On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 1/2

Jokainen meistä on oppinut pärjäämään tunteidensa kanssa omalla tavallaan ilman varsinaista tunnekasvatustakin. Miksi sitten tunteiden kanssa toimimista pitäisi erikseen opetella? Oppivathan lapset kävelyttämättä kävelemäänkin.

Kuvat: Pixabay

Opetushallituksen oppimiskäsitystyöryhmän puheenjohtajana toiminut opetusneuvos Eija Kauppinen on kuvannut tunteita oppimisen näkökulmasta oivallisesti vuoden 2013 kirjoituksessaan näin:

”Oppimisen vuorovaikutteisen luonteen vuoksi tunteilla on aivan erityinen merkitys oppimisessa ja oppimisprosessissa. Tunteet ovat väylä toisten ymmärtämiseen. —Tunteissa onkin pohjimmiltaan kyse ihmisen tarvitsevuudesta ja liittymisestä toisiin. Sen lisäksi tunteissa on kyse arvoista, arvostamisesta ja suuntautumisesta johonkin. Myös siksi on luonnollista, että tunteet ovat läsnä oppimisessa ja opetuksessa monin tavoin.”

Vuosi sitten voimaan tullut uusi opetussuunnitelma sisältääkin niin mielen hyvinvointitaitoja, lapsen osallisuutta, monialaisia oppimiskokonaisuuksia eli puhekielellä ilmiöoppimista ja myös niitä tunnetaitoja. Jotain perää tässä kaikessa mitä ilmeisimmin siis on. Ehkä juuri niissä tunnetaidoissa voisimmekin vielä ihmiskuntana kehittyä nyt kun teknologinen kehittyminen on viety jo huippuunsa.

Digiloikan rinnalle tuntuva tunnehyppy taaksepäin

Kun ammoisina aikoina pelloilla kasvatettiin viljaa ja mullassa kasvoivat mukulat, ei ollut tietoakaan kemiallisista lisäkkeistä. Aikaa myöten ne kuitenkin yleistyivät niin, että alkuperäisestä ja luonnollisesta ruoasta tuli uusi myyntiargumenttinsa, Luomu. Puhdasta, aitoa ruokaa. Kasvokkain tapahtuvalle kanssakäymiselle on käymässä vähän samoin.

Ennen ei ollut muuta viihdykettä kuin toisemme ja kämmenkuoppaan piirretyt harakanhutut. Aikaa myöten ruutujen määrä yksi kerrallaan on lisääntynyt, eikä nykyään ole harvinaista seurata yhden tehtävän kohdalla kahta, jopa kolmeakin ruutua samaan aikaan. Siihen ei juuri kasvokkain tapahtuvaa viestintää enää mahdu.

Naama-ajasta on kovaa vauhtia tulossa aikamme uusi Luomu.

Anne-Mari Jääskinen

Luomuruoka, luomuvuorovaikutus. Ihmisenä tarpeemme kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen, pitkäkestoiseen olemisaikaan, lohduttavaan syliin ja kosketukseen ei ole digiaikanakaan muuttunut mihinkään. Se on ja pysyy. Ihmisen syvin tarve ihmisenä olemiseen toisen ihmisen kanssa. Varsinkin elämän alku- ja lopputaipaleella, jolloin inhimillinen tarvitsevuus ja toisista riippuvaisuus on biologisesti suurinta.

Ruutujen ja teknologian lisääntymisen myötä kiire on kasvanut lähes kestämättömiin mittoihin. Ihminen pyrkii olemaan läsnä monessa yhtä aikaa vastoin omaa luontaista rytmiään ja kykyään. Stressikehä on valmis eikä ihminen oikeastaan ole läsnä missään. Vähiten itsessään.

Surullisimmin tämän kaiken seuraus näkyy lapsissamme – niissä, joilta teknologian ulottuminen kaikkialle väistämättä ottaa aikaa naama-ajalta vanhemman, opettajan ja ikätovereiden kanssa. On aika ottaa tunnehyppy takaisinpäin – suorittamisen, monessa olemisen ja ruuduttamisen sijaan kokemiseen ja tuntemiseen, yhdessä oloon ja elämän ihmettelyyn. Löytää tasapaino uuden ja vanhan välille sulkematta kumpaakaan kuitenkaan yksikantaan pois. Teknologiakin kun on tullut jäädäkseen.

