Onko tunnetaito-ohjaaja tai -kouluttaja aina omat tunteensa säätelevä ja rauhallinen? Onko terapeutti omissa ihmissuhteissaan aina kuunteleva ja itseään rakentavasti ilmaiseva? Onko rentoutusohjaajan elämä aina rentoa vailla stressiä?

Ei. Ammattilainenkin on ihminen. Hengittävää elämää elävä. Valinnoissaan erehtyväinen. Ihmissuhteissaan välillä neuvoton. Omien tunteidensa kanssa toisinaan tuskainen.

Ammattilaisenkin elämässä on kuoppakohtia. Stressiä. Säätelemättömyyttä. Välillä tunteet ja kieli ovat solmussa juuri niiden läheisimpien kanssa. Niiden, joiden kanssa toimimisessa opastaa muita.

Ammatillisuus kun ei tuo mukanaan teflonia eikä goretex-pintaa oman elämän tuulilta eikä ihmisyydeltä. Elämälle kiitos siitä.

Sillä olisihan se ironista olla sellaisen ammattilaisen ohjattavana, joka ei heilahtaisi mistään ja jonka elämä olisi pelkkää hymyä, onnistumisia ja hopealusikoita. Ei sitä sellaisen kanssa tulisi oloa, että voisi itseään avata. Omia haavojaan näyttää, häpeäänsä tutkia ja mokiaan esitellä.

Teflonin edessä pysyisi itsekin teflonina. Ja sisälle jäisi se kaikki, mihin apua toivoi.

Siksi on lahja, että terapeutti tekee työtään myös silloin, kun lähtee kotoaan riideltyään. Että valmentaja ohjaa elämänhallinnassa, vaikka oma elämä juuri nyt stressaa. Että kouluttaja kouluttaa tunnesäätelystä, vaikka jännitys vei juuri yöunet.

Koska jos auttajat odottaisivat, että ovat täydellisiä, ei auttajia olisi. Hyvä ei pääsisi kiertämään.

Ja oletteko muuten ammattilaisina huomanneet, että vaikka auttamaan menee väsyneenä, jännittyneenä tai stressaantuneena, itseä inspiroiva aihe ja läsnäolo toiselle usein palauttaa itsenkin läsnäoloon, levollisuuteen ja yhteyteen? Näin ainakin meille usein käy.

Siinä sitä huomaa, että tässähän tämä tärkein olikin. Tässä yhteydessä. Näin haavoittuneina. Näin keskeneräisinä. Elämää hengittävinä ihmisinä.

Sinä ja minä tässä. Ihmisiä ollaan tänäänkin.