Joulustressi – miten kaikesta taas selviää? Kiireestä kantapäähän laskeutuminen kannattaa – lue miten!

Joulukiire. Jokavuotinen. Tämä pitäisi vielä ehtiä. Tuokin. Töissäkin valmiiksi se ja tämä. Myyjäiset siellä. Mokkapaloja tuonne. Missä välissä sinne kummille keretään? Ja ne opejen joulukukat!!

Kun toiveet, ihannekuvat ja realiteetit eivät kohtaa syntyy kiire. Stressiksi se muuttuu kun aikafaktoista huolimatta pyrimme täyttämään joskus hyvinkin epärealistiset odotuksemme.

Jouluun myös kuuluu tietty touhu ja sutina. Salainen supatus ja yömyöhään rapisevat lahjapaperit. Niistäkin joulufiilis rakentuu.

Jos kiire kuitenkin uhkaa viedä leppoisuuden kokonaan mennessään, kannattaa stopata vaikka vain silmien sulkemisen ajaksi. Tietoisesti. Pysähtyä. Ja hengittää. Tulla kiireestä kantapäähän ja maadoittua kehoon. Kädet pyykkivuoren uumenissa huokaista ja sulkea silmät:

5 – 4 – 3 – 2 – 1

Valitsen rauhan.

Alaspäin laskiessasi aivosi joutuvat siirtymään sen hetkisestä huolipöhinästä laskemiseen. Sen ansiosta saat minitauon huolimieleltäsi ja jo se voi rauhoittaa oloa. Pieni hetki kiireen keskellä. Kiireestä kantapäähän, kehoon. Valitsen rauhan -lauseella kerrot päättäväisyydestäsi mielellesi. Se kertoo myös tahdostasi tässä hetkessä. Siitä, mitä nyt teet ja miten nyt olet. Ajatuksilla on sinuun valtava voima.

Kun täyttää mielen hetkeksi päättäväisellä alaspäin laskemisella, syntyy tilaa päälle vyöryvien ärsykkeiden ja niihin impulssimaisesti reagoimisten väliin. Rauhoittava etuotsalohko pääsee juoneen mukaan. On kuin ottaisit äidillisesti itseäsi kädestä, katsoisit silmiin ja sanoisit:

Ei ole hätää,

voin kaikesta ympärilläni olevasta huolimatta

valita rauhan tässä ja nyt.

 

Hitusen pidempi kaava stressaavan olon hyväksymiseen:

  • Huomioi, mitä kehossasi tapahtuu stressaavassa tilanteessa. Missä kehosi osassa tunnet jotain? Mikä muuttuu? Kiristyykö jokin kohta tai lihas? Miten kulkee hengityksesi? Mitä kasvoillasi tapahtuu, entä niskassasi? Aisti ja havainnoi. Keskittymistäsi auttaa, jos suljet silmäsi.
  • Huomioi myös ajatuksesi, joita mielesi pyörittää, mutta älä takerru niihin tai edes usko niitä. Stressaantuneella mielellä on huolia paisutteleva luonne. Katso vain ajatuksiasi uteliaasti kuin kotiisi saapunutta vierasta ja lähetä ne sitten taas matkaan. ”Kas vain, tällaisia ajatuksia. Mielenkiintoista.”
  • Mitä tahansa tunnetkin, kuljeta hengityksesi tuolle alueelle. Voit laittaa kätesi ko. kohdan päälle ja auttaa itseäsi siten keskittymään kehoosi.
  • Anna hengityksen rentouttaa lihaksiasi ja jännityksiä kehostasi. Sano tietoisesti hengityksesi tahdissa: ”Saa tuntua tältä, saan kokea tätä kehossani, ei ole hätää.” Toista mielessäsi myötätuntoisia ajatuksia itseäsi ja tunnettasi kohtaan.
  • Laske tietoisesti hartiasi, anna kasvolihastesi valahtaa rentoina maata kohti, anna leuan rentoutua ja kielen levätä rentona suussasi. ”Saa tuntua miltä tuntuukaan. Voin samaan aikaan kokea tätä rennosti itseäni tutkien. Ei ole hätää. Kaikesta sisälläni ja ympärilläni tapahtuvasta huolimatta voin nyt vaan olla tässä ja hengittää.”
  • Tiedosta, ettet ole yhtä kuin tunteesi tai olotilasi, et edes ajatuksesi. Ne ovat vain osa sinua, joita voit myötätuntoisesti tarkkailla. Pysyt kuitenkin itse ohjaksissa, tarkkailijana samaan aikaan, kun koet sitä mitä koet.

Anna tälle kaikelle hetki aikaa. Halutessasi voit laittaa puhelimesi hälyttämään vaikkapa 3 minuutin kohdalla, jolloin saat rauhassa keskittyä itsesi aistimiseen. Voit yllättyä, miten paljon tunteesi ehtii muuttua jo niin lyhyessä ajassa, kun annat sille myötätuntoisen huomiosi. Myötätuntoa ja tuomitsemista ei voi kokea samanaikaisesti. Siksikin myötätuntoinen itseen ja olosuhteisiin suhtautuminen kannattaa.

Lapsen kanssa aikuinen toimii tällaisena tunteen kanssasäätelijänä ja myötätuntoisena vaikeankin tunteen kohtaajana, johon lapsi voi kiinnittyä.


Tiesitkö?

  • Myötätuntoinen suhtautuminen itseen lisää mielihyvähormoni oksitosiinin ja vähentää stressihormoni kortisolin tuotantoa.
  • Jo tunteen itselleen nimeämisen on todettu aktivoivan rauhoittavan etuotsalohkon toimintaa stressaavissa tilanteissa.
  • Tietoinen hidastaminen tunnekuohutilanteessa vaikeiden tunteiden kanssa aktivoi etuotsalohkon säätelyjärjestelmän toimintaa ja vähentää pelkokeskus amygdalan aktiivisuutta.
  • Rauhallinen hengitys rauhoittaa myös sydämen sykettä, mikä aktivoi rauhoittavan parasympaattisen hermostomme toimintaa.
  • Kosketus on yksi nopeimmin vaikuttavista lohdun ja tunnesäätelyn keinoista. Itseäänkin voi koskettaa myötätuntoisesti ja hyväksyvästi vaikkapa kämmenselkään tai silittää käsivarresta.
  • Tunnesäätely opitaan mallista jo lapsuudessa. Sisäistettyä mallia voi itse kuitenkin päivittää opettelemalla myötätuntoista suhtautumista itseen etenkin hankalissa tilanteissa ja tunteissa.

Joulu antaa siihenkin hyvän harjoittelukentän.

Ihanaa, myötätuntoista joulua itsellesi ja läheisillesi!

Kuvat: Pixabay


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa. Vuoden 2018 alkavat koulutukset päivitetään sivuillemme tammikuun aikana.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin kasvattajallekin. Kirjoista joulupakettitarjous verkkokaupassamme 19.12. saakka!

Riidoissa ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan varmistaa, että yhteys rakentuu ja turva palaa

Kukaan ei ohjelmoi itseensä toimintamalleja, vaan hänet ohjelmoidaan ulkoapäin, sanoo dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemi painokkaasti luennollaan Järvenpäässä.

Aikuiset lapsen ympärillä ohjelmoivat hänet vuorovaikutuksen laadulla – sillä, miten lapsen olemiseen ja toimintaan vastataan.

– Ihminen on ulkoaohjelmoituva olento, jonka lapsuus kestää kaikista elävistä olennoista pisimpään, oikeastaan järjettömän pitkään.

Sillä on tarkoituksensa – ohjelmointiaika ja sen myötä mahdollisuudet ovat laajat. Mutta koska ihmisyyteen ominaisena kuuluu sekä-että –asetelma, tähänkin liittyy riskinsä. Ihmisaivot ovat nimittäin kehitysvaiheessaan myös hyvin haavoittuvaisia vuorovaikutuksessa tapahtuville tilanteille ja kuormittaville stressitekijöille etenkin, jos aikuisen tyynnyttävää kanssasäätelyä ei ole saatavilla.

Sajaniemen mukaan aivojen kannalta murrosikä on tärkein kehityksen aika, jopa sikiö- ja varhaislapsuutta tärkeämpi. Silloin tapahtuu uudelleen järjestäytymistä sekä hermosolujen karsiutumista lapsuuttakin kiivaammin ja hermosolujen välille kehittyy myeliinia, mikä nopeuttaa tiedonsiirtoa aivoissa.

Ihmisen mieli, aivot ja vuorovaikutus ovat toisiaan alati ruokkiva kokonaisuus, mihin Sajaniemi lukee myös aivojen kanssa samankaltaisia tunnistimia omaavan suoliston. Näistä tekijöistä vuorovaikutus on ainoa tapa oppia stressin ja tunteiden säätelyä, mihin vaikuttavat ensisijaisesti kolme alkutekijää:

  1. Geneettinen perimä, josta puolet kromosomeista saamme äidiltä ja puolet isältä. Sitä, miten geenejä luetaan ja miksi juuri tietyt geenit aktivoituvat on oma tieteenlajinsa. Sajaniemi vertaa sitä noidan reseptikirjaan, missä on sekä hyviä että pahoja, jopa myrkyllisiä reseptejä, joista käytettävät reseptit valitaan.
  2. Raskausaika. Päihteiden ja tupakan lisäksi sikiölle on yhtä vaarallista, jos äiti kokee pitkäaikaista ja voimakasta stressiä. Tällöin äidin aivot uivat kortisolissa, jolloin istukan suojarakenne pettää. Stressihormonia siirtyy silloin istukan kautta sikiöön, mikä vaikuttaa lapsen ohjelmoitumiseen. Lapsi voi tällöin syntyä ”näkien kauhua kaikkialla” –ohjelmoinnilla, toisin sanoen herkästi reaktiivisena.
  3. Kaikki muut ympäristötekijät, mitä lapsi vuorovaikutuksessa kohtaa niin lähiaikuisten kuin ikätovereidensa kanssa – päiväkodissa, koulussa, vapaalla ja etenkin kotona.

