Kun äitienpäivänä itkettää, ettei kukaan taaskaan muistanut

Äitienpäivä. Pelottaa ja hävettääkin jo etukäteen. Miten selviän taas? Kun facebook pullistelee ihania äitienpäivätoivotuksia, vuoden äitejä palkitaan, kaupat tyrkyttävät lämminhenkisiä mainoskuviaan ja tuttujen päivityksissä vilahtaa ties minkälaisia kortteja ja kukkia. Mutta itsellä ei ole mitään. Koska ei ne vaan huomioi. Mitenkään.

Aamu on niinkuin muutkin. Tavallinen. Ei kuulu rapinaa eikä supatusta, vaikka kuinka terästän sängyssä korviani. Ei, kaikki nukkuvat vielä. Onhan viikonloppu ja oikeuskin nukkua pitkään, selittelen itselleni. Eihän tämä nyt niin erikoinen päivä ole, jatkan. Pinnistän vielä jostain ajatuksen, että kyllähän minä tiedän, että ne välittävät. Ovat vain nyt niin väsyneitä. Ollut kaikenlaista. Ja silti itku kuristaa kurkkua.

Ei kukkia, ei kortteja, ei muistamista. Ei erityistä mitään. Nousen yksin ja keitän omat aamukahvini. Voinhan minä itsekin itseäni juhlia. Itku jatkaa silti kuristamistaan. Häpeäkin. Ettei se mies taaskaan. Eikä ne lapsetkaan, vaikka jo isoja. Koitan niellä pois tuntumasta, ajatella muuta. Someen ei voi mennä, koska niistä kuvista tuska vain yltyy.

Toivonkipinä nousee, kun joku vihdoin herää. Sittenkin? Lähden keittiöstä, josko minut halutaan yllättää. Kuuntelen. Mutta ei. Omaan huoneeseen ne jäävät. Mies tulee alas, sanoo lähtevänsä autotalliin laittamaan pyörää kevätkuntoon. Kun näin hyvä sääkin. Onhan se ymmärrettävää.

”Ai sä jo itselles kahvit keitit? Joo hyvää äitienpäivää vaan.” Koitan näyttää tyyneltä, vienosti hymyilenkin. Vaikka rintaa kovertaa.

No, sanoihan se edes. Muisti. Onhan sekin jotain. 

Koko päivän uskottelen itselleni. Kuten joka vuosi. Uskottelen ja koitan unohtaa. Ostan itse orvokkini, kahdella eurolla. Koska se, ettei ne huomioi, ettei se ole heille erityistä – edes kahden euron tai kahvinkeiton verran, tekee liian kipeää.

Ja silloin kun kerran sain sen kahvin – kun ensin olin valveilla keittiössä odottanut, se tuli erityismaininnan kera ”no nyt saat kahvinkin valmiiksi keitettynä”. Jaa. No onhan sekin kiva. Tavallaan juhlallista. Keitetty kahvi kerran vuodessa. Nihilistihän minä olen, jos en osaa olla kiitollinen. Kahvista. Ei kaikilla ole sitäkään. Sisälläni katkeruus nostaa kuitenkin päätään.

Monen äidin yhteinen kipu ja häpeä

Olen kuullut näitä tarinoita lukuisia kiertäessäni kouluttamassa tunteista, niistä kipeistäkin ja hävettävimmistä. Monelle äidille äitienpäivä on kipeän tuskallinen. Joskus vain se yksi mieleen jäänyt. Joskus vuodesta toiseen toistuva. Joskus vuosikymmenistä. Ja kun joku sitä vihdoin sanoittaa, naisten katseet ovat usein hämmentyneitä. Kiusaantuneita. Niin kipeä aihe. Hävettävä. Mutta että muillakin! Hetken päästä jo itkuun asti helpottavaa. Se saakin tuntua. Ihan rintakehän syvyyksissä asti.

Ensimmäinen – se odotetuin äitienpäivä! Jännittää. Miltähän se tuntuu? Mitähän on luvassa?

Mutta ettei mies huomioikaan. Mitenkään? ”Nokun ethän sä ole mun äiti”.

Aikuiset lapset ehkä jättävät käymättä. Tai mies jättää vastuun muistamisesta lapsille. ”No täähän on uusperhe, eihän se niinkuin mulle kuulu, kun en ole näiden isäkään.” ”Kai ne siellä koulussa on jotain tehneet. ”Opettajille kiitos, että olette!

Ne – juuri ne pienenpienet käsin väkerretyt kortit, muutama päiväkodin aikuisen kirjaama lapsen suusta kuultu lause äidistä ovat monen äidin äitienpäivän pelastus. Ja miten tärkeää oppia lapselle – itselle rakkaan ihmisen huomioimisesta tulee itsellekin hyvä mieli.

Joillekin on kuin oljenkortena tullut oman äidin muistamisen ele. Että oma äiti antaa lahjakortin tai tuo kukan. Ehkä siksi, että tietää. Sen, miltä voi tuntua. ”Onnea sinulle äitiydestäsi – olet kyllä upea äiti lapsillesi!”

Silti jokin jää kaihertamaan. Eikö vuokseni voisi nähdä edes pientä vaivaa? Oma mies ja lapset. Sanoa jotain nättiä ja mietittyä. Että mikä minun äitiydessäni on arvokasta – kai edes jokin on? Vaikka teinejä ovatkin. Tai edes yksi valkovuokko tienposkesta? Yksi?

Entä jos kertoisitkin siitä, mitä kaipaat?

Entä jos tänä äitienpäivänä kertoisit jo etukäteen toiveesi? Tulisit tarvitsevana ihmisenä esiin. Päästäisit irti ajatuksesta, että ”ei se sitten tunnu samalta. Jos vain pyytämällä saa. Ei siinä ole aitoutta.” Avautuisit, että voikin tuntua. Lämpimältä ja siltä, että onkin merkityksellinen. Että voi tulla haavoittuvuudessaan kuulluksi. Menisitkin toisia kohti itseesi käpertymisen sijaan?

Mitä jos pyytäisit syyttelemättä kuuntelemaan, kuinka äitienpäivä on sinulle tärkeä ja toivoisit, että tulisit jollain tavalla huomioiduksi. Ettei tavalla ole merkitystä, kunhan olisi vähän mietitty, että miten voisi ilahduttaa. Kortilla, kiireettömällä aamupalalla, lempeällä herätyksellä?

Koska äitinä oleminen on sinulle tärkeää, merkittävää. Ja miten äitinä olemiseen olet omalla tavallasi panostanut. Huolehtinut, lohduttanut, hoitanut, ilahduttanut. Niinkuin äidit aina.

Ja miten tiedät, että olet rakas. Toki. Ilman sanojakin ja muistamisia. Mutta että silti on välillä tuntunut pahalta. Se, ettei olla muistettu. Ihan itkuun asti, vaikken olekaan näyttänyt.

Mutta nyt ajattelin uskaltaa. Kertoa, että olen tässä vähän herkillä. Että voisitteko te auttaa mua tänä äitenpäivänä?

Koska tämä vain tuntuu tärkeältä minulle. Äitienpäivä. Että tulisin kuulluksi tässä, ehkä pöhköltäkin kuulostavassa asiassa. Huomioiduksi. Että äitiyteni ja minut huomioitaisiin ja saisin kokea olevani tärkeä. Vastavuoroisesti minäkin. Jonkin pienen erityisen arvoinen.

Tällaista kaipaan. Välittäisittekö? Jollain teille sopivalla ja teidän kokoisella tavalla. Se tuntuisi sydämessä asti hyvälle. Ja sitä haluan teidän kanssa kokea.

Rakkautta. Äitienpäivänä.

ps. Mies, auta lapsiasi tai uusperheesi lapsia muistamaan, huomioimaan. Anna lapsille mahdollisuus ilahduttaa äitiään. Olit äidin kanssa yhdessä tai et. Anna lapsille mahdollisuus tuntea antamisen ja huomioimisen ilo. Se kantaa teitä kaikkia pitkään!

Ja sinä, jolla on äiti. Muista häntä.

Kohti inhimillistä ja tasaveroista kohtaamista

Moni on kokenut lapsuudessaan, ettei omille tarpeille ole tilaa eikä oikeutusta. Ehkä aikuinen on tuhahtanut, katsonut muualle, tiuskaissut, rangaissut, nauranut tai muuten osoittanut, ettei kokemuksillasi tai toiveillasi ole merkitystä eikä oikeutusta.

Aikuisiällä koemmekin siksi arkuutta ilmaista itseämme ihmissuhteissa. Mitä jos tämäkin ihminen halveksuu tai tuomitsee? Mitä jos taaskaan en siltikään tule kuulluksi?

Kuvat: IngImage

Tämän ajan aikuiset sukupolvet ovat rikkomassa syvään juurtunutta asenneilmapiiriä, jossa aitoja tunteita ja tarpeita ei ole haluttu eikä osattu ottaa vakavasti. Lapsen inhimillisten tunteiden kuuleminen on koettu omasta auktoriteetista luopumisena, lapsen hemmotteluna tai muuten kasvatuksessa tarpeettomana. Lapsen osalta tarpeiden ilmaisemisen on ajateltu olevan itsekästä, vanhempaa kunnioittamatonta, kuritonta ja huonoa käytöstä tai ehkä nujerrettavaa uhmaa ja tottelemattomuutta.

Tärkeämpää on ollut käyttäytyä hyvin, totella ehdoitta ja huomioida oma oleminen melkein pelkästään toisten kannalta. Myös vaikka se olisi tapahtunut toistuvasti oman itsen ja hyvinvoinnin kustannuksella.

Tukahduttamisesta kohtaamiseen

Aikuistunut sukupolvi etsii kadotettua itseään käytössääntöjen, vääristyneen auktoriteettien kunnioittamisen ja aidon itsen tukahduttamisen alta, joihin ovat omassa lapsuudessaan eksyneet.

Tällä sukupolvella on mahdollisuus muuntaa vahvat ehdollistumat oman itsensä kautta ja vapauttaa nuoret sukupolvet taakkasiirtymiltä.  Siten meitä nuorempien ei tarvitse enää luopua omasta minuudestaan, tunteistaan ja tarpeistaan, ja muokkautua meille aikuisille sopiviksi ja turvallisiksi.

Näin voi tapahtua, kun rohkenemme kohdata heidät mahdollisimman omina erillisinä itsenään, ilman, että heidän aito minuutensa olisi uhka kellekään. Ymmärryksellä, että he ovat vasta opettelemassa tätä maailmaa ja välillä hölmöltäkin vaikuttavan pintakäytöksen alla on aina kyse syvemmistä tarpeista, jotka pyrkivät näkyviin ja kuuluville.

Jotta aidosti pystymme kohdata lasten tunteita ja tarpeita, meidän on tiedostettava ja kohdattava itsessämme ne vaille jäämiset ja ohitetuksi tulemiset, joiden läpi olemme itse kasvaneet.

Sisäinen Lapsi on inhimillisin osasi

Aikuisen tavat kohdata sinua ja puhua sinulle lapsuudessasi ovat tallentuneet kehoosi ja ilmenevät aikuisena omana sisäisenä puheenasi. Armollisena tai armottomana. Tästä sisäistyneestä kokemusmaailmasta kuin myös inhimillisimmästä osastamme puhutaan Sisäisen Lapsen käsitteenä. Terapeutti ja skeematerapien kouluttaja Kimmo Takanen on avannut käsitettä laajemmin tunnetussa kirjassaan Avaa tunnelukkosi – vapaudu tunteiden vallasta (WSOY 2011) sekä myöhemmin julkaistuissa muissa tunnelukkoja käsittelevissä teoksissaan.

Sisäinen Lapsemme näkee ja kokee itsensä sellaisena kuin meidät on nähty, kohdattu, kuultu, hyväksytty ja huomioitu lapsena.

Hän kantaa itsessään kaikkia niitä tunnemuistoja, joita olemme ikinä kokeneet. Ja Sisäistetty Aikuisesi kohtelee tätä lasta nyt aikuisena niin kuin sinua on kohdeltu.

Tätä oppiasi siirrät tiedostamatta myös ulkopuolellasi olevien lasten kohtaamiseen. Siksi tietoisuus Sisäisen Lapsesi ja Sisäisen Aikuisesi tämän hetkisestä tilasta on valtavan tärkeää. Se on avain aitoon, tasaveroiseen vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen.

Tietoiseksi tulemisen kautta voit katkaista vanhoja autoritäärisiä malleja niin, että eri sukupolvissa voimme olla toisillemme inhimillisiä ihmisiä ilman tarvetta turhaan vallankäyttöön ja yläpuolelle asettumiseen.

Tiedätkö mitä sinun Sisäinen Lapsesi kantaa sisällään? Millaista kokemusmaailmaa, tukahdutettuja tunteita ja ilmaisemattomia tarpeita?


Sari Saario

Artikkelin kirjoittaja Sari Saario toimii tunnekehoterapeuttina ja kouluttajana.

Saarion ohjaama Sisäisen Lapsen päivä kasvattajalle järjestetään 26.5. Järvenpäässä.

