Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Voinko avata sen, mikä sisälläni tuntuu ja myllertää?
Kuulluksi tuleminen vaatii sen, että uskaltaa puhua.
Kertoa. Avata itseään. Vaikkei ehkä olisikaan ihan varma tuleeko ymmärretyksi. Ja vaikkei ehkä ihan tietäisi miten.
Vaikka olisi kiusallisia asioita. Hankalia. Niitä, joita ei edes haluaisi olevan.
Jos sydämestään pystyy löytämään hippusenkin rohkeutta luottaa, vaikkei voi olla varma, ja jos rohkeushippusen vierestä löytää rakkaushippusen, mikä meissä jokaisessa on – kuulluksi tulemisen mahdollisuudet jo moninkertaistuvat.
Voinko avata sisäisyyttäni niin, että kipu sisälläni pääsee näkyville?
Kipu tai turhautuminen, hämmennys tai suru. Voinko avata sanallisesti sen, mikä sisälläni tuntuu ja myllertää, sen sijaan, että piilotan sen sisälle ja toivon, että sen unohtaa. Lakaisen maton alle. Skippaan tai hyppään yli. Että kyllä se tästä. Että mennään nyt vaan.
Tunnetaidot ovat vaikeita. Helppoja ymmärtää ja lukea kirjoista, mutta oh, niin kovin vaikeita ihan oikeassa elämässä toteuttaa.
Kyllä me jokainen tiedämme, että olisi hyvä tunnistaa, sietää ja säätää. Olisi tärkeää ilmaista ja purkaa oloja sisältään. Mutta mitä ihan oikeassa elämässä ja oikeissa tilanteissa valitsemme? Ilmaisemmeko sen, mikä sisällä hiertää? Ja miten sen teemme? Oksennammeko ulos ja käännymme kannoillamme, vai kerrommeko vastuullisesti omista tunteistamme ja tarpeistamme toisia syyttelemättä ja olemmeko vielä sen jälkeen valmiit kuulemaan toisenkin tunteita ja tarpeita?
Itsensä aito ilmaiseminen on onneksi kehitettävä taito.
Arkipäivän kohtaamisissa harjoiteltava. Pikkuhiljaa, kokemus kokemukselta luottamusta kasvattaen.
Parhaita harjoituskohtia ovat ne hankalimmat. Yliopistotason harjoituskohtia ne kiusallisimmat, jotka mieluiten vain skippaisi. Tartunko niihin, ilmaisenko itseni, vai valitsenko pitää sisälläni?
Jos löydät itsestäsi uskon elämän hyvyyteen, tavoitat itsestäsi myös luottamuksen. Sen kannattelemana ehkä uskallat. Luottamuksessa siihen, että sisimmän avaaminen kutsuu toisiakin avaamaan sisintään ja yhteyden mahdollisuudet kasvavat. Ettei ole joko tai vaan sekä että. Kaikki yhtäaikaa. Sinä ja minä. Kaikkine tarpeinemme ja tunteinemme. Ihmisiä. Inhimillisiä ihmisiä, jotka elämän verkostossa ovat kutoneet tämän hetken eteemme harjoitellaksemme – astuaksemme kohti yhteyttä enemmän kuin erillisyyttä.