Asenteena ihme

Sana-lehti

Toimittaja: Saila Keskiaho

Keho on tunteiden koti, tunnetaito-kouluttaja Anne-Mari Jääskinen muistuttaa. Siinä kodissa kasvavat myös lasten ja nuorten tunteet.

Kolmevuotias ehtii jo viidessä minuutissa paljon. Hän ehtii paiskoa tavaroita, huutaa typerälle vanhemmalle, nyyhkyttää sylissä, puhjeta hymyyn ja nauraa selkä kaarella. Kolmevuotiaan hetkiseen mahtuu helposti koko tunteiden kirjo. Hänellä ei vielä ole sanoja kaikelle eikä kykyä jäsentää tunteita. Mutta tunteita, niitä hänellä piisaa.

Anne-Mari Jääskisen työtä on työskennellä tunteiden parissa. Hän on tunne- ja vuorovaikutuskouluttaja, joka opettaa tunnetaitoja yksilöille ja ryhmille. Mitä ihmeen tunnetaitoja?

– Tunnetaidoissa on kyse siitä, miten toimin sen kanssa, mitä koen sisälläni ja ympärilläni tapahtuvan, Jääskinen tiivistää.

Tunne ei ole vain järjen asia

Käyttäytyminen on eri asia kuin tunne: sisällä saattaa kiehua, mutta se ei välttämättä näy mitenkään päälle. Miksi tunnetaitojen opettelu sitten on tärkeää?

– Tunnetaitojen avulla päästään palaamaan sinne, missä koetaan. Silloin ei tarvita haitallisia tunteen purkamisen keinoja. Jos en tiedosta tunteitani, en tiedä, mitä tunteet viestivät, Anne-Mari Jääskinen sanoo.

Mutta tiedostamisessa piilee pieni sudenkuoppa.

– Tunteminen ei ole vain mielen tai järkeilyn asia. Tunteet tuntuvat kehossa, Jääskinen toteaa.

Hän puhuukin mielellään tunne-kehoyhteydestä. Viha ja riemastus eivät tapahdu vain aivoissa, vaan tuntuvat mahanpohjassa ja hartioissa.

Yksi tunnetaitoharjoitusten tehtävä onkin miettiä, miltä jokin tunne tuntuu kehossa. Aikuinen voi kysyä lapselta, missä suuttumus tai ilo tuntuvat.

– Mielessä pyöriminen vie pois tuntemisesta. Ihminen on saattanut käydä vuosikausia puhumassa ongelmastaan mutta vasta tunne-kehoyhteyttä vahvistaessaan hoksaa: nyt tiedän, miltä se tuntuu!

Lapsi on alkutaipaleella

Voimakkaassa tunnetilassa oleva lapsi tai aikuinen tarvitsee lähelleen turvallisen aikuisen.

– Tunne on liian voimakas lapsen käydä yksin läpi. Ei niiden tarvitse olla mitään isoja traumaattisia juttuja, vaan ihan arkisia asioita. Lapsi on vaikka hyvin pettynyt, kun ei saakaan jotain, ja aikuinen vastaa, että sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä kaikkea on, Afrikan lapsilla ei ole mitään, Jääskinen kuvailee.

– Siinä kielletään lapsen tunne. Lapsi alkaa uskoa aikuista ja toteaa, että tämä, mitä koen, ei saa olla totta.

Yksin jättämisen tai kieltämisen sijaan aikuinen voi olla fyysisesti lapsen lähellä ja pyrkiä sanoittamaan, mistä on kysymys: sinua harmittaa, koska asiat menivätkin toisella tavalla.

Vasta alakouluikäinen alkaa oppia tunteiden säätelemistä. Siihen asti aikuisen tehtävä on olla vierellä ja etsiä yhteisiä sanoja suurille tunteille.

– Asenteena voisi olla ihme, Jääskinen vinkkaa.

Anne-Mari Jääskinen

– Lapsen kanssa voi asettua ihmettelemään tunteita. Aikuisen ei tarvitse olla se osaaja, vaan yhdessä lapsen kanssa voi kysyä: mitä ihmettä meissä tapahtuu?

Aikuisella on silti aikuisen vastuu. Lapsen tunteiden sanoittaminen ei tarkoita, että aina pitäisi toimia lapsen tahdon mukaan. Tärkeintä on, että tunne tulee ilmaistuksi ja huomatuksi. Silloin siitä pääsee myös yli.

Tunteita säätelevä aivojen etuotsalohko kehittyy 25-30 -vuotiaaksi asti.

– Lapsi on vasta alkutaipaleella, Jääskinen painottaa.