Tule ohjatusti tutkimaan millainen Sisäinen Lapsi ja Sisäinen Aikuinen Sinussa on tällä hetkellä vaikuttamassa. Löydät uusia näkökulmia itseesi ja toimintatapoihisi, sekä ymmärrystä mahdollisiin haastekohtiisi.

Työskentely syventää myös yhteyttä Sisäiseen Lapseesi ja Aikuiseesi sekä aidoimpiin tunteisiin ja tarpeisiisi.

Varaa paikkasi 14.5. mennessä!

Tunnetaitoja vahvistetaan korjaavien vuorovaikutuskokemusten kautta – näin neurotiede sen vahvistaa

”Lapsi vajoaa tavoittamattomiin, eikä häneen saa kontaktia. Aina joukkuevalinnan hetkellä sama tilanne”, huokaa opettaja. ”Joka kerta se ratkoo ristiriidat nyrkein, vaikka on jo eskarissa – miten se voi kouluun mennä?” jatkaa esikouluopettaja. Millaista infoa neurotiede ojentaa meille valintojemme tueksi näihin tilanteisiin? 
Kuvat: Ingimage

Laumaeläiminä tarpeemme on liittyä toisiimme

Emotionaalisen turvan merkitys on meissä vahva jo kohtulaisena. Kellumme lämmössä, johon läheisten äänet vaimeina kumisevat ja ravinnon- sekä hapensaantimme on fyysisesti napanuoralla varmistettu. Elämämme on kirjaimellisesti kannateltua.

Ihmisen laumaan liittymisen tarve jatkumona kohtukokemukselle on elintärkeä. Ainoastaan toisiin liittymällä – hoivatuksi tulemalla – selviämme hengissä. Sosiaalisen liittymisen tila onkin hermostomme levollisin tila. Silloin voimme turvallisesti kurottautua kontaktiin, ilmaista tarpeemme ja ihanteellisimmillaan ne tulevat riittävästi vastaanotetuiksi. Näin ketjuuntuessaan tämä turvallinen hermoston tila meissä pysyy aktiivisena, emmekä putoa alemmille aivoalueiden ohjauksille.

Jokainen meistä on emotionaalisesti liitetty laumaamme jollain tavalla. Toiset heikommin, toiset vankemmin.

Hermostomme perusvire rakentuu levolliseen tai reaktiiviseen suuntaan riippuen siitä, millainen on ympäristön tila ja lähi-ihmistemme kohtaamisen tavat. Tämä määrittelee pitkälti tulevaisuudessakin sen, miten tunnetilanteissa toimimme.

Esimerkiksi päihteitä käyttävässä, tunneilmaisultaan arvaamattomassa perheessä on tärkeääkin olla valppaana suojaamaan itseään tarvittaessa, mitä taas ei tarvita tunnesiteiltään turvallisessa ja sensitiivisessä kasvuperheessä. Myös synnynnäinen temperamenttimme ja mahdolliset neuropsykiatriset oirekirjot vaikuttavat osaltaan hermostomme reaktiotapaan.

Hermostomme kolme tilaa

Neurotiede on 2000-luvulla laajentanut autonomisen hermoston käsitettä. Nykyään tiedetään, että aktivoivan sympaattisen hermoston rinnalla toimiva rauhoittava parasympaattinen hermostomme jakaantuu kahteen vastakkaiseen – levollisen ja kontaktiin hakeutuvan sekä lamaannuttavan ja passivoivan toiminnan – haarakkeeseen.

Polyvagaalisen teorian kehittäneen neurofysiologi, tohtori Stephen Porgesin (2001) mukaan autonominen hermostomme koostuu siis kolmesta toisiinsa hierarkisesti liittyvästä tasosta, joita voidaan kuvata käänteisen liikennevalomallin mukaisesti näin:

  • TURVA – Sosiaalisen liittymisen hermosto (parasympaattisen hermoston haarake), joka aktivoituu turvallisessa vuorovaikutuksessa. Tämä on kehittynein hermostomme osa, joka osaltaan vastaa rauhoittavasta tunnesäätelystämme. Olomme on levollinen ja luottavainen, ja voimme suunnata toisia kohti. Jos emme kuitenkaan pääse kokemaan turvallista liittymistä toisen ihmisen kanssa, tipahdamme hermostomme astetta kehittymättömämmälle tasolle myös tunnesäätelytaitojen kannalta:
  • UHKA – Taistele ja pakene -hermoston (sympaattinen hermosto) toiminnan alaisuuteen. Tämä osa laittaa kehomme toimimaan ja aktivoitumaan puolustaaksemme itseämme uhkaavassa tai pelottavassa tilanteessa. Kehomme fysiologiset toiminnot kiihtyvät ja yliviritymme – valmistaudumme suojautumaan millisekunneissa. Aktiivisuutta tuntuu etenkin rintakehän alueella. Jos tämäkään toimintamalli ei tilanteessa toimi, pudottaudumme viimeiselle, alkukantaisimmalle tasolle:
  • HENGENVAARA – Lamaannu ja jähmety -hermoston (parasympaattisen hermoston toinen haarake) toiminnan tasolle, mitä eläimillä kutsutaankin valekuoleman tilaksi. Tilanne tuntuu sisäisesti siltä, ettei ole enää mitään keinoja vaikuttaa tilanteeseen itse. On koitettava selviytyä tulemalla mahdollisimman näkymättömäksi, kuten voimakkaissa häpeän ja hämmennyksen hetkissä ja rajuissa henkisten ja fyysisten rajojen rikkomistilanteissa. Tästä puhutaan myös liskoaivojen toimintana. Tällöin kehomme toiminnot hidastuvat ja vaivumme alivireiseen, passivoituneeseen tilaan – ikäänkuin suljemme itsemme kontaktista. Tämän hermostosysteemin toiminta on aktiivinen Porgesin mukaan eritoten vatsan alueella. Ehkäpä ”kuin ilmat olisi lyöty pihalle” -olo kuvastaakin juuri tätä.

Tämä autonomisen hermostomme järjestelmä aktivoituu nopeasti ja automaattisesti – ennenkuin edes tiedostamme mitä meissä tapahtuu.

Kaikki hermoston tasot ovat evoluutiossamme merkittäviä. Myös kuolleeksi tekeytymisen taito on säilyttänyt meitä hengissä – se ei siis yksistään ole huono asia, vaan äärimmäisissä tilanteissa mielekäs selviytymiskeino. Emme siis ole hermostomme automaation uhreja vaan juuri se on tehnyt meistä selviytyjiä!

Ihmissuhteissa ei kuitenkaan päästä vuorovaikutukseen kuolleeksi jähmettymällä vaan juurikin kontaktiin kurottautumalla, vaikka sisällämme kuinka pelottaisi. 

Lohdullisesti hermostomme on koko elämämme ajan muovautuva ja voimme itsekin vaikuttaa sen tilaan niin kehon kuin mielenkin kautta. Psykofyysiset terapeuttiset lähestymistavat perustuvat juuri tähän muovautuvuuteen ja keho-mieliyhteyteen.

 

Kannatteleeko aikuinen minua ja tunteitani – onko tässä kehossani turvallista olla?

Jos turvallista vuorovaikutusta ei pääse kokemaan, eikä lähellä ole emotionaalisesti kannattelevia aikuisia, kyky olla levollisesti yhteydessä omiin tunteisiin, kehon tuntemuksiin ja toisiin ihmisiin kehittyy heikoksi ja puutteelliseksi. Tunnekehoyhteys haurastuu, eikä tunteita siten ole mahdollista tunnistaa. Tunteiden ilmaiseminen muuttuu enemmän tahdottomaksi reaktiivisuudeksi kuin tiedostavaksi tunteiden sanoittamiseksi.

Niin sanottu tunnetilojen sietoikkuna kapeutuu ja lapsi tipahtaa helposti pienemmästäkin ärsykkeestä sen ulkopuolelle. Varsinkaan aivojen kuormittuessa ongelmien ratkaiseminen ja tunteiden sääteleminen eivät onnistu. Käyttöenergian vähentyessä ohjaus siirtyy aivojen ja hermoston alempiin osiin ja käyttäytyminen muuttuu reaktiiviseksi. Silloin lapsi aktivoituu toimimaan voimakkaasti itsestään ulospäin tai passivoituu ja kääntyy sisäänpäin, tavoittamattomiin.

Sisäisesti nämä ovat hermoston selviytymiskeinoja lapselle liian uhkaavaksi tai kuormittavaksi koetusta tilanteesta.

Niin riittävän yhteyden vaille jääminen, hauras tunnekehoyhteys kuin hermoston tasoilla alemmas tipahtaminenkin näkyvät lapsista ja nuorista kullekin yksilöllisellä tavalla. Kuka vaikeissa tilanteissa vajoaa näkymättömän panssarilasin taakse, kuka syyttää muita, kuka paiskoo tavaroita, kuka valehtelee päästäkseen pälkähästä tai kohtelee ystäviään fyysisesti tai henkisesti väkivaltaisesti.
Myös lapsen luontainen kehittymättömyys pudottaa lapsen hermostojärjestelmässään alemmalle tasolle tuon tuosta, kunnes säätelevä etuotsalohko pikkuhiljaa kypsyy – nuoreen aikuisuuteen saakka. Tulet siis tarvitsemaan kärsivällisyyttä lapsesi kanssa vielä pitkään.

Korjaavat turvan kokemukset hermoston kehitysmoottorina 

Neurotieteen tutkimukset antavat tuloksillaan selkeän suunnan aikuisille lisätä turvan kokemusta haastavissa vuorovaikutustilanteissa lasten kanssa uhan lisäämisen – tuomion, rangaistusten ja yksin jättämisen – sijaan. Näin tarjoamme korjaavia kokemuksia lapsen hätätoiminnossa olevalle hermostolle – olimme sitten vanhempia, sijaisvanhempia, opettajia tai terapiatyötä tarjoavia. Hätä kun ei poistu käskemällä, vaan turvaa riittävästi lisäämällä.

Voimme katsoa pinnalla näkyvän läpi ja nostaa lapsen hermoston aktivointitasoa hengitys kerrallaan takaisin sosiaalisen liittymisen tilaan.

Mitä alemmalla tasolla lapsi on, sitä enemmän hän sinua tarvitsee

Vanhempana on hyvä tiedostaa, että mitä alemmalle hermoston tasolle lapsi kussakin hetkessä on joutunut, sitä enemmän hän tarvitsee emotionaalisen turvan kokemusta sinulta, jotta voi nousta hermostojärjestelmässään ylöspäin.

Ojenna siis kätesi ja kutsu lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaansa. Anna tilaa, kiireettömyyttä, syliä, silitystä, hyräilyä, hyväksyvää katsetta ja ilmettä, kosketusta olkapäälle, avointa kehosi asentoa, rauhallista hengitysrytmiä, lempeää ja kutsuvaa äänensävyä, kainaloon kaappaamista, yhdessä puuhastelua, käteen tarttumista, rohkaisua, olon ja sisäisen myllerryksen ymmärtävää sanoittamista. Välitä sitä turvallista olemusta, mikä sinulle on luontaista välittää.

Vasta ylimmälle portaalle päästyään lapsi on kykenevä keskustelemaan tilanteesta tai ylipäätään rauhoittumaan.

Ylöspäin kipuamaan ei pieni lapsi, eikä teini-ikäinenkään pääse vielä omin konstein – siihen hän tarvitsee sinua, turvallista aikuista.

Kun sosiaalisen liittymisen hermosto taas pikkuhiljaa aktivoituu, koko lapsen olemus vapautuu. Kehon asento ja rintakehä avautuu, pään asento nousee, jännitys kehosta vapautuu ja lihakset rentoutuvat, katse avartuu kohtaamaan ja korvat ottamaan verbaalista viestiä vastaan – levollisuus alkaa välittyä pienen pienten kehollisten avautumisten myötä. Ehkä myös sanoja alkaa löytyä yhteiseen vuorovaikutukseen hengitettäväksi, vastaanotettavaksi ja ihmeteltäväksi.

Näin itsesäätely alkaa kokemus kokemukselta lapselle mahdollistua. Tunnetaidot saavat ensisiemeniään ja aikaa myöten idut alkavat kurottautua taivasta – ja muita kohti.


RENTOUTA KASVOSI – AKTIVOI LEVOLLISUUTESI

Sosiaalisen liittymisen hermosto on kytköksissä kasvojen lihaksistoon – katseeseen, puheeseen ja kuulemiseen sekä kehon avoimiin eleisiin. Turvallisessa tilanteessa ne avautuvat vastaanottamaan, uhkaavassa tilanteessa ne sulkeutuvat. Nämä lihakset säännöstelevät myös sydäntä ja sitä kautta kiihtymistämme tai rauhoittumistamme. Levollinen kasvojen ilme siis aktivoi rauhoittumista fysiologisesti – näin levollinen lapseen katsominen rauhoittaa myös sinua.

