Lohtu. Miten pehmeä ja hoitava jo pelkkä sana.

Lohtu tuo kokemuksiimme pehmeyttä. Se sallii ja hyväksyy. Lohtu käärii pehmeään vilttiin ja silittää. Näyttää, että jossain kohtaa asiat muuttuvat paremmiksi. Että jossain kohtaa helpottaa.

Lohtu voi rakentua monenlaisista palasista. Läsnäolosta. Kuuntelemisesta. Kosketuksesta. Katseesta. Hymystä. Vertaistuesta. Ajasta.

Miten lähellä lohtu on myös kohtu-sanaa. Paikkaa, jossa keinumme turvassa, oman äitimme sydämen alla koko yhdeksän kuukautta. Elämämme ensimmäiset hetket. Pelkkien aistien äärellä. Poissa selittelevistä tai neuvovista sanoista. Olemme vain.

Ehkä siinä on viisautta lohdun antajallekin. Olla vain. Antaa lempeää, hiljaista keinuntaa sille, jolla kärsimystä ja tuskaa on. Alkuun mitään selittelemättä, neuvomatta, kyselemättä.

Ihminen tarvitsee lohtua kokemuksilleen läpi elämänsä. Sen tarve ei rajoitu lapsuuteen tai haavoittumisen hetkiin. Sitä tarvitaan ihan arkisten asioiden jakamisessa. Tavallisten kauppakassien, laskupinojen, ihmissuhteiden, vaipparallien ja teinivalvomisten kanssa.

Joskus lohtua voi olla vaikea vastaanottaa, vaikka sitä kipeästi samalla toivoisikin. Voi olla häpeää omasta tilanteesta tai kyvyttömyydestä selvitä tai ratkaista haasteita.

Siksi lohdussa tarvitaan aina myös sallivuutta, turvaa. Se saa olla, mitä on. Ja se voidaan yhdessä todeta. Nyt on näin. Siitä lohtu alkaa.

Lohtu ei onneksi sekään kulu jakamalla. Jakamalla siitä kasvaa toivo.

Millaisia lohdutuksen kokemuksia sulla on? Antajana tai vastaanottajana? Onko lohtua helppo ottaa vastaan?