Aivomme skannaavat jatkuvasti ympäristöämme uhan varalta

Aivojen tärkein tehtävä on vastaanottaa informaatiota ja ohjata toimintaa sen perusteella, mitä se informaatiosta tulkitsee. Tutkan lailla toimiva neuroseptiivinen järjestelmämme skannaa ympäristöstä ja etenkin toisten ihmisten kasvoilta – silmien ja suun seudun ilmeistä – jatkuvasti uhan tai turvan merkkejä. Esimerkiksi ryhmätilanteissa lapsi peilaa automaattisesti muita ryhmän lapsia ja aikuisia – stressi ja tunteet tarttuvat.

Tunteet ovat ennen kaikkea kehossa aistien kautta syttyviä fysiologisia muutoksia, olemisen tiloja, jotka vasta käsitteellistämisen myötä ja sanojen kautta jäsentyvät mielessämme tunteiksi, havainnoi Sajaniemi. Tunteet siis syntyvät kehossa. Kuitenkin ainoastaan emotionaalisesti merkattu aistimus saa meissä aikaan toimintaa.

Jos järjestelmämme bongaa ympäristöstä uhan merkin, mikä on jokaisen subjektiivinen kokemus, sympaattinen hermostomme aktivoituu ja tuottaa käyttövoimaksemme adrenaliinia. Tällöin myös hypotalamus, joka osaltaan vastaa etuotsalohkon ja siten tunteiden säätelystä, aktivoituu ja lisämunuaisen kuorikerros alkaa erittää stressihormoni kortisolia. Hippokampus, muisti- ja oppimisen pankkimme, on erittäin herkkä kortisolille.

– Jos aivot uivat kortisolissa pitkiä ja toistuvia yhtäjaksoisia aikoja, hippokampuksessa alkaa tuhoutua soluja. Oppiminen vaikeutuu eikä muistista saa palautettua asioita niin kuin ennen. Tämän tietää jokainen stressaantumista kokenut aikuinenkin, sanoo Sajaniemi.

Tilanne kuitenkin korjaantuu, jos rauhoittumisen tilaan taas päästään. Se taas edellyttää, että turvan merkkejä on enemmän kuin vaaran merkkejä. Aikuinen toimii lapselle tällaisena turvan merkkien välittäjänä. Katseen ja kosketuksen, oman rauhallisen olemuksen kautta ja lopuksi, kun lapsi on palautunut takaisin yhteyteen itsensä ja aikuisen kanssa, tilannetta ja lapsen tunnetta kannattaa myös sanoittaa.

Uudelleenohjelmointi tapahtuu korjaavien kokemusten kautta

Kun Sajaniemen luettelemia stressitekijöitä ja niiden vaikutuksia kuuntelee, voi aikuiselle tulla lohdutonkin olo – niin vanhempana kuin ammattilaisena. Onko mitään tehtävissä, jos elämän alku on ollut heikko ja turvaton, eikä lapsi ole saanut riittävästi turvallista kanssasäätelyn mallia? Jos lapsi on siis kovin reaktiivinen, jähmettyy tai hyökkää herkästi, voiko sitä vielä muuttaa?

– Ihminen voidaan aina ohjelmoida uudelleen, lohduttaa Sajaniemi. Aivot on plastinen elin, mikä muovautuu koko elinikämme ajan.

Kun lapsi tai nuori saa korjaavia kokemuksia, toisin sanoen turvaa ja myönteistä ohjaamista rangaistuksien ja tuomitsemisen sijaan, ja kun näitä pitkäjänteisesti lapselle toistetaan, alkavat aivot ohjelmoitua uudelleen.

– Joskus pitkäjänteisyys tarkoittaa kuukausia, joskus useampaa vuottakin, mutta aikuisen on luotettava siihen, että ihminen – niin lapsi kuin nuorikin – on lähtökohtaisesti auttavainen, antelias ja toisille hyvää tahtova. Tämän ihmisen perusominaisuuden on mahdollista tulla esille, kun lapsi saa siihen myönteistä ohjausta.

Jos lapsi toimii taistele-pakene-jähmety –tilastaan käsin, ei hän siinä tilassa jäähypenkille ohjattaessa tai pois joukosta siirrettäessä opi säätelyn taitoja, vaan kokemaan lisää uhkaa ja pelkäämään rangaistuksia.

– Lapsen aivot hälyttävät silloin vieläkin lujemmin ”vaara, vaara, vaara!” ja silloin käyttäytymishäiriön riski kasvaa, jatkaa Sajaniemi. Torjutuksi tuleminen ja yksin jääminen on suurin stressi- ja hälytystila lapselle. Sosiaalisia taitoja ei myöskään opita kuin sosiaalisissa yhteyksissä, ryhmissä.

– Riidoissakaan ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan miten tilanne jatkuu. Miten sosiaalinen yhteys rakennetaan uudelleen ja turva palautetaan. Tämä on aikuisen tehtävä. Ryhmästä on luotava turvallinen ja joukkoon kuulumisen tarve jokaisella tyydytettävä.

– Myös hankalaa lasta voidaan yhteisesti tukea koko ryhmän tasolla: ”Miten me muut voisimme auttaa, kun tämä lapsi ei vielä osaa…?”, kuvailee Sajaniemi. Jos lapsi ei ole oppinut vielä tapaa olla toisten kanssa, sitä voidaan opetella. Aletaankin tarjoamaan sitä, mitä vaille hankala lapsi on, eikä sulkemaan pois joukosta.

Houkuttele lapsi takaisin yhteyteen

Vuorovaikutuksessa ihmisten taajuudet virittyvät toisiinsa nähden muun muassa peilineuronien avulla. Tämän takia aikuisen tapa toimia lapsen tunnetiloissa on merkittävä. Aikuisella on kyky painaa jarrua oman tunteensa kanssa, mutta lapsella sitä kykyä ei vielä ole.

– Tiloissa oleva aikuinen ei saa lasta takaisin yhteyteen, vaan hän vahvistaa lapsen taistele-pakene-hätätilaa. Lapsi tulee houkutella takaisin yhteyteen, verkostoon.

Sajaniemi ottaa puheessaan vielä esiin yhden merkittävän tekijän nykyajassamme – nopean mielihyvän maailman. Pelit, videot ja viihdykkeet on rakennettu antamaan nopeaa palkitsevuutta. Varsinkin nuoret ovat monimutkaisen aivoprosessin johdosta jo biologisesti uuteen suuntautuvia ja hakevat mielihyvää uusista asioista. Jos mielihyvää saadaan liian helposti ja jatkuvasti, se vahvistaa dopamiinijanoa. Toisin sanoen, jos dopamiiniannoksia saa vailla sinnikkyyden ja mukavuusalueen venyttämistä, on riski tulla riippuvaiseksi ja janota aina vain lisää.

Summa summarum, läsnä oleva kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus, kanssasäätely, yhteyteen palauttaminen turvan merkkien välittämisellä, lapsen tylsyydenkin sietäminen ja sinnikkyyteen kannustaminen ovat stressin ja tunteiden säätelyn kehittymisessä avaintekijöitä.

Juttu on kirjoitettu Tunne&Taidan järjestämän, dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemen luennon pohjalta.

Kuvat: Pixabay


Nina Sajaniemi on dosentti ja neuropsykologi, ja työskentelee Helsingin Yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Sajaniemi on ollut myös mukana kirjoittamassa kirjaa Stressin säätely. Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin (2015) PS-Kustannus.

Varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä löytyy Nina Sajaniemen ADHD-liitolle tekemä kalvoesitys täältä.

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 2/2

Tavoitteellisessa tunnetaitojen opettelussa tunteiden kanssa toimimista harjoitellaan turvallisen ja koulutetun aikuisen kanssa. Tunnetaitojen oppimisessa toteutuvat parhaimmillaan niin lapsen osallisuus, ilmiöoppiminen kuin mielen hyvinvointitaitojen ja sosiaalisten taitojenkin oppiminen.

Tunnetaitojen opettelussa lapsi pääsee havainnoimaan, kokemaan ja harjoittelemaan sitä, miten tunteisiin ja omaan oloon voi vaikuttaa ajatusten, kehon ja toiminnan kautta. Kun omia vaikuttamismahdollisuuksia näin tulee vahvistettua, voidaan ylilyöntien kärkiä loiventaa ja kavereiden kanssa sattuvissa tilanteissa on ennalta harjoiteltua mallia, mihin tukeutua.

Toistoja tunne- niin kuin muissakin taidoissa tarvitaan satoja ja taas satoja, jotta aivojen hermoyhteydet niiltä osin vahvistuvat ja aivojen taitoradat kehittyvät myönteiseen suuntaan. Siltikin tunnekuohu niin lapsella kuin aikuisella lyö helposti yli, eikä omia säätelyn taitoja hetkessä välttämättä tavoita. Voimakas tunne kun herää meissä sekunnin sadasosissa, mihin järkipuoli ei hitaampana heti ehdi mukaan. Varsinkaan lapsella, jolla säätelykeskus aivoissa toimii vielä raakileena ja tarvitsee säätelytukea.

