Joulustressi – miten kaikesta taas selviää? Kiireestä kantapäähän laskeutuminen kannattaa – lue miten!

Joulukiire. Jokavuotinen. Tämä pitäisi vielä ehtiä. Tuokin. Töissäkin valmiiksi se ja tämä. Myyjäiset siellä. Mokkapaloja tuonne. Missä välissä sinne kummille keretään? Ja ne opejen joulukukat!!

Kun toiveet, ihannekuvat ja realiteetit eivät kohtaa syntyy kiire. Stressiksi se muuttuu kun aikafaktoista huolimatta pyrimme täyttämään joskus hyvinkin epärealistiset odotuksemme.

Jouluun myös kuuluu tietty touhu ja sutina. Salainen supatus ja yömyöhään rapisevat lahjapaperit. Niistäkin joulufiilis rakentuu.

Jos kiire kuitenkin uhkaa viedä leppoisuuden kokonaan mennessään, kannattaa stopata vaikka vain silmien sulkemisen ajaksi. Tietoisesti. Pysähtyä. Ja hengittää. Tulla kiireestä kantapäähän ja maadoittua kehoon. Kädet pyykkivuoren uumenissa huokaista ja sulkea silmät:

5 – 4 – 3 – 2 – 1

Valitsen rauhan.

Alaspäin laskiessasi aivosi joutuvat siirtymään sen hetkisestä huolipöhinästä laskemiseen. Sen ansiosta saat minitauon huolimieleltäsi ja jo se voi rauhoittaa oloa. Pieni hetki kiireen keskellä. Kiireestä kantapäähän, kehoon. Valitsen rauhan -lauseella kerrot päättäväisyydestäsi mielellesi. Se kertoo myös tahdostasi tässä hetkessä. Siitä, mitä nyt teet ja miten nyt olet. Ajatuksilla on sinuun valtava voima.

Kun täyttää mielen hetkeksi päättäväisellä alaspäin laskemisella, syntyy tilaa päälle vyöryvien ärsykkeiden ja niihin impulssimaisesti reagoimisten väliin. Rauhoittava etuotsalohko pääsee juoneen mukaan. On kuin ottaisit äidillisesti itseäsi kädestä, katsoisit silmiin ja sanoisit:

Ei ole hätää,

voin kaikesta ympärilläni olevasta huolimatta

valita rauhan tässä ja nyt.

 

Hitusen pidempi kaava stressaavan olon hyväksymiseen:

  • Huomioi, mitä kehossasi tapahtuu stressaavassa tilanteessa. Missä kehosi osassa tunnet jotain? Mikä muuttuu? Kiristyykö jokin kohta tai lihas? Miten kulkee hengityksesi? Mitä kasvoillasi tapahtuu, entä niskassasi? Aisti ja havainnoi. Keskittymistäsi auttaa, jos suljet silmäsi.
  • Huomioi myös ajatuksesi, joita mielesi pyörittää, mutta älä takerru niihin tai edes usko niitä. Stressaantuneella mielellä on huolia paisutteleva luonne. Katso vain ajatuksiasi uteliaasti kuin kotiisi saapunutta vierasta ja lähetä ne sitten taas matkaan. ”Kas vain, tällaisia ajatuksia. Mielenkiintoista.”
  • Mitä tahansa tunnetkin, kuljeta hengityksesi tuolle alueelle. Voit laittaa kätesi ko. kohdan päälle ja auttaa itseäsi siten keskittymään kehoosi.
  • Anna hengityksen rentouttaa lihaksiasi ja jännityksiä kehostasi. Sano tietoisesti hengityksesi tahdissa: ”Saa tuntua tältä, saan kokea tätä kehossani, ei ole hätää.” Toista mielessäsi myötätuntoisia ajatuksia itseäsi ja tunnettasi kohtaan.
  • Laske tietoisesti hartiasi, anna kasvolihastesi valahtaa rentoina maata kohti, anna leuan rentoutua ja kielen levätä rentona suussasi. ”Saa tuntua miltä tuntuukaan. Voin samaan aikaan kokea tätä rennosti itseäni tutkien. Ei ole hätää. Kaikesta sisälläni ja ympärilläni tapahtuvasta huolimatta voin nyt vaan olla tässä ja hengittää.”
  • Tiedosta, ettet ole yhtä kuin tunteesi tai olotilasi, et edes ajatuksesi. Ne ovat vain osa sinua, joita voit myötätuntoisesti tarkkailla. Pysyt kuitenkin itse ohjaksissa, tarkkailijana samaan aikaan, kun koet sitä mitä koet.

Anna tälle kaikelle hetki aikaa. Halutessasi voit laittaa puhelimesi hälyttämään vaikkapa 3 minuutin kohdalla, jolloin saat rauhassa keskittyä itsesi aistimiseen. Voit yllättyä, miten paljon tunteesi ehtii muuttua jo niin lyhyessä ajassa, kun annat sille myötätuntoisen huomiosi. Myötätuntoa ja tuomitsemista ei voi kokea samanaikaisesti. Siksikin myötätuntoinen itseen ja olosuhteisiin suhtautuminen kannattaa.

Lapsen kanssa aikuinen toimii tällaisena tunteen kanssasäätelijänä ja myötätuntoisena vaikeankin tunteen kohtaajana, johon lapsi voi kiinnittyä.


Tiesitkö?

  • Myötätuntoinen suhtautuminen itseen lisää mielihyvähormoni oksitosiinin ja vähentää stressihormoni kortisolin tuotantoa.
  • Jo tunteen itselleen nimeämisen on todettu aktivoivan rauhoittavan etuotsalohkon toimintaa stressaavissa tilanteissa.
  • Tietoinen hidastaminen tunnekuohutilanteessa vaikeiden tunteiden kanssa aktivoi etuotsalohkon säätelyjärjestelmän toimintaa ja vähentää pelkokeskus amygdalan aktiivisuutta.
  • Rauhallinen hengitys rauhoittaa myös sydämen sykettä, mikä aktivoi rauhoittavan parasympaattisen hermostomme toimintaa.
  • Kosketus on yksi nopeimmin vaikuttavista lohdun ja tunnesäätelyn keinoista. Itseäänkin voi koskettaa myötätuntoisesti ja hyväksyvästi vaikkapa kämmenselkään tai silittää käsivarresta.
  • Tunnesäätely opitaan mallista jo lapsuudessa. Sisäistettyä mallia voi itse kuitenkin päivittää opettelemalla myötätuntoista suhtautumista itseen etenkin hankalissa tilanteissa ja tunteissa.

Joulu antaa siihenkin hyvän harjoittelukentän.

Ihanaa, myötätuntoista joulua itsellesi ja läheisillesi!

Kuvat: Pixabay


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa. Vuoden 2018 alkavat koulutukset päivitetään sivuillemme tammikuun aikana.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin kasvattajallekin. Kirjoista joulupakettitarjous verkkokaupassamme 19.12. saakka!

Riidoissa ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan varmistaa, että yhteys rakentuu ja turva palaa

Kukaan ei ohjelmoi itseensä toimintamalleja, vaan hänet ohjelmoidaan ulkoapäin, sanoo dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemi painokkaasti luennollaan Järvenpäässä.

Aikuiset lapsen ympärillä ohjelmoivat hänet vuorovaikutuksen laadulla – sillä, miten lapsen olemiseen ja toimintaan vastataan.

– Ihminen on ulkoaohjelmoituva olento, jonka lapsuus kestää kaikista elävistä olennoista pisimpään, oikeastaan järjettömän pitkään.

Sillä on tarkoituksensa – ohjelmointiaika ja sen myötä mahdollisuudet ovat laajat. Mutta koska ihmisyyteen ominaisena kuuluu sekä-että –asetelma, tähänkin liittyy riskinsä. Ihmisaivot ovat nimittäin kehitysvaiheessaan myös hyvin haavoittuvaisia vuorovaikutuksessa tapahtuville tilanteille ja kuormittaville stressitekijöille etenkin, jos aikuisen tyynnyttävää kanssasäätelyä ei ole saatavilla.

Sajaniemen mukaan aivojen kannalta murrosikä on tärkein kehityksen aika, jopa sikiö- ja varhaislapsuutta tärkeämpi. Silloin tapahtuu uudelleen järjestäytymistä sekä hermosolujen karsiutumista lapsuuttakin kiivaammin ja hermosolujen välille kehittyy myeliinia, mikä nopeuttaa tiedonsiirtoa aivoissa.

Ihmisen mieli, aivot ja vuorovaikutus ovat toisiaan alati ruokkiva kokonaisuus, mihin Sajaniemi lukee myös aivojen kanssa samankaltaisia tunnistimia omaavan suoliston. Näistä tekijöistä vuorovaikutus on ainoa tapa oppia stressin ja tunteiden säätelyä, mihin vaikuttavat ensisijaisesti kolme alkutekijää:

  1. Geneettinen perimä, josta puolet kromosomeista saamme äidiltä ja puolet isältä. Sitä, miten geenejä luetaan ja miksi juuri tietyt geenit aktivoituvat on oma tieteenlajinsa. Sajaniemi vertaa sitä noidan reseptikirjaan, missä on sekä hyviä että pahoja, jopa myrkyllisiä reseptejä, joista käytettävät reseptit valitaan.
  2. Raskausaika. Päihteiden ja tupakan lisäksi sikiölle on yhtä vaarallista, jos äiti kokee pitkäaikaista ja voimakasta stressiä. Tällöin äidin aivot uivat kortisolissa, jolloin istukan suojarakenne pettää. Stressihormonia siirtyy silloin istukan kautta sikiöön, mikä vaikuttaa lapsen ohjelmoitumiseen. Lapsi voi tällöin syntyä ”näkien kauhua kaikkialla” –ohjelmoinnilla, toisin sanoen herkästi reaktiivisena.
  3. Kaikki muut ympäristötekijät, mitä lapsi vuorovaikutuksessa kohtaa niin lähiaikuisten kuin ikätovereidensa kanssa – päiväkodissa, koulussa, vapaalla ja etenkin kotona.

Aivomme skannaavat jatkuvasti ympäristöämme uhan varalta

Aivojen tärkein tehtävä on vastaanottaa informaatiota ja ohjata toimintaa sen perusteella, mitä se informaatiosta tulkitsee. Tutkan lailla toimiva neuroseptiivinen järjestelmämme skannaa ympäristöstä ja etenkin toisten ihmisten kasvoilta – silmien ja suun seudun ilmeistä – jatkuvasti uhan tai turvan merkkejä. Esimerkiksi ryhmätilanteissa lapsi peilaa automaattisesti muita ryhmän lapsia ja aikuisia – stressi ja tunteet tarttuvat.

Tunteet ovat ennen kaikkea kehossa aistien kautta syttyviä fysiologisia muutoksia, olemisen tiloja, jotka vasta käsitteellistämisen myötä ja sanojen kautta jäsentyvät mielessämme tunteiksi, havainnoi Sajaniemi. Tunteet siis syntyvät kehossa. Kuitenkin ainoastaan emotionaalisesti merkattu aistimus saa meissä aikaan toimintaa.

Jos järjestelmämme bongaa ympäristöstä uhan merkin, mikä on jokaisen subjektiivinen kokemus, sympaattinen hermostomme aktivoituu ja tuottaa käyttövoimaksemme adrenaliinia. Tällöin myös hypotalamus, joka osaltaan vastaa etuotsalohkon ja siten tunteiden säätelystä, aktivoituu ja lisämunuaisen kuorikerros alkaa erittää stressihormoni kortisolia. Hippokampus, muisti- ja oppimisen pankkimme, on erittäin herkkä kortisolille.

– Jos aivot uivat kortisolissa pitkiä ja toistuvia yhtäjaksoisia aikoja, hippokampuksessa alkaa tuhoutua soluja. Oppiminen vaikeutuu eikä muistista saa palautettua asioita niin kuin ennen. Tämän tietää jokainen stressaantumista kokenut aikuinenkin, sanoo Sajaniemi.

Tilanne kuitenkin korjaantuu, jos rauhoittumisen tilaan taas päästään. Se taas edellyttää, että turvan merkkejä on enemmän kuin vaaran merkkejä. Aikuinen toimii lapselle tällaisena turvan merkkien välittäjänä. Katseen ja kosketuksen, oman rauhallisen olemuksen kautta ja lopuksi, kun lapsi on palautunut takaisin yhteyteen itsensä ja aikuisen kanssa, tilannetta ja lapsen tunnetta kannattaa myös sanoittaa.

