Kirjoittaja Anne-Mari jääskinen
Kukapa muukaan haavoittuvuutta ryntäisi puolustamaan kuin aggressio?
Ihmissuhteissa on aina vähintään kaksi ainutlaatuista ihmistä yhdessä ja tekemisissä.
Halutaan jakaa jotain palaa elämästä yhdessä, tai ollaan joskus haluttu ja siitä on jäänyt jäljelle vähintään yhteinen vanhemmuus.
On paljon muitakin tilanteita, joissa on kommunikoitava sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat ehkä hyvinkin erilailla maailmasta ajattelevia ja arvostavat eri asioita kuin itse.
Aggressio on mitä luonnollisin, omia rajojamme ja meille tärkeitä asioita puolustamaan nouseva tunne.
Ilman sen käyttövoimaa jäisimme lattialle tallottavaksi ja päälle kuljettavaksi. Ilman sen tulista voimaa emme kykenisi niihin sinnikkyyttä ja sisua vaativiin tekemisiin, joihin sen kanssa yllämme. Aggressio kuljettaa meitä päämäärätietoisesti ja jämäkästi kohti sitä, mitä kaipaamme.
Usein, ellei lähes aina, aggressio nousee puolustamaan pelkoa.
Mitä enemmän meitä pelottaa tai mitä epävarmemmaksi itsemme tunnemme, sitä haavoittuvaisemmaksi itsemme koemme.
Kukapa muukaan haavoittuvuutta tai riittämättömyyttä ryntäisi puolustamaan kuin aggressio?
Jos tämä kaava ei ole itselle vielä selvä, voi oman aggression alle olla vaikea päästä. Luulemme itsekin, että vihaisiahan tässä ollaan. Siitäkin huolimatta, että pelko huutaa pinnan alla hätäänsä ja turvaan nostamista.
Jos aggressionsa ilmaisua ei ole koskaan päässyt harjoittelemaan, voi sen rakentava ilmaisu olla aikuisenakin mahdotonta.
Ääripäissä tunne kaadetaan toisten päälle säätelemättömänä, syyllistäen ja solvaten tai se niellään vuosi toisensa jälkeen aina vain syvemmälle, kunnes joku päivä ei enää pysty. Kaikella on aina rajansa, onneksi.
Viimeisen pisaran täyttyessä onneton paikalle sattuja saattaakin saada jopa vuosikymmenten annoksen sisälle padottua vihaa.
Aggression ilmaisun luonnollisin harjoittelupaikka ovat ne kaikista läheisimmät ihmiset. Perhe, parisuhde, vanhemmat, lapset. Kaikki ne, joiden kanssa arjessa on jotenkin sumplittava – erilaisine tarpeinemme ja tärkeysjärjestyksinemme.
Annetaan lasten harjoitella aggressionsa kanssa olemista, sen säätelyä ja ilmaisua. Harjoitella, onnistua ja epäonnistua. Ja ennenkaikkea, annetaan itse sitä mallia, johon lapsemme voivat omassa keskeneräisyydessään tarttua.
Vanhemmuus onkin ennenkaikkea omien tunnetaitojen kehittämistä – yhtenä tärkeimmistä säätely- ja ilmaisutaitojen osalta.