Näetkö, miten paljon tarvitsen tukeasi? Näetkö tämän näkyvän taakse?

Tuomitsevan aikuisen ääni sisäistyy lapsen sisäiseksi puheeksi

Lapselle tunteen kanssa yksin pärjääminen on kuormittavaa. Hämmennys ja voimakkaat tunteet, mille ei saa aikuisen jäsentävää sanoitusta jäävät mieleen pyörimään vailla vastauksia. Lapsen mieli kääntää koetut hankalat tilanteet usein itsensä syyksi. Näin käy varsinkin, jos tilanteessa ollut ikätoveri tai aikuinen on ollut hyökkäävä tai määräävä, eikä lapsen kokemukselle ole ollut lupaa tulla ilmaistuksi sellaisenaan – kokemus on kielletty tai tuomittu, tai yksinkertaisesti ohitettu.

Tapa, jolle lapselle tunnetilanteissa puhutaan, sisäistyy lapsen sisäiseksi ääneksi, jolla hän myöhemmälläkin iällä itselleen puhuu. Tuomitseva, rankaiseva ja vaativa, tai vähättelevä ja ohittava puhetapa liimautuu mieleen ja nousee sieltä etenkin itselle hankalissa tilanteissa yhä uudelleen sisäisenä puheena solvaamaan tai vähättelemään, vaikka juuri niissä tilanteissa tarvitsisimme myötätuntoista, hyväksyvää ja kannustavaa puhetta itsellemme. Pärjäät ja selviät! Ei ole hätää. Kaikki me teemme virheitä. Tämäkin voidaan selvittää.

Ilman kokemusta, että olen hyväksytty, ei lapsi voi rakentaa itselleen hyväksyvää asennetta itseensä. Vaikka tällaista kokemusta ei kasvatusympäristössä ja perheessä olisi saanut, siihen voidaan saada korjaavia kokemuksia myös toisissa lapselle luontaisissa ryhmissä tai sosiaalisissa tilanteissa, kuten erillisissä tunnetaitoryhmissä.

Olen hyväksytty. Olen kosketettu.

Kun saa omassa kehossa kokea, taidot piirtyvät paremmin mieleen – myös aikuiselle

Pelkät neuvot tai tunnekorttien yhdessä katselu eivät ryhmässäkään riitä tunnetaitojen sisäistämiseen. Rangaistus aikuisen mielestä väärin toimitussa tilanteessa ei myöskään auta toimimaan oikein seuraavalla kerralla. Sen sijaan konkreettinen asentojen, hengityksen, äänensävyjen ja myönteisen kosketuksen harjoittelu sekä omista tunteista yhdessä puhuminen piirtyvät kehon muistiin, josta taidot ovat lähtökohtaisesti helpommin otettavissa äkillisissä tilanteissa neuvojen muistamista nopeammin käyttöön.

Jos tunneymmärrys perustuu pelkästään tunteiden ajatteluun, pysymme mielen analysoinnissa tuntemisen sijaan. Ajatteleminen toisin sanoen vie meitä pois tuntemisesta. Usein ajattelussa pysyminen johtaa myös tuomioihin ja arvosteluun joko itseä tai toisia kohtiin. Silloin mieli selittää tunnettamme, mutta tunne jää edelleen tuntematta, kehomme kannettavaksi.

Sen sijaan tunteen kanssa rauhassa oleminen, hengitteleminen kaikessa, mitä sisällä tapahtuu, avaa yhteyttä myös kokonaisuuksia hahmottavaan, aivojen rauhoittavaan yläpuoleen. Saamme henkilökohtaisen Zen-mestarimme paikalle. Tämän takia kokemus tunnekehoyhteydestä eli yhteydestä tuntevaan kehoomme on tunteiden kanssa toimiessa ensiarvoista.

Tuntemista ei voi opettaa, se tapahtuu, kun on riittävästi tilaa ja turvaa tuntea ja ilmaista omaa tunnettaan. Siksi myös tunnetaitojen ohjaajan on tärkeää olla yhteydessä omiin tunteisiinsa ja ymmärtää myös omat heikot kohtansa.

Mikä kiihdyttää oloani, entä miten sitä säätelen? Miten suhtaudun omaan vihaani, entä milloin häpeä loiskuu minusta yli ja huomaan alkavani kontrolloida tilanteita välttääkseni häpeän kokemista? Miten se näkyy suhteessa kollegoihini, toisiin vanhempiin entä lapsiin? Miten löydän itsestäni myötätuntoisemman aikuisen? Tunnetaitojen ohjaaminen ohjaa näin aikuista itseäänkin pysymään yhteydessä tunteisiinsa. Vain siten voi toimia turvallisena mallina myös lapselle.

Turvallinen pesä rohkaisee tuntemaan.

Täähän on helppoa, vai onko?

Tunteet ovat suhteellisen yksinkertaisia fysiologisia reaktioita kehossamme, mutta suhteemme niihin tekee ne usein monimutkaisiksi tunnistaa, ymmärtää ja käsitellä. Sama koskee tunnetaitoja. Niistä lukiessa taidot on helppo ymmärtää ja lukiessa tulee nyökyteltyä kirjoittajan ajatusten tahtiin. “Juuri noin, näinhän tunteiden kanssa tulee toimia.” Eri asia on, miten taitoja ottaa käyttöön itse tunnekuohun hetkellä, varsinkin jos taitoja ei ole harjoitellut edes siellä mielessään.

Taitoja tulee siis itse pitää yllä omassa arjessaan ja lasten kanssa. Hengittelyn, myönteisen kosketuksen ja vaikkapa ajatusten vaihtamisen ylös kohottaviksi ja omia vahvuuksia huomaaviksi voi ottaa jokapäiväiseen käyttöön monessa eri tilanteessa. Jokainen nyt-hetki on arvokas harjoittelukenttä. Oppimisprosessi tunteiden kanssa on elinikäinen – erehdyksineen, onnistumisineen ja taitojen kartuttamisineen.

Tunnetaitojen harjoittelu tulisikin ottaa lapsen luontaisissa ryhmissä ympärivuotiseksi kohteeksi. Viikoittaisiksi tunnetaitotunneiksi tai tuokioiksi juurruttamaan aivoihin syvempää taitorataa. Silloin ainakin kuohuhetken jälkeen taitoja voi ottaa käyttöön, jos ei ihan siellä tunteen aallonharjalla keikkuessaan.

Mun kiukku irvistää.

Kun näkee, että muutkin, niin itsekin rohkenee

Erilaisissa lapsen luontaisissa ryhmissä – koulussa, päiväkodissa ja harrasteryhmissä – harjoiteltavat tunnetaidot rohkaisevat lasta jakamaan sisäisyyttään. Kun ryhmässä kokee, että aikuista kiinnostaa se, mitä minä koen ja ajattelen, voi ilmaisu alkaa vapautua kerta kerralta enemmän. Myös tässä toisten malli ja avoin tunneilmapiiri tukevat ilmaisuun.

Tunnetaitojen opettelu ei ole pelkästään hyvään käyttäytymiseen opettelemista, vaan ennenkaikkea omaan itseen tutustumista ja rohkaisua ilmaisemaan itseään, jotta ylilyönneiltä tunteiden sisälle pakahtuessa voitaisiin välttyä. Kun omia tunteitaan tunnistaa, voi niitä tunnistaa myös toisissa sujuvammin. Vuorovaikutus muuttuu avoimemmaksi.

Ohjaajalle tunnetaitoryhmän ohjaaminen on usein voimaannuttavaa, sillä ryhmässä on mahdollista kokea hyvinkin syvää tunnetason yhteyttä.

”Tunnetaitoryhmän vetäminen on ollut minulle todella antoisaa. Keskustelumme olivat välillä niin syvällisiä, että tunsin suuria liikutuksen tunteita, kun esimerkiksi pieni poika osasi niin ihanasti sanoittaa omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan nuoresta iästään huolimatta. Työparinikin on havainnut, miten voimaantunut ja energinen olen tunnetaitotuntien jälkeen.”

Lasten Tunnetaito-ohjaaja, lähihoitaja, koulunkäynninavustaja, Ylivieska

Miltä kiusaajasta tuntuu? Eskarilaisten kuvailemana.

Kun lapsi oppii taitoja, se heijastuu myös kotiin

Tunnetaitojen opettelu ujuttaa tunteista puhumista kuin vaivihkaa myös lapsen kotiin. Monessa perheessä vanhemmat saavat lapseltaan neuvoja omien hermojen menetyksen hetkellä tai sisaruksia ja nalleja opetetaan uusille, opituille toimintatavoille. Nuori saattaa saada rohkeutta puhua siitä, mistä aiemmin on vaiennut.

”Mä olen opettanut mun siskollekin tän hengitysjutun.”

Tunnetaitoryhmään osallistunut päiväkoti-ikäinen

Kun koulutettu ohjaaja vielä lähettää kotiin tietoa ja lempeitä yhdessä tehtäviä harjoitteita tai antaa keskustelunaiheita, on mahdollista saada koko perhe mukaan tunnetaitojen opetteluun.

”Jotain sanoin ehkä hieman turhan tiukkaan sävyyn lapsen isälle, niin lapsi tuli eteeni seisomaan ja hyvin rauhallisesti sanoi: ”Äiti, nyt sinua kyllä joku hermostuttaa. Sanopa se hermostuttava asia nyt ääneen niin se hermotus helpottaa.”

