Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Keskeneräisenä ja juuri oikeassa kohdassa
Olimme sitten lapsia, nuoria tai iältämme aikuisia, olemme aina matkalla. Kesken. Oppimassa ja kehittymässä.
Näin ollen olemme ihmisinä ikuisesti keskeneräisiä. Ja silti aina juuri oikeassa kohdassa oman elämämme palapelissä.
Toisin kuin valmiissa ja paketoidussa, keskeneräisyydessä avautuvat myös kaikki mahdollisuudet. Voi suunnata moneen suuntaan. Siksi keskeneräisyys on aina mielenkiintoisempaa kuin valmiina oleminen.
Jokaisessa kehityskohdassamme olemme tulevasta tietämättömiä. Emme koskaan varmasti tiedä, mikä meitä odottaa. Suuntaa antavasti ehkä, mutta tarkka lopputulos selviää aina vasta askeleen ottamalla. Jotain kohti tai jostain poispäin.
Paikalleen jäädessä kehitystä ei tapahdu. Elämäkin onneksi pitää huolen siitä, että se lempeästi tuuppaa meitä ottamaan haparoiviakin askelia – vaikka kuinka vastustaisimme.
Kutkuttavaa onkin, mihin ottamamme askel meitä vie. Mihin se vie lapsiamme, mihin teini-iässään haparoivaa nuorta? Millaisen mosaiikkitaulun nämä minun askeleeni, tämän hetken valintani elämästäni rakentaa?
Jokainen hetki, joka eteemme avautuu, on aina jollain tavalla uusi ja puhdas.
Ennenkokematon. Ennenkokemattomasta ei voi olla aiempaa kokemusta. On uskallettava kokeilla. Olla noviisina uuden äärellä. Siedettävä vereslihaisia nahkojaan, kunnes kestävämpi nahka kokemusten myötä alkaa kasvamaan. Kunnes tästäkin uudesta tulee osa vahvaa kokemusta, johon nojata.
Uudesta ja epävarmasta tuleekin totuttua ja varmaa. Sellaista, joka sujuu kuin vettä vain, tai ainakin sinne päin.
Tai sitten toteamme, ettei tämä suunta ole meille oikea ja valitsemme toisen. Suunnan, jolla taas olemme uuden keskeneräisyyden ja ennenkokemattoman äärellä.
Elämän ikuinen kiertokulku.