Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Jaksatko katsoa kaiken tämän häiritsevän taakse ja nähdä minut?
Saanko lapsena tuntea näin? Onko pettymykselleni tilaa? Saanko olla eri mieltä? Väsynyt ja voimaton? Kuullaanko minua?
Entä annatko aikuisena minulle mallia rakentavampaan toimimiseen? Autatko rinnallani selviämään hankalistakin tunteista? Hyväksytkö minut silloinkin, kun toimin eri lailla kuin sinä toivoisit? Pystytkö silloinkin näkemään minut tämän häiritsevän käyttäytymiseni takaa sellaisena, kuin sisimmältäni olen?
Entä sallitko aikuisena itsellesi hankalia tunteita – tuntua ja näkyä? Otatko niistä aikuisena vastuun, karjutko heti ulos tai mökötätkö näyttävästi kuitenkaan kertomatta, mitä tunnet tai tarvitset?
Mieti hetki omaa toimintatapaasi hankalien tunteiden kanssa.
Ota sitten mielikuviisi näihin tilanteisiin pieni minäsi. Se, joka lapsena koki vastaavia hankalia tunteita ja toimi lapsen tavoin.
Onko lapsen keinosi selviytyä kantautunut aikuisuuteen saakka? Ehkä vetäytyminen, alistuminen uskomaan, ettei kukaan kuitenkaan kuule tai ettei näin saa tuntea? Ehkä tunnistat pienen minäsi mökötys-moodin tai tasajalkaa hyppimisen hioutuneen aavistuksen aikuisempaan tyyliin?
Pakkaamme elämän reppuumme ne mallit, joita saamme omissa tunnetilanteissamme ympäristöstämme.
Ne työkalut, joiden kautta pienenä saimme hyväksyntää. Jos se oli hiljaiseksi vaipuminen, käytämme sitä.
Jos se oli hassuksi heittäytyminen, käytämme sitä. Jos se oli reippaan rooliin asettuminen, käytämme sitä.
Millaisena tuntevana ihmisenä sinut hyväksyttiin? Millaisena sinä hyväksyt lapsesi?