Kypsynyt katkeruus voi toimia ponnahduslautana omien rajojen ilmaisuun

Kaikilla tunteilla on paikkansa elämässämme. Myös niillä hankalilla, kiusallisilla, tuskallisilla ja ahdistavillakin.

Jos tarpeeksi kauan olemme olleet joustavia, miellyttäneet muita, ohittaneet omat tarpeemme vain toisten tarpeisiin keskittyen, antaneet ja kuunnelleet saamatta vastavuoroisesti itse, astuu tyytymättömyyden ja riittämättömyyden pitkittyessä mukaan monia muitakin tunteita.

Kiukku nostaa päätään, ärtynyt mieliala onkin seuranamme jo useammin kuin kerran viikossa, jopa päivässä. Pettymys toisensa perään seuraa, kun hiljaa sisällämme toivomme, että ympäristö ja ”se toinen” huomaisi minunkin tarpeeni ja joustaisi, antaisi minullekin tilaa, mutta niin ei käykään kuin aniharvoin. Eikö se taaskaan huomannut? Älynnyt?

Sisällämme alkaa kasvaa katkeruuden, epäoikeudenmukaisuuden ja turhautumisen suo, johon yhä helpommin huomaamme vajoavamme. Olemme katkeria ”niille toisille”, tälle yhteiskunnalle, tälle…jollekin.

Suon silmäkkeessä emme alkuun huomaa tai halua huomata, että meidän rajoja ja rajapintoja ei voi ilmaista kukaan muu kuin me itse. Ei enää näin aikuisina. Ja joskus, useinkin, tarvitsemme alkuun sen kaiken opetteluun toisia tukijoita, rohkeuttajia ja turvan välittäjiä. Sillä rajojen ilmaiseminen on pelottavaa. Minut saatetaan hylätä, sanoo mielemme. Ja tottahan se onkin. Ihmissuhteissa on aina riskejä.

Jos jo lapsena on ympäristönsä reagoinneista oppinut, ettei omilla kokemuksilla ja tarpeilla ole väliä, ne voi aikuisenakin ohittaa lähes automaattisesti, edes oikein tunnistamatta, mitä oikeastaan olisi tarvinnut tai miltä oikeastaan edes tuntui. Siksi niitä tarvitsee alkuun opetella pikkuhiljaa tunnistamaan. Kehollisten tuntemusten avulla.

Liian pitkään jatkuneessa miellyttämisessä, kiltteydessä ja joustavuudessa kehoomme jää sisälle valtava määrä tunne-energiaa. Latausta. Katkeruus, turhautuminen, avuttomuus, ahdistus ja tuskaisuus kypsyvät sisällämme hiljaa. Onneksi. Ne kypsyvät joka kerrasta, kun sisäisestä olosta ja tarpeistamme huolimatta joustamme, miellytämme, annamme. Sillä juuri ne ovat tunteita, jotka ääreen meissä täyttyessään auttavat jossain kohtaa vihdoin myös opettelemaan – pelosta huolimatta – rajojen ilmaisua. ”Nyt riittää! Tässä on minun raja-aitani. Rakennan sen tähän.” Koska ei sitä kukaan muukaan siihen rakenna.

Jonnekin rakennat portin, ehkä parikin. Sisään- ja uloskulkua varten – yhteyttä varten. Aidan sisäpuolella tilaa hengittää, olla ja palautua. Juuri niinkuin sinulle on tärkeää. Yksin tai yhdessä. Aidan ulkopuolella työt ja sosiaalisuus, tehtävät, odotukset ja koko maailman informaatio, mistä valita, mihin keskittyy.

Rajapinnan rakentaminen tilanne ja kohtaaminen kerrallaan synnyttääkin sen toiselle puolelle enemmän tilaa hengittää. Enemmän tilaa kohdata toiset portilla rakkaudella, omasta levosta ja voimasta käsin, eikä katkeruudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Kutsua ehkä sinne aidan toisellekin puolelle, levollisuuteen yhdessä.

Mihin ja miten sinä rakennat raja-aitojasi? Millaisia ne ovat suhteessa työhösi? Someen? Ystäviin? Perheeseen? Mihin niitä on vaikeampi rakentaa ja miksi?

Onko jokin aita jykevämpi kuin toinen? Millaisia portteja niissä on? Lujia, vain sinun avattavia – vai hentoja ja kutsuvia köynnöskaaria?

Sinun aitasi on juuri sinun näköisesi ja porttisi saat rakentaa siihen, mihin haluat. Kutsua portille ja siitä sisälle astumaan juuri niitä ihmisiä, joita haluat. Millaista tukea kaipaat rakennusprojektiisi? Keneltä voisit pyytää ja mitä?