Uudelleenohjelmointi tapahtuu korjaavien kokemusten kautta

Kun Sajaniemen luettelemia stressitekijöitä ja niiden vaikutuksia kuuntelee, voi aikuiselle tulla lohdutonkin olo – niin vanhempana kuin ammattilaisena. Onko mitään tehtävissä, jos elämän alku on ollut heikko ja turvaton, eikä lapsi ole saanut riittävästi turvallista kanssasäätelyn mallia? Jos lapsi on siis kovin reaktiivinen, jähmettyy tai hyökkää herkästi, voiko sitä vielä muuttaa?

– Ihminen voidaan aina ohjelmoida uudelleen, lohduttaa Sajaniemi. Aivot on plastinen elin, mikä muovautuu koko elinikämme ajan.

Kun lapsi tai nuori saa korjaavia kokemuksia, toisin sanoen turvaa ja myönteistä ohjaamista rangaistuksien ja tuomitsemisen sijaan, ja kun näitä pitkäjänteisesti lapselle toistetaan, alkavat aivot ohjelmoitua uudelleen.

– Joskus pitkäjänteisyys tarkoittaa kuukausia, joskus useampaa vuottakin, mutta aikuisen on luotettava siihen, että ihminen – niin lapsi kuin nuorikin – on lähtökohtaisesti auttavainen, antelias ja toisille hyvää tahtova. Tämän ihmisen perusominaisuuden on mahdollista tulla esille, kun lapsi saa siihen myönteistä ohjausta.

Jos lapsi toimii taistele-pakene-jähmety –tilastaan käsin, ei hän siinä tilassa jäähypenkille ohjattaessa tai pois joukosta siirrettäessä opi säätelyn taitoja, vaan kokemaan lisää uhkaa ja pelkäämään rangaistuksia.

– Lapsen aivot hälyttävät silloin vieläkin lujemmin ”vaara, vaara, vaara!” ja silloin käyttäytymishäiriön riski kasvaa, jatkaa Sajaniemi. Torjutuksi tuleminen ja yksin jääminen on suurin stressi- ja hälytystila lapselle. Sosiaalisia taitoja ei myöskään opita kuin sosiaalisissa yhteyksissä, ryhmissä.

– Riidoissakaan ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan miten tilanne jatkuu. Miten sosiaalinen yhteys rakennetaan uudelleen ja turva palautetaan. Tämä on aikuisen tehtävä. Ryhmästä on luotava turvallinen ja joukkoon kuulumisen tarve jokaisella tyydytettävä.

– Myös hankalaa lasta voidaan yhteisesti tukea koko ryhmän tasolla: ”Miten me muut voisimme auttaa, kun tämä lapsi ei vielä osaa…?”, kuvailee Sajaniemi. Jos lapsi ei ole oppinut vielä tapaa olla toisten kanssa, sitä voidaan opetella. Aletaankin tarjoamaan sitä, mitä vaille hankala lapsi on, eikä sulkemaan pois joukosta.

Houkuttele lapsi takaisin yhteyteen

Vuorovaikutuksessa ihmisten taajuudet virittyvät toisiinsa nähden muun muassa peilineuronien avulla. Tämän takia aikuisen tapa toimia lapsen tunnetiloissa on merkittävä. Aikuisella on kyky painaa jarrua oman tunteensa kanssa, mutta lapsella sitä kykyä ei vielä ole.

– Tiloissa oleva aikuinen ei saa lasta takaisin yhteyteen, vaan hän vahvistaa lapsen taistele-pakene-hätätilaa. Lapsi tulee houkutella takaisin yhteyteen, verkostoon.

Sajaniemi ottaa puheessaan vielä esiin yhden merkittävän tekijän nykyajassamme – nopean mielihyvän maailman. Pelit, videot ja viihdykkeet on rakennettu antamaan nopeaa palkitsevuutta. Varsinkin nuoret ovat monimutkaisen aivoprosessin johdosta jo biologisesti uuteen suuntautuvia ja hakevat mielihyvää uusista asioista. Jos mielihyvää saadaan liian helposti ja jatkuvasti, se vahvistaa dopamiinijanoa. Toisin sanoen, jos dopamiiniannoksia saa vailla sinnikkyyden ja mukavuusalueen venyttämistä, on riski tulla riippuvaiseksi ja janota aina vain lisää.

Summa summarum, läsnä oleva kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus, kanssasäätely, yhteyteen palauttaminen turvan merkkien välittämisellä, lapsen tylsyydenkin sietäminen ja sinnikkyyteen kannustaminen ovat stressin ja tunteiden säätelyn kehittymisessä avaintekijöitä.

Juttu on kirjoitettu Tunne&Taidan järjestämän, dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemen luennon pohjalta.

Kuvat: Pixabay


Nina Sajaniemi on dosentti ja neuropsykologi, ja työskentelee Helsingin Yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Sajaniemi on ollut myös mukana kirjoittamassa kirjaa Stressin säätely. Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin (2015) PS-Kustannus.

Varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä löytyy Nina Sajaniemen ADHD-liitolle tekemä kalvoesitys täältä.

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 2/2

Tavoitteellisessa tunnetaitojen opettelussa tunteiden kanssa toimimista harjoitellaan turvallisen ja koulutetun aikuisen kanssa. Tunnetaitojen oppimisessa toteutuvat parhaimmillaan niin lapsen osallisuus, ilmiöoppiminen kuin mielen hyvinvointitaitojen ja sosiaalisten taitojenkin oppiminen.

Tunnetaitojen opettelussa lapsi pääsee havainnoimaan, kokemaan ja harjoittelemaan sitä, miten tunteisiin ja omaan oloon voi vaikuttaa ajatusten, kehon ja toiminnan kautta. Kun omia vaikuttamismahdollisuuksia näin tulee vahvistettua, voidaan ylilyöntien kärkiä loiventaa ja kavereiden kanssa sattuvissa tilanteissa on ennalta harjoiteltua mallia, mihin tukeutua.

Toistoja tunne- niin kuin muissakin taidoissa tarvitaan satoja ja taas satoja, jotta aivojen hermoyhteydet niiltä osin vahvistuvat ja aivojen taitoradat kehittyvät myönteiseen suuntaan. Siltikin tunnekuohu niin lapsella kuin aikuisella lyö helposti yli, eikä omia säätelyn taitoja hetkessä välttämättä tavoita. Voimakas tunne kun herää meissä sekunnin sadasosissa, mihin järkipuoli ei hitaampana heti ehdi mukaan. Varsinkaan lapsella, jolla säätelykeskus aivoissa toimii vielä raakileena ja tarvitsee säätelytukea.

Näetkö, miten paljon tarvitsen tukeasi? Näetkö tämän näkyvän taakse?

Tuomitsevan aikuisen ääni sisäistyy lapsen sisäiseksi puheeksi

Lapselle tunteen kanssa yksin pärjääminen on kuormittavaa. Hämmennys ja voimakkaat tunteet, mille ei saa aikuisen jäsentävää sanoitusta jäävät mieleen pyörimään vailla vastauksia. Lapsen mieli kääntää koetut hankalat tilanteet usein itsensä syyksi. Näin käy varsinkin, jos tilanteessa ollut ikätoveri tai aikuinen on ollut hyökkäävä tai määräävä, eikä lapsen kokemukselle ole ollut lupaa tulla ilmaistuksi sellaisenaan – kokemus on kielletty tai tuomittu, tai yksinkertaisesti ohitettu.

Tapa, jolle lapselle tunnetilanteissa puhutaan, sisäistyy lapsen sisäiseksi ääneksi, jolla hän myöhemmälläkin iällä itselleen puhuu. Tuomitseva, rankaiseva ja vaativa, tai vähättelevä ja ohittava puhetapa liimautuu mieleen ja nousee sieltä etenkin itselle hankalissa tilanteissa yhä uudelleen sisäisenä puheena solvaamaan tai vähättelemään, vaikka juuri niissä tilanteissa tarvitsisimme myötätuntoista, hyväksyvää ja kannustavaa puhetta itsellemme. Pärjäät ja selviät! Ei ole hätää. Kaikki me teemme virheitä. Tämäkin voidaan selvittää.

Ilman kokemusta, että olen hyväksytty, ei lapsi voi rakentaa itselleen hyväksyvää asennetta itseensä. Vaikka tällaista kokemusta ei kasvatusympäristössä ja perheessä olisi saanut, siihen voidaan saada korjaavia kokemuksia myös toisissa lapselle luontaisissa ryhmissä tai sosiaalisissa tilanteissa, kuten erillisissä tunnetaitoryhmissä.

Olen hyväksytty. Olen kosketettu.

Kun saa omassa kehossa kokea, taidot piirtyvät paremmin mieleen – myös aikuiselle

Pelkät neuvot tai tunnekorttien yhdessä katselu eivät ryhmässäkään riitä tunnetaitojen sisäistämiseen. Rangaistus aikuisen mielestä väärin toimitussa tilanteessa ei myöskään auta toimimaan oikein seuraavalla kerralla. Sen sijaan konkreettinen asentojen, hengityksen, äänensävyjen ja myönteisen kosketuksen harjoittelu sekä omista tunteista yhdessä puhuminen piirtyvät kehon muistiin, josta taidot ovat lähtökohtaisesti helpommin otettavissa äkillisissä tilanteissa neuvojen muistamista nopeammin käyttöön.

Jos tunneymmärrys perustuu pelkästään tunteiden ajatteluun, pysymme mielen analysoinnissa tuntemisen sijaan. Ajatteleminen toisin sanoen vie meitä pois tuntemisesta. Usein ajattelussa pysyminen johtaa myös tuomioihin ja arvosteluun joko itseä tai toisia kohtiin. Silloin mieli selittää tunnettamme, mutta tunne jää edelleen tuntematta, kehomme kannettavaksi.

Sen sijaan tunteen kanssa rauhassa oleminen, hengitteleminen kaikessa, mitä sisällä tapahtuu, avaa yhteyttä myös kokonaisuuksia hahmottavaan, aivojen rauhoittavaan yläpuoleen. Saamme henkilökohtaisen Zen-mestarimme paikalle. Tämän takia kokemus tunnekehoyhteydestä eli yhteydestä tuntevaan kehoomme on tunteiden kanssa toimiessa ensiarvoista.

Tuntemista ei voi opettaa, se tapahtuu, kun on riittävästi tilaa ja turvaa tuntea ja ilmaista omaa tunnettaan. Siksi myös tunnetaitojen ohjaajan on tärkeää olla yhteydessä omiin tunteisiinsa ja ymmärtää myös omat heikot kohtansa.

Mikä kiihdyttää oloani, entä miten sitä säätelen? Miten suhtaudun omaan vihaani, entä milloin häpeä loiskuu minusta yli ja huomaan alkavani kontrolloida tilanteita välttääkseni häpeän kokemista? Miten se näkyy suhteessa kollegoihini, toisiin vanhempiin entä lapsiin? Miten löydän itsestäni myötätuntoisemman aikuisen? Tunnetaitojen ohjaaminen ohjaa näin aikuista itseäänkin pysymään yhteydessä tunteisiinsa. Vain siten voi toimia turvallisena mallina myös lapselle.

Turvallinen pesä rohkaisee tuntemaan.

Täähän on helppoa, vai onko?

Tunteet ovat suhteellisen yksinkertaisia fysiologisia reaktioita kehossamme, mutta suhteemme niihin tekee ne usein monimutkaisiksi tunnistaa, ymmärtää ja käsitellä. Sama koskee tunnetaitoja. Niistä lukiessa taidot on helppo ymmärtää ja lukiessa tulee nyökyteltyä kirjoittajan ajatusten tahtiin. “Juuri noin, näinhän tunteiden kanssa tulee toimia.” Eri asia on, miten taitoja ottaa käyttöön itse tunnekuohun hetkellä, varsinkin jos taitoja ei ole harjoitellut edes siellä mielessään.

Taitoja tulee siis itse pitää yllä omassa arjessaan ja lasten kanssa. Hengittelyn, myönteisen kosketuksen ja vaikkapa ajatusten vaihtamisen ylös kohottaviksi ja omia vahvuuksia huomaaviksi voi ottaa jokapäiväiseen käyttöön monessa eri tilanteessa. Jokainen nyt-hetki on arvokas harjoittelukenttä. Oppimisprosessi tunteiden kanssa on elinikäinen – erehdyksineen, onnistumisineen ja taitojen kartuttamisineen.

Tunnetaitojen harjoittelu tulisikin ottaa lapsen luontaisissa ryhmissä ympärivuotiseksi kohteeksi. Viikoittaisiksi tunnetaitotunneiksi tai tuokioiksi juurruttamaan aivoihin syvempää taitorataa. Silloin ainakin kuohuhetken jälkeen taitoja voi ottaa käyttöön, jos ei ihan siellä tunteen aallonharjalla keikkuessaan.

Mun kiukku irvistää.