Pärjääminen on opittua ja usein itsellemme ja toisille haitallista

Palataan ruuduista siis takaisin tunteisiin. Niihin, joiden kanssa pärjääminen on ennenkin siinä sivussa vain opittu. Mutta mikä on ollut lopputulos sillä, ettei tunteisiin juuri ole aiemmin kiinnitetty huomiota? Mikä on hinta sille, että tunteista puhuminen on ollut meille suomalaisille sukupolvesta toiseen kiellettyä tai vähäteltyä, tai sille ajatukselle, ettei ”turhan nurisijasta koskaan kunnon ihmistä tule”?

Tunteiden kanssa pärjääminen voi nimittäin tämän kaiken seurauksena monelle meistä tarkoittaa hankalien tunteiden kieltämistä ja kapseloimista ylisäädeltyinä tai niiden oksentamista toisten päälle täysin säätelemättöminä. Pärjäämään on voitu oppia myös pitämällä itsensä kaikin aistein kuulostelevana muiden tunteille ja reagoimalla niiden mukaan sen sijaan, että olisi uskollinen itselleen ja omalle hyvinvoinnilleen.

Voi olla, että pärjäämiseksi on muodostunut omille tarpeilleen liian suuren tai liian pienen tilan ottaminen ihmissuhteissa. Jos ei ole tullut kuulluksi omien kokemustensa kanssa itselleen riittävästi voi tarve tulla oman asiansa kanssa kuulluksi olla huutava ja näkyä toisten päälle puhumisena tai muiden mielipiteiden jyräämisenä. Vastaavasti temperamentistamme riippuen voi olla, että olemme ottaneet keinoksemme hiljentyä täysin ja liimautua tapettiin – olla olematta tunteinemme. Ehkä sillä keinoin varmistimme oman rakkausannoksemme saamisen, edes sen hippusen.

Mikään näistä keinoista ei ole kuitenkaan hyvinvointiamme ja ihmissuhteitamme ajatellen kannattavaa. Hetkelliset lukkoon menemiset tai kiivastumiset ovat luonnollisia reaktioita, mutta jos ne ovat ainoat tapamme käsitellä tunteitamme ja jäävät päälle, ne alkavat syödä meitä sisältä päin ja kääntyä ihmissuhteitamme vastaan. Muutumme elämää suorittaviksi ihmiskuoriksi, joiden sisällä vellovat käsittelemättömät ja kuulluksi tulemattomat tunteemme. Hämillisinä, vailla vastaanottoa ja jäsentämistä. Kun tervettä peiliä tunteilleen ei saa eikä sitä osaa etsiä, jää niiden kanssa yksin. Aivan kuin lapsena. Silloin ei ole muuta keinoa kuin painaa ne tavalla tai toisella kuulumattomiin – oli se meille hyväksi tai ei.

Lapsi turvautuu luontaisesti aikuiseen

Luontaisesti lapsi turvautuu tunnetilanteissa turvalliseen lähiaikuiseen. Hän hakee katseellaan, sanoillaan ja usein aikuiselle epäloogiseltakin vaikuttavalla käyttäytymisellään hyväksyntää ja turvaa sekä kanssasäätelyä vahvalle tunteelleen. Ihmiselle sosiaalinen liittyminen toisiin on synnynnäinen tarve, eikä lapsi voi yksin ja ilman mallia oppia turvallista selviytymistä tunteiden kanssa.

Tunteiden säätelystä vastaava etuotsalohko kehittyy vuorovaikutustilanteissa. Turvallisissa ja vastavuoroisissa kontakteissa kehitys on myönteistä. Silloin lapsi osaa myöhemmälläkin iällä ottaa kontaktia ja hakea tunteidensa säätelyyn tarvittaessa tukea muilta – kohti kurottaminen on aiemminkin kannattanut, eikä omista tunnereaktioista ole seurannut aikuisen maltin menettämistä tai rangaistusta.

Romanian lastenkodeista aikanaan Ranskaan adoptoitujen lasten etuotsalohkoja kuvatessa havaittiin, että ne olivat ikätovereihin nähden kehittymättömät ja häviävän pienet kontaktin ja kosketuksen puutteesta. Kuitenkin jo suhteellisen lyhyen ajan päästä perheissä oltuaan, turvallisia kontakteja, vuorovaikutusta, kosketusta ja syliä saatuaan uuden aivokuvantamisen jälkeen voitiin todeta, että samojen lasten etuotsalohkot olivat kehittyneet lähes ikätovereita vastaavalle tasolle.

