Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Tänäänkin olet peilinä monen minuudelle
Koko elämämme ajan kaipaamme toisistamme peiliä itsellemme.
Pienen vauvan minuus alkaa vahvistumaan siitä heijastuksesta, mitä aikuinen hänelle omalla peilillään takaisin heijastaa: ”Tällainen olet, näin ihana!”
Kun lapsi sitten alkaa ilmaista myös ihan omaa voimaansa, tahtoaan ja mielipiteitään, ei tehtävä aina ole vanhemmalle niin helppo, mutta sitäkin tärkeämpi.
Näyttää, että kyllä, minä kuulen ja näen sinut nytkin, kun olet kanssani eri mieltä. Haluan ymmärtää ja arvostan kokemustasi, vaikka se on erilainen kuin minulla.
Jos sinä, niinkuin moni meistä, olet jäänyt oman elämäsi varrella paitsi terveestä, kauniista peilistä – ihmisestä, joka olisi heijastanut sinun kauniit piirteesi takaisin nähtäväksesi, voi olla, että sinun on vaikea nähdä arvoa itsessäsi. Voi olla vaikea löytää itsestäsi sitä kauneutta, mikä sinussa on. Ehkä vaikea edes uskoa, että sitä voisi olla. Tai jos voisikin uskoa, niin ei sitä ehkä muut ainakaan näe…?
Voit kuitenkin aina hakeutua ihmisten, auttajien ja kauniisti kohtaajien joukkoon. Hakeutua ryhmiin tai porukoihin, joissa jaat samoja mielenkiinnon kohteita ja jutun juuria, samaa todellisuutta ja maailmankuvaa. Voit alkaa näin tulla toisten silmien kautta itsekin nähdyksi itsellesi.
Usein tämä ensimmäisen korjaavan peilin pitelijä on terapeutti tai muu auttaja, mutta yhtä hyvin se voi olla puoliso, kumppani, ystävä tai muu läheinen. Uusi tuttavuus, joka katsookin jostain eri vinkkelistä kuin muut. Joka sanoittaakin uudella tavalla jotain kanssasi kokemaansa.
Yhtä hyvin sinä voit aikuisena, lasten ja nuorten kanssa työskentelevänä olla se, joka näyttää kohtaamallesi lapselle korjaavaa peiliä.
Huomaat sen pienen eleen, pienen yrityksen, kulmien alta katsomisen silloin, kun lapsi luuli, ettei kukaan huomaa. Sanoitat kauneutta ja hyvyyttä, minkä näet, vaikka niin moni asia on mennyt jälleen vähän pieleenkin.
Jaksat uskoa ja valaa luottamusta, että kyllä sinä pärjäät.
Että kyllä sinullakin on paikkasi tässä maailmassa. Arvokas sinä.
Jaksat pidellä kultakehyksistä peiliä kasvojen edessä silloin, etenkin silloin, kun lapsen usko itseen on heikoilla, taas on tullut tyrittyä tai taaskin jäi ylettymättä sille alimmallekaan rimalle.
Entä keneltä sinä voisit pyytää peilin pitelemistä edessäsi? Pyytää, että kerro, mitä näet, jotta näkisin sen itsekin paremmin? Kerro, mitä kaunista minussa näet?
Peilin pitelijöitä tarvitaan. Ja jokainen peilin pitelijä tarvitsee itselleenkin sellaisen. On oltava jotain, mistä antaa ja millä voimalla peiliä pidellä. Niin voimme nousta toistemme harteille, kasvaa pidemmäksi kuin yksin yltäisimme. Kohota ja kurottaa korkeuksiin!