Kokeile kasvojesi ja hengityksesi rentouttamista näin:

  • Sulje silmäsi ja anna hartioidesi valahtaa alaspäin.
  • Kuvittele, että otsaasi koskettaa lempeät, lämpöiset sormenpäät, jotka kulkevat hitaasti kulmiesi yli toiselta puolelta toiselle rentouttaen koko otsasi, silmäkulmasi ja silmäsi.
  • Anna kulmiesi laskeutua alaspäin ja silmiesi levätä kuopissaan.
  • Anna kielen valahtaa rennoksi suussasi.
  • Aisti hengitystäsi ja sen rytmiä. Anna sen keinuttaa ja hyväillä sinua sisäisesti.
  • Kuvittele tuoksuttavasi nenäsi alla pientä herkkää kukkaa, josta juuri ja juuri saat hennon vienon tuoksun havaittavaksesi. Varo, ettei hento kukka taivu hengityksestäsi.
  • Voit halutessasi vielä kokeilla, mitä silmät kiinni hymyileminen sinussa vaikuttaa – kun kukan tuoksu saa mielihyvähormonit sisälläsi pisaroimaan.

Mitä aistit kehossasi ja olossasi? Muuttuiko olotilasi? Millaisissa tilanteissa voisit käyttää tätä tukenasi?


Artikkelissa lähteinä käytetty:

Anssi Leikola, Jukka Mäkelä, Marko Punkanen: Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma. Katsaus Duodecim-lehdessä 1/2016.

Stephen W. Porges: The polyvagal theory: New insights into adaptive reactions of the autonomic nervous system. US National Library on Medicine National Institutes of Health. 4/2009. Saatavilla: National Center for Biotechnology Information.

Kirsi Törmi: Miksi minulle aina käy näin? Autonomisen hermoston osuus vuorovaikutussuhteissamme. 5.10.2017 Uudistuva terveydenhoito.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjänä ja pääkouluttajana sekä tunne- ja taideterapiaohjaajana.

”Vaikka tunnetaitoryhmä ei ole terapiaa, niillä on usein terapeuttinen vaikutus lapsiin ja nuoriin. Läsnä on koulutettu, myötätuntoinen ja itsekin tunteva ohjaaja. Kun lapsi saa tilaa ja konkreettisia keinoja ja väyliä ilmaista itseään, moni tunnemykkyrä avautuu ja hermosto rauhoittuu. Lapsi rohkaistuu enemmän olemaan se, joka on ja epämukavatkin tunteiden kokemiset normalisoituvat. Minä saankin olla minä – kaikkine väreineni! Näitä kokemuksia on joka kerta yhtä koskettava kuulla.”

Tunteet ja toimintamallit sukupolvien ketjussa

Kielessämme moni tunteiden liikettä kuvaava verbi on hätkähdyttävän raju ja kielteinen. Tunnetilannetta kuvataan usein näin: “Pitkään sinniteltyään hän murtui ja romahti lattialle itkemään.” Entä jos sama kuvattaisiinkin: “Hän antoi vihdoin tunteensa tulla ja laskeutui lattialle ottamaan itkunsa vastaan.” 

Teksti: Titta Karanta
Kuvat: Sini Ylinen, Titta Karanta, Sinikka Tuomela ja Pixabay

Tunteiden kokemiseen ja niiden ilmenemiseen käytämme usein aggressiivisia ja rikkoutumista kuvaavia sanoja: repesin nauruun, nauroin katketakseni, hermostuin ja hajosin täysin, pelkäsin ja romahdin, ratkesin, puhkesin itkuun, murruin kyyneliin.

Nämä verbit kuvaavat jonkin kuoren läpi voimakkaasti murtautuvaa liikettä. Tunne puskee läpi ehkä säätelemättömästi, hallitsemattomasti, ihmisen haluamatta niin tapahtuvan. On halu pitää tunteet hallinnassa – langat käsissä, tunteiden luonnollinen virtaus aisoissa ja pinnan alla.

Sukupolvien takaa kumpuaa monenlaisia malleja tunteiden kanssa toimimiseen

Uuteen kouluun lähtiessä lasta itkettää, pelottaa. Äiti tekee kaikkensa saadakseen lapsen kokoamaan itsensä ja ryhdistäytymään. “Ajattele uutta pyörääsi ja mukavia asioita, katsopa minkä merkkinen on tuo hieno auto! Kun reippaasti nyt menet, niin tänään leivotaan pullaa kun tulet kotiin.” Painostava, puristava olo painaa äidin vatsanpohjassa ja häntä hävettääkin. Miten lapsi nyt näin, pitäisihän sitä pystyä tuossa iässä jo kokoamaan itsensä.

Lapsen tunne nostattaa vanhemmassa usein omia tukahdutettuja tunteita pintaan. Esimerkissä äiti toimii niin kuin toimii, jotta saisi näennäisen hallinnan tunteen tilanteeseen ja tyyneyden tunteen palautettua. Se on hänen keinonsa, opittu mallinsa kuinka tunteiden kanssa pärjätään.

Mallit tunteiden kanssa toimimiseen ovat syntyneet meille itse kullekin lapsuudessamme. Niiden juuret saattavat sukupolvien ketjun kautta tulla hyvinkin kaukaa.

Suvussa saattaa olla tietty “kielletty” tunne, jonka alkuperä voi tulla jo kaukaa. Raskaina aikoina ei ole ollut tilaa tunteille, jolloin ne ovat puhumattomina jääneet kehoon sekä perheen ja suvun keskustelukulttuuriin vaikenemisena. Tähän voi liittyä esimerkiksi yksin pärjäämisen ihannointi ja heikkouden näyttämisen pelko.

Kun on pitänyt vain pärjätä

Kohtuuttomien vaiheiden ja kohtaloiden alla ihmiset ovat joutuneet pärjäämään, sysäämään tunteet sivuun, jotta säilytään hengissä. Tunteen piilottaminen ja tukahduttaminen on saattanut olla menneinä aikoina ainoa keino selviytyä, kun ei ole ollut tilaa ja mahdollisuutta tuntea kohtuuttomissa tilanteissa. On pitänyt vain toimia ja puskea eteenpäin. Selvitä.

Miten aikuinen joka oli todella kovilla omien tunteidensa kanssa, olisi pystynytkään ottamaan lapsen tunteita vastaan?

Kun perheen keskelle esimerkiksi raskaiden sotavuosien jälkeen palasi tutun isän sijaan ihmisraunio tai kotiinpalaavan sotasankarin sijaan sankarivainaja tai useita, oltiin tunteiden kanssa ääritilanteessa. Oli hyvin ristiriitaista, että surrakaan ei olisi mielellään saanut, olihan annettu kallein uhri isänmaalle.

Kun kotiin palasi rintamalta mieleltään murtunut mies, kietoi häpeä perheen kouriinsa. Sankarimyytti kun ei sisällä heikkoutta ja inhimillisyyttä. Miten kipeästi olisikaan ollut myötätunnolle tilausta. Sanoille, mitä koettiin ja nähtiin – miltä se tuntui.

“Herkin korvin poistuvia askeleitas kuuntelin,
silmät kiinni itkemättä tyynyäni puristin.
Oven kolahdus ja poissa olit maailmastani.
Keskikesä suruviestin toi jo sieltä jostakin.

Suruviestin saapuessa kyyneleitä pakenin.
Pikkumiehen urheudella niitä vastaan taistelin.
Eivät miehet itke koskaan veljelleni vakuutin,
äitiä on säästettävä itselleni toistelin.”

Laulusta Isän muisto, Kerttu Lampela

Suojautuminen tunteilta katkaisee tunnekehoyhteyden

Sodan taustoja vasten on ymmärrettävää ja inhimillistä, että useita meistä tunteet pelottavat, tunnekehoyhteys on heikko tai sitä ei ole lainkaan. Olemme irrottautuneet tuntevasta kehostamme, tarkoituksena suojautua liian vaikealta ja tuskalliselta kokemiselta.

Paradoksaalista on, että kun tunnekehoyhteyttä ei ole ihminen kokee, että paha olo voi tulla mistä ja milloin vain ilman, että siihen voisi itse vaikuttaa. Ihminen siis kokee juuri niin, että kun tunne tulee, se rikkoo ja repii vaivalla rakennetun suojan. Muutakaan keinoa ei ole ollut, suojamuuri on ollut selviytymiskeino, jonka kanssa on menty eteenpäin, pärjätty.

Psykoanalyytikko Pirkko Siltala on tutkinut ylisukupolvisia tunnetaakkoja. Hänen mukaansa puhuminen on avain:

“Taakkasiirtymä syntyy, kun ihmisen kasvuun, elämään ja keskinäiseen vuorovaikutukseen sisältyvä perushaaste tulee sivuutetuksi eikä kohdatuksi ja työstetyksi. Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi ja ymmärretyksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.”

Taakkasiirtymän sulattaminen – tunteen salliminen ja turva

Se, mistä on sukupolvien ketjuissamme on ollut suurin puute, on emotionaalinen turva. Vain turvan kokemuksessa tunteet meissä alkavat avautua.

Vain turvassa turvaton, tunteensa pitkään tukahduttanut ihminen, voi ottaa ensiaskeleensa tunteiden kokemisen ja läpielämisen maailmaan.

Sukupolvien läpi kulkenut malli ei muutu hetkessä, vaan pala palalta. Kokemus kokemukselta voimme tarjota tunnetilanteissa turvaa toisillemme. Kasvattaa hyväksyvää ja normalisoivaa ilmapiiriä. Antaa sanoja vaikeille kokemuksille ja näin valaa pohjaa uudelle virtaavalle kokemusmaailmalle.

Perusturvan kokemus syntyy kontaktissa lähihuoltajaan varhaislapsuuden aikana. Mikäli et ole saanut sitä riittävästi, on sen rakentuminen silti mahdollista uuden kokemisen kautta – yhteydessä toiseen ihmiseen. Pala palalta tunnekokemukset turvassa, toisen ihmisen hyväksyvän läsnäolon kanssa, luovat uutta todellisuutta ihmisen ytimeen. Maailma onkin turvallinen paikka. Tunteiden kokeminen onkin turvallista.

Kokemusten kautta ihmisen turvan kokemus myös sisimmässä kasvaa. Luottamus siihen, että tunnekokemus ei riko vaan eheyttää ja antaa elämänvoimaa.

Mistä sinä saat turvan kokemuksia?

Suhde tunteiden hallinnan halusta sallintaan – virtaavaan kokemiseen – muuttuu turvan kokemisen kautta. Kiukkuava leikki-ikäinen tarvitsee turvaa, haistatteleva teini tarvitsee turvaa, kipakasti kommentoiva työkaveri tarvitsee turvaa, se kaikesta valittava naapuri tarvitsee pohjimmiltaan turvaa.

Niin moni turvattomuuden vavisuttama ihminen koettaa tunteiden kokemisen sijaan, turvattomana, hallita muita tai ympäröivää maailmaa. On lohdullista, että tie virtaavampaan elämään on mahdollinen pala palalta, askel askeleelta. Antamalla tilaa ja aikaa, lempeän kosketuksen olkapäälle, hyväksyvän katseen tunteestaan puhuvalle. Sallien kaiken vain olla juuri näin kuin on, tuntua juuri siltä kuin tuntuu. Selittelemättä, puolustelematta, anteeksi pyytelemättä, häpeämättä.

Mitä tapahtuisikaan jos ihmisillä olisi tarvitessaan mahdollisuus vahvan turvan kokemiseen toisen ihmisen lähellä? Luultavasti hämmästyttävän suuria myönteisiä asioita.

Niin moni ulospäin huonona käytöksenä näyttäytyvä reaktio on huuto: tarvitsen hyväksyntää ja turvaa!

Niin, olemme kaikki pohjimmiltamme ihmisinä turvapaikanhakijoita. Turvapaikka, mikä ihana sana! 

Kohti uusia sanoja

Hallinnan sanat sulavat turvan kautta. Hallinnan halu ja pakko menettävät merkityksensä turvassa.

Ihmisen kokema turva näkyy myös kehossa silminnähden huomattavana rentoutumisena ja vapautumisena.

Turvassa kokemuksille ja kivulle on tilaa. Turvassa voi katsoa kaikkea sitä mitä on tapahtunut ja mitä juuri nyt koemme, se kaikki saa olla. Koen tätä tunnetta, ei ole mitään hätää. Tunnen pelkoa ja olen turvassa.

Ei joko tai vaan sekä että.

Turvan kokemusten saattelemana voimme ehkä kuulla tulevaisuudessa hallinnan rinnalla myös sallinnan sanoja: solahdin itkuun, löysin vihani luo, antauduin ilolle, sulin nauruun, sain kokea puhdistavaa kiukkua, liu’uin ikäväni läpi. Näiden sanojen kautta ilmenee tunteiden perimmäinen, positiivinen tarkoitus kuljettaa meidät inhimillisten tarpeidemme luo.

Kun väylä tunteiden kokemiseen vahvistuu, alkaa meissä vanhempana myös syntyä tilaa ja uusia kohtaamisen mahdollisuuksia tunnekuohussa olevan lapsen kanssa. Pystymme ottamaan myös hänen kokemuksensa sellaisenaan vastaan. Uskallamme olla läsnä, kun ei alitajuisesti tarvitse pelätä oman tukahdutetun tunteen hallitsematonta esiinpurskahtamista.

Se, minkä olemme itsessämme kohdanneet on lahja lapselle.


Mikä on ensiaskel tällä tiellä?

Miten turvan kokemuksia voi lähteä tuomaan arkeensa?