Kun näkee, että muutkin, niin itsekin rohkenee

Erilaisissa lapsen luontaisissa ryhmissä – koulussa, päiväkodissa ja harrasteryhmissä – harjoiteltavat tunnetaidot rohkaisevat lasta jakamaan sisäisyyttään. Kun ryhmässä kokee, että aikuista kiinnostaa se, mitä minä koen ja ajattelen, voi ilmaisu alkaa vapautua kerta kerralta enemmän. Myös tässä toisten malli ja avoin tunneilmapiiri tukevat ilmaisuun.

Tunnetaitojen opettelu ei ole pelkästään hyvään käyttäytymiseen opettelemista, vaan ennenkaikkea omaan itseen tutustumista ja rohkaisua ilmaisemaan itseään, jotta ylilyönneiltä tunteiden sisälle pakahtuessa voitaisiin välttyä. Kun omia tunteitaan tunnistaa, voi niitä tunnistaa myös toisissa sujuvammin. Vuorovaikutus muuttuu avoimemmaksi.

Ohjaajalle tunnetaitoryhmän ohjaaminen on usein voimaannuttavaa, sillä ryhmässä on mahdollista kokea hyvinkin syvää tunnetason yhteyttä.

”Tunnetaitoryhmän vetäminen on ollut minulle todella antoisaa. Keskustelumme olivat välillä niin syvällisiä, että tunsin suuria liikutuksen tunteita, kun esimerkiksi pieni poika osasi niin ihanasti sanoittaa omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan nuoresta iästään huolimatta. Työparinikin on havainnut, miten voimaantunut ja energinen olen tunnetaitotuntien jälkeen.”

Lasten Tunnetaito-ohjaaja, lähihoitaja, koulunkäynninavustaja, Ylivieska

Miltä kiusaajasta tuntuu? Eskarilaisten kuvailemana.

Kun lapsi oppii taitoja, se heijastuu myös kotiin

Tunnetaitojen opettelu ujuttaa tunteista puhumista kuin vaivihkaa myös lapsen kotiin. Monessa perheessä vanhemmat saavat lapseltaan neuvoja omien hermojen menetyksen hetkellä tai sisaruksia ja nalleja opetetaan uusille, opituille toimintatavoille. Nuori saattaa saada rohkeutta puhua siitä, mistä aiemmin on vaiennut.

”Mä olen opettanut mun siskollekin tän hengitysjutun.”

Tunnetaitoryhmään osallistunut päiväkoti-ikäinen

Kun koulutettu ohjaaja vielä lähettää kotiin tietoa ja lempeitä yhdessä tehtäviä harjoitteita tai antaa keskustelunaiheita, on mahdollista saada koko perhe mukaan tunnetaitojen opetteluun.

”Jotain sanoin ehkä hieman turhan tiukkaan sävyyn lapsen isälle, niin lapsi tuli eteeni seisomaan ja hyvin rauhallisesti sanoi: ”Äiti, nyt sinua kyllä joku hermostuttaa. Sanopa se hermostuttava asia nyt ääneen niin se hermotus helpottaa.”

Tunnetaitoryhmään osallistuneen lapsen äiti

Usein kuultu lause niin kouluissa ja päiväkodeissa kollegoilta kuin lasten vanhemmiltakin on, että ”milloin mekin saadaan osallistua tällaiselle kurssille?” Voi olla, että aikuiset lapsen ympärillä eivät ole ehkä koskaan kunnolla pysähtyneet omien olojensa ja tunteiden kirjon äärelle. Kun ollaan yhdessä ohjatusti asian äärellä, voidaan saada sanoja, joilla avata ennen puhumattomia asioita. Jotain yhteistä tulee tutkittavaksi ja ihmeteltäväksi.

Voidaan lempeästi huomata, miten erilailla kukin meistä tuntee, näyttää tunteensa ja tyyntyy. Ja miten samanlaisia tunteita meillä kullakin kuitenkin on. Tunteet tosiaan tekevät elämästä elämän makuisen!

Rakkaus on kiva ja ihana tunne! Päiväkoti Sympaatin tunnetaitoryhmän tuotosta.

Tunnetaitojen aika on nyt

Kiihtyvän, kasvokkaiselta vuorovaikutukselta alati tilaa ottavan ruutuajan moninkertaistumisen kääntöpuoli näkyy jo nyt lapsissamme. Levottomuutta, hämmennystä ja vaikeutta sietää pettymyksiä. Nopeaa mielihyvää tavoitellaan yhä kiivaammin ja kärsivällisyys on usein hakusessa.

Vihapuheet leviävät sosiaalisessa mediassa napin painalluksella ja itsensä tykätyksi tekeminen tapahtuu sekin pitkälti somen kiemuroissa. Vuorovaikutus on siirtynyt verkkoon, eikä siellä ole aikuinen opastamassa, ohjaamassa myönteiseen ja selittämässä kummallisuuksia, mihin lapsi yksin törmää. Moni tunne jää sisälle möykyksi, eikä lapsi osaa oma-aloitteisesti useinkaan kokemaansa aikuiselle kertoa.

Nyt jos koskaan tarvitaan tunnetaitoja. Taitoja säädellä omia kuohujaan ennenkuin toimii ja toisaalta myös vahvistaa itseään olemaan paras se, joka on sen sijaan, että koittaisi jatkuvasti olla toiseksi paras joku muu.

Kun omiin tunteisiin pystyy suhtautumaan kunnioittavasti, kuitenkaan niiden kuohuihin lähtemättä, ollaan jo pitkällä.

Tunnetaidoissa myötätunto ja jämäkkyys ovat tärkeimmät työkalut.

Kun itseä pystyy kohdata myötätuntoisesti kokemassa hankalia tunteita ja tilanteita, mahdollistuu lempeämpi minäsuhde. Lempeästi itseen suhtautuva lapsi tai nuori suhtautuu helpommin niin myös toisiin. Jämäkkyyttä taas tarvitaan siihen, että pystyy ohjaamaan itseään toimimaan tunteistaan huolimatta. Huolimatta pelosta, menen lempeästi kohti. Huolimatta vihasta hengittelen hetken ennenkuin toimin. Jämäkkyys on myös omista rajoista kiinni pitämistä. En mene toisen tontille hääräämään, enkä kaadu toisen tunteiden alle. Myötätuntoa ja jämäkkyyttä pitää kuitenkin niitäkin opetella. Mallista ja kokemuksesta.

Annetaan näitä kannattelevia kokemuksia lapsille ja nuorille. Niille, jotka ovat oman matkansa alussa – haparoimassa, erehtymässä ja oppimassa. Niille, jotka eniten myötätuntoa ja jämäkkyyttä kasvuunsa kaipaavat. Omaksi suojakseen ja kasvunsa tuekseen.

Ollaanhan mahdollistajia tunnetaidoille. Ollaanhan mahdollistajia myötätuntoisten lasten kasvulle. Jokainen meistä voimme tehdä oman pienen osamme, ja saada itsekin voimaantumista yhteyden syventymisen myötä.

Tunteet yhdistävät meitä iästämme, sukupuolestamme ja asemastamme riippumatta, ja tunnetaitoja opitaan parhaiten yhdessä ihmetellen, kokien ja jakaen.


Lue jutun 1. osa tästä:

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 1/2


Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus on vuoden pituinen ammatillinen
täydennyskoulutus, jossa tunnetaito-ohjaamisen taitoja opetellaan omakohtaisesti ja toiminnallisesti. Tärkeänä osana on myös opiskelijan oma prosessi omien tunteidensa äärelle.

Seuraavat koulutusryhmät alkavat kevättalvella 2018. Tule mukaan nopeasti kasvaneeseen ammattilaisten joukkoon!


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Anne-Marin kehittämä Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus pyörii tällä hetkellä niin Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella kuin Oulussakin.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

 

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin
kasvattajallekin.

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 1/2

Jokainen meistä on oppinut pärjäämään tunteidensa kanssa omalla tavallaan ilman varsinaista tunnekasvatustakin. Miksi sitten tunteiden kanssa toimimista pitäisi erikseen opetella? Oppivathan lapset kävelyttämättä kävelemäänkin.

Kuvat: Pixabay

Opetushallituksen oppimiskäsitystyöryhmän puheenjohtajana toiminut opetusneuvos Eija Kauppinen on kuvannut tunteita oppimisen näkökulmasta oivallisesti vuoden 2013 kirjoituksessaan näin:

”Oppimisen vuorovaikutteisen luonteen vuoksi tunteilla on aivan erityinen merkitys oppimisessa ja oppimisprosessissa. Tunteet ovat väylä toisten ymmärtämiseen. —Tunteissa onkin pohjimmiltaan kyse ihmisen tarvitsevuudesta ja liittymisestä toisiin. Sen lisäksi tunteissa on kyse arvoista, arvostamisesta ja suuntautumisesta johonkin. Myös siksi on luonnollista, että tunteet ovat läsnä oppimisessa ja opetuksessa monin tavoin.”

Vuosi sitten voimaan tullut uusi opetussuunnitelma sisältääkin niin mielen hyvinvointitaitoja, lapsen osallisuutta, monialaisia oppimiskokonaisuuksia eli puhekielellä ilmiöoppimista ja myös niitä tunnetaitoja. Jotain perää tässä kaikessa mitä ilmeisimmin siis on. Ehkä juuri niissä tunnetaidoissa voisimmekin vielä ihmiskuntana kehittyä nyt kun teknologinen kehittyminen on viety jo huippuunsa.

Digiloikan rinnalle tuntuva tunnehyppy taaksepäin

Kun ammoisina aikoina pelloilla kasvatettiin viljaa ja mullassa kasvoivat mukulat, ei ollut tietoakaan kemiallisista lisäkkeistä. Aikaa myöten ne kuitenkin yleistyivät niin, että alkuperäisestä ja luonnollisesta ruoasta tuli uusi myyntiargumenttinsa, Luomu. Puhdasta, aitoa ruokaa. Kasvokkain tapahtuvalle kanssakäymiselle on käymässä vähän samoin.

Ennen ei ollut muuta viihdykettä kuin toisemme ja kämmenkuoppaan piirretyt harakanhutut. Aikaa myöten ruutujen määrä yksi kerrallaan on lisääntynyt, eikä nykyään ole harvinaista seurata yhden tehtävän kohdalla kahta, jopa kolmeakin ruutua samaan aikaan. Siihen ei juuri kasvokkain tapahtuvaa viestintää enää mahdu.

Naama-ajasta on kovaa vauhtia tulossa aikamme uusi Luomu.

Anne-Mari Jääskinen

Luomuruoka, luomuvuorovaikutus. Ihmisenä tarpeemme kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen, pitkäkestoiseen olemisaikaan, lohduttavaan syliin ja kosketukseen ei ole digiaikanakaan muuttunut mihinkään. Se on ja pysyy. Ihmisen syvin tarve ihmisenä olemiseen toisen ihmisen kanssa. Varsinkin elämän alku- ja lopputaipaleella, jolloin inhimillinen tarvitsevuus ja toisista riippuvaisuus on biologisesti suurinta.

Ruutujen ja teknologian lisääntymisen myötä kiire on kasvanut lähes kestämättömiin mittoihin. Ihminen pyrkii olemaan läsnä monessa yhtä aikaa vastoin omaa luontaista rytmiään ja kykyään. Stressikehä on valmis eikä ihminen oikeastaan ole läsnä missään. Vähiten itsessään.

Surullisimmin tämän kaiken seuraus näkyy lapsissamme – niissä, joilta teknologian ulottuminen kaikkialle väistämättä ottaa aikaa naama-ajalta vanhemman, opettajan ja ikätovereiden kanssa. On aika ottaa tunnehyppy takaisinpäin – suorittamisen, monessa olemisen ja ruuduttamisen sijaan kokemiseen ja tuntemiseen, yhdessä oloon ja elämän ihmettelyyn. Löytää tasapaino uuden ja vanhan välille sulkematta kumpaakaan kuitenkaan yksikantaan pois. Teknologiakin kun on tullut jäädäkseen.

Pärjääminen on opittua ja usein itsellemme ja toisille haitallista

Palataan ruuduista siis takaisin tunteisiin. Niihin, joiden kanssa pärjääminen on ennenkin siinä sivussa vain opittu. Mutta mikä on ollut lopputulos sillä, ettei tunteisiin juuri ole aiemmin kiinnitetty huomiota? Mikä on hinta sille, että tunteista puhuminen on ollut meille suomalaisille sukupolvesta toiseen kiellettyä tai vähäteltyä, tai sille ajatukselle, ettei ”turhan nurisijasta koskaan kunnon ihmistä tule”?

