Ilo ja mielihyvä auttavat palautumaan ja kutsuvat meitä hyvinvointiin. Nuo ihanat tunteet kannustavat meitä tekemään asioita itsemme ja muiden hyväksi sekä auttavat meitä palautumaan stressaavista ja kuormittavista tilanteista.
Ilo ohjaa meitä kulkemaan jatkossakin iloa tuottavia asioita kohti. Ilo kannustaa sosiaaliseen yhteyteen toisten kanssa, jakamiseen ja ilon kasvattamiseen.
Usein näistä helpoista, miellyttävältä ja kevyiltä tuntuvista tunteista käytetään sanoja myönteiset tai positiiviset tunteet.
Viha on perustunne, josta saamme sisua tehdä asioita. Viha antaa pontta ja päättäväisyyttä toimintaamme sekä rohkeutta mennä eteenpäin elämässämme.
Viha on elämänvoimaa, jonka avulla myös lapsi ja nuori irtaantuu omaksi persoonakseen ja löytää tahtomisen ja ei-tahtomisen kautta itseään.
Fyysisenä tunteena viha myös usein kaipaa fyysistä purkuväylää, muttei toisia kohtaan. Tehokas vihan purkukeino on siitä puhuminen.
Pelko on tärkeä perustunne, jonka tarkoitus on auttaa valpastumaan ja suojautumaan vaaran uhatessa; se herättää aistit.
Pelon kaunein tehtävä onkin suojella elämää. Joskus jopa niin hanakasti, että se herättää vihan puolustamaan itseään. Lievempiä pelon muotoja ovat huoli ja jännitys.
Pelon tunnetta lievittää turvan kokemus. Turvaa voi lisätä ajatuksilla, toiminnalla, toisen ihmisen tuella ja kehon tuntemuksiin huomion viemisellä.
Häpeä on perustunteista kenties vaikeimmin siedettävä, vaikka sillä onkin myönteinen tarkoitus – auttaa meitä toimimaan sosiaalisesti hyväksyttävästi ja siten varmistaa joukkoon liittyminen.
Koemme usein myös vääristynyttä ja suhteetonta häpeää. Kipeänä tunteena koitamme estää sitä usein monin keinoin tuntumasta – touhuamme, syyttelemme, esitämme tai vetäydymme.
Häpeä herää tilanteissa, joihin liittyy muita ihmisiä – siksi sanotaan, että se on sosiaalinen tunne. Paradoksaalisesti se kuitenkin syntyy juuri kontaktittomuudesta.
Häpeään auttavat myötätunto, kohti meneminen ja lempeä huumori.
Suru on perustunne, joka liittyy menettämiseen ja irtipäästämiseen. Suremme sitä, mikä on poissa tai muuttunut siitä, mihin olemme tottuneet.
Voimme surra myös sitä, mitä emme koskaan tule saavuttamaan tai mitä on aiheutunut jostain toiminnasta.
Suru auttaa luopumaan vanhasta ennen uuteen suuntaamista. Se hidastaa meitä olemiseen ja kivun vastaanottamiseen.
Kuten kaikki perustunteet, myös syyllisyys on ihmisyydelle tärkeässä roolissa. Syyllisyyden tarkoitus on auttaa huomaamaan kun olemme toimineet omia, toisten tai ympäristön tarpeita ja arvoja vastaan. Syyllisyys siis kohdistuu eritoten tekemiseen, kun taas häpeä kohdistuu itseen ja omaan persoonaan.
Syyllisyyden kohtaaminen tarkoittaa toimintansa rehellistä tunnustamista ensin itselleen.
Se, että ymmärtää tekonsa seuraukset ja toisen ihmisen tunteet, on anteeksipyytämisen perimmäisin tarkoitus.