  • Lähde ottamaan pieniä askelia sallinnan suuntaan.
  • Tunteen herätessä itsessä tai lapsessa ratkaisemisen, poispuhumisen tai toiminnan sijaan pysähdy kokemaan tunnetta ja tilannetta.
  • Päätä lempeästi ja jämäkästi, että toimit nyt toisella tavalla itsesi ja lapsesi puolesta.
  • Aisti kaikkea sallien. Aisti uuden tavan herättämiä tunteita, aisti hetkeä, aisti itseäsi, aisti lastasi.

Tältä tämä tuntuu nyt tämä tunne. Saa tuntua vaikealta – ei ole mitään hätää, voin kokea tämän. On tämä tunne ja on tämä turva. Sekä että.


Kirjoituksen kirjoittaja Titta Karanta on Lasten Tunnetaito-ohjaaja MM ja NLP Associate Trainer. Titta tulee toimimaan Lasten Tunnetaito-ohjaajakouluttajana Pohjois-Suomen koulutuksissamme.

“Olen pikkutytöstä asti ollut hurjan kiinnostunut ihmisyydestä ja siitä miten hyvä kohtaaminen syntyy ihmisten välille ja miten positiiviset muutokset tapahtuvat meissä. On kiehtovaa löytää ja oivaltaa.

Sukupolvien ketjun merkitys arjessamme vaikuttavien tunnemallien ja uskomusten synnyssä on minulle läheinen ja mielenkiintoinen maailma, jonka kanssa työskentely on usein todella hedelmällistä.”

Rakkauden vastakohta ei ole viha

Pieni sananen rakkaudesta

Rakkaus. Tuo ihana sana! Rakastaa ja olla rakastettu. Miten ihania muistoja! Miten paljon tunnevivahteita yhteen sanaan voikaan sisältyä! Lämpöä, luottamusta, innostusta, odotusta, levollisuutta, läheisyyttä, arvostusta, ihailua, ujoutta, jännitystä, lempeyttä.

Rakkauteen liittyy useimmilla myös kipeitä kokemuksia. Muistoja, jotka viiltävät. Rakkautta kaipaamme niin kipeästi, että hylätyksi tulemisen pelko ja haavoittuvuus ovat usein yhtä aikaa läsnä. Pelko, huoli, hätä, epävarmuus, onttous, vaillaolo, hauraus, herkkyys.

Miten paljon huolta vanhempi rakkaasta lapsestaan voikaan kantaa! Miten paljon pelkäämmekään tulevamme hylätyksi rakkaussuhteen alussa!

Rakkauden vastakohta ei suinkaan olekaan viha, vaan välinpitämättömyys.

Tyhjyys, missä kukaan ei vastaa, ei reagoi olemassaolooni. Jään yksin, vajaaksi. Hylätyksi. Aikaa myöten hylkään myös itseni. Kukaan ei huomioi, en ole kellekään edes vihan arvoinen. Siksi lapsikin hakee kontaktia millä tahansa. Jos ei hyvällä, niin pahalla. ”Kunhan olemassaoloni tulee vastaanotetuksi. Saan edes moitteita.”

Viha puolustaa aina jotain meille tärkeää ja rakasta, ja on siksi ajoittain rakkaudessakin läsnä. Kuitenkin, mitä tietoisempia olemme siitä, minkä pelosta ja puolustamisen tarpeesta vihamme nousee, emme päädy toimimaan pelkän vihan ohjaamana.

Pysähtymällä kuulostelemaan elossa olevia tarpeita vihan alla, voimme rakentavasti kertoa niistä. Näin rakkaus on jälleen läsnä. Osoittelematta, tuomitsematta. Vain antautuen sille, mitä nyt on.

Kun antaudumme sille, mitä on, voimme asettautua rakkauden maljaksi – antaa sen tuntua ja hoivata, ja antaa sen virrata meistä sisään ja ulos.

Hengenveto kerrallaan voin päättää kylpeä rakkaudessa lisää.

Valita katsoa elämää rakkauden silmin. Kasvattaen sitä eniten itsessäni. Itselleni. Jotta maljastani siten on muillekin ilolla antaa.

Rakkaus – pakahduttavin ja kaivatuin tunteemme. Läsnä monenlaisina vivahteina elämämme ensi hetkistä viimeiseen hengenvetoon. Vajauksina, täyttymisinä ja kaikkina siltä väliltä.

Ketä sinä voit katsoa tänään rakkaudella? Kenen elämää voit arvostelemisen sijaan katsoa myötätunnolla? Mitä voit omassa elämässäsi ja itsessäsi nähdä tänään rakkauden silmin?

Mitä elämääsi tulisi lisää, jos lisäisit rakkauden silmin katsomista?


Haluatko kasvattaa rakkautta itsessäsi?

Tule keväiseksi lauantaipäiväksi katsomaan sisintä itseäsi, sitä, joka kaipaa ja ammentaa rakkauttaan.

Tunnekehoterapeutti Sari Saarion Sisäisen Lapsen päivä kurssipäivä 26.5. Järvenpäässä. Lue lisää täältä.

Sisäisen lapsen päivä kasvattajille

”Mun sisäinen möykky pääsi musta ulos!” Tunnekokemuksia voidaan käsitellä kuvallisen työskentelyn kautta

Tunteilla ei ole aikakäsitystä. Jo kauan aikaa sitten kokemasi tunne voi aktivoitua alkuperäisellä voimakkuudellaan tässä hetkessä. Siihen perustuu osaltaan myös tunnetyöskentelyn vaikuttavuus. Menneitä tunnekokemuksia voidaan käsitellä nykyhetkessä – purkaa ja eheyttää niitä.

Pelkästään verbaalisesti emme pääse tietoisen mielen alle – aitoon tunnekokemukseen käsiksi – sillä sanat pitävät meitä kiinni mielessä ja järjessä, missä itse tuntemista ei ole.

Mieli toimii sanojen kautta ja blokkaa siksi paljon tunnekokemuksen sanatonta kokemisen tilaa. Tunteilla itsellään ei ole sanoja, vaan ihminen luo kullekin kokemukselleen omat sanansa. Sanat siis saattavat luoda kokemuksestamme kapean tai laimean kuvan, tai värittää sitä alkuperäisestä poikkeavaksi, ellet todella ole harjoitellut tunnesanavarastosi rikastamista ja sen käyttöä. Moni meistä on tuskaillutkin sitä, ettei ”tähän oikein ole edes sanoja” tai ”miten mä nyt tämän oikein sanoisin?”

Miten sitten tunnekokemukseen, ehkä kauankin aikaa sitten alaspainettuun tai pitkän aikaa mieltä mustanneeseen, voi päästä käsiksi? Miten tunteitaan voi avata, jos oloilleen ei vielä edes ole sanoja? Miten voi avata jotain, mistä ei edes tiedä mitä se on?

Mieli arvioi ja analysoi, keho kokee

Avain tunteisiin on kehomme, omiin kehollisiin tuntemuksiin laskeutuminen. Analysoimatta, tietämättä, pohtimatta kokemusta järjellä puhki. Helpommin sanottu kuin tehty. Vasen aivopuoliskomme, tuo tietävä, suorittava ja kategorisoiva osa meistä, on tietoyhteiskunnassamme jatkuvasti jollei ylikierroksilla niin ainakin aktiivisessa toiminnassa. Vasemman aivopuoliskon ja ajattelemisen liika aktiivisuus vie meitä kuitenkin kauemmas tuntemiselta, aitoudeltamme.

Mieli on niin innokkaasti mukana kaikessa sanoineen, tuomitsemisineen ja arvottamisineen, että sen hiljentäminen vain päättämällä ei useimmilta meistä suoralta kädeltä onnistu. Sen suojamuurien läpi voidaan kuitenkin päästä aktivoimalla oikeaa, luovaa aivopuoliskoamme, missä sijaitsee oleminen, kokeminen, kuvat, luovuus, tunteminen ja antautuminen.

Oikeaa aivopuoliskoa voidaan aktivoida kaikella aistitoimintoja aktivoivalla toiminnalla.

Näitä ovat esimerkiksi hyväksyvä kosketus, tietoisen läsnäolon ja kehon aistimusten harjoitukset, hengitykseen keskittyminen, luova työskentely kuten maalaaminen, ympärillä olevan todellisuuden aistiminen tietoisesti jokaisen aistikanavan kautta, ja etenkin kaikki sellainen toiminta ja olemisen tapa, missä päästään kokemukselliseen flow-tilaan, jossa aikakin tuntuu häviävän. Koiranpentua silittäessäsi, puutarhaa kuokkiessasi, lapsesi kanssa peuhatessasi, rakastellessasi, neuloessasi, värittäessäsi tai piirustellessasi koukeroita toisensa perään.

Oikea aivopuolisko kokee ja kuvallistaa

Neurotieteilijöiden mukaan oikea aivopuolisko on vasenta kehittyneempi ja aktiivisempi ensimmäisten elinvuosiemme aikana, jolloin sanallinen ymmärryskykymme ei vielä ole kehittynyt. Oikea aivopuolisko siis kokee ilman sanoja. Siksi se tarjoaa suoremman kanavan kehon tuntemuksiin, tunteiden virtauksiin ja elettyjen kokemusten värikkääseen kuvastoon.

Oikea aivopuolisko on tunteidemme perusta. Arjessa tämä yksi monista oikean aivopuoliskon toiminnoista punoutuu vasemman aivopuoliskon hallitsemiin informaation ja sen rationaalisen päättelyn ja lokeroimisen virtauksiin. Näin voimme muun muassa muodostaa kokonaisuuksia ja tehdä päätöksiä, joihin tarvitaan sekä tunteita että analyyttista pohdintaa.

Oikea aivopuolisko käyttää sanattomia kuvia ja kielikuvia sekä koko kehon aisteja informaatiovälineinään. Siksi kuvallinen työskentely on tunteiden käsittelyssä tehokas väylä tunnekokemusten avaamiseen, niiden jäsentämiseen, purkamiseen ja käsittelyyn. Kuvallinen työskentely itsessäänkään ei tarvitse sanoja ollakseen kokijalleen vaikuttavaa.

Kuvalla, joka on sisäisyydestä kummunnut, on verbaaliterapiaa enemmän vaikutusta alitajuntaamme. Kuva, värit ja muoto puhuttelevat ja koskettavat sanoja syvemmälle.

”Jos ei ois sanoja, vois silti maalata.” Tunnetaitoryhmään osallistunut lapsi

Kuvallinen tunnetyöskentely kutsuu heittäytymään

Jokainen, joka on työstänyt tunteitaan paperille tai saveen, tietää omakohtaisesti, miten rentouttava ja vapauttava kokemus luova kuvallinen tunnetyöskentely on. Kuvallisesta työskentelystä on myös tutkimustuloksia. Erään tutkimuksen mukaan stressihormoni kortisolin tuotanto aleni selvästi aikuisilla taiteellisen työskentelyn aikana.

Jopa sosiaalisia taitoja voidaan paperilla harjoitella piirustellen, maalaten ja kokeillen uutta. Ryhmänä tehtävien yhteisten maalausten kautta voidaan tuottaa näkyville kohtaamisen ja rajojen laittamisen haasteita ja kokeilla uusia tapoja niihin. Miten kaksi väriä (ihmistä tai asiaa) kohtaavat paperilla? Mitä uutta syntyy, jos ne kohtaavat? Mitä jää syntymättä, jos ne eivät kohtaa?

Kuvallisen työskentelyn kautta paperille muodostuneesta voidaan esittää kysymyksiä ilman tietämisen pakkoa. Voidaan tutkia, ihmetellä ja pohtia. Ai tältäkö se näyttääkin. Näinkö kaukana nämä osat ovatkin toisistaan? Entä jos ne olisivat lähempänä? Mitä tämä mössö elämässäni on?

Kuva puhuu puolestaan, sillä se herättää tekijässään aina jotain – onhan se syntynytkin alitajunnan eli tuntevan osamme tuotoksena.

Kuvassa työstetty voi antaa mallin, mihin tarttua

Eteen piirrettyä voidaan muokata lähes loputtomasti. Sitä voidaan peittää, kasvattaa, korostaa tai siitä voidaan poistaa elementtejä. Joskus kuvan haluaa tuhota kokonaan ja alkaa luoda jotain ihan uutta. Tuhoamisen – pois pyyhkimisen tai päälle maalaamisen – merkitys luovassa työskentelyssä liittyy sekä vanhasta luopumiseen että jonkin uuden syntymisen mahdollisuuteen, uusiin näkökulmiin.

Ei voi syntyä uutta ennen kuin vanha on pois saateltu, käsitelty. Elämässäkin toistuu jatkuva muutos – luopumisen ja irtipäästämisen sekä uudelle antautumisen vaihtelu. Kuvassa ne voi työstää yhdeksi kokonaisuudeksi, nähdä irtipäästämisen merkitys ja kokea kehossa sen tuoma vapautus. Kuvakaan ei kuitenkaan pääty tuhoamiseen, vaan kuolemisesta syntyy aina jotain uutta, vähintään ihmisen mielessä ja näkökulmissa. Voidaan myös lähteä näkökulmasta, että tämä mitä nyt on on, mitä teen tällä kaikella – miten hyödynnän tämän uudeksi tuhoamatta vanhaa? Voidaan myös tutkia johonkin jumittamisen syitä – jumitanko säilyttämiseen, kaiken tuhoamiseen tai uuden jatkuvaan ahmimiseen? Miltä se näyttää, miten se vaikuttaa siihen, mitä paperille syntyy?