Tunnetaitoryhmään osallistuneen lapsen äiti

Usein kuultu lause niin kouluissa ja päiväkodeissa kollegoilta kuin lasten vanhemmiltakin on, että ”milloin mekin saadaan osallistua tällaiselle kurssille?” Voi olla, että aikuiset lapsen ympärillä eivät ole ehkä koskaan kunnolla pysähtyneet omien olojensa ja tunteiden kirjon äärelle. Kun ollaan yhdessä ohjatusti asian äärellä, voidaan saada sanoja, joilla avata ennen puhumattomia asioita. Jotain yhteistä tulee tutkittavaksi ja ihmeteltäväksi.

Voidaan lempeästi huomata, miten erilailla kukin meistä tuntee, näyttää tunteensa ja tyyntyy. Ja miten samanlaisia tunteita meillä kullakin kuitenkin on. Tunteet tosiaan tekevät elämästä elämän makuisen!

Rakkaus on kiva ja ihana tunne! Päiväkoti Sympaatin tunnetaitoryhmän tuotosta.

Tunnetaitojen aika on nyt

Kiihtyvän, kasvokkaiselta vuorovaikutukselta alati tilaa ottavan ruutuajan moninkertaistumisen kääntöpuoli näkyy jo nyt lapsissamme. Levottomuutta, hämmennystä ja vaikeutta sietää pettymyksiä. Nopeaa mielihyvää tavoitellaan yhä kiivaammin ja kärsivällisyys on usein hakusessa.

Vihapuheet leviävät sosiaalisessa mediassa napin painalluksella ja itsensä tykätyksi tekeminen tapahtuu sekin pitkälti somen kiemuroissa. Vuorovaikutus on siirtynyt verkkoon, eikä siellä ole aikuinen opastamassa, ohjaamassa myönteiseen ja selittämässä kummallisuuksia, mihin lapsi yksin törmää. Moni tunne jää sisälle möykyksi, eikä lapsi osaa oma-aloitteisesti useinkaan kokemaansa aikuiselle kertoa.

Nyt jos koskaan tarvitaan tunnetaitoja. Taitoja säädellä omia kuohujaan ennenkuin toimii ja toisaalta myös vahvistaa itseään olemaan paras se, joka on sen sijaan, että koittaisi jatkuvasti olla toiseksi paras joku muu.

Kun omiin tunteisiin pystyy suhtautumaan kunnioittavasti, kuitenkaan niiden kuohuihin lähtemättä, ollaan jo pitkällä.

Tunnetaidoissa myötätunto ja jämäkkyys ovat tärkeimmät työkalut.

Kun itseä pystyy kohdata myötätuntoisesti kokemassa hankalia tunteita ja tilanteita, mahdollistuu lempeämpi minäsuhde. Lempeästi itseen suhtautuva lapsi tai nuori suhtautuu helpommin niin myös toisiin. Jämäkkyyttä taas tarvitaan siihen, että pystyy ohjaamaan itseään toimimaan tunteistaan huolimatta. Huolimatta pelosta, menen lempeästi kohti. Huolimatta vihasta hengittelen hetken ennenkuin toimin. Jämäkkyys on myös omista rajoista kiinni pitämistä. En mene toisen tontille hääräämään, enkä kaadu toisen tunteiden alle. Myötätuntoa ja jämäkkyyttä pitää kuitenkin niitäkin opetella. Mallista ja kokemuksesta.

Annetaan näitä kannattelevia kokemuksia lapsille ja nuorille. Niille, jotka ovat oman matkansa alussa – haparoimassa, erehtymässä ja oppimassa. Niille, jotka eniten myötätuntoa ja jämäkkyyttä kasvuunsa kaipaavat. Omaksi suojakseen ja kasvunsa tuekseen.

Ollaanhan mahdollistajia tunnetaidoille. Ollaanhan mahdollistajia myötätuntoisten lasten kasvulle. Jokainen meistä voimme tehdä oman pienen osamme, ja saada itsekin voimaantumista yhteyden syventymisen myötä.

Tunteet yhdistävät meitä iästämme, sukupuolestamme ja asemastamme riippumatta, ja tunnetaitoja opitaan parhaiten yhdessä ihmetellen, kokien ja jakaen.


Lue jutun 1. osa tästä:

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 1/2


Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus on vuoden pituinen ammatillinen
täydennyskoulutus, jossa tunnetaito-ohjaamisen taitoja opetellaan omakohtaisesti ja toiminnallisesti. Tärkeänä osana on myös opiskelijan oma prosessi omien tunteidensa äärelle.

Seuraavat koulutusryhmät alkavat kevättalvella 2018. Tule mukaan nopeasti kasvaneeseen ammattilaisten joukkoon!


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Anne-Marin kehittämä Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus pyörii tällä hetkellä niin Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella kuin Oulussakin.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

 

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin
kasvattajallekin.

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 1/2

Jokainen meistä on oppinut pärjäämään tunteidensa kanssa omalla tavallaan ilman varsinaista tunnekasvatustakin. Miksi sitten tunteiden kanssa toimimista pitäisi erikseen opetella? Oppivathan lapset kävelyttämättä kävelemäänkin.

Kuvat: Pixabay

Opetushallituksen oppimiskäsitystyöryhmän puheenjohtajana toiminut opetusneuvos Eija Kauppinen on kuvannut tunteita oppimisen näkökulmasta oivallisesti vuoden 2013 kirjoituksessaan näin:

”Oppimisen vuorovaikutteisen luonteen vuoksi tunteilla on aivan erityinen merkitys oppimisessa ja oppimisprosessissa. Tunteet ovat väylä toisten ymmärtämiseen. —Tunteissa onkin pohjimmiltaan kyse ihmisen tarvitsevuudesta ja liittymisestä toisiin. Sen lisäksi tunteissa on kyse arvoista, arvostamisesta ja suuntautumisesta johonkin. Myös siksi on luonnollista, että tunteet ovat läsnä oppimisessa ja opetuksessa monin tavoin.”

Vuosi sitten voimaan tullut uusi opetussuunnitelma sisältääkin niin mielen hyvinvointitaitoja, lapsen osallisuutta, monialaisia oppimiskokonaisuuksia eli puhekielellä ilmiöoppimista ja myös niitä tunnetaitoja. Jotain perää tässä kaikessa mitä ilmeisimmin siis on. Ehkä juuri niissä tunnetaidoissa voisimmekin vielä ihmiskuntana kehittyä nyt kun teknologinen kehittyminen on viety jo huippuunsa.

Digiloikan rinnalle tuntuva tunnehyppy taaksepäin

Kun ammoisina aikoina pelloilla kasvatettiin viljaa ja mullassa kasvoivat mukulat, ei ollut tietoakaan kemiallisista lisäkkeistä. Aikaa myöten ne kuitenkin yleistyivät niin, että alkuperäisestä ja luonnollisesta ruoasta tuli uusi myyntiargumenttinsa, Luomu. Puhdasta, aitoa ruokaa. Kasvokkain tapahtuvalle kanssakäymiselle on käymässä vähän samoin.

Ennen ei ollut muuta viihdykettä kuin toisemme ja kämmenkuoppaan piirretyt harakanhutut. Aikaa myöten ruutujen määrä yksi kerrallaan on lisääntynyt, eikä nykyään ole harvinaista seurata yhden tehtävän kohdalla kahta, jopa kolmeakin ruutua samaan aikaan. Siihen ei juuri kasvokkain tapahtuvaa viestintää enää mahdu.

Naama-ajasta on kovaa vauhtia tulossa aikamme uusi Luomu.

Anne-Mari Jääskinen

Luomuruoka, luomuvuorovaikutus. Ihmisenä tarpeemme kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen, pitkäkestoiseen olemisaikaan, lohduttavaan syliin ja kosketukseen ei ole digiaikanakaan muuttunut mihinkään. Se on ja pysyy. Ihmisen syvin tarve ihmisenä olemiseen toisen ihmisen kanssa. Varsinkin elämän alku- ja lopputaipaleella, jolloin inhimillinen tarvitsevuus ja toisista riippuvaisuus on biologisesti suurinta.

Ruutujen ja teknologian lisääntymisen myötä kiire on kasvanut lähes kestämättömiin mittoihin. Ihminen pyrkii olemaan läsnä monessa yhtä aikaa vastoin omaa luontaista rytmiään ja kykyään. Stressikehä on valmis eikä ihminen oikeastaan ole läsnä missään. Vähiten itsessään.

Surullisimmin tämän kaiken seuraus näkyy lapsissamme – niissä, joilta teknologian ulottuminen kaikkialle väistämättä ottaa aikaa naama-ajalta vanhemman, opettajan ja ikätovereiden kanssa. On aika ottaa tunnehyppy takaisinpäin – suorittamisen, monessa olemisen ja ruuduttamisen sijaan kokemiseen ja tuntemiseen, yhdessä oloon ja elämän ihmettelyyn. Löytää tasapaino uuden ja vanhan välille sulkematta kumpaakaan kuitenkaan yksikantaan pois. Teknologiakin kun on tullut jäädäkseen.

Pärjääminen on opittua ja usein itsellemme ja toisille haitallista

Palataan ruuduista siis takaisin tunteisiin. Niihin, joiden kanssa pärjääminen on ennenkin siinä sivussa vain opittu. Mutta mikä on ollut lopputulos sillä, ettei tunteisiin juuri ole aiemmin kiinnitetty huomiota? Mikä on hinta sille, että tunteista puhuminen on ollut meille suomalaisille sukupolvesta toiseen kiellettyä tai vähäteltyä, tai sille ajatukselle, ettei ”turhan nurisijasta koskaan kunnon ihmistä tule”?

