Jos aina asettaa muiden tarpeet itsensä edelle, uuvuttaa itsensä vähitellen

Jokainen uupunut tietää miten hyvin olisi voinut, jos olisi tilkkasenkin siitä ajasta, millä kannatteli muita ja suoritti muiden toiveita, käyttänyt itseensä.

Jos sen sijaan, että sanoi muiden tarpeille ja usein kuvitelluillekin odotuksille kyllä, olisikin sanonut itselleen ja omille tarpeilleen saman. Olisi joutunut toki rajaamaan ja sanomaan moneen asiaan ei, ehkä kohtaamaan toisten mielipahan tai pettymyksen. Mutta olisi säästynyt omalta mielipahalta ja pettymyksiltä suhteessa itseen ja omiin rajan laittamisen taitoihin, rohkeuteenkin.

Miten paljon helpommin siedämme omaa hankaluutta kuin toisten. Miten paljon enemmän olemme valmiit joustamaan toisten, muttemme itsemme vuoksi. Miten paljon vaivaa näemme toisten hyvinvoinnin, muttemme itsemme eteen. Väännymme korkkiruuville tullaksemme hyväksytyiksi, riittääksemme. Vahvistamme itse teoillamme mielikuvaa jaksajasta, mikä ei ehkä alunperinkään ole ollut totta.

Sanomme kyllä, vaikka sisimpämme jo huutaa ei:tä. Nielemme huudon sisuksiimme ja jatkamme hymyillen nyökyttelyä. Kunnes onneksi, kehonkin mitta täyttyy aikanaan. Määräänsä enempää ei sinnekään voi sulloa. Ei tunteita. Ei tarpeita. Ei määräänsä enempää. Sen jälkeen keho kyllä ilmoittaa itsestään kehon keinoin. Päänsäryillä, vatsaoireilla, niskan jäykkyydellä ja unettomuudella. Kenen keho milläkin itselle ”sopivalla” keinolla. Sellaisella, että voi tulla kuulluksi. Vähän kovemmilla säryillä. Vähän suuremmalla uupumisella. Vähän vielä äreämmällä ololla. Josko tuo ihminen sitten kuulisi, ymmärtäisi?

Mikä on sinun kehosi pääasiallinen keino pysäyttää sinut ja ottaa aikalisää, levätä? Millä tavoin huomaat, että olet polkenut omia tarpeitasi liikaa? Mistä tunnistat, että muiden kannattelu on mennyt oman itsesi kannattelun edelle?