Tunteiden kanssa pärjääminen voi nimittäin tämän kaiken seurauksena monelle meistä tarkoittaa hankalien tunteiden kieltämistä ja kapseloimista ylisäädeltyinä tai niiden oksentamista toisten päälle täysin säätelemättöminä. Pärjäämään on voitu oppia myös pitämällä itsensä kaikin aistein kuulostelevana muiden tunteille ja reagoimalla niiden mukaan sen sijaan, että olisi uskollinen itselleen ja omalle hyvinvoinnilleen.

Voi olla, että pärjäämiseksi on muodostunut omille tarpeilleen liian suuren tai liian pienen tilan ottaminen ihmissuhteissa. Jos ei ole tullut kuulluksi omien kokemustensa kanssa itselleen riittävästi voi tarve tulla oman asiansa kanssa kuulluksi olla huutava ja näkyä toisten päälle puhumisena tai muiden mielipiteiden jyräämisenä. Vastaavasti temperamentistamme riippuen voi olla, että olemme ottaneet keinoksemme hiljentyä täysin ja liimautua tapettiin – olla olematta tunteinemme. Ehkä sillä keinoin varmistimme oman rakkausannoksemme saamisen, edes sen hippusen.

Mikään näistä keinoista ei ole kuitenkaan hyvinvointiamme ja ihmissuhteitamme ajatellen kannattavaa. Hetkelliset lukkoon menemiset tai kiivastumiset ovat luonnollisia reaktioita, mutta jos ne ovat ainoat tapamme käsitellä tunteitamme ja jäävät päälle, ne alkavat syödä meitä sisältä päin ja kääntyä ihmissuhteitamme vastaan. Muutumme elämää suorittaviksi ihmiskuoriksi, joiden sisällä vellovat käsittelemättömät ja kuulluksi tulemattomat tunteemme. Hämillisinä, vailla vastaanottoa ja jäsentämistä. Kun tervettä peiliä tunteilleen ei saa eikä sitä osaa etsiä, jää niiden kanssa yksin. Aivan kuin lapsena. Silloin ei ole muuta keinoa kuin painaa ne tavalla tai toisella kuulumattomiin – oli se meille hyväksi tai ei.

Lapsi turvautuu luontaisesti aikuiseen

Luontaisesti lapsi turvautuu tunnetilanteissa turvalliseen lähiaikuiseen. Hän hakee katseellaan, sanoillaan ja usein aikuiselle epäloogiseltakin vaikuttavalla käyttäytymisellään hyväksyntää ja turvaa sekä kanssasäätelyä vahvalle tunteelleen. Ihmiselle sosiaalinen liittyminen toisiin on synnynnäinen tarve, eikä lapsi voi yksin ja ilman mallia oppia turvallista selviytymistä tunteiden kanssa.

Tunteiden säätelystä vastaava etuotsalohko kehittyy vuorovaikutustilanteissa. Turvallisissa ja vastavuoroisissa kontakteissa kehitys on myönteistä. Silloin lapsi osaa myöhemmälläkin iällä ottaa kontaktia ja hakea tunteidensa säätelyyn tarvittaessa tukea muilta – kohti kurottaminen on aiemminkin kannattanut, eikä omista tunnereaktioista ole seurannut aikuisen maltin menettämistä tai rangaistusta.

Romanian lastenkodeista aikanaan Ranskaan adoptoitujen lasten etuotsalohkoja kuvatessa havaittiin, että ne olivat ikätovereihin nähden kehittymättömät ja häviävän pienet kontaktin ja kosketuksen puutteesta. Kuitenkin jo suhteellisen lyhyen ajan päästä perheissä oltuaan, turvallisia kontakteja, vuorovaikutusta, kosketusta ja syliä saatuaan uuden aivokuvantamisen jälkeen voitiin todeta, että samojen lasten etuotsalohkot olivat kehittyneet lähes ikätovereita vastaavalle tasolle.

Myönteisellä kontaktilla on siis suunnaton ja korvaamaton vaikutus tunteiden säätelytaitojen, fysiologisesti etuotsalohkon kehittymisessä. Näin on myös aikuisella iällä. Aikuinen lapsi eli aikuinen, jonka tunteet lapsena ovat jääneet vailla vastaanottoa on edelleen kanssasäätelyn tarpeessa. Tarvitaan toista vahvaa aikuista, ikään kuin uutta tervettä vanhempaa tunteiden tunnistamisen, ilmaisemisen ja säätelyn opetteluun. Monelle tämä aikuisiän aikuinen on terapeutti. Aikuisiän terapian tarvetta voidaan kuitenkin kannattelevilla toimilla lapsuudessa vähentää huomattavasti.

Lasta kannattelevat myös tavoitteelliset ohjaushetket

Kun lapsi pääsee osallistumaan ohjattuun, tavoitteelliseen tunnetaitojen opetteluun, hän saa tarvitsemaansa myönteistä mallia toimia tunteiden kanssa, vaikka sellaista mallia ei lähtökohtaisesti omassa kasvukodissaan olisikaan. Ryhmässä tunteiden jakaminen rohkaisee lasta niiden vapaampaan ilmaisuun. Muillakin on tällaista, en olekaan ainoa! Lapsi voi alkaa nähdä itsensä myönteisesti, omat tunteensa hyväksyttävinä ja löytää keinoja toimia tunteidensa kanssa niitä tukahduttamatta. Tämän kautta myös toisten ymmärtäminen ja empatia vahvistuvat.

Yksikin lapsen myötätunnolla kohtaava aikuinen voi olla ratkaiseva. Yksikin kannatteleva lause voi kantaa pitkään. Yksikin hyväksyvä, lohduttava kosketus antaa kokemuksen oman kehon kauneudesta ja luvasta olla vaan.

”Tunnetaitoryhmäkokemukseni vahvistaa entisestään käsitystäni siitä, että tunnetaitoja voi opettaa ja niissä voi kehittyä. Taidot eivät välttämättä tule esiin suurina muutoksina, vaan pieninä edistysaskelina, rohkeuden lisääntymisenä, itsevarmuutena jne.

 Opettajien mukaan muutokset olivat pieniä, mutta selkeästi havaittavia: puheenvuorojen ottamisia, omien rajojen puolustamista, kontaktin ottamista toisiin, jokaviikkoisten tunnetaitotuntien odottamista. Osa vanhemmistakin totesi, että kotona ovat ymmärtäneet toisiaan nyt paremmin.”

Lasten Tunnetaito-ohjaaja, erityisopettaja, Keski-Suomi

Vaikka ulkoisesti muutokset olisivatkin pieniä, ohikiitäviä hetkiä tai hetken pidempään kestävää tunteen kannattelua ennen siihen impulssimaisesti reagoimista, voi sisäinen olo lapsella olla mullistavan erilainen. Uskalsin, minä uskalsin vastata! Rohkenin sanoa, etten halua – rohkenin tosiaan! Vapaus ja rohkeus olla minä voivat ulospäin näyttää pieniltä teoilta, mutta sisäinen rohkeusaskel voi olla mittaamattoman suuri ja ohjata lasta merkittävästi hyvään suuntaan.

Juuri näistä syistä tavoitteellista tunnekasvatusta tarvitaan. Teknologinen kehitys alati keskittymistä vievine digilaitteineen, sukupolviemme vääränlaiset tunnemallit ja ihmisen biologinen, muuttumaton tarve ja oikeus omiin tunteisiinsa haastaa meitä käyttämään lapselle luontaisia ryhmiä – koululuokkia, päiväkotiryhmiä ja harrastusryhmiä paikkoina, joissa tunnetaitoja opetellaan arkisten tilanteiden lisäksi puheeksi ottamalla, mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti harjoittelemalla.

Tunnetaitojen aika on nyt.

Tunnekiviä tunnetaitoryhmässä.

Jutun toinen osa tässä:

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 2/2


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin
kasvattajallekin.

 

Miksi tuntea koko kehollasi – kuin silloin ennen?

Kirjoittaja: Riitta Saarikko
Kuvat: Pixabay
Muistatko lapsuudestasi onnellisia leikkejä? Niitä, jotka imaisivat sinut kokonaan mukaansa! Keinuit vartalo kaarella, hiukset villisti hulmuten. Yksin tai yhdessä keksit uusia kujeita ja leikki sai uuden suunnan. Ehkä joku oli sinua neuvokkaampi, ketterämpi, isompi tai voimakkaampi. Saatoit tuntea kateutta, mutta kyse ei kuitenkaan ollut kilpailusta. Hetken tunnelma oli tärkein, ei hikinen lopputuloksen tavoittelu. Tunsit iloa ja elossa olon tuntua koko kehollasi!
Jotakin kummaa tapahtuu varttuessamme aikuisiksi. Alamme viettää suurimman osan ajasta ”pään sisällä”. Ajattelemme enemmän kuin huomioimme kehollisia aistimuksia ja tunteita, joita lähinnä pyrimme sivuuttamaan! Pähkäilemme asioita, emmekä pysähdy kuulostelemaan, mitä keho eri asioista kertoisi tässä ja nyt. Myös aistit turtuvat: on vaikea havaita tuttuja asioita tuoreesti, sillä ”tiedämme valmiiksi”, mitä ne ovat. Samalla koko kehon leikkivä liike on unohtunut. Alamme liikkua toistellen automaattisia liikeratoja ja kaavoja. Sisäisessä todellisuudessamme irrotamme kehon, mielen, tunteet ja henkisyyden eri lokeroihin.

Haluan inspiroida sinua vahvistamaan suhdetta omaan kehoosi ja innostaa kehittämään tunnetaitojasi kehosi avulla! Olen pahoillani, että näin et tule saamaan valmista kaavaa onnellisuudesta, et oikeaa ruokavaliota etkä edes kunto-ohjelmaa! Mutta näin vahvistat yhteyttä sisäiseen viisauteesi, kehität yhteyttä omaan aitoon itseesi ja lisäät rohkeutta ilmaista itseäsi luovasti – kuin kerran lapsena, mutta tiedostavana aikuisena. Voit tehdä elämässäsi valintoja, jotka kumpuavat syvemmästä kohdasta itseäsi.

Yhteyden kasvattaminen tuntevaan kehoon vaatii opettelua, enkä ainakaan minä usko nopeisiin pikakursseihin enkä päälle liimattuihin kaavamaisiin toimintatapoihin. Meillä on mitä parhain harjoittelukenttä: oma arjen elämä, jossa voi harjoitella joka päivä! Tarvitset ehkä kuitenkin apua, miten voisit harjoitella. Siihen voit tarvita turvallista ja inspiroivaa ryhmää, ohjaajaa tai terapeuttia.

Ensimmäinen askel on itsemyötätunto ja hyväksyntä: et arvota, mitä tunnet kehossasi ja olet valmis tuntemaan, mitä tunnet! Pidätetyt ja sivuutetut tunteet aiheuttavat paljon fyysistä ja psyykkistä tuskaa. Sisälläsi voi siis olla paljon tunteita, joista et ole tottunut olemaan lainkaan tietoinen: huomaat vain esimerkiksi jännitystä, epämukavuutta ja kireyttä lihaksissasi. Jotta jumiutuneet tunteet voisivat alkaa virrata, tarvitsemme ihmistä, joka auttaa meitä antamaan turvallisesti huomiota sille, mitä sisällämme tapahtuu tässä hetkessä. Näin lisäämme kykyämme käsitellä tunteita, joita aiemmin olemme tottuneet sivuuttamaan.

Seuraavaksi on hyvä tutustua kehon kieleen tarkemmin: miltä eri tunteet tuntuvat kehossa? Missä ne aktivoituvat ensimmäisinä? Kun huomaat kehotuntemuksen, voit niiden avulla alkaa tunnistaa tunteita aiempaa nopeammin ja löytää keinoja vapauttaa tunteen sitoma energia sosiaalisesti turvallisesti. Olemme jo lapsina oppineet, mitä tehdä, kun keho kertoo pissahädästä. Samalla tavalla voimme oppia, mitä tehdä, kun keho kertoo vaikkapa pelosta, surusta ja vihasta. Emmehän jätä pissahädänkään tuntemusta häviämään itsestään!

Aito tunne on kuin sade: se alkaa, kestää ja päättyy. Toisinaan se on pientä tihkua, joskus rankkasade aikaansaa maata huuhtovan tulvan. Kun annamme tunteiden luonnollisen dynamiikan tuntua itsessämme ja käsittelemme tuoreeltaan tunteen tuoman informaation, emme jää jumiin elämän nousuihin ja laskuihin. Uskon, että monet ihmiset masentuvat ja syövät mielialalääkkeitä, rauhoittavia tai unilääkkeitä siksi, että kyky käsitellä tunteita on syystä tai toisesta heikko. Tunneongelmat voivat olla myös monen fyysisen sairauden taustalla.

