Opettajan kirje oppilaalleen: ”Minä ihailen sinun selviytymistäsi, sinun matkaasi”

”En voi sinulle sanoa, miksi olet kaiken kokenut, enkä voi viedä pahaa sinulta pois. Mutta tiedän, että olet nyt siinä ja minä näen sinut, kuulen sinua ja arvostan sinua juuri sinunlaisenasi lapsena”, kirjoittaa opettaja, LTTO Tiina Santos maahanmuuttajataustaiselle oppilaalleen.

”Jokainen meistä lähellä olevista aikuisista voi olla lapselle se henkilö, joka pysähtyy ja on läsnä. Ihminen, joka viestittää lapselle, että olet turvassa.”

Näin toteaa yli viisitoista vuotta suomea toisena kielenä etupäässä maahanmuuttajalapsille opettanut LTTO Tiina Santos.

– Se ei tarkoita sitä, että alamme terapeutiksi lapselle, vaan se tarkoittaa sitä, että tuomme lapselle läsnäoloa ja huomatuksi tulemista. Ikään kuin sanatonta yhteyttä siitä, että näen tarinasi ja ihailen sitä, miten olet selviytynyt tuosta kaikesta ja miten elämässäsi on nyt monia hyviä asioita.

Omille oppilailleen, heistä jokaiselle, hän kirjoitti tämän kirjeen:

”Sinä olet kaikki se, mitä olet kokenut.

En voi sinulle sanoa, miksi olet sen kaiken kokenut enkä voi viedä sitä pahaa sinulta pois, mutta tiedän, että olet nyt siinä ja minä näen sinut, kuulen sinua ja arvostan sinua juuri sinunlaisenasi lapsena.

Ei haittaa, vaikket vielä osaa kaikkea sitä, mitä muut osaavat. Ei haittaa, sillä olet nähnyt paljon sellaista, mitä muut eivät ole nähneet.

Minun ei tarvitse tietää tarkalleen, mitä olet kokenut.

Tiedän, mitä monet tänne tulleista ovat kokeneet kotimaassaan, merellä kumiveneessä, vastaanottokeskuksissa, uudessa ympäristössä kielitaidottomana tai huolen jatkuessa yhä edelleen vanhempien puheissa tai kotimaan televisiolähetyksissä.

Miten pelottavaa on selvitä siitä kaikesta.”

**

”Ehkä vasta vähitellen vuosien aikana alat ymmärtää, miten sinun polkusi on eronnut muista lapsista. Ehkä vasta turvan tilan kautta alat pystyä muistamaan kaikkea mitä on tapahtunut.

En kuitenkaan voi tietää, miten pysyvää sinun turvasi tila on. Onko sinulla varmuus tulevaisuudestasi?

Jos perheelläsi ei ole varmuutta, sinä kyllä sen aistit kotonasi. Ehkä vanhempasi ovat hermostuneita, suuttuvat pienistäkin asioista. Ehkä heillä ei ole voimia kohdata sinun huoltasi. Ehkä he eivät jaksa miettiä sitä, mitä sinä olet kokenut ja miltä se on sinusta tuntunut.

Voi olla, että he itkevät öisin, kun et näe. He itkevät, koska ovat itsekin rikkinäisiä lapsia eivätkä voi vielä rentoutua. Muistot mylläävät mielessä öisinä kuvina. Kurkkua kuristaa huoli kotimaahan jääneistä perheenjäsenistä. Suru myös kotimaan menettämisestä.

Kaikki piti jättää, mukaan tuli ehkä vain päällysvaatteet ja passi – tai nekin hukkuivat pitkällä matkalla.”

**

”Silti minä ihailen sinun selviytymistäsi, sinun matkaasi.

En tiedä, miten oma lapseni olisi selvinnyt tuosta kaikesta, enkä sitä, miten minä osaisin olla vanhempasi. Varsinkaan, jos en saisi apua itselleni menneen käsittelyssä ja eteenpäin menemisessä.

Vain anonyymina ilman turvaverkkoa ulkomailla elänyt voi tavoittaa sitä, miltä vanhemmistasi nyt tuntuu.

Miten haastavaa on käydä eri viranomaisten luona, yrittää löytää kaupoista ruoka-aineita, ymmärtää erilaisia laskuja ja lappuja, mitä kouluista ja toimistoista tulee, yrittää etsiä apua terveyshuoliin ja unettomuuteen.

Ovatko vaihtuvat viranomaiset oikeasti kohdanneet vanhempasi? Onko vanhemmillasi tunne, että he ovat tulleet ymmärretyksi ja kohdatuksi? Ovatko viranomaiset nähneet ne surun ja pelon täyttämät kyyneleet silmäkulmissa, kun vanhempasi häpeävät taas osaamattomuuttaan?”

**

”Tämän kaiken keskellä mietin vain, mitä sinä, pieni ihminen, ajattelet.

Kannatko ehkä syyllisyyttä siitä, että vene kaatui ja veljesi hukkui? Kannatko syyllisyyttä siitä, että äitisi on niin surullinen? Kannatko syyllisyyttä siitä, että vanhempasi joutuvat opettelemaan erilaisia uusia taitoja, kuten tietokoneen käyttämistä?

Kannatko syyllisyyttä siitä, ettet pärjää koulussa? Kannatko syyllisyyttä siitä, että jouduit tappeluun haluamattasi ja nyt hävettää? Kannatko syyllisyyttä siitä, että olet erilainen?

Miten sinä jaksat, pienoinen, kaiken tämän?”

**

”Mutta olen myös nähnyt sen, miten sinun voimaantumisesi kehon tunteiden tunnistamisessa ja niistä kertomisessa voi nostaa suuren puron, jonka valo loistaa myös perheeseesi.

Antaa valoa ja uskoa myös vanhemmillesi, että tunteet ovat meidän ja niitä voi puhallella pois. Niitä voi maalata pois. Niitä voi tanssia pois. Niihin voi tuoda rauhan hengittämällä.

Eivätkä tunteet ryöpsähdä hallitsemattomasti pintaan, kun vähän kantta avaa, sillä ne ovat olleet siinä jo pitkään. Ne ovat osa sinun elämääsi, ajatuksiasi ja sinua. Ne ovat sinun arjessasi ja juhlissasi. Ja kun saat niitä puhallettua pois, löydät vapautta, ja ilo alkaa nousta esiin varjoista.”

Kirjoittaja Tiina Santos opettaa suomea toisena kielenä ja kouluttautunut Lasten tunnetaito-ohjaajaksi.