat käsittelemättömät ja kuulluksi tulemattomat tunteemme. Hämillisinä, vailla vastaanottoa ja jäsentämistä. Kun tervettä peiliä tunteilleen ei saa eikä sitä osaa etsiä, jää niiden kanssa yksin. Aivan kuin lapsena. Silloin ei ole muuta keinoa kuin painaa ne tavalla tai toisella kuulumattomiin – oli se meille hyväksi tai ei.

Lapsi turvautuu luontaisesti aikuiseen

Luontaisesti lapsi turvautuu tunnetilanteissa turvalliseen lähiaikuiseen. Hän hakee katseellaan, sanoillaan ja usein aikuiselle epäloogiseltakin vaikuttavalla käyttäytymisellään hyväksyntää ja turvaa sekä kanssasäätelyä vahvalle tunteelleen. Ihmiselle sosiaalinen liittyminen toisiin on synnynnäinen tarve, eikä lapsi voi yksin ja ilman mallia oppia turvallista selviytymistä tunteiden kanssa.

Tunteiden säätelystä vastaava etuotsalohko kehittyy vuorovaikutustilanteissa. Turvallisissa ja vastavuoroisissa kontakteissa kehitys on myönteistä. Silloin lapsi osaa myöhemmälläkin iällä ottaa kontaktia ja hakea tunteidensa säätelyyn tarvittaessa tukea muilta – kohti kurottaminen on aiemminkin kannattanut, eikä omista tunnereaktioista ole seurannut aikuisen maltin menettämistä tai rangaistusta.

Romanian lastenkodeista aikanaan Ranskaan adoptoitujen lasten etuotsalohkoja kuvatessa havaittiin, että ne olivat ikätovereihin nähden kehittymättömät ja häviävän pienet kontaktin ja kosketuksen puutteesta. Kuitenkin jo suhteellisen lyhyen ajan päästä perheissä oltuaan, turvallisia kontakteja, vuorovaikutusta, kosketusta ja syliä saatuaan uuden aivokuvantamisen jälkeen voitiin todeta, että samojen lasten etuotsalohkot olivat kehittyneet lähes ikätovereita vastaavalle tasolle.

Myönteisellä kontaktilla on siis suunnaton ja korvaamaton vaikutus tunteiden säätelytaitojen, fysiologisesti etuotsalohkon kehittymisessä. Näin on myös aikuisella iällä. Aikuinen lapsi eli aikuinen, jonka tunteet lapsena ovat jääneet vailla vastaanottoa on edelleen kanssasäätelyn tarpeessa. Tarvitaan toista vahvaa aikuista, ikään kuin uutta tervettä vanhempaa tunteiden tunnistamisen, ilmaisemisen ja säätelyn opetteluun. Monelle tämä aikuisiän aikuinen on terapeutti. Aikuisiän terapian tarvetta voidaan kuitenkin kannattelevilla toimilla lapsuudessa vähentää huomattavasti.

Lasta kannattelevat myös tavoitteelliset ohjaushetket

Kun lapsi pääsee osallistumaan ohjattuun, tavoitteelliseen tunnetaitojen opetteluun, hän saa tarvitsemaansa myönteistä mallia toimia tunteiden kanssa, vaikka sellaista mallia ei lähtökohtaisesti omassa kasvukodissaan olisikaan. Ryhmässä tunteiden jakaminen rohkaisee lasta niiden vapaampaan ilmaisuun. Muillakin on tällaista, en olekaan ainoa! Lapsi voi alkaa nähdä itsensä myönteisesti, omat tunteensa hyväksyttävinä ja löytää keinoja toimia tunteidensa kanssa niitä tukahduttamatta. Tämän kautta myös toisten ymmärtäminen ja empatia vahvistuvat.

Yksikin lapsen myötätunnolla kohtaava aikuinen voi olla ratkaiseva. Yksikin kannatteleva lause voi kantaa pitkään. Yksikin hyväksyvä, lohduttava kosketus antaa kokemuksen oman kehon kauneudesta ja luvasta olla vaan.

”Tunnetaitoryhmäkokemukseni vahvistaa entisestään käsitystäni siitä, että tunnetaitoja voi opettaa ja niissä voi kehittyä. Taidot eivät välttämättä tule esiin suurina muutoksina, vaan pieninä edistysaskelina, rohkeuden lisääntymisenä, itsevarmuutena jne.

 Opettajien mukaan muutokset olivat pieniä, mutta selkeästi havaittavia: puheenvuorojen ottamisia, omien rajojen puolustamista, kontaktin ottamista toisiin, jokaviikkoisten tunnetaitotuntien odottamista. Osa vanhemmistakin totesi, että kotona ovat ymmärtäneet toisiaan nyt paremmin.”

Lasten Tunnetaito-ohjaaja, erityisopettaja, Keski-Suomi

Vaikka ulkoisesti muutokset olisivatkin pieniä, ohikiitäviä hetkiä tai hetken pidempään kestävää tunteen kannattelua ennen siihen impulssimaisesti reagoimista, voi sisäinen olo lapsella olla mullistavan erilainen. Uskalsin, minä uskalsin vastata! Rohkenin sanoa, etten halua – rohkenin tosiaan! Vapaus ja rohkeus olla minä voivat ulospäin näyttää pieniltä teoilta, mutta sisäinen rohkeusaskel voi olla mittaamattoman suuri ja ohjata lasta merkittävästi hyvään suuntaan.

Juuri näistä syistä tavoitteellista tunnekasvatusta tarvitaan. Teknologinen kehitys alati keskittymistä vievine digilaitteineen, sukupolviemme vääränlaiset tunnemallit ja ihmisen biologinen, muuttumaton tarve ja oikeus omiin tunteisiinsa haastaa meitä käyttämään lapselle luontaisia ryhmiä – koululuokkia, päiväkotiryhmiä ja harrastusryhmiä paikkoina, joissa tunnetaitoja opetellaan arkisten tilanteiden lisäksi puheeksi ottamalla, mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti harjoittelemalla.

Tunnetaitojen aika on nyt.

Tunnekiviä tunnetaitoryhmässä.

Jutun toinen osa tässä:

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 2/2


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin
kasvattajallekin.