Mitä jos päästäisinkin irti kaikesta raskaasta paperillani (elämässäni)? Pyyhkisin sen mustalla alleen tai repisin palasiksi? Miltä tuntuisi päästää irti siitä, mitä olen vaivalla paperille (elämääni) tehnyt? Miten pelottavalta pelkästään tässä paperilla tuntuu se, ettei menneeseen kuvaan (elämään, ihmissuhteeseen, asiaan) olisikaan enää paluuta? Voisiko jotain uutta syntyä, voisinko antaa sille mahdollisuuden? Tässä paperilla vain?

Näin kuvallisen työskentelyn kautta voi saada ensimmäisen konkreettisen mallin uskallukselle uuden aloittamiseksi. Juuri tähän kokemukseen ja mieleen tallentuneeseen kuvaan voi palata arjen todellisissa tilanteissa. ”Silloinkin uskalsin. Siinä paperilla uskalsin.” Rohkeuden tai uuden näkökulman valitsemisen voi näin siirtää edessä olevaan oikeaan elämän- tai vuorovaikutuksen tilanteeseen. On jo jotain mallia, mihin tarttua.

Kiellänkö vai tuonko vihdoin näkyville?

”Kieltäytymällä näkemästä, kuulemasta, tuntemasta ja käsittelemästä epämiellyttäviä asioita voi ostaa aikaa – siirtää niiden käsittelyä myöhemmäksi ja kenties paremmaksi ajankohdaksi – mutta usein arvaamattoman kalliilla hinnalla. Energia sitoutuukin hetkessä elämisen sijaan asioiden ei-näkemiseen, ei-kuulemiseen, ei-tuntemiseen ja ei-ajattelemiseen.”

Mimmu Rankanen, Taideterapian perusteet, 2009

Itsensä ja todellisuutensa kieltäminen on yksi itsetuhoisen toiminnan ytimistä. Kieltämiseen ja ei-tuntemiseen, kaiken peittämiseen meneekin juuri se tunne-energia, minkä kuuluisi antaa meille voimaa ja potentiaalia kasvuumme. Alamme kääntyä yhä enemmän muuksi kuin omaksi aidoksi kuvaksemme, vääntäytyä suojaaviin rooleihin ja toimintapoihin, defensseihin. Ja niin alun perin suojaksemme tarkoitetusta tavasta olla ja reagoida kasvaakin aikaa myöten oman itsemme vankila.

Kuva antaa mahdollisuuden näyttää sisäinen kipumme, tuoda se päivänvaloon. Kun jonkin tuo päivänvaloon, se alkaa saada ympärilleen uutta tapaa katsoa sitä. Tulee uusia näkökulmia ja asiaa pystyy suhteuttamaan elämäänsä realistisemmin. Möykky ei olekaan enää sellainen, mikä imee syvemmälle, vaan siitä voidaan ponkaista eteenpäin, vähintäänkin valita asenne, jolla möykkyä katsoo. Usein möykystä myös löytyy toivoa, yksityiskohta, joka muistuttaakin valosta ja jota voi lähteä vahvistamaan. ”Tätä valoa, tätä toivoa vahvistan!”

Ihminen ei voi muuttaa mitään ennen kuin tulee tietoiseksi siitä – näkee – mitä pitää muuttaa. Kuvan kautta näkyväksi tuleminen usein avaa ihmisessä jotain uutta.

”Kun mä katsoin sitä kuvaa siinä edessä, sitä hirveetä vihreää, mä niinku tajusin, etteihän se ole edes totta. Se, mitä mun mieli on siitä jutusta koko ajan sanonut. Mikä hillitön vapautus! Mä voinkin katsoa sitä ihan eri suunnasta ja ihan erilaisin ajatuksin! Mä halusin heti tuoda siihen keltaista, sellasta iloa ja valoa!”

Kun sisäinen kaaos saa muodon

Luovassa kuvallisessa tunnetyöskentelyssä sisäinen olotila pääsee siis käsien kautta ulos. Kaaos saa muodon – ja olo tulee konkreettisesti näkyviin eteemme. ”Näin minä tunnen, tällainen olen”. Oman itsensä, oman sisäisyyden näkemisen jälkeen, voi alkaa syvempi itsen välinen keskustelu. Kuva antaa usein uudenlaisia näkökulmia, erilaista etäisyyttä siihen, minkä alla on ehkä jo pitkäänkin ollut.

Kokemus alkaa muotojen ja värien kautta jäsentyä ja selkeytyä. Se alkaa saada pikkuhiljaa myös sanoja. Niitä, joita alussa ei ollut. Ensin itselle, ja aikaa myöten ehkä myös toisille. Terapeutille, ryhmälle tai läheiselle. Jotain yhteistä jaettavaa alkaa sanojen myötä syntyä, sillä ihmisten välinen ymmärrys tapahtuu pääosin kuitenkin sanojen, sen vasemman aivopuoliskon tuotosten kautta.

Kuvien kautta ymmärrys voi siis muodostua uudella tavalla. Vasemman ja oikean aivopuoliskon yhteistyö voi rakentua tasapainoisemmaksi, olematta kummankaan puolen valtapeliä. Kuvat ja kokemukset täydentyvät järjellisen ymmärryksen ja sanojen kautta.

Kuvallisessa tunnetyöskentelyssä edetään usein tyhjän paperin jumista (tunnetukoksesta) paperille kaiken oksentamiseen. Kaaoksen katsomisesta ahdistukseen. Hämmennyksestä asteittaiseen ymmärrykseen ja oivaltamiseen. Jäsennyksen ja selkeyden jälkeen voimaantumisen ja vapautumisen kokemukseen. Paperilla sisäistä kaaosta on lupa muuttaa. On lupa kokeilla erilaisia keinoja muutokselle. Kun käsillään muuttaa sisäisyyttään paperilla, se alkaa myös sisällä muuttua.

Luova kuvallinen tunnetyöskentely on näkyväksi tuottamista, itsensä ilmaisemista sekä uuteen astumisen ja uusien toimintatapojen harjoittelua turvallisesti paperilla ennen niiden oikeaan elämään käytäntöön ottamista. Kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja usein avaa toisen tuhat lisää. Sellaisia tuhansia, joissa on toivoa ja valoa.

”Pimeyttä emme voi poistaa, mutta valoa voimme aina lisätä.” 


Kokeile kuvallista luovaa tunnetyöskentelyä!

  1. Ota eteesi tyhjä, mahdollisimman iso paperi. Voit käyttää värikyniä, väripastelleja tai mitä tahansa maaleja. Halutessasi voit laittaa taustalle kevyttä instrumenttaalimusiikkia soimaan.
  2. Sulje silmäsi ja keskity hetkeksi hengitykseesi. Tunne sen virtaus sisään ja ulos kehostasi. Tunne, miten rintakehäsi kohoaa ja laskee. Aisti, miten hengityksesi virtaa ja miltä se tuntuu kehossasi. Syvään virtaavalta? Kevyesti pyörteiseltä? Laajentuvalta usvalta?
  3. Anna tietoisuutesi mennä siihen osaan kehosi aistimuksia, mikä nyt tietoisuuttasi kutsuu. Tuntuuko jossain painon tunnetta? Puristusta? Pistelyä? Raskautta? Kapeutta? Vietä hetki tämän tuntemuksesi kanssa vain aistien, tekemättä aistimukselle mitään. Näetkö värejä tai muotoja tuossa aistimuksessasi?
  4. Avaa silmäsi ja anna käsiesi tunnustella paperia. Voit laittaa silmät kiinni ja antaa käsiesi vaeltaa hetken paperilla sen ääriviivoja tutkien, sen pinta-alaa ja pinnan tuntua maistellen. Näin maadoitat itsesi kuvatyöskentelyyn.
  5. Ala tuoda paperille kokemaasi aistimusta intuitiivisesti, tavoitteetta. Mistä väristä aloittaisit? Mistä kohtaa paperia? Millaista muotoa piirtäisit? Kulmikasta vai pyöreää? Abstraktia vai kuvaavaa? Voit antaa pensselin tai kynän vain kulkea paperilla silmät kiinni, irrottamatta kynää paperista.
  6. Maalaa/piirrä niin kauan, kuin haluat. Anna kuvan muuttua alkuperäisestä. On ok muuttaa mielipidettään, väriä ja suuntaa. On ok maalata tai piirtää aiemman päälle. On ok tehdä työstä kirjava tai kaikenpuhuvan musta. Kaikki, mitä paperilla teet on oikein. On vain sinun tapasi ja se on oikea juuri nyt. Suositeltavaa on maalata tai piirtää ainakin puolen tunnin ajan. Hyvä vinkki on laittaa puhelimeen ajastus, jolloin voit heittäytyä luomiseen ilman ajan katoamisen vaaraa, jos sinulla on vielä jotain aikataulutettua samalle päivälle.
  7. Katso kuvaasi ensin läheltä, sitten etäältä. Mitä näet? Mikä kiinnittää erityisesti huomiosi? Mistä työssäsi pidät, mistä et – miksi? Mitä värejä käytit? Mitä et? Miksi? Turhauttiko työskentelyssäsi jokin kohta – mikä? Miten pääsit turhautumisen yli? Jos katsot työtäsi eri kulmista, miten se muuttuu? Miltä kehossasi tuntuu katsoa kuvaa? Miten kuva tuntuu hengityksessäsi? Rintakehässäsi? Vatsassasi? Raajoissasi?
  8. Anna työstäsi nousta sanoja ja ominaisuuksia mieleesi. Kirjoita niitä ylös paperille. Anna niistä sitten muodostua jokin teksti tai loru. Mitä työsi haluaa sinulle kertoa? Miten otat sen vastaan?
  9. Jos haluat, voit vielä muuttaa kuvaa. Minkä kohdan siitä haluaisit muuttaa? Miten sen tekisit?
  10. Katso uutta syntynyttä kuvaa. Mitä se herättää sinussa nyt? Mitä se nyt sinulle kertoo? Miltä kehossasi tuntuu, kun katsot uutta kuvaa? Miten tämä uusi näkyisi elämässäsi? Millainen uudenlainen toiminta tämä paperille tekemäsi muutos sinun elämässäsi tai käsittelemässäsi asiassa olisi?

Harjoitus: ©Anne-Mari Jääskinen

Kirjoituksen lähteinä: Daniel Siegel, Mindsight. Muutoksen tiede. [2012] 2015. Mimmu Rankanen, Hanna Hentinen, Meri-Helga Mantere. Taideterapian perusteet. 2009.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja. Hän käyttää työssään niin kouluttajana kuin terapiaohjaajana luovan tunnetyöskentelyn menetelmiä, kuten kuvallista tai savityöskentelyä. Anne-Mari syventää parhaillaan taideterapian menetelmäosaamistaan ammatillisessa lisäkoulutuksessa.

”Olen kokenut vahvasti sekä omalla kohdallani, että asiakas- ja ryhmätyöskentelyissä, että keho ja kuva ovat sanoja huomattavasti aidompi ja syvempi ilmaisun väylä tunnekokemuksille. Etenkin kipeille ja jopa kielletyille tunteillemme.”

Luovaa tunnetyöskentelyä sisältyy myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutukseen, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.

Vanhempien syytä se on, että niiden kullannuput riehuu!

”Kaikki riippuu kotikasvatuksesta. Vanhempien syytä se on, jos eivät osaa laittaa rajoja. Sanoivat helpon teinin vanhemmat. Ja ne, joiden perheissä se ei ollut ajankohtaista lainkaan. Ongelmateinin vanhempi ei sanonut mitään. Piti painottaa vielä vähän kovempaa. Eikö se tajunnut, että oma vika?

Kyllä se tajusi. Joka kerta, kun sen teini lintsasi, se mietti, missä se epäonnistui niin pahasti. Kun se yritti puhua, ja teini vastasi keskisormella, se syytti siitä itseään. Kun poliisi soitti, se pohti, että onko se ollut liian lepsu vai liian ankara. Ja kun se valvoi kolmelta aamulla soittamassa yhä uudelleen numeroon, johon ei saada yhteyttä, se muisteli sitä, kun silloin yhtenä päiväkotiaamuna meni hermot.

Se ei vain halunnut jakaa sitä syyllisyyttään somessa. Eikä työpaikan kahvipöydässä. Eikä monelle muullekaan. Koska joka kerta, kun joku antoi vinkkejä rajoista ja rakkaudesta, neuvoi vähän ja tiesi hyvin, se tunsi olonsa vielä vähän kurjemmaksi ja jaksoi vielä vähän huonommin.

Ja samalla se myös ärsyyntyi. Koska se tiesi, ettei siltä rakkautta puuttunut. Että se rakasti teiniään niin, että sydäntä riipi. Ja että vaikkei se jaksanut joka päivä olla tyyni ja viisas, se teki joka päivä parhaansa.”