Väärin ymmärretty viha

Tahtoikäisen ja teinin vakiovastaus on ei. Ovet paukkuvat ja desibelit nousevat kodissa kuin kodissa. Siitäkin voi Anne-Mari Jääskisen mielestä löytää hyvää.

– Viha on kaikkein väärin ymmärretyin tunteistamme.Vihassa on elämänvoima. Mitä vahvemmin voin sanoa johonkin ei, sitä vahvemmin voin myös sanoa kyllä.

Viha ei ole sama asia kuin lyöminen tai huutaminen. Viha on tunne, mutta sen purkamiseen on monia rakentavia tapoja. Jääskisen mielestä yksi tapa on puhuminen.

– Lapsi saattaa esimerkiksi vastustamisen kautta ottaa tilaa hahmottaakseen, mitä tulee tapahtumaan. Silloin aikuinen voi kuulla lasta ja kertoa, mitä tehdään seuraavaksi.

Toisin kuin arjen taisteluissa tuntuu, lapsen karjuma ei ei välttämättä tarkoita vanhemman torjumista.

– Ei on kutsu syvempään dialogiin. Silloin vanhempi voi miettiä, mille tarpeelleen lapsi sanoo kyllä. Onko se turvan tarve, tarve saada aikaa tai tietoa siitä, mitä tapahtuu?

Arka lapsi kaipaa turvaa

Kaverisynttärit edessä, mutta lapsi ei uskalla lähteä. Mitä tehdä: pitäisikö vain komentaa lapsi juhlimaan reippaasti ja nielemään epävarmuutensa?

– Arkaa lasta ei saa reippaaksi käskemällä, Anne-Mari Jääskinen sanoo painokkaasti.

– Arka, hitaasti syttyvä lapsi voi olla sosiaalisesti todella taitava. Hän kokee turvattomuutta, ja turvattomuus kaipaa turvaa. Mitä enemmän lapsi saa turvaa, sitä enemmän hän saa kuoriutua.

Kaverisynttäreilläkin vanhempi voi olla aluksi mukana. Jos isot ryhmät jännittävät, ryhmän kokoa voi pikku hiljaa kasvattaa.

Jääskinen toivoo, että aran lapsen kohdalla reippaaksi muuttuminen ei olisi ensisijainen tavoite.

– Pakottamalla saa lapsen, joka oppii nielemään pelkonsa. Hän käyttäytyy ehkä ulkoisesti niin kuin aikuinen toivoo, mutta sisällä on täysi hätätila.

Vaikeiden tunteiden ja tilanteiden äärellä on kiusaus korostaa positiivisia puolia: asiat ovat kuitenkin monella lailla hyvin. Jääskisen mielestä siinäkin on riskinsä, että lapsi oppii nielemään todelliset tunteensa.

– Myönteinen ajattelu ei saa mennä negatiivisten tunteiden kohtaamisen edelle.

Inhimillisyys esiin

Tunnetaidoissa vanhempien esimerkki on ykkönen. Aina ei tarvitse miettiä otsa rypyssä, toiminko oikein. Joskus raadollinen arki ja sen tunnustaminen onkin parasta tunnetaitotyötä.

– Sen sijaan, että yrittäisimme olla hienoja kasvattajia, voisimme näyttää lapsille elämän inhimillisyyden, Anne-Mari Jääskinen pohtii.

Vanhemmissa elää sama tunteiden kirjo kuin lapsellakin – niin iso kuin pienikin ihminen tuntee iloa, surua, raivoa ja pettymystä. Niiden näkyväksi tekeminen ja rakentava purkaminen antaa lapselle mallin, mitä kaikkia tunteita on ja miten niitä ilmaistaan.

– Vanhemmuus on aina matka omaan lapsuuteen. Se nostaa esiin omia haavoja. Toisaalta lapsi on lahja, joka kutsuu katsomaan, miksi reagoin näin.

Jääskisen mielestä aikuisten olisi hyvä vahvistaa omaa ymmärrystään erilaisista tunteista ja kykyä hyväksyä ne.

– Kun on turvassa itsensä kanssa, voi olla turvallinen aikuinen myös lapselle, Jääskinen kiteyttää.

Tunteiden tunnistamisen taidossa on lopulta kyse vapaudesta niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla.

– Kun saan kokea, että olen hyväksytty kaikkine tunteineni, minulla on vapaus lähteä elämään omannäköistä elämää.


AJATELTAVAA

  • Sanoita lapsen tunteita, jotta hän oppii hahmottamaan niitä.
  • Lapsi on lahja, joka kutsuu katsomaan, miksi reagoin näin.
  • Kuuntele lasta, ihmetelkää yhdessä. Vanhemman ei aina tarvitse tietää kaikkea.