On hyvä muistaa, että tarvitsemme myös taitoa, miten ilmaista tunteita sosiaalisesti turvallisesti sekä kykyä kuunnella aidosti toisia ihmisiä. Kun me aikuiset haluamme aktiivisesti kehittää omia tunnetaitoja ja näytämme mallia kotona omassa kehossa olemisesta, on se iso lahja ympärillämme oleville lapsille ja nuorille. Esimerkiksi opettajalla tai satunnaisella tutullakin voi olla iso merkitys kasvavalle nuorelle, joka kipeästi kaipaa nähdyksi ja kuulluksi tulemista tunteidensa kanssa.

Muista kuitenkin: paraskaan tieto ja ymmärrys eivät riitä – ei varsinkaan tunteista ja keho-mieli -yhteydestä puhuttaessa! Harjoittelu, kokemukselle antautuminen ja tiedostaminen ovat avaimia. Keho kertoo joka päivä itsestämme, suhteestamme ulkomaailmaan ja toisiin ihmisiin. Asioita, joita voimme tutkia lempeän uteliaasti, hyväksyvästi ja rakkaudella. Joka päivä on mahdollisuus kokea elämän kauneus uutena, avata aisteja elämän nautinnollisille väreille, tunnoille ja tuoksuille!


Riitta Saarikko

Kirjoittaja Riitta Saarikko

”Vuodesta 2001 alkaen olen tukenut päätyökseni ihmisten sisäistä kasvua, tietoisuus- ja tunnetaitoja sekä kehoyhteyden vahvistamista. Ohjaan ryhmiä, järjestän seminaareja ja koulutuksia sekä pidän yksityisvastaanottoa Kirkkonummella ja Salossa.
 
Koen, että aito ja arvostava kohtaaminen – kuulluksi ja nähdyksi tuleminen – on ihmiselle ensiarvoisen tärkeää. Uskon, että elämässä ei ole tarkoitus vain selvitä ja suorittaa. Maailma tarvitsee meissä olevaa intohimoa tehdä asioita, jotka tuntuvat sydämessä merkityksellisiltä. Lisäksi lapset tarvitsevat tunnetaitoisia, turvallisia, kotona kehossaan olevia aikuisia.

Koulutukseltani olen mm. Maat. Metsät. tri, Työnohjaaja (STOry), Rosen-terapeutti ja Essential motion -ohjaaja.”

 www.viisaskeho.fi


Haluatko vahvistaa yhteyttä tuntevaan kehoosi? Riitta Saarikon Kotona kehossa -valmennus alkaa marraskuussa 2017.

Kansainvälinen Kotona kehossa II -seminaari Tampereella 27.-28.10.


Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus on vuoden kestävä ammattilaisille tarkoitettu koulutus, jossa pääsee myös vahvistamaan omaa tunnekehoyhteyttä ja tulemaan tutuksi tunteista omassa kehossa.

Vaikeiden tunteiden hyväksyminen nopeuttaa olosi kohenemista

Kuvat: Pixabay

Saako pelottaa? Saako itkeä, kun siltä tuntuu? Saako vihaa ilmaista toiselle? Saako olla heikko, jos ei jaksa? Useimmat meistä vastaavat muiden ihmisten kohdalla näihin epäröimättä kyllä. Mutta miten toimit omien vaikeiden ja raastavienkin tunteiden kanssa tosielämän hetkissä? Miten todella toimit myös alitajuntasi tasolla?

Suhtautumisemme omiin epämiellyttäviltä tuntuviin, ns. mielipahan tunteisiin, on usein hyvin kielteinen. Hoemme itsellemme keskellä tunnemyllerrystämme, ettei näin saisi tuntea tai että muut voivat nähdä tunteemme, minkä ajattelemme johtavan johonkin pahaan. Tai jos emme tietoisesti näin hoe, saatamme kuitenkin kehollisesti painaa ja kiristää tunteemme lihaksillamme huomaamattammekin kanveesiin. Peittelemme, käännämme itseämme solmuun ja kerta kaikkiaan pakotamme tunteemme lukkoon kehoomme.

Olet menossa palaveriin, jossa sinun tulisi osoittaa kykysi vastaanottaa jo kauan haluamasi työtehtävä. Jännitys kuristaa kurkussasi, sydämesi pamppailee rinnassasi ja tunnet kämmentesi hikoilevan. Ylävatsassasi kouraisee ja käsivarsissakin kihelmöi. Olisi niin tärkeää onnistua nyt!

Kaiken tämän tunnemyllerryksen ja kehon aistimusten kourissa mielesi kuitenkin päättää, ettei tällaista sovi nyt tuntea. ”Aikuinen ihminen, kyllä kai sinä nyt tällaisesta selviät. Ryhdistäydy nyt, nehän muuten näkee, että sua jännittää.” Alitajuntasi kertoo kehollesi: Jos jännityksesi näkyy, olet heikompi kuin muut – tulet syödyksi. Peitä se!

Useiden tutkimusten mukaan ihmiset, jotka peittävät ns. negatiivisia tunteitaan, kokevat suurempaa stressiä kuin ne, jotka hyväksyvät vaikeatkin tunteensa ja suhtautuvat niihin myötätuntoisesti. Berkeleyn yliopiston tänä vuonna julkaiseman tutkimuksen tulokset vahvistavat, että kielteisten tunteiden tunteminen on yleisempää niillä henkilöillä, jotka pääsääntöisesti kieltävät hankalat mielipahan tunteensa. Tutkimuksesta on kertonut myös Helsingin Sanomat. Mielipahan tunteiden kieltäminen jättää meidät sisältä yksin ja lisää pahaa oloa pitkälläkin tähtäimellä, vaikka tarkoituksemme onkin juuri päinvastainen – poistaa voimia kuluttava tunne tuntumasta.

Peittely johtaa sisäiseen sotatilaan

Hankaliksi kokemillamme mielipahan tunteilla on meitä suojaavat tehtävänsä ja siksi niitä on tärkeä kuulla. Esimerkiksi jännitys valpastuttaa meidät uudessa tilanteessa huomioimaan asioita ja valitsemaan siten toimintamme tarkoituksenmukaisesti. Edellä mainitun esimerkin jännitys voi kertoa toiveesta onnistua ja tulla hyväksytyksi, tarpeesta saada varmuutta tai turvaa, halusta kokea pätevyyttä tai ehkäpä toiveesta kokea yhteenkuuluvuutta ja siten tuntea olevamme osa porukkaa. Hyvin inhimillistä siis.

Jos peitämme tätä inhimillistä, tarvitsevaa ja meille viestiä tuovaa puoltamme, aiheutamme itsellemme sisäisen ristiriidan, sotatilan ja alas painava olotila pitkittyy. Yhtäällä sisällämme huutaa kehomme tarve turvaan ja toisaalla sen päälle huutaa mitätöivä ja pelkkään suorittamiseen keskittyvä mielemme ääni. Koska mielen ääni on usein kovempi ja haluamme pois kehomme jännitystä tuntevasta kiusallisestakin kokemuksesta, annamme mielen äänelle usein enemmän huomiota.

Jos kuitenkin ymmärrämme, että kaikki tunteet ovat osa inhimillistä, arvokasta minuuttamme, voimme lempeydellä huomioida myös turvan tarpeemme, josta jännitys on tullut kertomaan. Silloin voimme suhtautua siihen myötätunnolla, arvokkuudella ja antaa sen äänen kuulua. Kuunnella. Ottaa vastaan ja lempeästi, pakottamatta rauhoittaa itseämme. Vaikkapa silitellen kehoamme sisäisesti hengitykseen keskittymällä, sen rytmiin antautumalla. ”Näin paljon tämä jännittää minua nyt. Haluaisin niin onnistua. Ei ihme, että jännittää.” ”Ei ole hätää, riittää, että olen minä. Saa jännittää ja on luonnollista, että se jännittävässä tilanteessa myös näkyy. Selviän tästä kyllä.” Tunteelle luvan antamalla se pääsee myös vapautumaan meistä nopeammin.

Lempeys itseä kohtaan ja itseilmaisu ovat terveysteko

Myötätunnolla ja kuunnellen itseään voi kohdata muidenkin epämiellyttävien tunteiden kanssa. Erityisen tärkeäksi myötätuntoinen suhtautuminen nousee etenkin vihan kohdalla. Michiganissa tehdyssä 17 vuoden tutkimuksessa todettiin jo vuonna 2003, että ne ihmiset, jotka eivät ilmaisseet vihaansa toisten ihmisten taholta kokemissaan epäoikeudenmukaisissa hyökkäämistilanteissa, todettiin sairastuvan sydänsairauksiin ja jopa kuolevan aiemmin kuin saman ikäryhmän miehet ja naiset, jotka antoivat suoraa palautetta vastaavissa tilanteissa.

Vihan rakentava ilmaisu on siis jo terveysteko itseä kohtaan – silloin se ei jää kehoomme aiheuttamaan tulehdustiloja ja sairauksia. Samalla se on sitä myös toisille – viha ei silloin räjähdä tai tule tuhoisasti puretuksi, eikä toisaalta myöskään jää epämääräiseksi möykyksi tunneilmapiiriä rasittamaan.

Rajansa rakentavasti ilmaiseva ihminen luo turvaa ympärilleen, koska muut voivat luottaa, että hän ilmaisee itseään rehellisesti. Tunnerehellisen ihmisen tunnesaldo pysyy tasapainossa, eikä kumuloidu liikaa. Kumuloituessaan kenen tahansa tunnesaldo voi räjähtää mitättömässäkin tilanteessa. Jokainen, joka on kokenut elämässään kuormitusta ja stressiä, paineita selviytyä, tunnistaa tämän dynamiikan. Kun rahkapurkki tippuu katastrofaalisessa aamussa lattialle ja roiskuu juuri silitetyille housuille, voi räjähdys tapahtua salaman nopeasti. Mutta jos tunteitaan on jo aiemmin ilmaissut ja käsitellyt ja tunnesaldo on tasapainossa, on tällaisessakin tilanteessa helpompi löytää tie aivojen ylätielle – rauhoittavan etuotsalohkon järkevään toimintaan. Hengittää syvään ja todeta, ettei kaikki nyt mene ihan putkeen, mutta tästäkin selvitään. Tilanteeseen voi jopa löytää huumoria.

Vaikean tunteen hyväksymistä voi harjoitella

Tunteiden kanssa toimimista voi onneksi harjoitella riippumatta lähtökohdistamme tai sisäistämistämme vahingollisista lapsuuden malleista.

Voit alkuun harjoitella vaikean tunteen hyväksymistä palauttamalla mieleesi jonkin jo tapahtuneen tilanteen, jossa koit vahvoja epämiellyttäviä mielipahan tunteita kuten vihaa, pettymystä, pelkoa, jännitystä, epävarmuutta, turhautumista, epätoivoa tai avuttomuutta.

Harjoittele vaikean tunteen hyväksymistä:

  • Huomioi, mitä kehossasi tapahtuu hankalassa tilanteessa. Missä kehosi osassa tunnet jotain? Mikä muuttuu? Kiristyykö jokin kohta tai lihas? Mitä kasvoillasi tapahtuu, entä niskassasi? Aisti ja havainnoi. Keskittymistäsi auttaa, jos suljet silmäsi.
  • Huomioi myös ajatuksesi, joita mielesi pyörittää, mutta älä takerru niihin tai edes usko niitä. Pelolla ja vihalla on paisutteleva luonne. Katso vain ajatuksiasi uteliaasti kuin kotiisi saapunutta vierasta ja lähetä ne sitten taas matkaan. ”Kas vain, tällaisia ajatuksia. Mielenkiintoista.”
  • Mitä tahansa tunnetkin, kuljeta hengityksesi tuolle alueelle. Voit laittaa myös kätesi ko. kohdan päälle ja auttaa siten kehoosi keskittymistä.
  • Anna hengityksen rentouttaa lihaksiasi ja jännityksiä kehostasi. Sano tietoisesti hengityksesi tahdissa: ”Saa tuntua tältä, saan kokea tätä kehossani, ei ole hätää.” Toista mielessäsi myötätuntoisia ajatuksia itseäsi ja tunnettasi kohtaan.
  • Laske tietoisesti hartiasi, anna kasvolihastesi valahtaa rentoina maata kohti, anna leuan rentoutua ja kielen levätä rentona suussasi. ”Saa tuntua miltä tuntuukaan. Voin samaan aikaan kokea tätä rennosti itseäni tutkien. Ei ole kiirettä, ei ole hätää. Kaikesta sisälläni ja ympärilläni tapahtuvasta huolimatta voin nyt vaan olla tässä ja hengittää.”
  • Tiedosta, ettet ole yhtä kuin tunteesi tai olotilasi, et edes ajatuksesi. Ne ovat vain osa sinua, joita voit myötätuntoisesti tarkkailla. Pysyt kuitenkin itse ohjaksissa, tarkkailijana samaan aikaan, kun koet sitä mitä koet.

