Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Vahvista minua kun itse vasta haparoin, opettelen suojani alla
Murrosikä, teini-ikä, kapinavaihe, itseksi kasvamisen vaihe. Tuo ikuisesti aikuisia puhuttava elämänvaihe – yksi ihmiselämän merkittävimmistä ja kuohuttavimmista kasvuvaiheista.
On irrottauduttava lapsen nahoista ja luotava omat uudet nahat.
Tällaiseksi minä tulen, tällaisiin nahkoihin, ikiomiin.
En sinun minulle lahjoittamiin vaan ikiomiin, jotka kasvatan itse. En anna sinun kasvattaa tai pukea sinunlaisiasi tai sinun tahtomiasi nahkoja päälleni.
Olen oma itseni. Minä. Erillinen sinusta, erillinen lapsuusperheestäni. En ole niinkuin te. Olen minä. Näetkö?
Kun rajapinta on hellänä muutoksesta täytyy suojankin olla suurta. Siksi suojaa vahvistetaan ulkoisin keinoin, kun sisäiset keinot vielä vasta kasvavat.
Takki niskassa sisällä. Lippis syvällä. ”Ketä kiinnostaa?” ”En muuten tee.” ”Mitä skitsoot?” Silmiin on vaikea katsoa, pää painuu alas kuin maan vetovoimasta, ryhti laahustaa tai olemus uhoaa.
On vaikeaa ottaa reilua kontaktia, kun ei oikein ole itsekään selvillä mitä sisällä on. Mistä käsin olla kontaktissa? Vasta untuvikkona muodostumassa, ituna kurottamassa.
Voisinko olla näin? Olisinko tätä mieltä? Tulenko hyväksytyksi, jos olen tällainen? Kuuletko? Otatko tosissasi? Näetkö tämän kapinani taakse? Voiko kukaan ymmärtää, mitä koen?
Vahvista minua, kun itse vasta haparoin.
Vahvista hyvää minussa, älä keskity vain huonoon. Iloitse siitä, millainen olen, mitä minusta näet! Juhli kasvua kanssani! Ihastu ajatuksiini, pohdintoihini, kyseenalaistuksiini. Osoita, että niillä on merkitystä. Että välität ja haluat rakentaa yhteyttä välillemme. Ettet mene kapinointini harhaan ja usko, että työnnän sinua vain pois. Että sinnikkäästi luot mahdollisuuksia yhteyden syntymiselle.
Kunnioitat, kuulet ja välität. Ainakin haluat ymmärtää, vaikket aina ymmärtäisikään. Olet kiinnostunut, vaikken osaisi kuin murahtaa. Olet kärsivällinen, vaikken tänäänkään tajua, miks mun aina pitää? Rakastat, vaikka se tekee välillä jo kipeää. Luotat uudestaan, vaikka välillä tunaroin. Vakuutat, että selviän, pärjään ja osaan. Myös vaadit, koska tiedät, että pystyn.
Näet minut tämän kaiken teflonin ja hämmennyksen takaa. Minut, joka rakentaa itseään. Pala palalta, kokemus kokemukselta.
Ymmärrät, että yhteys on kaiken ihmisyyden ja minuksi tulemisen perusta. Osoitat teoin, että sinä jaksat sinnikkäästi sitä pitää välillämme yllä tunteitani, tarpeitani ja kokemuksiani arvostaen.
Välität ja kuuntelet. Olethan se aikuinen, josta minä kuitenkin otan elämääni mallia.