Kirjoitus eräästä vanhempainryhmästä, nyt jo aikuisten lasten äidiltä

(Julkaistu kirjoittajan luvalla)

Teinin maailma on äänekästä, spontaania, räjähtelevää, kokeilevaa, sulkeutunutta, haurasta ja epävarmaa. Se on kaikkea yhtäaikaa ja päällekkäin. Se on ulos- ja sisäänliikettä. Epäselvää ja hämmentävää. Ulospäin se on pakko kääntää uhmakkuudeksi ja häpeämättömyydeksi. Ettei kukaan näkisi. Että sisältä vapisee. Ettei uusi nahka ole vielä valmis niihin mittoihin, missä luulee, että pitäisi jo olla.

Että hyväksyttäisiin. Että kuuluisi joukkoon.

Vaikka siihen vähän kyseenalaiseenkin. Kunhan johonkin. Ja onhan se aika hienoa kuulua niihin cooleimpiin. Jotka ei ihan vähistä aikuisten nillityksistä kavahda.

Ja entäs ne vanhemmat? Isät ja äidit, jotka vilpittömästi ovat kasvattaneet lapsestaan hyväkäytöksistä, empaattista nuorta. Sitä samaa, joka vielä viime vuonna kertoi koulupäivistään ja kavereistaan. Ja joka nyt vain sulkeutuu omaan huoneeseensa ja harvoin edes vastaa puhelimeen.

Miten mahtaa vanhempien sisällä riipiä? Miten epätoivo kasvaa joka Wilma- ja Helmiviestistä suuremmaksi. Miten pelko pyörii vieressä iltaisin ja hiipii mieleen työpalaverissa. Että miten se pieni pärjää – voi kun se nyt tajuaisi!

Miten sen voisin kääriä pariksi vuodeksi suojaan jonnekin?

Omia nuoruuden kokeilujaan muistellessaan ketä tahansa vanhempaa alkaa huolettaa. Että niidenkin aika takuuvarmasti tulee. Oman nuoren kokeilujen. Energiajuomat, tupakka ja olut ovat vielä mietoa. Mutta miten valaa tahtoa jättää kaikki kokeiluksi? Siitä huolimatta, että kaverit vieressä yllyttää. Ne samat, joihin haluaa liittyä ja joiden joukkoon kuulua. Miten suojata yhä vain vahvemmiksi muuttuvilta nuuskalta ja huumeilta?

”Pidä hyvä yhteiskunta rajoista kiinni, äläkä madalla niitä!” rukoilee äiti silloin, kun aamuyössä odottaa teiniään kotiin. ”Ottakaa nyt poliisit koppi ja puhutelkaa näitä nuoria tästä, antakaa mahdollisuus oppia ja kääntää kelkka”, anelee isä, joka puhelimessa kuulee, ettei ”meillä ole mahdollisuutta tarttua kaikkiin rikkeisiin, kun ei tässä varsinaista rikosta ole tapahtunut.” ”Voi hyvä luoja, pitäisikö ensin tapahtua?”

Jokainen tekee joka hetki parhaansa niillä voimavaroilla ja taidoilla, joita sillä hetkellä on käytössä.

Jokainen nuoren vanhempi ansaitsisi halauksen, sellaisen tuntuvan. ”Tämä tosiaan on aikamoinen vaihe! Ei ihme että on avuton olo.” Ymmärrystä, myötätuntoa ja rinnalla seisomista he tarvitsisivat. Vai onko kukaan vielä saanut ratkaisua ja helpotusta toisten osoittamalla tuomitsemisella, arvostelulla tai nenän vartta pitkin katsomisella? Onko jotain hyvää ja kaunista alkanut sillä tapahtumaan?

Nuori painelee jokaisen vanhemman, opettajan ja ohjaajan tunnenappeja häikäilemättä ja vähän vahingossa. Omaa oloaan purkaen. Omaa hormonimyrskyään sietäen ja koettaen selviytyä sen nostattamasta myllerryksestä parhaansa mukaan.

Sisällä kiehuu, kuplii ja velloo hauras epävarmuus. Eikä kukaan ymmärrä!

Mutta nuori ei tiedä, että kyllä sitä ymmärtää. Että se vanhempi, joka tuntuu ärsyttävältä rageejalta ja nillittäjältä onkin sydän vereslihalla ollut koko ajan vieressä. Ajatellut taukoamatta. Toivonut suojelusta. Koska se rakastaa. Enemmän kuin mitään. Omaa pientään. Ja koittaa hengittää pelkoihinsa, huoliinsa ja suruihinsa. Kun siitä pienestä kasvaakin iso. Eikä kaikelta voi suojella. On annettava kulkea oma tiensä. Löydettävä oma voima hapuilujen, erehdysten, virhevalintojen ja naamalleen kaatumisten kautta. Elämästä oppien. Niin kuin me jokainen olemme oppineet.

Sillä senkin vanhempi tietää, ettei kannettu vesi siellä kaivossa pysy. Ei, vaikka sitä kantaisi saaveittain. Sillä sitäkin on tehty. Puhuttu ja taas puhuttu, ohjattu ja neuvottu. Vaikkei ne helpon teinin vanhemmat sitä tiedä. Osaavat vain sanoa, että siellä se taas oli riehunut. Se naapurin kullannuppu. Kun eivät ne osaa edes huolta pitää. Eivätkä asettaa niitä rajoja.

Jokaiselle äidille, kuin isällekin lopuksi nämä Robinin sanat. Kyllä sinä olet. Helmi äiti kuitenkin.

Lue blogistamme myös: Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyissä

Tunnemuisti – Miten tunnekokemukset tallentuvat ja miten ne vaikuttavat?

Puinen lattia narisee allasi hiippaillessasi yöllä vierasmökin vessaan. Tuttu lämmin tunne läpäisee kehosi – mummola. Mummon turva ja tuoksu tuntuvat elävinä olossasi. Ja entä se leivinuunin lämpö siitä ohikulkiessa! Tunnemuisti – se on toiminut sinussa jälleen.

Kuvat: IngImage

Tunnemuistista aktivoituu nyt-hetkeen niin miellyttäviä kuin epämiellyttäviäkin kokemuksia, joiden avulla alitajuisesti arvioimme nyt-hetkeä. Aina niillä ei kuitenkaan ole todenperäisyyttä tähän hetkeen, mutta aivomme ovat tässä suhteessa melko yksinkertainen elin. Niille on sama onko jokin asia todellisuudessa koettu vai mielessä kuviteltu uhka. Se on silti kokemus, johon voi nojata. On siis hyvä huomioida, millaisia kuvia mieleensä maalaa.

Aivomme skannaa jatkuvasti ympäristöämme suojellakseen henkeämme ja varmistaakseen hyvinvointimme.

Tämän se tekee arvioimalla mahdollisia uhkia tai meille suotuisia elementtejä, jotta se voi laittaa kehomme tarvittaessa salamannopeasti toimintavalmiuteen. Alkukantaista, mutta meissä edelleen automaatiolla toimivaa. Se, miten automaatio uhan ja turvan voimakkuuksia arvioi, tapahtuu pitkälti tuon opitun ja itseemme tallentuneen tunnemuistimme kautta. Siksi toisen turva voi olla toisen uhka.

Tunnemuisti muokkautuu meihin jokaisen kokemamme vahvan tunnekokemuksen kautta.

Aivot keräävät ensihetkistämme lähtien valtavaa kokemusten tietokantaa, johon ne vertaavat nyt-hetkessä tapahtuvaa tilannetta. Onko syytä valpastua ja puolustautua vai paeta nopeasti paikalta? Aktivoidaanko lepo- ja sulattelutoiminnostamme vastaava parasympaattinen hermosto, vai annetaanko aktivaatiosta vastaavalle sympaattiselle hermostolle impulssi toimintaan heräämiseen? Millaisia muistoja tähän nyt-hetkeen liittyen tunnetietokoneemme amygdala löytää hippokampuksesta, muistipankistamme?

Tunteiden salamannopea syttyminen ja niihin reagoiminen on tarkoituksellista. Jos käsittelisimme kaikki yhtäkkiset tilanteet kognitiivisen eli tiedollisen järjestelmämme kautta punniten eri toimintavaihtoehtojen hyötyjä ja haittoja, emme ehtisi toimia niin nopeasti, mitä tunteet saavat meissä aikaan. Hyvä ja huono puoli. Hyvä se on siksi, että hätätilanteessa ehdimme vetäistä käden kuumalta liedeltä jäämättä tarkemmin tunnustelemaan sen kuumuusastetta ja pohtimaan mahdollisen ihovaurion vakavuutta. Huono puoli siinä on se, että jos emme ole tietoisia tunteistamme, saatamme vaikkapa huutaa toisen päälle oloamme tai vetäytyä panssarilasin taakse tavoittelemattomiin aiheuttaen säätelemättömänä sillä itselle tai toiselle vain lisää kärsimystä.

Jokainen tunnekosketus tallentuu sinuun

Ihmisen hermosto alkaa kehittymään kohdussa jo kolmen viikon ikäisenä sikiönä. Äiti ja vauva ovat kohtuajan varsin symbioottinen pari. Niinpä myös äidin kokema stressi ja vahvat tunnekokemukset välittyvät stressihormoni kortisolin muodossa istukan kautta lapseen. Suomalainen FinnBrain -tutkimus on vuodesta 2010 lähtien tutkinut perimän ja ympäristön vaikutusta lapsen kehitykseen ja mm. tätä stressihormonin vaikutusta lapsen tapaan reagoida tunnepitoisissa tilanteissa.

Tutkimuksissa on vahvistunut, että jos lapsi on kohdussa kokenut äidin voimakasta stressiä, hän kahdeksan kuukauden iässä reagoi voimakkaammin myös esim. pelkoreaktiossa. Koska vauva on oppinut reagoimaan vahvasti , hän toimii tämän kokemuksensa mukaan uusissakin tilanteissa. Psykologian ja filosofian tohtori Saara Nolvi julkaisi joulukuussa tutkimukseen liittyvän väitöskirjan.

Tietty toimintatapa vahvistuu meissä joka kerta, kun toimimme tunteen kanssa tuolla tavalla. 

Jokainen kokemus vahvistaa hermostossamme hermosolujen välisiä synapseja. Tähän yksinkertaisimmillaan perustuu oppiminen. Opimme toistoista, jotka vahvistavat taitoratoja hermostossamme niin, että taito on helppo ottaa jatkossakin käyttöön. Poluista kasvaa moottoriteitä. Jos toistamme vaikkapa huutamista tunnehetkissä, tulemme siinä hyväksi. Jos toistamme ja harjoittelemme sen sijaan hengitystä ja myötätuntoisia ajatuksia kiihtymyksen hetkellä, tulemme vastaavasti siinä hyväksi. Yksinkertaista.

Millaista toimintatapaa sinä harjoitat ja vahvistat?

Millaisilla mielen kuvilla sinä muistipankkiasi täydennät? Millaisista paloista sinun aivosi todellisuutesi rakentavat?

Lohtuna muovautuva hermosto

Hermosto rakentuu ja muovaantuu ympäristön vaatimaan ja myös mahdollistamaan suuntaan. Siksi onneton kohtukokemus ei vielä määrittele ketään loppuiäksi hermoheikoksi, vaan kasvuympäristöllä ja myöhemmänkin iän kokemuksilla on hermostoamme muokkaava vaikutus. Jos ympäristö on uhkaava, on syytäkin olla valppaana, jos taas turvallinen, voi hermostokin levähtää ja siirtyä lepotilaan. Lohdullista on, että hermosto ja aivot ovat muokattavissa koko elinikämme ajan. Ja toisaalta synnynnäinen alttius olla valppaana voi olla hyväkin asia, kunhan myös palautumiselle on riittävää vastapainoa ja turvaa.

Sen enempää kokemamme kokemukset, kuin äidistä meihin valuneiden stressihormonienkaan määrä eivät siis määritä olemisemme ja reagoimisemme tapaa loppuelämäksemme. Voimme aina muuttua ja muokata hermostoamme, mutta siihen tarvitaan toistoa ja harjoittelua. Valmiutta kokeilla erilaista tapaa, astua epämukavuusalueelle ja toimia tunteistaan huolimatta jämäkästi.

Muuta keinoa ei ole kuin kokemus kokemukselta oppiminen ja poisoppiminen.

Netistä ostettava pikakurssi ei kasvata hermostoosi uusia yhteyksiä puolestasi, mutta se voi antaa vinkkejä, miten voit niitä kärsivällisesti itse kasvattaa ja harjoittaa.

Keho muistaa, vaikka mieli unohtaisi

Kehomme vastaanottaa kosketuksia, katseita, fyysisiä ja henkisiä lämpötiloja – kylmyyttä ja lämpöä jatkuvasti. Hyväksyntää tai vaatimuksia.

Kosketusaistin kautta rakentuu myös kehonkuvamme.

Olenko arvokas, pysähdytäänkö äärelleni, vai hoidetaanko riuhtoen pakolliset hoitotoimet?

