Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Miten osoitat lapsellesi, että kaikki tunteet ovat sallittuja? Miten osoitat sen itsellesi?
Ovatko kaikki tunteet tosiaan ok? Sallittuja? Että ne hankalimmatkin, jotka nostavat meidät niskavilloineen näkyville?
Tunnetaidot ovat siitä kummallinen asia, että niitä lukiessa on helppo nyökytellä päätään – ”kyllä, juuri noin se menee!”, ”juuri noin tunteita tulee säädellä” ja ”noin juuri tulee suhtautua toisenkin tunteisiin ymmärtäväisesti”. Etenkin vanhempina ja kasvattajina nyökyttelemme myötätuntoisesti jo kliseiseksi muodostuneelle lauseelle ”lapsen kaikki tunteet tulee sallia” – oh, juuri niin!
Realityelämässä nyökyttelymme karvaasti ja kiusallisesti punnitaan, olemmehan inhimillisiä olentoja – kaikki omine tunteinemme. Miten suhtaudumme tahtoikänsä voimassa huutavaan lapseemme hammaspesun hetkellä? Entä millaisen rakastavan katseen saamme välitettyä teini-ikäisen kirosanoin kuorruttamille kommenteille ja tuhahteluille?
Mistä kaivamme myötätuntoa silloin, kun emme itse ole sitä saaneet? Mistä ammennamme, jos oma tankkimme on tyhjä?
Emme voi kohdata kenenkään tunteita enempää kuin meitä on kohdattu. Emme voi viedä ketään pidemmälle kuin meitä on viety. Emme myöskään inhimillisesti kykene empatiaan, jos elämme itse empatiavajeessa – hapettomassa tilassa kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen suhteen.
Siksi on tärkeää etsiä arjesta niitä väyliä, joissa itsellesi avautuu tilaa kokea niinkuin koet, tuntea niinkuin tunnet.
Ärjyä turhautumistasi, puhua peloistasi, surra surujasi. Ja etsiytyä sinne, missä ne voisivat tulla riittävästi kuulluiksi. Ystävä, vertaisryhmä, terapeutti, naapuri – kuka sinulle voi olla se, joka kuuntelee, jotta oma tunnelastisi pääsee purkautumaan ja empatiatankkisi täyttymään? Edes vähän, edes hetken verran?
Jokainen tietää, että kun on tullut syvästi kuulluksi, edes itse itselleen, on paljon helpompi ottaa vastaan muidenkin tunnekuormia, tulituksia tai kuoreen vaipumisia. Jaksaa kutsua yhteyteen yhä uudelleen. Sulattaa jäätä tai viilentää tulenlieskoja. Sitä, mikä lapsen ja nuoren kasvun tukemisessa on merkittävää.
Kun tulee kuulluksi omien olojensa suhteen, ne jäsentyvät mieleen kirkkaammin, jolloin niistä on selkeämpi kertoa muillekin. Minäkin voin tarvita ja tuntea, eikä minun tarvitse ottaa kaikkea pelkästään vastaan, ei edes vanhempana. Voin opettaa empatiaa lapselleni myös sillä, että rakentavasti ja rauhallisesti tai välillä hyvinkin painokkaasti kerron tarpeeni, jotka minun tunteiden alla huutelevat. Muttei minun tarvitse huudella ja ärjyä niitä lapselleni – koska ne ovat jo tulleet kuulluiksi. Siellä, mihin olen itseni tietoisesti ja päättäväisesti vienyt ihan vain kuulluksi tulemisen tarpeestani. Nyt riittää, että ihan vain kerron ja pyydän lastakin kuulemaan minua.
Miten sinä kuuntelet itseäsi?
Missä se on sinulle luontevinta? Miten annat itsellesi tilan purkaa ulos tunnelastejasi, joita meille jokaiselle arjessa kertyy? Kuka sinua kuuntelee?
Pelkästään luonnossa kulkemalla voi omaa tilantarvettaan ja tunteiden kanssa olemisen vajettaan osaltaan täyttää – meri kyllä ottaa vastaan huutosi ja metsäpolut kiukkuisetkin askeleesi. Ja jotenkin kummasti, olo voi alkaakin tasaantua jo sillä.