Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Kun itsensä kanssa oppii hengailemaan, on aika tärkeä taito elämään hankittu
Kun itsensä kanssa oppii hengailemaan riittävän rauhaksiin – myrskysi sitten sisällä tai ulkona, on aika tärkeä taito elämään hankittu.
Lyhyesti sanottuna:
Itsensä kanssa joutuu kuitenkin joka aamu heräämään ja joka ilta nukahtamaan. Ei poikkeuksia. Ja ei siinä välissäkään pääse oman päänsä sisältä pois. Ei vaikka kuinka pakenisi – aina se tulee jostain vastaan. Oma mieli, tunteet ja kokemukset, vaikka kuinka alas koittaisi painaa.
Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty. Niinkuin oikeastaan kaikki, mikä tunteisiin liittyy. Luettuna helppoja, mutta käytännössä niin kovin vaikeita. Tuskallisia, riipiviä ja haastavia.
Ja juuri silloin, kun tuska tai ahdistus, häpeä tai pettymys kynsillään repii rintaa, kaipaamme eniten hyväksyntää, rinnalla kulkemista ja lohtua. Sitä, että se toinen puoli meissä muistaisi sanoa, että ”hei kyllä sä selviät”. Että ”kuulen tämän, miten kipeältä nyt tuntuukaan” tai että ”niin paljon olisit kaivannut tuossa tilanteessa enempi rohkeutta” ja että ”nyt meni tänään näin – toimit juuri niin hyvin kuin näissä voimavaroissa pystyit”. Tai entäs vaikka ”olen tässä rinnallasi, enkä jätä sinua yksin. Me selvitään tästä yhdessä, mä autan sua.”
Jos aloittaisi vaikka siitä, että kysyisi itseltään: Miten sinä tänään voit? Mitä kannat mukanasi? Mitä kaipaisit juuri nyt? Miten voisin auttaa ja tukea sinua?