Koska tunne on ennenkaikkea kehollinen kokemus, on jo vastasyntyneellä taito tuntea tunteita. Kehossamme tuntuvat tunneaistimukset, kuten pala kurkussa, tykytys rinnassa tai onttous käsissä, ovat tunteen synnyttämiä fysiologisia muutoksia sisällämme. Näille saamme sanat vasta myöhemmässä vuorovaikutuksessa, kun aikuiset meille tunteita hyvässä lykyssä peilaavat. Huonossa lykyssä emme tällaista peiliä saa, vaan sisällemme jää epämääräisiä oloja ilman jäsentyneitä sanoja niille. Jos vastakaikua ei saa ollenkaan ja lapsi jää tunteidensa kanssa yksin, hän alkaa siirtyä mieleensä, pois tuntemisesta, mikä yksin koettuna olisi liian kivualiasta.

Keho ei kuitenkaan tunteita unohda, vaan tunnemuisti nostaa sinne painettuja tunteita esiin nyt-hetken vuorovaikutustilanteissa. Monet työyhteisöjen ja parisuhteiden kärjistyneet kuohutilanteet sisältävät osapuoliltaan juuri näitä, ehkä vuosikymmentenkin tunnesaldoja. Kun ymmärrämme sukeltaa päällimmäisten tunteiden alle, saamme ehkä yhteyden jo kauan sitten alas painettuihin tunteisiin. Keho antaa näin aina uusia mahdollisuuksia käsitellä alas painetut tunteet kuormittamasta kehoamme. Tarkoitus on, että energiamme voisi vapautua tunteiden pidättelemisestä elämisen iloon ja vapauteen.

Oikea ja vasen aivopuolisko – taistelua vai yhteistyötä?

Kliinisen psykiatrian professorin, uraauurtavan aivotutkija Daniel J. Siegelin mukaan varhaisina kehitysvuosinamme oikea aivopuoliskomme hallitsee sekä kasvuamme että toimintaamme. Silloin kehittyvät myös kiintymyssuhdemallit ensimmäisistä lähi-ihmissuhteistamme. Oikea aivopuoliskomme käyttää kielikuvia ja kuvia, haluaa kokea enemmän kuin tietää ja ennenkaikkea aistii koko kehoamme, toisinsanoen hyödyntää sen kokemuksia. Vasen aivopuoliskomme sen sijaan myöhemmin kehittyvänä tuo mukaan sanat, luokittelevan ajattelun ja tietämisen.

”Vetäytymällä vasemman aivopuoliskon hallintaan, viemme tietoisuutemme turvalliseen paikkaan. Se on tyypillinen sopeutumismenetelmä, joka auttaa pärjäämään vaikeissa olosuhteissa”, sanoo Siegel. Tämä mieleen tietoisuuden vieminen toimii kuitenkin hyvinvointimme ja ihmissuhteiden kannalta kehnosti. Päästäksemme tuntemisen tasolle, meidän tulisi saada oikea aivopuoliskomme aktiiviseksi. Siegel itse käyttää vastaanotollaan tähän kehon aktiivista havainnoimista asiakkaidensa kanssa. Psykofyysisesti ihminen nähdään kokonaisuutena, johon mielen lisäksi vaikuttaa myös fyysinen kehomme ja sen kokemukset.

Kun alamme rakentaa yhteyttä aistivaan kehoomme, alamme vahvistaa myös tunnekehoyhteyttä.

Näin saamme vasemman ja oikean aivopuoliskon jälleen tasapainoon, toimimaan yhteistyössä sen sijaan, että käyttäisimme vain toista. Tunnetilanteissa tarvitsemme ennenkaikkea oikean aivopuoliskon myötätuntoa, mutta myös vasemman aivopuoliskon jämäkkyyttä ja päättäväisyyttä toimia tunteestamme huolimatta. Yhteistyö ja tasapaino takaavat kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin.

Tunnemuistia voit itse päivittää

Voimme itse vaikuttaa tunnemuistimme päivittämiseen myönteisen ajattelun, myötätuntoisen suhtautumisen ja omien voimaannuttavien mielikuvien avulla. Voimme kuljettaa itseämme meitä vahvistaviin kokemuksiin, hankkia elämäämme iloa ja nautintoa ainaisen raatamisen sijaan. Voimme ravistella juurtuneita uskomuksiamme ja tallattuja polkuja aivoissamme. Voimme alkaa ottaa askelia myös sinne umpimetsään. Tilanne tilanteelta. Kasvattaa uusia synapseja hermosolujemme väleihin. Sallia itsellemme vaatimisen sijaan.

Olemalla itse itsesi paras ystävä, teet jo paljon. Silloin hakeudut ihmissuhteisiin, joista saat jälleen uusia korjaavia kokemuksia päivittämään tunnemuistiasi. Päivittynyt tunnemuisti kokee enemmän turvaa ja levollisuutta ja vaikuttaa siten turvaa välittävänä myös uusiin nyt-hetkiin.

Lähteinä käytetty:
Daniel J. Siegel, 2015: Mindsight. Muutoksen tiede.
Turun Yliopiston FinnBrain-tutkimuksen julkaisut.

 

 

Kysely kertoo: Näin tunnetaitojen opettelu vaikuttaa aikuiseen ja lapseen

Tunnetaitojen opiskelu todella vaikuttaa – niin aikuiseen kuin lapseenkin. Työ tuntuu merkityksellisemmältä, empatia toisia kohtaan ryhmässä kasvaa ja tunteista puhuminen lapsilla helpottuu. Muutokset ohjaajissa ja lapsissa huomasivat ohjaajien itsensä lisäksi sekä kollegat että kotiväki.

Teksti: Inkeri Halonen
Kuvituskuvat: Laura Vanhapelto

97% vastanneista koki ymmärtävänsä lasta tunnetaitojen opettelun myötä paremmin.

Miten tunnetaitojen tietoinen opettelu vaikuttaa lapsiin? Entä miten se vaikuttaa aikuisiin itseensä – kaikkiin niihin opettajiin, lastentarhaopettajiin, lastenhoitajiin, toimintaterapeutteihin ja muihin lasten kanssa työskenteleviin noin sataan ammattilaiseen, jotka ovat Suomessa valmistuneet lasten tunnetaito-ohjaajiksi? Tätä selvitettiin lyhyellä verkkokyselyllä viime vuoden lopussa. Kyselyyn vastasi 35 lasten tunnetaito-ohjaajaa, jotka olivat ohjanneet tunnetaitoja yhteensä lähes 700 lapsen kanssa.

”Kuulen toistuvasti ammattilaisilta siitä, miten ryhmän ilmapiiri parantuu ja avoimuus kasvaa tunnetaitojen opettelun sekä aikuisen myötätuntoisen suhtautumisen myötä. Tämä kysely vahvistaa asiaa entisestään”, sanoo ammattilaisille tarkoitetun koulutuksen kehittänyt ja itsekin lasten tunnetaitoryhmiä ohjannut Anne-Mari Jääskinen.

94% vastanneista kokee työnsä tunnetaitojen opettamisen myötä merkityksellisemmäksi. Tunnetaitoryhmissä moni ohjaaja kokee pääsevänsä lasten kanssa olennaisimman äärelle ja konkreettisesti tukemaan lapsia elämäntaidoissa.

”Tunteiden äärelle pysähtymisissä lapsenkin on luontevaa jakaa itsestään asioita, jotka muuten jättäisi sisälleen. Kaikki tämä vaikuttaa myönteisesti aikuisen ja lapsen väliseen yhteyteen, ja sen kautta koko ryhmän ilmapiiriin”, Jääskinen jatkaa.

Vaikutus lapsiin: Itsetunto ja -ilmaisu vahvistuivat, sosiaaliset taidot kasvoivat, ryhmässä oli kivaa

Suurimmat muutokset lapsissa tapahtuivatkin ohjaajien mielestä siinä, miten lapset rohkaistuivat ilmaisemaan itseään sekä puhumaan tunteistaan. Myös lasten itsetunto näytti vahvistuvan.

Valtaosa vastaajista sanoi lasten ilmaisevan itseään rohkeammin tunnetaitojen opettelun myötä.
77% vastanneista ohjaajista arvioi lasten itsetunnon vahvistuneen tunnetaitotyöskentelyn tuloksena paljon tai erittäin paljon.

Tunnetaitojen opettelemisella oli myös selvä vaikutus ryhmään ja lasten sosiaalisiin taitoihin. Ohjaajat kokivat, että tunnetaitojen oppiminen lisäsi ryhmässä myönteistä ja empaattista ilmapiiriä.

Tunnetaitojen opettelemisella oli näkyvä vaikutus myös siihen, miten hyvin lapset viihtyivät ryhmässä, miten he ratkaisivat ristiriitoja, ilmaisivat omia rajojaan ja toisaalta kuuntelivat toisia ja ottivat heidän tunteitaan huomioon.

”Useat tutkimukset vahvistavat, että läheiset ihmissuhteet ovat yksi suojaavimmista ja onnellisuutta ennustavimmista tekijöistä ihmiselämässä. Hyvät tunnetaidot ovatkin avain myös lämpimiin ihmissuhteisiin”, kuvailee Jääskinen.

Reilusti yli puolet arvioi, että sosiaaliset taidot lisääntyivät paljon tai erittäin paljon.

Levollisuutta myös ryhmän sisälle

Vastausvaihtoehtoina kaikissa arvioissa oli myös Ei yhtään, jonkin verran ja vaihtelee eli joskus paljon, joskus ei ollenkaan.

Näiden vastausten määrä kasvoi, kun arvioitiin tunnetaitoryhmän vaikutuksia ryhmän työrauhaan ja lasten malttiin. Silti juuri kukaan ei vastannut, että tunnetaitojen opiskelu ei olisi vaikuttanut näihin asioihin lainkaan.

Tunnetaitojen opiskelu kasvatti siis myös ryhmän levollisuutta, lisäsi kärsivällisyyttä ja malttia sekä välillä myös oppimisrauhaa.

68% vastaajista koki, että empaattinen ilmapiiri ryhmässä kasvoi paljon tai erittäin paljon. 

Vaikutus ohjaajiin: Ymmärrys lisääntyi, taidot ja rohkeus kohtaamiseen kasvoivat, työ tuntui merkityksellisemmältä

Lasten tunnetaito-ohjaajien saama koulutus on vahvasti kokemuksellista, ja tähän on syynsä.

Se, miten aikuinen voi itsensä ja omien tunteidensa kanssa, vaikuttaa vahvasti hänen kykyynsä kohdata lapsi ja auttaa lasta tunnekuohuissa ja tunnetaitojen kehittymisessä.

Tämän allekirjoittavat kaikki kyselyyn vastanneet.

Omien tunnetaitojen kartuttaminen onkin vaikuttanut vastaajien mukaan merkittävästi, miten he kohtaavat lapsen.

Omien tunnetaitojen vahvistaminen on vaikuttanut erittäin paljon myös siihen, miten ohjaajat kohtaavat itsensä. Yli 90 prosenttia vastaajista kertoo yhteyden itseensä syventyneen tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa.

Suurin muutos on ohjaajien mukaan tapahtunut siinä, että he ymmärtävät lapsen käyttäytymistä nyt paremmin ja pystyvät myös tukemaan lapsia paremmin.

Koulutus onkin tuonut kasvatustyön ammattilaisille selvästi lisää varmuutta kohdata lapsia ja heidän tunteitaan ja syventänyt yhteyttä lapsiin.

”Iästä riippumatta ihmisen syvin tarve on tulla kuulluksi ja ymmärretyksi omassa kokemusmaailmassaan, etenkin omien tunteidensa kanssa. Kun tulee kuulluksi, olo rauhoittuu jo sillä”, Jääskinen kuvaa. ”Pienetkin myötätuntoiset kohtaamisen hetket päivän aikana vaikuttavat suuresti – niin lapseen kuin aikuiseen ja sitä kautta koko perheen tai ryhmän ilmapiiriin.”

Viesti kollegoille: Kaikki alkaa omien tunnetaitojen kasvattamisesta

Ohjaajien viesti muille lasten kanssa työskenteleville kollegoilleen on selvä: Lasta voi ohjata vain niissä taidoissa, jotka osaa itse. Siksi omien tunnetaitojen kasvattaminen on tärkeää, ja myös palkitsevaa.

Tunnetaitojen harjoittelemisen vaikutukset myös leviävät. Moni ohjaaja kertoi, että tunnetaitotyöskentely on saanut niin kollegat kuin vanhemmatkin havahtumaan tunteisiin ja tunnetaitoihin.

”Mielestäni jokaisen kasvattajan pitäisi käydä opiskelemassa tunnetaitoja. Se ei ole aina niin yksinkertaista kuin luullaan. Tunnetaitojen harjoittelu lapsen kanssa vaatii luotettavan, myötäelävän ja läsnäolevan aikuisen. Rauhallinen, turvallinen ja lasta arvostava ilmapiiri on tärkeää.”

”Nämä asiat ovat lasten kanssa korvaamattoman tärkeää oppia. Kaikki muu onnistuu paremmin, oppiminen ja toisten kohtaaminen, kun näitä taitoja on saanut oppia elämän perustukseksi.”

”Tunnetaidot seuraavat voimavarana läpi elämän – itsetuntemuksesta ihmissuhteisiin, oppimisesta terveyteen ja elämään vaikuttaviin monenlaisiin valintoihin”, Jääskinen sanoo. ”Tunnetaitoihin panostaminen niin kodeissa, päiväkodeissa kuin kouluissakin on siksi myös syrjäytymisen ennaltaehkäisyä.”