Anna tälle kaikelle kiirehtimättä aikaa. Halutessasi ja rajallisessa aikatilanteessa voit laittaa puhelimesi hälyttämään ensimmäisillä kerroilla vaikkapa 5 tai 10 minuutin jälkeen, jolloin voit rauhassa keskittyä itsesi aistimiseen. Voit yllättyä, miten paljon tunteesi ehtii muuttua jo niin lyhyessä ajassa, kun annat sille myötätuntoisen huomiosi. Myötätuntoa ja tuomitsemista ei voi kokea samanaikaisesti. Siksikin myötätuntoinen itseen suhtautuminen kannattaa.

Lapsen kanssa aikuinen voi toimia tällaisena tunteen kanssasäätelijänä ja myötätuntoisena vaikeankin tunteen kohtaajana, johon lapsi voi kiinnittyä. Näin voimme tietoisesti alkaa katkaista sukupolvilta toisille siirtyneitä haitallisia malleja ja siirtyä rakentavampaan, myötätuntoisempaan ja terveempää elämää rakentavaan suuntaan.


Tiesitkö?

  • Myötätuntoinen suhtautuminen itseen lisää mielihyvähormoni oksitosiinin ja vähentää stressihormoni kortisolin tuotantoa.
  • Jo tunteen nimeämisen on todettu aktivoivan rauhoittavan etuotsalohkon toimintaa tunnetilanteissa.
  • Tietoinen hidastaminen tunnekuohutilanteessa vaikeiden tunteiden kanssa aktivoi etuotsalohkon säätelyjärjestelmän toimintaa ja vähentää pelkokeskus amygdalan aktiivisuutta.
  • Rauhallinen hengitys rauhoittaa myös sydämen sykettä, mikä aktivoi rauhoittavan parasympaattisen hermostomme toimintaa.
  • Kosketus on yksi nopeimmin vaikuttavista lohdun ja tunnesäätelyn keinoista. Itseäänkin voi koskettaa myötätuntoisesti ja hyväksyvästi vaikkapa kämmenselkään tai silittää käsivarresta.
  • Tunnesäätely opitaan mallista jo lapsuudessa. Sisäistettyä mallia voi itse kuitenkin päivittää opettelemalla myötätuntoista suhtautumista itseen etenkin hankalissa tilanteissa ja tunteissa.

Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin kasvattajallekin.

Mitä sä rageet? – teini katsoo maailmaa hormoniverhon läpi

Jos tuskailet, ettei teini enää katso silmiin, vastaa kysymyksiin tai sano edes moi, voi olla helpottavaa tietää, että se on täysin normaalia. Kun nuoren kommunikaatio lyhenee ja sanat vähenevät, hänen sisällään on meneillään valtavasti uutta. Nuori ei tiedä itsekään, haluaako lähelle vai kauas.

”Jokainen, jolla on murkkuikäinen pohtii mitä avoimelle, ihanalle ja keskustelevalle lapselle on tapahtunut. Nuori tuntuu olevan liimautunut puhelimeensa; hän pyörittelee silmiään, katoaa hupparinsa taakse ja kyselee, miksi ikinä on syntynyt tähän perheeseen”, tunnetaitokouluttaja Anne-Mari Jääskinen kuvailee luennollaan.”

Muutos lapsesta murkkuikäiseksi kestää yleensä yhdestä yöstä noin vuoteen. Muutos entiseen hiljaiseen ja kilttiin lapseen voi olla raju. Vaiheen, jolloin nuori on etäisimmillään sanotaan kestävän noin kahdesta neljään vuotta. Tässä vaiheessa aikuisella voi olla isokin suru puserossa.

”Vanhemmalle tulee usein epätoivoinen olo: apua, mulla ei enää ole kontaktia lapseeni.” Pelottaa ja hämmentää. Huolettaa, mahtaako lapsella itselläänkään olla yhteyttä itseensä. Jos itsessään pystyy huomaamaan tuon surun ja antamaan sille tilaa, tilanne on hyvä. Silloin aitoa tunnettaan voi rauhassa kokea ja tutkia, eikä sen tarvitse muuntautua aikuisen turhautumiseksi tai omaksi kiukuksi nuoren päälle.

Nuorella on meneillään valtava määrä erilaisia tunteita, hämmennystä ja hormonimyrsky. Ajatus on, että pitäisi olla jo iso, mutta samalla sisällä tuntuu, ettei vielä ole. Jos aikuinen kykenee silloin laskeutumaan omaan suruunsa ja kohtaamaan sen, hän kykenee myös kohtaamaan lapsensa suuren turvattomuuden.

Turvattomassa tilassa tarvitaan turvaa. Sitä aikuinen ei voi välittää, jos katsoo vain nuoren tuomittavia tekoja ja tekemättä jättämisiä, räyhää ja alituiseen muistuttelee vastuista. On osattava relata ja luoda leppoisaa ilmapiiriä, missä nuori voi omaan tahtiinsa avautua ja tulla lähelle, kun aikuinen ensin tarjoaa itsensä liki, puuhastelee ja juttelee, muttei painosta. On hyvä muistella myös oman nuoruuden toilauksia. Silti sinustakin on tullut ihan kelpo aikuinen.

Välitä ja ole tarjolla

Nuori palaa aikanaan takaisin lähemmäs, mutta irtautumisvaihe on välttämätön. Silti aikuinen voi sopivalla hetkellä sanoittaa omaakin tunnetta lapselleen. Nuorelle voi vaatimatta kertoa kaipaavansa läheisyyttä hänen kanssaan. On toki mahdollista, että aikuinen tulee silloinkin torjutuksi – sekin on luonnollista. Sisällä nuori kuitenkin tiedostaa olevansa välitetty ja rakastettu. Jos välittämistä ei tee teoillaan ja olemuksellaan näkyväksi tai tuo sanallisesti esiin, sitä ei voi myöskään aistia.

”Kuulen usein vanhemmilta, että nuori ei ole puhunut jostakin asiasta tai että aikuinen itse ei ole saanut tilaisuutta ilmaista jotakin. On vanhemman tehtävä luoda tilaisuuksia, turvaa ja tilaa puhua. Sitä synnytetään omalla kiinnostuneisuudella nuorta kohtaan. Paikalla ja läsnä olemalla, nuoren kanssa utelematta puuhastelemalla, yhteisillä treeneihin kuskaamisreissuilla vaikka vain hiljaa autossa ajellen tai viikonloppuna lempipizzaa yhdessä tehden.”

Mitä murkulla on meneillään?

Murrosiässä nuoren aivot järjestäytyvät uudelleen. Tytöillä käynnistyy estrogeenituotanto, pojilla testosteronituotanto. Pojat ovat murrosiässä kehon kemioiden vuoksi usein jatkuvassa pakene tai taistele -tilassa; siksi kohellus ja vauhti voi paikoin olla rajua. Säätelytaitojen kehittymiseen nuori tarvitsee aikuisen mallia. Aivojen stressin säätelystä vastaava etuotsalohko kypsyy ja kehittyy 25-30 vuotiaaksi asti. Jarrut siis ovat vielä pitkään hakusessa, vaikka kiihdytys nollasta sataan onnistuukin.

Koska mielihyvähormoni dopamiinia erittyy nuoren aivoissa purkauksittain, nuorella on jatkuva tarve toimintaan ja tapahtumiin. Dopamiinintuotanto liittyy uuden oppimiseen ja omaksumiseen: siksi nuorelle levolliset mökkiviikonloput viikoista puhumattakaan tylsien vanhempien seurassa ovat jo fysiologisesti haastavia.

Sen sijaan nuorta kiinnostaa, mitä tapahtuu jos vetää keskellä kaupunkia housut alas, huutelee aikuisille tai tekee muuta aikuisen mielestä arveluttavaa. Nuori tutkii jatkuvasti, mitä omasta toiminnasta seuraa ja laajentaa tuntemustaan maailmasta uutta kokeilemalla.

”Nuoren kanssa kannattaa ihmetellä asioita. Meillä aikuisilla on yleensä hirveä hinku tuoda valmiita neuvoja ja ratkaisuja, mutta ketä kiinnostaa valmiit vastaukset? Anna nuorelle mahdollisuus oivaltaa itse. Hänen oivalluksensa ei välttämättä ole sitä mitä itse haluaisit, mutta sinun tehtäväsi aikuisena on kärvistellä vieressä, kun nuori tutkii ja löytää uutta. Toki rajojakin tulee nuorelle ilmaista – kertoa miten tässä maailmassa on ok toimia. Miten itsen ja muiden kanssa tullaan parhaiten juttuun ja miten se myös pitkällä tähtäimellä palkitsee.”

Aikuisen tehtävä on zenittää ja olla rajapyykkinä

Aikuinen voisi kuulostella, millainen malli hän itse on lapselleen, eli kuinka hän kohtaa omia tunteitaan ja tarpeitaan. Millaisia rajoja itselleen asettaa vaikkapa somen ja älypuhelimen suhteen ja etenkin, miten itse niitä noudattaa. Lapsi ja nuori oppii hahmottamaan itseään, rajoja, maailmaa ja tunteitaan aikuisen mallin kautta.

”Vanhemmuus on zen-harjoitusta. Tehokas tapa tulla yhteyteen itseensä ja toiseen on rauhoittaa sydämen syke ja säädellä stressireaktiota, eli myös tunneraktioita, hengittämällä. Koska nuori ei osaa vielä täysin säädellä rauhoittumistaan, voi aikuinen omalla olemuksellaan ja hengityksellään rauhoittaa sekä itseään että nuorta.

Kun tiedät omat hälytysmerkkisi eli tunnistat, että kohta kilahtaa, keskity hengittämään syvään. Pohdi omaa toimintaasi eri tilanteissa: jos toimin nyt näin, viekö se etäämmäs vai lähemmäs nuorta? Pitääkö juuri tähän tilanteeseen puuttua? Uhkaako jokin lapseni terveyttä – vai voinko antaa asian olla, vaikka en pidäkään siitä tai se on arvojani vastaan?”

Jos aikuinen ei ole tunnekehoyhteydessä itsensä kanssa, hän vuorovaikuttaa rooliensa ja maskinsa kautta – silloin lapseen ei synny sydäntason tunneyhteyttä. Kun aikuinen suostuu omiin tunteisiinsa ja kuulee hengitykseen ja kehoonsa pysähtymällä itse omaa tarvettaan nalkutuksensa tai muun toiminnan alla, yhteys mahdollistuu. Silloin tunteitaan ja tarpeitaan voi sanoittaa nuorelle minä-muotoisesti – rehellisesti ja vaatimatta.

Nuoren kokeillessa maailmaa ja minäpystyvyyttään, rajojaan ja mahdollisuuksiaan, aikuinen näyttää, missä turvalliset, mutta ehdottomat rajat kulkevat. Aikuisen mahtikäsky on raja, jota ei ylitetä. Se nousee vanhemman omista tunteista ja tarpeista: tämä ei ole minulle ok. Olen todella pettynyt, koska haluan voida luottaa yhdessä sovittuihin asioihin ja tietää, että olet turvassa. Kun aikuinen ilmaisee lapselle mahtikäskynsä, hän voimaviestii syyttämättä. Se asettaa nuorelle turvallisen rajan.

Uskaltaudu ei-tietämisen tilaan  

”Kun aikuinen jaksaa muistaa lapsen ja nuoren tarpeet tämän käyttäytymisen alla, tilanteisiin syntyy hyväksyntää.” Vaikka aikuinen ei hyväksyisi nuoren käytöstä, hänen tarpeensa voi aina hyväksyä. Uskaltaudu nuoren kanssa ei-tietämisen tilaan, ihmettelemään tunteita, tilanteita ja maailmaa hyväksyvästi.

Hyväksyminen ei tarkoita, että siedät mitä tahansa vaan että viestität nuorelle, että näet hänet kaiken häsläyksenkin alla. Kun nuori sekoilee, on tärkeää muistuttaa, että hän selviää, riittää, pärjää ja pystyy. Ja että aikuiseksi kasvamiseen kuuluu myös omien valintojensa seurauksista vastaaminen.