Myönteisellä kontaktilla on siis suunnaton ja korvaamaton vaikutus tunteiden säätelytaitojen, fysiologisesti etuotsalohkon kehittymisessä. Näin on myös aikuisella iällä. Aikuinen lapsi eli aikuinen, jonka tunteet lapsena ovat jääneet vailla vastaanottoa on edelleen kanssasäätelyn tarpeessa. Tarvitaan toista vahvaa aikuista, ikään kuin uutta tervettä vanhempaa tunteiden tunnistamisen, ilmaisemisen ja säätelyn opetteluun. Monelle tämä aikuisiän aikuinen on terapeutti. Aikuisiän terapian tarvetta voidaan kuitenkin kannattelevilla toimilla lapsuudessa vähentää huomattavasti.

Lasta kannattelevat myös tavoitteelliset ohjaushetket

Kun lapsi pääsee osallistumaan ohjattuun, tavoitteelliseen tunnetaitojen opetteluun, hän saa tarvitsemaansa myönteistä mallia toimia tunteiden kanssa, vaikka sellaista mallia ei lähtökohtaisesti omassa kasvukodissaan olisikaan. Ryhmässä tunteiden jakaminen rohkaisee lasta niiden vapaampaan ilmaisuun. Muillakin on tällaista, en olekaan ainoa! Lapsi voi alkaa nähdä itsensä myönteisesti, omat tunteensa hyväksyttävinä ja löytää keinoja toimia tunteidensa kanssa niitä tukahduttamatta. Tämän kautta myös toisten ymmärtäminen ja empatia vahvistuvat.

Yksikin lapsen myötätunnolla kohtaava aikuinen voi olla ratkaiseva. Yksikin kannatteleva lause voi kantaa pitkään. Yksikin hyväksyvä, lohduttava kosketus antaa kokemuksen oman kehon kauneudesta ja luvasta olla vaan.

”Tunnetaitoryhmäkokemukseni vahvistaa entisestään käsitystäni siitä, että tunnetaitoja voi opettaa ja niissä voi kehittyä. Taidot eivät välttämättä tule esiin suurina muutoksina, vaan pieninä edistysaskelina, rohkeuden lisääntymisenä, itsevarmuutena jne.

 Opettajien mukaan muutokset olivat pieniä, mutta selkeästi havaittavia: puheenvuorojen ottamisia, omien rajojen puolustamista, kontaktin ottamista toisiin, jokaviikkoisten tunnetaitotuntien odottamista. Osa vanhemmistakin totesi, että kotona ovat ymmärtäneet toisiaan nyt paremmin.”

Lasten Tunnetaito-ohjaaja, erityisopettaja, Keski-Suomi

Vaikka ulkoisesti muutokset olisivatkin pieniä, ohikiitäviä hetkiä tai hetken pidempään kestävää tunteen kannattelua ennen siihen impulssimaisesti reagoimista, voi sisäinen olo lapsella olla mullistavan erilainen. Uskalsin, minä uskalsin vastata! Rohkenin sanoa, etten halua – rohkenin tosiaan! Vapaus ja rohkeus olla minä voivat ulospäin näyttää pieniltä teoilta, mutta sisäinen rohkeusaskel voi olla mittaamattoman suuri ja ohjata lasta merkittävästi hyvään suuntaan.

Juuri näistä syistä tavoitteellista tunnekasvatusta tarvitaan. Teknologinen kehitys alati keskittymistä vievine digilaitteineen, sukupolviemme vääränlaiset tunnemallit ja ihmisen biologinen, muuttumaton tarve ja oikeus omiin tunteisiinsa haastaa meitä käyttämään lapselle luontaisia ryhmiä – koululuokkia, päiväkotiryhmiä ja harrastusryhmiä paikkoina, joissa tunnetaitoja opetellaan arkisten tilanteiden lisäksi puheeksi ottamalla, mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti harjoittelemalla.

Tunnetaitojen aika on nyt.

Tunnekiviä tunnetaitoryhmässä.

Jutun toinen osa tässä:

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 2/2


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin
kasvattajallekin.