Tunne&Taida kokosi vastaukset sähköpostilla lähetettynä verkkokyselynä marraskuun aikana. Lämmin kiitos kaikille kyselyyn vastanneille ammattilaisille!

Lue myös, kuinka tunnetaidot kiinnostivat opettajia tungokseen asti Educassa!


Miten tunnetaitoja opetetaan lapsille?

Lasten Tunnetaito-ohjaajat tutustuttavat lapsia tunnetaitoihin kullekin ikäryhmälle ja erilaisille tarpeille räätälöitävien toiminnallisten ja kokemuksellisten harjoitusten avulla.

Ryhmissä opetellaan muun muassa tunnistamaan, miltä eri tunteet kehossa tuntuvat, miten itseään voi hengityksen avulla auttaa tunnekuohussa ja miten tunteita voi tutkia, purkaa ja ilmaista turvallisin keinoin kehon kautta esimerkiksi tanssimalla tai maalaamalla.

Tunnetaidot linkitetään lapsen omaan kokemusmaailmaan, ja niistä harjoitusten teemat myös usein nousevat.

Samalla harjoitellaan omien ja toisten rajojen kunnioittamista ja havaitaan, millainen vaikutus erilaisilla ajatuksilla ja teoilla on omaan ja toisten oloon.

Myös sadut, satuhieronta ja myönteinen kosketus ovat tärkeitä turvallisen oppimisympäristön luomisessa, tunnesanaston kasvattamisessa ja hyväksynnän välittämisessä lapselle.

Kaiken pohjana on turvallinen, kohtaava vuorovaikutus, joka mahdollistaa uusien taitojen opettelun.

Ryhmätapaamisia on usein 8-15, ja yksi tapaaminen kestää puolesta tunnista puoleentoista tuntiin lasten iästä riippuen.

Katso ohjaajia omalta alueeltasi täältä.


Artikkelin kirjoittaja (VTM) Inkeri Halonen on valmistunut Lasten Tunnetaito-ohjaajaksi 2017 ja koulutetuksi hierojaksi 2006. Inkeri on toiminut yli kymmenen vuotta toimittajana ja toimituspäällikkönä lääketieteen ja farmasian alalla. Hän kouluttautuu parhaillaan Toimiva Perhe -ohjaajaksi ja yhdeksi Tunne&Taida:n tulevista kouluttajista.


Sinustako lasten tunnetaito-ohjaaja? Seuraavat Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutukset käynnistyvät keväällä 2018!

Kysy lisätietoja: koulutus (at) tunnejataida.fi

Lue kokemuksia koulutukseen osallistuneilta täältä.

Riidoissa ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan varmistaa, että yhteys rakentuu ja turva palaa

Kukaan ei ohjelmoi itseensä toimintamalleja, vaan hänet ohjelmoidaan ulkoapäin, sanoo dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemi painokkaasti luennollaan Järvenpäässä.

Aikuiset lapsen ympärillä ohjelmoivat hänet vuorovaikutuksen laadulla – sillä, miten lapsen olemiseen ja toimintaan vastataan.

– Ihminen on ulkoaohjelmoituva olento, jonka lapsuus kestää kaikista elävistä olennoista pisimpään, oikeastaan järjettömän pitkään.

Sillä on tarkoituksensa – ohjelmointiaika ja sen myötä mahdollisuudet ovat laajat. Mutta koska ihmisyyteen ominaisena kuuluu sekä-että –asetelma, tähänkin liittyy riskinsä. Ihmisaivot ovat nimittäin kehitysvaiheessaan myös hyvin haavoittuvaisia vuorovaikutuksessa tapahtuville tilanteille ja kuormittaville stressitekijöille etenkin, jos aikuisen tyynnyttävää kanssasäätelyä ei ole saatavilla.

Sajaniemen mukaan aivojen kannalta murrosikä on tärkein kehityksen aika, jopa sikiö- ja varhaislapsuutta tärkeämpi. Silloin tapahtuu uudelleen järjestäytymistä sekä hermosolujen karsiutumista lapsuuttakin kiivaammin ja hermosolujen välille kehittyy myeliinia, mikä nopeuttaa tiedonsiirtoa aivoissa.

Ihmisen mieli, aivot ja vuorovaikutus ovat toisiaan alati ruokkiva kokonaisuus, mihin Sajaniemi lukee myös aivojen kanssa samankaltaisia tunnistimia omaavan suoliston. Näistä tekijöistä vuorovaikutus on ainoa tapa oppia stressin ja tunteiden säätelyä, mihin vaikuttavat ensisijaisesti kolme alkutekijää:

  1. Geneettinen perimä, josta puolet kromosomeista saamme äidiltä ja puolet isältä. Sitä, miten geenejä luetaan ja miksi juuri tietyt geenit aktivoituvat on oma tieteenlajinsa. Sajaniemi vertaa sitä noidan reseptikirjaan, missä on sekä hyviä että pahoja, jopa myrkyllisiä reseptejä, joista käytettävät reseptit valitaan.
  2. Raskausaika. Päihteiden ja tupakan lisäksi sikiölle on yhtä vaarallista, jos äiti kokee pitkäaikaista ja voimakasta stressiä. Tällöin äidin aivot uivat kortisolissa, jolloin istukan suojarakenne pettää. Stressihormonia siirtyy silloin istukan kautta sikiöön, mikä vaikuttaa lapsen ohjelmoitumiseen. Lapsi voi tällöin syntyä ”näkien kauhua kaikkialla” –ohjelmoinnilla, toisin sanoen herkästi reaktiivisena.
  3. Kaikki muut ympäristötekijät, mitä lapsi vuorovaikutuksessa kohtaa niin lähiaikuisten kuin ikätovereidensa kanssa – päiväkodissa, koulussa, vapaalla ja etenkin kotona.

Aivomme skannaavat jatkuvasti ympäristöämme uhan varalta

Aivojen tärkein tehtävä on vastaanottaa informaatiota ja ohjata toimintaa sen perusteella, mitä se informaatiosta tulkitsee. Tutkan lailla toimiva neuroseptiivinen järjestelmämme skannaa ympäristöstä ja etenkin toisten ihmisten kasvoilta – silmien ja suun seudun ilmeistä – jatkuvasti uhan tai turvan merkkejä. Esimerkiksi ryhmätilanteissa lapsi peilaa automaattisesti muita ryhmän lapsia ja aikuisia – stressi ja tunteet tarttuvat.

Tunteet ovat ennen kaikkea kehossa aistien kautta syttyviä fysiologisia muutoksia, olemisen tiloja, jotka vasta käsitteellistämisen myötä ja sanojen kautta jäsentyvät mielessämme tunteiksi, havainnoi Sajaniemi. Tunteet siis syntyvät kehossa. Kuitenkin ainoastaan emotionaalisesti merkattu aistimus saa meissä aikaan toimintaa.

Jos järjestelmämme bongaa ympäristöstä uhan merkin, mikä on jokaisen subjektiivinen kokemus, sympaattinen hermostomme aktivoituu ja tuottaa käyttövoimaksemme adrenaliinia. Tällöin myös hypotalamus, joka osaltaan vastaa etuotsalohkon ja siten tunteiden säätelystä, aktivoituu ja lisämunuaisen kuorikerros alkaa erittää stressihormoni kortisolia. Hippokampus, muisti- ja oppimisen pankkimme, on erittäin herkkä kortisolille.

– Jos aivot uivat kortisolissa pitkiä ja toistuvia yhtäjaksoisia aikoja, hippokampuksessa alkaa tuhoutua soluja. Oppiminen vaikeutuu eikä muistista saa palautettua asioita niin kuin ennen. Tämän tietää jokainen stressaantumista kokenut aikuinenkin, sanoo Sajaniemi.

Tilanne kuitenkin korjaantuu, jos rauhoittumisen tilaan taas päästään. Se taas edellyttää, että turvan merkkejä on enemmän kuin vaaran merkkejä. Aikuinen toimii lapselle tällaisena turvan merkkien välittäjänä. Katseen ja kosketuksen, oman rauhallisen olemuksen kautta ja lopuksi, kun lapsi on palautunut takaisin yhteyteen itsensä ja aikuisen kanssa, tilannetta ja lapsen tunnetta kannattaa myös sanoittaa.

Uudelleenohjelmointi tapahtuu korjaavien kokemusten kautta

Kun Sajaniemen luettelemia stressitekijöitä ja niiden vaikutuksia kuuntelee, voi aikuiselle tulla lohdutonkin olo – niin vanhempana kuin ammattilaisena. Onko mitään tehtävissä, jos elämän alku on ollut heikko ja turvaton, eikä lapsi ole saanut riittävästi turvallista kanssasäätelyn mallia? Jos lapsi on siis kovin reaktiivinen, jähmettyy tai hyökkää herkästi, voiko sitä vielä muuttaa?

– Ihminen voidaan aina ohjelmoida uudelleen, lohduttaa Sajaniemi. Aivot on plastinen elin, mikä muovautuu koko elinikämme ajan.

Kun lapsi tai nuori saa korjaavia kokemuksia, toisin sanoen turvaa ja myönteistä ohjaamista rangaistuksien ja tuomitsemisen sijaan, ja kun näitä pitkäjänteisesti lapselle toistetaan, alkavat aivot ohjelmoitua uudelleen.

– Joskus pitkäjänteisyys tarkoittaa kuukausia, joskus useampaa vuottakin, mutta aikuisen on luotettava siihen, että ihminen – niin lapsi kuin nuorikin – on lähtökohtaisesti auttavainen, antelias ja toisille hyvää tahtova. Tämän ihmisen perusominaisuuden on mahdollista tulla esille, kun lapsi saa siihen myönteistä ohjausta.

Jos lapsi toimii taistele-pakene-jähmety –tilastaan käsin, ei hän siinä tilassa jäähypenkille ohjattaessa tai pois joukosta siirrettäessä opi säätelyn taitoja, vaan kokemaan lisää uhkaa ja pelkäämään rangaistuksia.

– Lapsen aivot hälyttävät silloin vieläkin lujemmin ”vaara, vaara, vaara!” ja silloin käyttäytymishäiriön riski kasvaa, jatkaa Sajaniemi. Torjutuksi tuleminen ja yksin jääminen on suurin stressi- ja hälytystila lapselle. Sosiaalisia taitoja ei myöskään opita kuin sosiaalisissa yhteyksissä, ryhmissä.

– Riidoissakaan ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan miten tilanne jatkuu. Miten sosiaalinen yhteys rakennetaan uudelleen ja turva palautetaan. Tämä on aikuisen tehtävä. Ryhmästä on luotava turvallinen ja joukkoon kuulumisen tarve jokaisella tyydytettävä.

– Myös hankalaa lasta voidaan yhteisesti tukea koko ryhmän tasolla: ”Miten me muut voisimme auttaa, kun tämä lapsi ei vielä osaa…?”, kuvailee Sajaniemi. Jos lapsi ei ole oppinut vielä tapaa olla toisten kanssa, sitä voidaan opetella. Aletaankin tarjoamaan sitä, mitä vaille hankala lapsi on, eikä sulkemaan pois joukosta.

Houkuttele lapsi takaisin yhteyteen

Vuorovaikutuksessa ihmisten taajuudet virittyvät toisiinsa nähden muun muassa peilineuronien avulla. Tämän takia aikuisen tapa toimia lapsen tunnetiloissa on merkittävä. Aikuisella on kyky painaa jarrua oman tunteensa kanssa, mutta lapsella sitä kykyä ei vielä ole.

– Tiloissa oleva aikuinen ei saa lasta takaisin yhteyteen, vaan hän vahvistaa lapsen taistele-pakene-hätätilaa. Lapsi tulee houkutella takaisin yhteyteen, verkostoon.

Sajaniemi ottaa puheessaan vielä esiin yhden merkittävän tekijän nykyajassamme – nopean mielihyvän maailman. Pelit, videot ja viihdykkeet on rakennettu antamaan nopeaa palkitsevuutta. Varsinkin nuoret ovat monimutkaisen aivoprosessin johdosta jo biologisesti uuteen suuntautuvia ja hakevat mielihyvää uusista asioista. Jos mielihyvää saadaan liian helposti ja jatkuvasti, se vahvistaa dopamiinijanoa. Toisin sanoen, jos dopamiiniannoksia saa vailla sinnikkyyden ja mukavuusalueen venyttämistä, on riski tulla riippuvaiseksi ja janota aina vain lisää.

Summa summarum, läsnä oleva kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus, kanssasäätely, yhteyteen palauttaminen turvan merkkien välittämisellä, lapsen tylsyydenkin sietäminen ja sinnikkyyteen kannustaminen ovat stressin ja tunteiden säätelyn kehittymisessä avaintekijöitä.

Juttu on kirjoitettu Tunne&Taidan järjestämän, dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemen luennon pohjalta.

Kuvat: Pixabay


Nina Sajaniemi on dosentti ja neuropsykologi, ja työskentelee Helsingin Yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Sajaniemi on ollut myös mukana kirjoittamassa kirjaa Stressin säätely. Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin (2015) PS-Kustannus.

Varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä löytyy Nina Sajaniemen ADHD-liitolle tekemä kalvoesitys täältä.