Nuoren kanssa eläessäsi joudut jatkuvasti vastatuksin itsesi kanssa: nuori peilaa kuinka itse hyväksyt itseäsi ja mitä omassa tunne-elämässäsi on meneillään. Pohdi, onko nuoren sohellettua olennaista muistuttaa pelkästään hyvistä tavoista, mitkä sinällään toki auttavat sopeutumaan yhteiskuntaan, vai voisitko auttaa nuorta myös sietämään syyllisyyden- ja häpeäntunteitaan ja ottamaan niistä oppia?

Jos jätät nuoren vain yksin selviämään häpeän tunteistaan, hän todennäköisesti oppii nielemään niitä, koska häpeää on sietämätöntä kohdata yksin, ilman rakkautta vierellä. Pikkuhiljaa muitakin tunteita menee yhden mukana ja tunnekehoyhteys alkaa heikentyä. Nuoren naureskelu on usein häpeän tunteen peittämistä ylimielisyyden verhon alle.

Rakkaista irrottautumiseen tarvitaan voimaa

Kaiken kaikkiaan nuoruus on aina kokijansa näköinen, kokoinen ja vahvuinen. Koki sitä itse tai oli vieressä katsojana kokemassa. Kasvun ja itsenäistymisen mahdollistajana se on vertaansa vailla. On irrottauduttava niistä, jotka lähimpänä itseään ovat tähän saakka olleet – vaikka sitten vihan ja häpeämisen avulla.

Kun oikein rakkaista on irrottauduttava, se tekee kipeää ja harvoin tapahtuu lempeästi. Mutta kaiken rajuuden keskellä voi aikuisena kiinnittää itsensä ajatukseen: kyllä tästäkin nuoresta vielä kelvollinen aikuinen kasvaa! Ja muutaman vuoden päästä näitäkin aikoja voidaan yhdessä muistella, vaikka leppoisasti iltaa yhdessä vierekkäin istuen.

Teksti on kirjoitettu Anne-Mari Jääskisen keväiseltä Mitä sä rageet -luennon pohjalta.


Jääskisen nuorille suunnattu kirja ”Mitä sä rageet? #tunteita sikanolosta sairaan” siistiin ilmestyi keväällä 2017. Kirjassa on 40 harjoitetta nuorelle itselleen.

Syyskuun lopulla ilmestyvä ”Mitä sä rageet? Lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen” -kirja on vanhemmille ja kasvattajille suunnattu käytännönläheinen käsikirja, jossa tunteiden dynamiikkaa, lapsen tunnekehitystä, tunnetaitoja ja niiden tukemista käsitellään aikuisen näkökulmasta. Kirjassa on 50 harjoitetta tehtäväksi lasten ja nuorten kanssa.

Lisätietoa kirjoista.


Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Marin toiveena on auttaa lapsia ja nuoria ilmaisemaan itseään vapaasti ja rohkeasti ja tulemaan aikuisen taholta kuulluksi ja nähdyksi kaikkine tunteineen.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tunnetaito-ohjaajaksi kasvetaan oman herkkyyden kautta

Kätketyt prinsessat ja avautuvat sydämet

Salin lattialle on levitetty kankaita ja kruununmuotoisia tuikkukippoja. Piiriin istuu 14 eri ikäistä naista, vuoden mittaisesta koulutuksesta juuri valmistuvia Lasten Tunnetaito-ohjaajia.

Marja-Leena Paananen on kerännyt kurssilaiset piiriin ja kertoo sadun kätketyistä prinsessoista; siitä, kuinka alakouluikäiset tytöt löytävät voimansa ja rajansa. Niin on käynyt Marja-Leenan koulutuksen aikana ohjaaman ryhmän lapsille. Yksi ujo tyttö on uskaltautunut sanomaan opettajalle vastaan, toinen on puolustanut paikkaansa luokassa ja kieltäytynyt kiusatuksi tulemisesta.

Lopputyöesitys liikuttaa muita valmistuvia: tunne siitä, että koulutuksen aikana syntyy itsekin uudelleen ja löytää voimansa syvemmin kuin koskaan, on tuttu.

”Tajusin jossakin vaiheessa, että tämä koulutus ja tunneryhmän vetäminen onkin matka omaan herkkyyteeni”, Maru kertoo ryhmälle. ”Oivalsin, kuinka toisten ihmisten – tai ryhmän lasten – odottaa reagoivan samalla tavalla ilossaan tai raivossaan, kuin itse reagoi. Toisilta ei pidä odottaa mitään tiettyä. Koko koulutus ja tunnetaitoryhmän vetäminen on avautumista epävarmuuden ja odottamattoman sietämiselle. Ja kun sille avautuu, avautuu sydänten kohtaamiselle. ”

”Luotan siihen, että vaikka ryhmätapaamiskertoja oli vain kymmenen, ne tulevat kantamaan näitä tyttöjä pitkään. He alkoivat ilmaista ja tulla näkyviksi omana itsenään. Se kertoo oman arvon tunteen löytämisestä.”

Kokemuksellisuutta ja kuulluksi tulemista

Ryhmässä on käytetty tapaamisten aikana erilaisia harjoitteita: luovaa ja kehollista tunnetyöskentelyä, liikettä ja tanssia, satuhierontaa ja tunnepantomiimia.

Koulutuksen luonut tunne- ja taideterapiaohjaaja sekä vuorovaikutuskouluttaja Anne-Mari Jääskinen korostaa, ettei tunnetaitoryhmän taika ole harjoitteissa itsessään vaan siinä, että aikuinen kohtaa lapsen avoimesti, herkkänä ja itsekin kysymysten tilassa, ei niinkään etukäteen määritellyn kaavan mukaan tai roolin kautta.

”Tunnetaidot eivät ole sitä, että lapsi pelkästään hallitsee tunteitaan ja käyttäytyy hyvin. Pointti on, että kaikki saavat olla mitä ovat ja tulevat kuulluksi ja nähdyksi. Siitä alkavat hyvinvointi ja voimaantuminen ja sitä kautta myös se asiallisesti muitakin kohtaan toimiminen.”

Vastavalmistuneet Lasten Tunnetaito-ohjaajat Tiina Aulanko-Jokirinne ja Marja-Leena Paananen toukokuussa Järvenpäässä.

Ohjaajana on uskaltauduttava antautumaan

Yksi valmistuvista, Tiina Aulanko-Jokirinne, kertoo haastavasta tunnetaito-ryhmästään, jossa lapsilla on ylivilkkautta, aggressiivisuutta ja erilaisia pulmia.

”Aluksi tunnetaitoryhmää pitämään meni jännittynyt ja kontrolloiva aikuinen. Sitten auki oleva, ennakko-odotuksistaan irti päästänyt tyyppi. Jossakin vaiheessa olin tosi epätoivoinen: voinko ikinä saada toimimaan ryhmän, jossa kosketus herätti lapsissa kipukokemusta ja jossa osa epäili, että aion varmasti myrkyttää heidät. Kahdeksannella kerralla olin itse antautunut ryhmälle sellaisena kuin se oli.”

”Koin, että avauduin kaoottisuudelle itsessäni, enkä yrittänyt hallita mitään. Menin lasten luokse asenteella: onpa tosi kiinnostavaa, mitä tänään tapahtuu. Se oli ensimmäinen kerta, kun koko ryhmä teki asiat yhdessä. Lopulta satuhieronnasta tuli niin iso hitti, että ylivilkkaat pojat pyysivät, että tekisin oikein pitkän hieronnan, mahdollisimman hitaasti.”

Vaikka lopputyöesitystään pitävän Tiinan kokemuksesta kuulee, että ryhmä on ollut haastava, välittyy myös voimakas kokemus työn syvästä merkityksellisyydestä.

”Lasten kanssa toimiminen todella kysyi omille tunteilleni ja epävarmuuteeni suostumista. Niin kauan kuin yritin kontrolloida, lapsilla oli kova vastarinta tehdä mitään. Vasta kun uskaltauduin kaaokseen ja todella läsnäolevaksi, lapsissa tapahtui muutos. He alkoivat toimia yhdessä ja innostua tekemisestä. Yksi äideistä oli valtavan liikuttunut kokiessaan pitkästä aikaa, että joku muukin aikuinen vihdoin näki hänen lapsensa sellaisena kuin tämä todella on.”

Tiinan lopputyöryhmässä saadut oivallukset omasta oppimismatkasta ja ohjaajaksi kasvamisesta Liljan Loitsuiksi puettuna.

Yhteys itseen avaa yhteyden lapsiinkin

Marja-Leenan ja Tiinan kokemuksissa ryhmistä ja koulutuksesta on sama ydin: uskaltautuminen syvään yhteyteen itsensä kanssa. Vaikeiden tunteiden ääreen pysähtyminen mahdollistaa sydänyhteyden myös sellaisten lasten kanssa, joiden kanssa aikuisilla on ollut pulmia.

”Satu kätketyistä prinsessoista ja koko prinsessanäkökulman mukaan ottaminen tyttöjen kanssa syntyi pitkällisten pohdintojeni tuloksena. Erityisopettajana näen, kuinka yhteiskunta ja kasvattajat usein suosivat ulospäin suuntautunutta ja tietyllä tavalla ilmaisullista lasta. Pohdin, kuka meistä on määrittämään, että sosiaalisuus on tärkein arvo. Silloin kaikki eivät tule nähdyksi omassa erityisyydessään”, Marja-Leena kertoo.

Tiina pohtii, että vasta kun aikuinen hyväksyy omat elämänkipunsa ja tunteensa osaksi elämäänsä, hän kykenee todella ymmärtämään toista – aikuista tai lasta.

”Yhteys syntyy, kun löytää rauhan omasta sydämestään riippumatta siitä, mitä elämässä on tapahtunut tai tapahtuu nyt. Vain silloin voi olla avoin ja ymmärtää myös toisen kipua. Lakkasin jossakin vaiheessa oman ryhmäni kanssa pohtimasta, mitä lasten elämässä tai kotona oikein tapahtuu, kun he käyttäytyvät ja toimivat niin kuin toimivat. Lakkasin suorittamasta ja antauduin.”

”Onnistumiseen liittyy aina uskallus uteliaisuuteen: ahaa, mitä tässä nyt tapahtuu? Onpa kiinnostavaa. Silloin alkaa tapahtua ihmeitä.”


Syksyn uudet Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutusryhmät aloittavat – vielä ehdit hakea mukaan kokemukselliseen ja käytännön työkaluja antavaan koulutukseen! Katso lisätietoja täältä.

 


Lue myös Lasten Tunnetaito-ohjaajien Hannen ja Sannan kokemuksia blogistamme Ohjaajakoulutus laannutti iltatähden raivarit.


 

Elämä lapsen silmin – tätä minä sinulta kaipaan

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys – Elämä lapsen silmin

Anne-Mari Jääskinen

Julkaistu alunperin Kasvatus- ja perheneuvontaliiton jäsenlehdessä 1/2012

Kaikki on niin ihmeellistä. Valot, äänet, tuuli kasvoillani, kosketus ihollani, sanat, joita aikuiset puhuvat – tuntemukseni sisälläni. Joka päivä koetan oppia, miten täällä eletään – miten olla Minä tämän kaiken ympärilläni vellovan keskellä. Miten ilmaista se, mitä tarvitsen, mitä tunnen ja miten parhaiten tulla kuulluksi, ymmärretyksi – hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Autathan minua? Yksin en pysty.

Välillä tunnen, kuin olisin outo muukalainen opettelemassa vieraan maan tapoja, kieltä ja kulttuuria. Siksi tarkkailen kaikkea sitä, miten minulle puhut, miten minua kosketat ja miten minuun katsot, kun teen näin, entä jos toiminkin näin. Voinko luottaa, että pysyt siinä silloinkin, kun olen itse omien olojeni ja tunteideni kanssa hukassa? Olenko silloinkin sinulle hyväksytty? Kaikesta siitä, miten minua kohtaat, alan rakentaa kuvaa itsestäni. Autathan, että tuo kuva on hyvä – että saan kokea, miten rakastettu ja arvokas olen, ihan tällaisenaan.

On ihanaa heittäytyä aikuisen kannateltavaksi ja tietää, että minusta pidetään huolta. Rytmit, päivästä toiseen samanlaisina toistuvat, tuovat minulle turvaa. Nopeat, yllättävät tilanteet pelottavat, en ehdi varautua niihin, enkä tiedä mitä minulta niissä odotetaan. Usein aikuiset vain sanovat ”tule nyt, nyt pitää mennä”, enkä edes tiedä minne, miksi ja mitä siellä jossakin tulee tapahtumaan. Kaipaan, että minullekin maalataan kuva tulevasta, että minullakin on aikaa valmistautua. Se luo turvaa ja kokemuksen, että selviän.