Tunteiden kanssa pärjääminen voi nimittäin tämän kaiken seurauksena monelle meistä tarkoittaa hankalien tunteiden kieltämistä ja kapseloimista ylisäädeltyinä tai niiden oksentamista toisten päälle täysin säätelemättöminä. Pärjäämään on voitu oppia myös pitämällä itsensä kaikin aistein kuulostelevana muiden tunteille ja reagoimalla niiden mukaan sen sijaan, että olisi uskollinen itselleen ja omalle hyvinvoinnilleen.

Voi olla, että pärjäämiseksi on muodostunut omille tarpeilleen liian suuren tai liian pienen tilan ottaminen ihmissuhteissa. Jos ei ole tullut kuulluksi omien kokemustensa kanssa itselleen riittävästi voi tarve tulla oman asiansa kanssa kuulluksi olla huutava ja näkyä toisten päälle puhumisena tai muiden mielipiteiden jyräämisenä. Vastaavasti temperamentistamme riippuen voi olla, että olemme ottaneet keinoksemme hiljentyä täysin ja liimautua tapettiin – olla olematta tunteinemme. Ehkä sillä keinoin varmistimme oman rakkausannoksemme saamisen, edes sen hippusen.

Mikään näistä keinoista ei ole kuitenkaan hyvinvointiamme ja ihmissuhteitamme ajatellen kannattavaa. Hetkelliset lukkoon menemiset tai kiivastumiset ovat luonnollisia reaktioita, mutta jos ne ovat ainoat tapamme käsitellä tunteitamme ja jäävät päälle, ne alkavat syödä meitä sisältä päin ja kääntyä ihmissuhteitamme vastaan. Muutumme elämää suorittaviksi ihmiskuoriksi, joiden sisällä vellovat käsittelemättömät ja kuulluksi tulemattomat tunteemme. Hämillisinä, vailla vastaanottoa ja jäsentämistä. Kun tervettä peiliä tunteilleen ei saa eikä sitä osaa etsiä, jää niiden kanssa yksin. Aivan kuin lapsena. Silloin ei ole muuta keinoa kuin painaa ne tavalla tai toisella kuulumattomiin – oli se meille hyväksi tai ei.

Lapsi turvautuu luontaisesti aikuiseen

Luontaisesti lapsi turvautuu tunnetilanteissa turvalliseen lähiaikuiseen. Hän hakee katseellaan, sanoillaan ja usein aikuiselle epäloogiseltakin vaikuttavalla käyttäytymisellään hyväksyntää ja turvaa sekä kanssasäätelyä vahvalle tunteelleen. Ihmiselle sosiaalinen liittyminen toisiin on synnynnäinen tarve, eikä lapsi voi yksin ja ilman mallia oppia turvallista selviytymistä tunteiden kanssa.

Tunteiden säätelystä vastaava etuotsalohko kehittyy vuorovaikutustilanteissa. Turvallisissa ja vastavuoroisissa kontakteissa kehitys on myönteistä. Silloin lapsi osaa myöhemmälläkin iällä ottaa kontaktia ja hakea tunteidensa säätelyyn tarvittaessa tukea muilta – kohti kurottaminen on aiemminkin kannattanut, eikä omista tunnereaktioista ole seurannut aikuisen maltin menettämistä tai rangaistusta.

Romanian lastenkodeista aikanaan Ranskaan adoptoitujen lasten etuotsalohkoja kuvatessa havaittiin, että ne olivat ikätovereihin nähden kehittymättömät ja häviävän pienet kontaktin ja kosketuksen puutteesta. Kuitenkin jo suhteellisen lyhyen ajan päästä perheissä oltuaan, turvallisia kontakteja, vuorovaikutusta, kosketusta ja syliä saatuaan uuden aivokuvantamisen jälkeen voitiin todeta, että samojen lasten etuotsalohkot olivat kehittyneet lähes ikätovereita vastaavalle tasolle.

Myönteisellä kontaktilla on siis suunnaton ja korvaamaton vaikutus tunteiden säätelytaitojen, fysiologisesti etuotsalohkon kehittymisessä. Näin on myös aikuisella iällä. Aikuinen lapsi eli aikuinen, jonka tunteet lapsena ovat jääneet vailla vastaanottoa on edelleen kanssasäätelyn tarpeessa. Tarvitaan toista vahvaa aikuista, ikään kuin uutta tervettä vanhempaa tunteiden tunnistamisen, ilmaisemisen ja säätelyn opetteluun. Monelle tämä aikuisiän aikuinen on terapeutti. Aikuisiän terapian tarvetta voidaan kuitenkin kannattelevilla toimilla lapsuudessa vähentää huomattavasti.

Lasta kannattelevat myös tavoitteelliset ohjaushetket

Kun lapsi pääsee osallistumaan ohjattuun, tavoitteelliseen tunnetaitojen opetteluun, hän saa tarvitsemaansa myönteistä mallia toimia tunteiden kanssa, vaikka sellaista mallia ei lähtökohtaisesti omassa kasvukodissaan olisikaan. Ryhmässä tunteiden jakaminen rohkaisee lasta niiden vapaampaan ilmaisuun. Muillakin on tällaista, en olekaan ainoa! Lapsi voi alkaa nähdä itsensä myönteisesti, omat tunteensa hyväksyttävinä ja löytää keinoja toimia tunteidensa kanssa niitä tukahduttamatta. Tämän kautta myös toisten ymmärtäminen ja empatia vahvistuvat.

Yksikin lapsen myötätunnolla kohtaava aikuinen voi olla ratkaiseva. Yksikin kannatteleva lause voi kantaa pitkään. Yksikin hyväksyvä, lohduttava kosketus antaa kokemuksen oman kehon kauneudesta ja luvasta olla vaan.

”Tunnetaitoryhmäkokemukseni vahvistaa entisestään käsitystäni siitä, että tunnetaitoja voi opettaa ja niissä voi kehittyä. Taidot eivät välttämättä tule esiin suurina muutoksina, vaan pieninä edistysaskelina, rohkeuden lisääntymisenä, itsevarmuutena jne.

 Opettajien mukaan muutokset olivat pieniä, mutta selkeästi havaittavia: puheenvuorojen ottamisia, omien rajojen puolustamista, kontaktin ottamista toisiin, jokaviikkoisten tunnetaitotuntien odottamista. Osa vanhemmistakin totesi, että kotona ovat ymmärtäneet toisiaan nyt paremmin.”

Lasten Tunnetaito-ohjaaja, erityisopettaja, Keski-Suomi

Vaikka ulkoisesti muutokset olisivatkin pieniä, ohikiitäviä hetkiä tai hetken pidempään kestävää tunteen kannattelua ennen siihen impulssimaisesti reagoimista, voi sisäinen olo lapsella olla mullistavan erilainen. Uskalsin, minä uskalsin vastata! Rohkenin sanoa, etten halua – rohkenin tosiaan! Vapaus ja rohkeus olla minä voivat ulospäin näyttää pieniltä teoilta, mutta sisäinen rohkeusaskel voi olla mittaamattoman suuri ja ohjata lasta merkittävästi hyvään suuntaan.

Juuri näistä syistä tavoitteellista tunnekasvatusta tarvitaan. Teknologinen kehitys alati keskittymistä vievine digilaitteineen, sukupolviemme vääränlaiset tunnemallit ja ihmisen biologinen, muuttumaton tarve ja oikeus omiin tunteisiinsa haastaa meitä käyttämään lapselle luontaisia ryhmiä – koululuokkia, päiväkotiryhmiä ja harrastusryhmiä paikkoina, joissa tunnetaitoja opetellaan arkisten tilanteiden lisäksi puheeksi ottamalla, mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti harjoittelemalla.

Tunnetaitojen aika on nyt.

Tunnekiviä tunnetaitoryhmässä.

Jutun toinen osa tässä:

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 2/2


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin
kasvattajallekin.

 

Vaikeiden tunteiden hyväksyminen nopeuttaa olosi kohenemista

Kuvat: Pixabay

Saako pelottaa? Saako itkeä, kun siltä tuntuu? Saako vihaa ilmaista toiselle? Saako olla heikko, jos ei jaksa? Useimmat meistä vastaavat muiden ihmisten kohdalla näihin epäröimättä kyllä. Mutta miten toimit omien vaikeiden ja raastavienkin tunteiden kanssa tosielämän hetkissä? Miten todella toimit myös alitajuntasi tasolla?

Suhtautumisemme omiin epämiellyttäviltä tuntuviin, ns. mielipahan tunteisiin, on usein hyvin kielteinen. Hoemme itsellemme keskellä tunnemyllerrystämme, ettei näin saisi tuntea tai että muut voivat nähdä tunteemme, minkä ajattelemme johtavan johonkin pahaan. Tai jos emme tietoisesti näin hoe, saatamme kuitenkin kehollisesti painaa ja kiristää tunteemme lihaksillamme huomaamattammekin kanveesiin. Peittelemme, käännämme itseämme solmuun ja kerta kaikkiaan pakotamme tunteemme lukkoon kehoomme.

Olet menossa palaveriin, jossa sinun tulisi osoittaa kykysi vastaanottaa jo kauan haluamasi työtehtävä. Jännitys kuristaa kurkussasi, sydämesi pamppailee rinnassasi ja tunnet kämmentesi hikoilevan. Ylävatsassasi kouraisee ja käsivarsissakin kihelmöi. Olisi niin tärkeää onnistua nyt!

Kaiken tämän tunnemyllerryksen ja kehon aistimusten kourissa mielesi kuitenkin päättää, ettei tällaista sovi nyt tuntea. ”Aikuinen ihminen, kyllä kai sinä nyt tällaisesta selviät. Ryhdistäydy nyt, nehän muuten näkee, että sua jännittää.” Alitajuntasi kertoo kehollesi: Jos jännityksesi näkyy, olet heikompi kuin muut – tulet syödyksi. Peitä se!

