Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Millainen on ollut se rakkauden kieli, mihin sinä olet vastannut?
Ihmisen peruskysymyksiin liittyy vahvasti oman itsen suhde sekä itseen että toisiin. Millainen minä olen ja olenko ok tällaisena? Kuka minut hyväksyy, kuka torjuu? Kelle kelpaan, kelle en? Millaisena kelpaan itselleni?
Kun ihminen, lapsen tai aikuisen koossa, alitajuisesti pohtii näitä kysymyksiä, hän samalla väistämättä pohtii myös sitä, miten olemalla kelpaa? Hän skannaa ympäristöään ja vihjeitä siitä, milloin saa myönteistä palautetta olemassaolostaan. Jokainen meistä sitä kaipaa.
Kokea, että riittää, on rakastettu ja kuuluu porukkaan.
Jos saamme vahvistusta itsellemme vain silloin, kun onnistumme, suoritamme väsymykseen saakka tai kun olemme toisten kanssa samaa mieltä tai muuten tyytyväisiä, vahvistuu meille tämä rakkauden kieli. Jos samaan aikaan saamme kielteistä palautetta siitä, että olimmekin eri mieltä, ettemme jaksaneetkaan tai että petyimme siihen, mitä kohtasimme tai saimme, saamme vahvistusta sille, etteivät nämä puolet meissä ole hyväksyttäviä.
Niin lapsi oppii pikkuhiljaa pitämään mielipiteet sisällään, hiljentymään, nielemään pettymyksensä, väsymättömyytensä tai kiukkunsa. Ja niin nämä toimintatavat ikäänkuin valuvat aikuisuuteen saakka meissä. Jatkamme miellyttämistä, jaksamista, hankalien tunteiden nielemistä niiden ilmaisemisen sijaan.
Millainen on ollut rakkauden kieli, mihin sinä olet vastannut? Miten olemalla olet kokenut olevasi hyväksytty? Millaisena tai miten olemalla olet tullut torjutuksi? Oman olemisen juuria kannattaa välillä tutkia.
Mistä olen oppinut tämän? Kenen sanoja kuulen vieläkin mielessäni? Ehkä kuulet jotain tällaista: ”Aina sun kanssas on niin hankalaa!” ”Eikö sulle mikään kelpaa?” ”Nyt et kyllä näytä nyrpeää naamaa.” ”Eihän sitä nyt noin tehdä, annas, kun minä teen.” ”Oi, kun sä oletkin reipas!” ”Niin kiltti tyttö/poika olet!”
Millaiseksi aikuiseksi haluat omat lapsesi tai nuoresi kasvavan? Itseensä luottavan, rehellisesti itseään ilmaisevan? Sellaisen, joka pärjää hankalienkin tunteiden kanssa? Sellaisen, joka tietää olevansa hyväksytty, vaikkei aina jaksaisi, osaisi tai haluaisi?
Nämä kokemukset luodaan mielen perustaksi arjen hetkissä. Niissä kiireisissäkin, pieleen menevissä. Niissä, joissa epäonnistutaan eikä jakseta, vaikka hyvä olisi. Onko niissä tilaa olla ihmisen kokoinen? Saako niissä moitteita vai myötätuntoa, ymmärrystä?
Mitä sinä annat itse itsellesi sellaisissa hetkissä? Kenen äänellä itsellesi puhut?