Kun joskus petyn vaikkapa siitä, että minulle niin tärkeä leikki jää kesken, tunteeni ja mielipahani kuullaan ja otetaan vastaan, eikä pettymyksestäni olla minulle vihaisia. On lohduttavaa, kun aikuinenkin ymmärtää ja sanoittaa minulle oloni: ”Näen, että olet pettynyt ja harmissaan lähdöstä.” Oloni tulee itsellenikin todemmaksi ja oikeutetummaksi, minulle alkaa syntyä kuva todellisesta itsestäni juuri näiden peilausten kautta. On ok tuntea näin. Elämä kantaa, vaikka petyinkin tässä kohdassa. En saanut toivomaani, mutta opin luottamaan, että pettymyksestäkin voi selvitä – alkuun yhdessä aikuisen kanssa, myöhemmin ihan omin voimin.

Luottamus omiin tunteisiini alkaa näin vahvistua. Minun ei tarvitsekaan koettaa tukahduttaa vihaani, pettymystäni, kateuttani, innostustani. Riittää, että tunnen ne, aikuinen näkee ja hyväksyy ne ja niin ne saavat tilaa hyväksymisen kautta haihtua kokonaan pois. Niin pieni hetki, ja olo on jo ihan toinen.

Elämässäni on runsaasti aikatauluttamatonta, vapaata olemisen ja leikkimisen aikaa, jossa voin syventyä omaan mielikuvitukseni maailmaan keskeytyksettä. Nauttia kyvystäni uppoutua itseeni, olemukseni kaikkiin osiin ja maailmaan, jonka luon eteeni leikkiessäni. Voin sydämestäni heittäytyä tähän hetkeen vailla huolta siitä, ehdinkö leikkiä leikkiäni tällä kertaa loppuun, lähdetäänkö kohta taas jonnekin. Ihana luottamus siitä, että samalla leikillä on tilaa jatkua huomenna ja vaikka ylihuomennakin. Että tuoleista ja tyynyistä vaivalla rakentamani juna voi yöksi jäädä asemalle ja sieltä sen aamulla löydän uppoutuakseni uudelleen turvallisen leikkini maailmaan.

Näissä olemisen hetkissä pystyn sulattamaan rauhassa kaikkea kokemaani, monia nousseita tunteitani ja pystyn siten taas levollisena ottamaan vastaan uutta, kun vanha on käsitelty alta pois. Kokemukset eivät kasva näin toistensa päälle, pakahduttavaksi levottomuuden ja ärtymyksen möykyksi.

On ihanaa saada käyttää fyysistä kehoani ja sen kaikkia ulottuvuuksia leikkiessäni, touhutessani. Jalkani kuljettavat minua, käsilläni tartun ja kosketan, koko kehoni elää ja liikkuu, juurruttaa minua elämään. En kaipaa näin pienenä istumista tekniikan äärellä, jolloin se, mitä haluan ja voin itse tehdä kehollani, tapahtuukin tekniikan kautta, ruudulla. Silmäni vastaanottavat silloin liian paljon sellaista, mitä en kehostani pääse samalla vapauttamaan. Kaikki se liika jää kehooni välkkyvinä, nopeasti vaihtuvina, jumputtavina elementteinä, enkä pysty sulattamaan niin nopeasti, niin paljon kaikkea sitä. Se pakkautuu olooni, kehooni, mieleni maisemaan. Tunnen levottomuutta siitä kaikesta ylimääräisestä sisälläni olevasta, enkä oikein tiedä miten sen kaiken kanssa selviäisin. Jos tuuppaisen tuota toista? Jos karjun tuolle toiselle? Helpottaisiko sitten?

Järjestäthän elämääni siis myös olemisen sietämätöntä keveyttä – ihanaa, pysyvää, levollista läsnäoloa. Sellaisia hetkiä, jolloin ulkona sataa hiljalleen lunta, sisällä on rauhallista, äiti kutoo olohuoneessa, isä laittaa ruokaa. Elämisen ääniä, kaikki läsnä tässä ja nyt. Aikaa olla, kysyä elämän ihmeistä, saada vastauksia ja välillä kiivetä vanhemman syliin hellittäväksi.

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys. Tässä ja nyt. Juuri näin on hyvä.

©Anne-Mari Jääskinen, 2012

Erityisherkän lapsen ja nuoren ymmärtäminen ja tukeminen Osa 2

Kuvat: Pixabay

Erityisherkät lapset ja nuoret tarvitsevat aikuisen tukea ja apua ymmärtääkseen voimakkaita tunteitaan, herkästi ylivirittyvää kehoaan, oppiakseen tuntemaan omat erityistarpeensa ja elämään niiden kanssa.

Avainasemassa on aikuisen ymmärrys siitä, että erityisherkkään todellakin vaikuttavat voimakkaasti sellaiset asiat, joita vähemmän herkät eivät välttämättä edes huomaa. Keho muuttuu ikään kuin sähköisen tuntuiseksi tai sisäisesti ”lepattavaksi” milloin mistäkin syystä ja tämä aiheuttaa levotonta paikoillaan pysymätöntä oloa ja hermostuneisuutta, tyytymättömyyttä tai jopa agressiivisuutta.

Aikuisen tuki on tärkeää

Pystyäkseen säilyttämään tasapainon, erityisherkkä tarvitsee melko poikkeamatonta säännöllisyyttä elintavoissa – ruoka-ajoissa, nukkumaan meno ajoissa, ja poikkeamien jälkeen aina kompensaatiota. Lisäaineiden ja liian sokerin välttäminen on myös todella tärkeää, sillä nämä vetävät hermostoa hetkessä ylikierroksille. Liiallinen sähkölaitteiden äärellä olo voi tehdä olon, jossa iho on kuin täynnä muurahaisia ja liiallisten aisti ärsykkeiden saanti pistää mielen ylikierroksille.

Tärkeää on sanoittaa lapselle syitä ja seurauksia – huomaatko mitä seuraa kun teet näin. Aikuisen tehtävä on rajoittaa ja rajata sitä, mikä aiheuttaa hankaluutta. Lapsen on todella tärkeää oppia aikuisen avustamana ottamaan vakavasti kehonsa viestejä ja kunnioittamaan niitä, sekä toimia niiden mukaan. Myös asenne, jossa kehon herkkää reagointia pidetään viisautena eikä heikkoutena, haittana tai yliherkkyytenä, auttaa lasta arvostamaan ja kunnioittamaan ominaislaatuaan sekä pitämään siitä huolta.

Jos on liikaa melua ja tapahtumia, aikuinen huolehtii siitä, että lapsi saa vastapainoksi tarpeeksi hiljaisuutta, lepoa ja virikkeettömyyttä. Välillä elämässä toki tuleekin poikkeustilanteita ja olosuhteita ei vaan pysty säilyttämään ihanteellisina, silloin aikuinen huolehtii, että lapsi tai nuori saa mahdollisuuden purkaa, yhdessä pohdiskella ja kertoa oloistaan ja havainnoistaan sekä palautua rauhassa. Pienetkin lapset osaavat kertoa mitä tarvitsevat ja mikä voisi auttaa olon helpottamiseen, kunhan aikuinen vaan on aidosti kiinnostunut.

Kehon viestien ohittamisen seurauksena lapsen keho yhteys saattaa katketa, eikä hän ajan kuluessa pysty enää tunnistamaan siinä tapahtuvia asioita eikä tuntemaan oman kehonsa elävyyttä. Toisaalta joutuessaan selviämään yksin kehonsa hankaluuksista, lapsi saattaa paeta kehon tuntemuksia ajatteluun ja analysointiin tai suorittamiseen, kadottaen näin yhteyden tunteisiinsa ja tarpeisiinsa.

Erityisherkkien kohdalla on hyvin yleistä, että käytöshäiriöiksi nimetty oirehdinta onkin pelkästään sitä, ettei lapsen kehon herkkää ylivirittymistaipumusta ole osattu ottaa huomioon ja tukea sillä vakavuudella kuin olisi tarpeellista ja lapsi tai nuori viestittää käytöksellään vain tätä hankaluutta.

Rajojen vahvistaminen sekä sanoittamalla että kehollisesti auttaa lasta tunnistamaan ja eriyttämään itseään terveellä tavalla maailmasta. Kehon hierominen, tassuttelu ja silittely, kylvyt, vedessä oleminen konkretisoivat kehon fyysisiä rajoja ja rauhoittavat kehoa. Luonnossa oleskelu, paljain varpain liikkuminen ja esim jalkakylvyt maadoittavat ja tasapainottavat kehoa auttaen lasta pudottautumaan pohdiskelevasta mielestä tuntevaan kehoonsa.

Läsnäolo ja kohtaaminen tasapainon perustana

Myös aikuisen kyky päivittäiseen kiireettömään läsnäoloon, jossa lapsi tulee oikeasti kohdatuksi kunnioittavasti omana erillisenä itsenään on tärkeää. Erityisherkät aistivat hetkessä aikuisen todellisen tunnetilan ja asenteen, ja saattavat reagoida siihen voimakkaastikin käytöksellään, jos ne ovat ristiriidassa aikuisen näkyvän käytöksen kanssa.

Lapsi voi kokea aistimastaan ristiriidasta avuttomuutta, turvattomuutta, turhautumista tai hämmennystä ja reagoi siihen itselleen tyypillisellä tavalla – toiset vetäytymällä ja lamaantumalla, toiset kunnioittamattomuudella, haastamisella tai agressiolla. Erityisherkät eivät pysty sopeutumaan toistuvaan aidon kohtaamisen ja läsnäolon vajeeseen ilman reagointia ja käytöksessä näkyviä ongelmia.

Erityisherkkyyden lahja maailmalle

Erityisherkät lapset ja nuoret haastavat meitä aikuisia hyvin totuudelliseen ja rehelliseen vuorovaikutukseen. Heille ei pääse läpi mikään, mikä ei ole totta. Lapsi ei välttämättä pysty sanoittamaan tätä mitenkään, mutta voimme lukea sitä hänen käytöksestään. Voisi sanoa, että erityisherkkien reagoidessa tai oireillessa on lähiaikuisen aina syytä katsoa peiliin – mitä lapsi yrittää viestittää käytöksellään, mitä tuoda näkyväksi, mitä vastaan kapinoida, mihin tuoda tasapainoa, missä nyt on ristiriitaa, mikä ei ole totuudellista ja aitoa tai itseäni kunnioittavaa. Erityisherkät lapset ja nuoret on suorastaan ohjelmoitu reagoimaan kaikkeen, joka on aikansa elänyttä ja kaipaa muutosta kohti todellisempaa ja aidompaa ihmisyyttä.

Erityisherkät eivät pysty sopeutumaan elintapoihin ja olemisen tapoihin, jotka eivät ole kokonaisvaltaista hyvinvointia ja harmoniaa tukevia sekä inhimillistä ihmisyyttä kunnioittavia ilman oirehdintaa. Heidän viisas herkkyytensä ”pakottaa” meidät hienolla tavalla todellisempaan yhteyteen itsemme kanssa, ottamaan huomioon sekä palaamaan pehmeämpiin ja ihmisläheisempiin arvoihin, jotka tekevät tästä maailmasta jälleen helpomman meille kaikille.

Ottakaamme siis vakavasti nämä erityisherkkyyden myötä nousevat haasteet ja mahdollisuudet tukemalla lapsiamme ja nuoriamme säilyttämään ja suojelemaan ainutlaatuisuuttaan tukahduttamatta tai yrittämättä sopeuttaa heitä lääkitsemällä. Erityisherkissä lapsissa ja nuorissa on toisenlaisen maailman tulevaisuus. Meidän ja käsityksiemme on aika muuttua ja syventyä, ei näiden lasten ja nuorten.


Lue myös kirjoituksen Osa 1 Erityisherkät lapset ja nuoret.


Kirjoittajana itsekin erityisherkkä, erityisherkkien lasten äiti ja erityisherkkien kanssa 20 vuotta mm. kehon ja tunnetason kautta työskennellyt Sari Saario.

Sari toimii Tunne&Taidassa ohjaajakouluttajana.


Su 29.10. järjestämme Tasapainoa erityisherkkyyteen päivän. Tämä kokemuksellinen päivä antaa Sinulle eväitä ja työkaluja tasapainottaa itse itseäsi arjessasi herkkyytesi erityistarpeita huomioiden. Saat myös välineitä erityisherkän lapsen tai nuoren vanhemmuuteen sekä työhösi, jossa kohtaat erityisherkkiä.


Katso myös alla oleva Tunne&Taida -videohaastattelu, jossa kirjoituksen kirjoittaja, tunnekehoterapeutti Sari Saario kertoo ajatuksiaan erityisherkkien kanssa 20 vuotta mm. kehon ja tunnetason kautta työskennelleenä sekä itsekin erityisherkkänä ja erityisherkkien lasten äitinä.