Kehomme kuuntelee. Se havainnoi, tuntee ja aistii. Se aistii senkin, mitä emme järjellä ymmärrä, emmekä verbaalisesti tavoita. Se aistii ja rakentaa kokemastaan tietopakettia, jotta voimme valita parhaan toimintamallin tilanteeseen nähden.

Voiko tässä hetkessä hellittää? Onko tämä ihminen minun puolellani? Onko tässä turvallista?

Millainen sisäinen kokemus sulle syntyy tuntemattomasta? Entä tutusta ja turvallisesta?

Jos siinä hetkessä sulkisit silmäsi, etkä järjellä tietäisi missä olet, niin mistä kehosi tuntemuksista tietäisit sen? Turvan.

Jos muistelet jotain sellaista hetkeä, kun ”oli vaan tunne, ettei kaikki ole nyt hyvin” – miten kehosi sai sinut tietoiseksi siitä? Siitä jostain, mitä et järjellä pystynyt tavoittamaan. Miltä se tuntemus sinut suojasi tai mihin ohjasi?

Kehomme on suorastaan ihmeellinen kyvyssään havaita ja ottaa vastaan informaatiota monelta tasolta. Ja jos yksi aisti puuttuu, muut ottavat sen paikkaa ja voimistavat antureitaan.

Järkemme ei mitenkään ehtisi järjestelemään kerralla niin valtavaa määrää informaatiota, kuin mitä aistimme meille kaiken aikaa välittävät ja alitajuntamme prosessoi.

Ilmapiiri rakentuu isolta osin juuri näistä pienistä kehon havainnoista. Mitä kaikkea aistikeskuksemme silloin prosessoikaan! Puheen sorinaa ja sen soljuntaa, äänensävyjä, katseita ja kasvojen ilmeitä, niiden vaihteluita. Kosketuksen laatua, kädenpuristuksen voimaa, tuoksuja, huokaisuja, hengenvetoja. Ja kaikkea sitä, mitä emme edes pysty tavoittamaan.

Muistatko sä lapsuudesta jotain tiettyä turvallista ilmapiiriä? Missä sen koit? Miltä kehossasi silloin tuntui?

Niin, ja mistä syntyy aavistus?