Useiden tutkimusten mukaan ihmiset, jotka peittävät ns. negatiivisia tunteitaan, kokevat suurempaa stressiä kuin ne, jotka hyväksyvät vaikeatkin tunteensa ja suhtautuvat niihin myötätuntoisesti. Berkeleyn yliopiston tänä vuonna julkaiseman tutkimuksen tulokset vahvistavat, että kielteisten tunteiden tunteminen on yleisempää niillä henkilöillä, jotka pääsääntöisesti kieltävät hankalat mielipahan tunteensa. Tutkimuksesta on kertonut myös Helsingin Sanomat. Mielipahan tunteiden kieltäminen jättää meidät sisältä yksin ja lisää pahaa oloa pitkälläkin tähtäimellä, vaikka tarkoituksemme onkin juuri päinvastainen – poistaa voimia kuluttava tunne tuntumasta.

Peittely johtaa sisäiseen sotatilaan

Hankaliksi kokemillamme mielipahan tunteilla on meitä suojaavat tehtävänsä ja siksi niitä on tärkeä kuulla. Esimerkiksi jännitys valpastuttaa meidät uudessa tilanteessa huomioimaan asioita ja valitsemaan siten toimintamme tarkoituksenmukaisesti. Edellä mainitun esimerkin jännitys voi kertoa toiveesta onnistua ja tulla hyväksytyksi, tarpeesta saada varmuutta tai turvaa, halusta kokea pätevyyttä tai ehkäpä toiveesta kokea yhteenkuuluvuutta ja siten tuntea olevamme osa porukkaa. Hyvin inhimillistä siis.

Jos peitämme tätä inhimillistä, tarvitsevaa ja meille viestiä tuovaa puoltamme, aiheutamme itsellemme sisäisen ristiriidan, sotatilan ja alas painava olotila pitkittyy. Yhtäällä sisällämme huutaa kehomme tarve turvaan ja toisaalla sen päälle huutaa mitätöivä ja pelkkään suorittamiseen keskittyvä mielemme ääni. Koska mielen ääni on usein kovempi ja haluamme pois kehomme jännitystä tuntevasta kiusallisestakin kokemuksesta, annamme mielen äänelle usein enemmän huomiota.

Jos kuitenkin ymmärrämme, että kaikki tunteet ovat osa inhimillistä, arvokasta minuuttamme, voimme lempeydellä huomioida myös turvan tarpeemme, josta jännitys on tullut kertomaan. Silloin voimme suhtautua siihen myötätunnolla, arvokkuudella ja antaa sen äänen kuulua. Kuunnella. Ottaa vastaan ja lempeästi, pakottamatta rauhoittaa itseämme. Vaikkapa silitellen kehoamme sisäisesti hengitykseen keskittymällä, sen rytmiin antautumalla. ”Näin paljon tämä jännittää minua nyt. Haluaisin niin onnistua. Ei ihme, että jännittää.” ”Ei ole hätää, riittää, että olen minä. Saa jännittää ja on luonnollista, että se jännittävässä tilanteessa myös näkyy. Selviän tästä kyllä.” Tunteelle luvan antamalla se pääsee myös vapautumaan meistä nopeammin.

Lempeys itseä kohtaan ja itseilmaisu ovat terveysteko

Myötätunnolla ja kuunnellen itseään voi kohdata muidenkin epämiellyttävien tunteiden kanssa. Erityisen tärkeäksi myötätuntoinen suhtautuminen nousee etenkin vihan kohdalla. Michiganissa tehdyssä 17 vuoden tutkimuksessa todettiin jo vuonna 2003, että ne ihmiset, jotka eivät ilmaisseet vihaansa toisten ihmisten taholta kokemissaan epäoikeudenmukaisissa hyökkäämistilanteissa, todettiin sairastuvan sydänsairauksiin ja jopa kuolevan aiemmin kuin saman ikäryhmän miehet ja naiset, jotka antoivat suoraa palautetta vastaavissa tilanteissa.

Vihan rakentava ilmaisu on siis jo terveysteko itseä kohtaan – silloin se ei jää kehoomme aiheuttamaan tulehdustiloja ja sairauksia. Samalla se on sitä myös toisille – viha ei silloin räjähdä tai tule tuhoisasti puretuksi, eikä toisaalta myöskään jää epämääräiseksi möykyksi tunneilmapiiriä rasittamaan.

Rajansa rakentavasti ilmaiseva ihminen luo turvaa ympärilleen, koska muut voivat luottaa, että hän ilmaisee itseään rehellisesti. Tunnerehellisen ihmisen tunnesaldo pysyy tasapainossa, eikä kumuloidu liikaa. Kumuloituessaan kenen tahansa tunnesaldo voi räjähtää mitättömässäkin tilanteessa. Jokainen, joka on kokenut elämässään kuormitusta ja stressiä, paineita selviytyä, tunnistaa tämän dynamiikan. Kun rahkapurkki tippuu katastrofaalisessa aamussa lattialle ja roiskuu juuri silitetyille housuille, voi räjähdys tapahtua salaman nopeasti. Mutta jos tunteitaan on jo aiemmin ilmaissut ja käsitellyt ja tunnesaldo on tasapainossa, on tällaisessakin tilanteessa helpompi löytää tie aivojen ylätielle – rauhoittavan etuotsalohkon järkevään toimintaan. Hengittää syvään ja todeta, ettei kaikki nyt mene ihan putkeen, mutta tästäkin selvitään. Tilanteeseen voi jopa löytää huumoria.

Vaikean tunteen hyväksymistä voi harjoitella

Tunteiden kanssa toimimista voi onneksi harjoitella riippumatta lähtökohdistamme tai sisäistämistämme vahingollisista lapsuuden malleista.

Voit alkuun harjoitella vaikean tunteen hyväksymistä palauttamalla mieleesi jonkin jo tapahtuneen tilanteen, jossa koit vahvoja epämiellyttäviä mielipahan tunteita kuten vihaa, pettymystä, pelkoa, jännitystä, epävarmuutta, turhautumista, epätoivoa tai avuttomuutta.

Harjoittele vaikean tunteen hyväksymistä:

  • Huomioi, mitä kehossasi tapahtuu hankalassa tilanteessa. Missä kehosi osassa tunnet jotain? Mikä muuttuu? Kiristyykö jokin kohta tai lihas? Mitä kasvoillasi tapahtuu, entä niskassasi? Aisti ja havainnoi. Keskittymistäsi auttaa, jos suljet silmäsi.
  • Huomioi myös ajatuksesi, joita mielesi pyörittää, mutta älä takerru niihin tai edes usko niitä. Pelolla ja vihalla on paisutteleva luonne. Katso vain ajatuksiasi uteliaasti kuin kotiisi saapunutta vierasta ja lähetä ne sitten taas matkaan. ”Kas vain, tällaisia ajatuksia. Mielenkiintoista.”
  • Mitä tahansa tunnetkin, kuljeta hengityksesi tuolle alueelle. Voit laittaa myös kätesi ko. kohdan päälle ja auttaa siten kehoosi keskittymistä.
  • Anna hengityksen rentouttaa lihaksiasi ja jännityksiä kehostasi. Sano tietoisesti hengityksesi tahdissa: ”Saa tuntua tältä, saan kokea tätä kehossani, ei ole hätää.” Toista mielessäsi myötätuntoisia ajatuksia itseäsi ja tunnettasi kohtaan.
  • Laske tietoisesti hartiasi, anna kasvolihastesi valahtaa rentoina maata kohti, anna leuan rentoutua ja kielen levätä rentona suussasi. ”Saa tuntua miltä tuntuukaan. Voin samaan aikaan kokea tätä rennosti itseäni tutkien. Ei ole kiirettä, ei ole hätää. Kaikesta sisälläni ja ympärilläni tapahtuvasta huolimatta voin nyt vaan olla tässä ja hengittää.”
  • Tiedosta, ettet ole yhtä kuin tunteesi tai olotilasi, et edes ajatuksesi. Ne ovat vain osa sinua, joita voit myötätuntoisesti tarkkailla. Pysyt kuitenkin itse ohjaksissa, tarkkailijana samaan aikaan, kun koet sitä mitä koet.

Anna tälle kaikelle kiirehtimättä aikaa. Halutessasi ja rajallisessa aikatilanteessa voit laittaa puhelimesi hälyttämään ensimmäisillä kerroilla vaikkapa 5 tai 10 minuutin jälkeen, jolloin voit rauhassa keskittyä itsesi aistimiseen. Voit yllättyä, miten paljon tunteesi ehtii muuttua jo niin lyhyessä ajassa, kun annat sille myötätuntoisen huomiosi. Myötätuntoa ja tuomitsemista ei voi kokea samanaikaisesti. Siksikin myötätuntoinen itseen suhtautuminen kannattaa.

Lapsen kanssa aikuinen voi toimia tällaisena tunteen kanssasäätelijänä ja myötätuntoisena vaikeankin tunteen kohtaajana, johon lapsi voi kiinnittyä. Näin voimme tietoisesti alkaa katkaista sukupolvilta toisille siirtyneitä haitallisia malleja ja siirtyä rakentavampaan, myötätuntoisempaan ja terveempää elämää rakentavaan suuntaan.


Tiesitkö?

