Kirjoittaja Anne-Mari jääskinen
Myllerryksen keskellä uudet tavat syntyvät hauraina kokeillen
Hauras. Hämmentynyt. Hajallaan. Usvainen, ihmettelevä, ituinen.
Kaoottinen, sekava, ärtynytkin.
Sellainen olo on, kun maailma ympärillä muuttuu. Ennalta-arvaamatta ja kertaheitolla. Äkisti.
Kädet hamuaa tyhjää, eikä tunnu oikein mitään vankkaa, mihin nojata. Yhtäkkiä iso osa siitä, mihin turvallinen arki oli rakentunut, on muuttunut. Mullistunut. Pois otettu.
Olisi osattava toimia, tietää, ennustaa. Ohjata itseä, lapsiaan ja ehkäpä alaisiaankin. Suunnitella, tehdä, organisoida.
Mutta miten sitä ihminen sellaisen keskellä voi, mistä ei ole mitään kokemusta, varmaa tietoa?
On suostuttava epävarmuuteen, alati muuttuviin ohjeisiin ja uusien tapojen hahmottamiseen ärsyttävyyteen asti. Kun ei ole varmaa, on epävarmaa. Kun on epävarmaa, ei useinkaan vielä ole kovin voimakasta, tehokasta.
On tunnustelua, sulattelua, makustelua. Olo on vähän herkillä. Oma toimintakin ehkä herkästi reagoivaa. Pitäisikö tuokin osata ottaa huomioon? Ja tuohonkin vastata?
Päähän tässä hajoaa. Ihan liikaa uusia palasia kerralla sulateltavaksi. Tahtoisi vain vetäytyä pois ja olla. Rauhassa. Niinkuin ennenkin.
Elämän palasten mennessä uusiksi on ok ottaa aikaa. Hengitellä ja rakentaa sisäistä turvaa ensin. Olla tehoton, osaamaton ja kaaoksessa. Koska mullistuksessa elämä on. Kaoottista.
Ei tarvitse heti osata järjestää, organisoida ja jäsentää arkeaan uuteen normaaliin kaiken epänormaalin keskellä.
Normaali rakentuu pikkuhiljaa. Kaaokseenkin. Palasista. Kokeiluista, pikkuaskelista. Eteen ja taakse. Vähän hauraanakin kokeillen, tunnustellen. Olisiko tämä meidän perheelle toimivaa?
Kun elämä ympärillä mullistuu, on ok olla hauras ja keskeneräinen. Sekaisin. Hetken, toisen ja pidemmänkin. Kun ympärilleen lennelleet palaset hakevat paikkaansa ja elämä itsessään uutta rakennetta. Ja me ihmiset sen kaiken keskellä.
On ok olla hauras ja tunnustella. Ihan vain olla. Hetken jos toisenkin.