  • Myötätuntoinen suhtautuminen itseen lisää mielihyvähormoni oksitosiinin ja vähentää stressihormoni kortisolin tuotantoa.
  • Jo tunteen nimeämisen on todettu aktivoivan rauhoittavan etuotsalohkon toimintaa tunnetilanteissa.
  • Tietoinen hidastaminen tunnekuohutilanteessa vaikeiden tunteiden kanssa aktivoi etuotsalohkon säätelyjärjestelmän toimintaa ja vähentää pelkokeskus amygdalan aktiivisuutta.
  • Rauhallinen hengitys rauhoittaa myös sydämen sykettä, mikä aktivoi rauhoittavan parasympaattisen hermostomme toimintaa.
  • Kosketus on yksi nopeimmin vaikuttavista lohdun ja tunnesäätelyn keinoista. Itseäänkin voi koskettaa myötätuntoisesti ja hyväksyvästi vaikkapa kämmenselkään tai silittää käsivarresta.
  • Tunnesäätely opitaan mallista jo lapsuudessa. Sisäistettyä mallia voi itse kuitenkin päivittää opettelemalla myötätuntoista suhtautumista itseen etenkin hankalissa tilanteissa ja tunteissa.

Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin kasvattajallekin.

Elämä lapsen silmin – tätä minä sinulta kaipaan

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys – Elämä lapsen silmin

Anne-Mari Jääskinen

Julkaistu alunperin Kasvatus- ja perheneuvontaliiton jäsenlehdessä 1/2012

Kaikki on niin ihmeellistä. Valot, äänet, tuuli kasvoillani, kosketus ihollani, sanat, joita aikuiset puhuvat – tuntemukseni sisälläni. Joka päivä koetan oppia, miten täällä eletään – miten olla Minä tämän kaiken ympärilläni vellovan keskellä. Miten ilmaista se, mitä tarvitsen, mitä tunnen ja miten parhaiten tulla kuulluksi, ymmärretyksi – hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Autathan minua? Yksin en pysty.

Välillä tunnen, kuin olisin outo muukalainen opettelemassa vieraan maan tapoja, kieltä ja kulttuuria. Siksi tarkkailen kaikkea sitä, miten minulle puhut, miten minua kosketat ja miten minuun katsot, kun teen näin, entä jos toiminkin näin. Voinko luottaa, että pysyt siinä silloinkin, kun olen itse omien olojeni ja tunteideni kanssa hukassa? Olenko silloinkin sinulle hyväksytty? Kaikesta siitä, miten minua kohtaat, alan rakentaa kuvaa itsestäni. Autathan, että tuo kuva on hyvä – että saan kokea, miten rakastettu ja arvokas olen, ihan tällaisenaan.

On ihanaa heittäytyä aikuisen kannateltavaksi ja tietää, että minusta pidetään huolta. Rytmit, päivästä toiseen samanlaisina toistuvat, tuovat minulle turvaa. Nopeat, yllättävät tilanteet pelottavat, en ehdi varautua niihin, enkä tiedä mitä minulta niissä odotetaan. Usein aikuiset vain sanovat ”tule nyt, nyt pitää mennä”, enkä edes tiedä minne, miksi ja mitä siellä jossakin tulee tapahtumaan. Kaipaan, että minullekin maalataan kuva tulevasta, että minullakin on aikaa valmistautua. Se luo turvaa ja kokemuksen, että selviän.

Kun joskus petyn vaikkapa siitä, että minulle niin tärkeä leikki jää kesken, tunteeni ja mielipahani kuullaan ja otetaan vastaan, eikä pettymyksestäni olla minulle vihaisia. On lohduttavaa, kun aikuinenkin ymmärtää ja sanoittaa minulle oloni: ”Näen, että olet pettynyt ja harmissaan lähdöstä.” Oloni tulee itsellenikin todemmaksi ja oikeutetummaksi, minulle alkaa syntyä kuva todellisesta itsestäni juuri näiden peilausten kautta. On ok tuntea näin. Elämä kantaa, vaikka petyinkin tässä kohdassa. En saanut toivomaani, mutta opin luottamaan, että pettymyksestäkin voi selvitä – alkuun yhdessä aikuisen kanssa, myöhemmin ihan omin voimin.

Luottamus omiin tunteisiini alkaa näin vahvistua. Minun ei tarvitsekaan koettaa tukahduttaa vihaani, pettymystäni, kateuttani, innostustani. Riittää, että tunnen ne, aikuinen näkee ja hyväksyy ne ja niin ne saavat tilaa hyväksymisen kautta haihtua kokonaan pois. Niin pieni hetki, ja olo on jo ihan toinen.

Elämässäni on runsaasti aikatauluttamatonta, vapaata olemisen ja leikkimisen aikaa, jossa voin syventyä omaan mielikuvitukseni maailmaan keskeytyksettä. Nauttia kyvystäni uppoutua itseeni, olemukseni kaikkiin osiin ja maailmaan, jonka luon eteeni leikkiessäni. Voin sydämestäni heittäytyä tähän hetkeen vailla huolta siitä, ehdinkö leikkiä leikkiäni tällä kertaa loppuun, lähdetäänkö kohta taas jonnekin. Ihana luottamus siitä, että samalla leikillä on tilaa jatkua huomenna ja vaikka ylihuomennakin. Että tuoleista ja tyynyistä vaivalla rakentamani juna voi yöksi jäädä asemalle ja sieltä sen aamulla löydän uppoutuakseni uudelleen turvallisen leikkini maailmaan.

Näissä olemisen hetkissä pystyn sulattamaan rauhassa kaikkea kokemaani, monia nousseita tunteitani ja pystyn siten taas levollisena ottamaan vastaan uutta, kun vanha on käsitelty alta pois. Kokemukset eivät kasva näin toistensa päälle, pakahduttavaksi levottomuuden ja ärtymyksen möykyksi.

On ihanaa saada käyttää fyysistä kehoani ja sen kaikkia ulottuvuuksia leikkiessäni, touhutessani. Jalkani kuljettavat minua, käsilläni tartun ja kosketan, koko kehoni elää ja liikkuu, juurruttaa minua elämään. En kaipaa näin pienenä istumista tekniikan äärellä, jolloin se, mitä haluan ja voin itse tehdä kehollani, tapahtuukin tekniikan kautta, ruudulla. Silmäni vastaanottavat silloin liian paljon sellaista, mitä en kehostani pääse samalla vapauttamaan. Kaikki se liika jää kehooni välkkyvinä, nopeasti vaihtuvina, jumputtavina elementteinä, enkä pysty sulattamaan niin nopeasti, niin paljon kaikkea sitä. Se pakkautuu olooni, kehooni, mieleni maisemaan. Tunnen levottomuutta siitä kaikesta ylimääräisestä sisälläni olevasta, enkä oikein tiedä miten sen kaiken kanssa selviäisin. Jos tuuppaisen tuota toista? Jos karjun tuolle toiselle? Helpottaisiko sitten?

Järjestäthän elämääni siis myös olemisen sietämätöntä keveyttä – ihanaa, pysyvää, levollista läsnäoloa. Sellaisia hetkiä, jolloin ulkona sataa hiljalleen lunta, sisällä on rauhallista, äiti kutoo olohuoneessa, isä laittaa ruokaa. Elämisen ääniä, kaikki läsnä tässä ja nyt. Aikaa olla, kysyä elämän ihmeistä, saada vastauksia ja välillä kiivetä vanhemman syliin hellittäväksi.

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys. Tässä ja nyt. Juuri näin on hyvä.

©Anne-Mari Jääskinen, 2012

Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyissä

Artikkelikuva: Pixabay

Murrosikä on aikaa, jossa punnitaan niin nuoren kuin häntä kohtaavan aikuisenkin tunnetaidot. Hormonicoctaili nuoren kehossa pistää nuoren ärsyyntymään, tylsistymään, nukkumaan pitkään, hakemaan elämyksiä, ottamaan riskejä ja tiuskimaan vastaan. Tässä kuohunnassa on merkityksellistä se, miten aikuinen ymmärtää nuoren kohdata.

Nuoren käytöstä ei tietenkään ohjaa pelkät hormonit, mutta koville ne ja niiden aiheuttamien sisäisten kuohuntojen sietäminen nuoren pistävät. Pojilla etenkin testosteroni- ja tytöillä estrogeenituotanto kiihtyy. Alfaurosten elkeitä näkee mopojen kiihdytyksistä, riskien ottamisista ja kovaan ääneen kaduilla huuteluista. Kuka uskaltaa eniten pullistella ja ärsyttää ulkopuolisia? Poikien testosteronitaso voi hetkellisesti jopa kaksikymmenkertaistua murrosiässä. Tytöillä estrogeeni pistää tunteet herkille etenkin kuukautisten aikaan – itku- ja hermostumisherkkyys saattaa hämmentää juuri kun haluaisi näyttää muille, ettei mikään tunnu missään.

Hämmennystä lisää etenkin oman kehon fyysiset muutokset. ”Olenko näin ok? Onko tämä riittävän iso/pieni koko tällä kriittisellä alueella kehossani? Pidetäänkö musta?” Nuoren aivot ovat herkimmillään sosiaaliselle palkitsevuudelle ja hyväksynnän tarpeessa nuori on herkästi valmis toimimaan omaa sisintäänkin vastaan. Somen tykkäyskulttuuri on omiaan lisäämään tätä painetta. ”Follaa (seuraa) mua, niin mä follaan sua.”

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Tunteet, toisiin liittyminen ja elämykset ruokkivat nuorten aivoja

Aivoissa etenkin sosiaaliseen liittymiseen, tunteiden säätelyyn ja elämyksiin liittyvät aivoalueet kehittyvät. Kehittyminen vaatii harjoittelua. Epäonnistumista ja onnistumista, haparointia. Näin nuoren tietoisuus itsestään kokemus kokemukselta vahvistuu. Tuo tuntui hyvältä, tuosta seurasi ikävyyksiä. Tunteet toimivat ns. tunneaivojen alueella vahvasti samalla kun tunteiden säätelyn alue etuotsalohkossa vasta toimii raakileena. Kiihdytyskaistalle on helppo päästä, mutta jarrut ovat vielä hakusessa. Etuotsalohko säätelytaitoineen kehittyykin vielä 25-30-vuotiaaksi saakka. Siihen saakka aikuisten ja toisten mallia sekä hyvään ohjaamista tarvitaan.

Stressihormoni kortisolin pitoisuus on murrosiässä huipussaan, minkä johdosta nuori näkee uhkaa sielläkin, missä sitä ei lähtökohtaisesti ole. ”Vähäks noloo!” ”Mitä sä taas rageet?” Erään tutkimuksen mukaan 11-17-vuotiaat tulkitsevat niin huolen kuin surunkin helposti vihan tunteeksi toisten kasvoilta, kunnes normaali tunteiden aistiminen taas tämän kuohuntavaiheen jälkeen palautuu. Ei siis ihme, että aikuisen esittämä huoli nuoren nukkumisesta, syömisestä tai älylaitteella olosta koetaan niuhottamisena ja pikkuasioihin puuttumisena, rageemisena.

Mielihyvä- ja oppimishormoni dopamiinin tuotanto muuttuu sykäyksittäiseksi, minkä vuoksi nuori tylsistyy helposti ja kaipaa vaihtelua entistä tiuhemmin. Varsinkin vanha ja tuttu – kuten oma perhe, alkaa ärsyttää. ”Mun elämässä ei tapahdu ikinä mitään!” ”Miks mä oon ikinä edes syntynyt tähän perheeseen!”

Nuoren mustavalkoisuus aiheuttaa yhdessä etenkin dopamiinihormonin kanssa sen, että vaikka nuori järjellä ymmärtäisikin, ettei tästä nyt ajatellusta tempauksesta hyvä heilu, niin se tehdään silti. Itsesäätely ja kontrolli eivät vielä toimi aikuisen tapaan – etuotsalohko kun vielä jatkaa kypsymistään. ”Mitä välii!” ”Anna mennä vaan!” Jälkeenpäin nuori usein itsekin kokee häpeää impulssinsa sokeasta seuraamisesta.

Tässä kohtaa nuori tarvitsee sydämen viisaudella toimivaa, jämäkän lempeää aikuista. ”Tästäkin opit ja pääset eteenpäin.” Tärkeää onkin, että nuorella olisi aina mahdollisuus korjata tekonsa sen kautta, että ottaa siitä vastuun. Näin löytyy tie ulos mahdottomaltakin tuntuvasta kuopasta. Aikuisen tehtävä on näyttää elämän toiveikkuus ja sinnikkyyden ja vastuullisuuden kautta löytyvä vaikutusmahdollisuus. ”Sinä pystyt ja osaat toimia myös fiksusti! Minä luotan sinuun.”

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Nuoruudessa näkyy lapsuudesta kuljettu matka

Nuori peilaa edessään olevalle aikuiselle sitä tapaa, jolla hänet on aiemmin eri tilanteissa kohdattu. Luottamus ei synny hetkessä. Siksi myötätuntoisinkin aikuinen joutuu maksamaan hintaa siitä, miten muut ovat ymmärtäneet nuorta kohdata. Hyväksyvästi ja lempeän jämäkästi myönteiseen ohjaten, vai tiukan vaativasti ja tuomitsevasti syytellen. Ei ole vaikea arvata kumpi tapa kannustaa itsen rakentavaan ja rehelliseen ilmaisemiseen.

Nuoruudessa tulee näkyville koko siihen asti lapsuudesta kuljettu matka. Miten aikuiset nuoren ympärillä ovat kohdanneet itseään ja omia tunteitaan? Miten tunteita on saanut kodissa ilmaista? Mikä on ollut kiellettyä tai välteltyä – sanattomastikin? Missä ollaan oltu tiukkoja, missä lepsuiltu? Miten nuori on saanut vaikuttaa elämässään omiin asioihinsa? Onko kiukun tai vihan ilmaisut olleet sallittuja? Miten tunteiden purkamista on tuettu? Miten tunteiden rakentavaan ilmaisuun on kannustettu? Miten on autettu toimimaan sosiaalisissa tilanteissa myös toiset huomioiden?

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Nuoruus ei tapahdu yhdessä yössä rymistellen, eikä puolessa vuodessa kotiin tunkeutuen, vaikka murrosiän ilmeneminen saattaa vanhemmista juuri niin äkilliseltä tuntuakin. Nuoruus alkaa kypsyä lapsuudessa – siellä hoidetusta idusta. Idulle annetusta rakkaudesta, empatiasta ja rakentavan ilmaisun tukemisesta. Temperamentti ja hermoston rakenne – jokaisen yksilölliset rakenteelliset lähtötekijät vaikuttavat myös omalta suurelta osaltaan. Niitäkin tärkeämpää on kuitenkin se tapa, jolla aikuiset nuoren lähellä näihin yksilöllisiin tarpeisiin vastaavat. Tukien vai torjuen. Kannustaen vai ohittaen. Myönteisyydellä vai kielteisyydellä. Luottaen vai epäluottamusta viljellen.

Häpeä ja viha auttavat pyristelemään irti

Tunteilla on nuoren elämässä suuri merkitys myös siksi, että niiden kautta nuori oppii itsestään – siitä, mikä juuri hänelle on tärkeää. Tunteet heräävät meissä niistä tilanteista, jotka ovat meille tavalla tai toisella merkityksellisiä. Tämän lisäksi nuoruuden yksi tärkeimmistä tehtävistä on irrottautua omaksi yksilökseen lapsuuden perheestä. Sen nuori tekee etenkin vihan ja häpeän tunteiden avulla.

Mitä kiihkeämmin nuori vanhempiaan häpeää, sitä enemmän hän maailmalle julistaa, ettei ole yhtä kuin tämä perhe. ”En ole mikään tämän perheen toivejatke – olen oma itseni, MINÄ!” Häpeämällä vanhempiaan ja perhettään, nuori siis osoittaa yksilöllisyytensä, eroavaisuutensa.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Viha on omien rajojen ilmaisemisen tunne ja oman elämänvoiman liekki. Vihassa nuori kokee voimaa, jota ei ehkä muuten pääsisi kokemaan. Viha on itsen ja toisten puolustamisen tunne. ”Tämä ei ole minulle ok!” Siksi sen torjuminen ja vältteleminen aiheuttaa pitkällä aikavälillä sisäistä painetta, joka on huomattavasti vaarallisempaa räjähtäessään ilmoille kuin viha, joka ilmaistaan rakentavasti niissä hetkissä, joissa se nousee.

Aikuisen on hyvä tutkia suhdettaan omaan vihaansa, tunnustella sen voimaa ja ilmaisemista, jotta hän ei hätkähdä nuoren vihan purkauksia. Näin aikuinen voi auttaa nuorta olemalla vahvana majakkana ottamassa nuoren vihaa vastaan ja omalta osaltaan myös laittaa rajaa liiallisuuksiin menevän vihan ilmaisun kanssa. Aikuinen voi näin ymmärtää, ettei viha ole pahasta, mutta sen rakentavaan ilmaisemiseen ja purkamisen kanavoimiseen nuori tarvitsee tukea ja ohjausta.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Huolehdi itsestäsi ja luota nuoreesi

Aikuisen tehtävä on pitää itsestään, omista tarpeistaan ja tunteistaan huolta voidakseen luotsata nuoren myrskyisän vaiheen läpi turvalliseen satamaan. Voisi sanoa, että aikuisen vastuu omien tunnekuormien purkamiseen korostuu murrosikäisen kanssa eläessä. Muutoin on vaarana, että nuoren piikittelyt ja älyttömät edesottamukset lietsovat pintaan jo sisällä pitkään olleet tunnepatoutumat ja tilanne värittyy ja vääristyy entisestään. Ilman niitäkin nuoren kanssa voi olla haastavaa pitää itsensä aikuisena.

Nuori on kuitenkin myös valloittava, elämänintoa pursuava, uudesta mielenkiinnon kohteestaan innostuva ja elämää hyvällä tavalla kyseenalaistava omanlainen persoonansa, jonka kanssa aika ei useinkaan käy pitkäksi. Nuori myös pistää aikuisen tutkimaan omia jämähtäneitä uskomuksiaan. ”Niin miksi ei?” Nuori jos kuka myös pistää aikuisen omat tunnemykkyrät liikkeelle, vähintäänkin painelemalla juuri niistä kipeimmistä napeista ja kyseenalaistamalla juuri ne itselle tärkeimmät arvot.

Parin vuoden kuohuntavaiheen jälkeen voi kuitenkin huokaista helpotuksesta, että lapsesta on kuoriutunut esiin jalostuneempi versio, vahvempi omassa itsessään, omaa suuntaansa etsivä upea ihminen.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Se, joka hän on koko ajan kuohuntansa sisällä ollutkin.

 

Lue lisää tunteista ja tunnetaidoista Mitä sä rageet? #tunteita sikanolosta sairaan siistiin -nuorten kirjasta (Jääskinen 2017). Sekä sen syyskuussa ilmestyvästä vertaisteoksesta vanhemmille ja kasvattajille Mitä sä rageet? Lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen.