Kirjoittaja Inkeri Meriluoto, Kuvat Anne-Mari Jääskinen
Fysioterapeutti, LTTO Sanna Kujanpää: Vauvan vaativassa kuntoutuksessa tunteet ovat voimakkaasti läsnä
Hoitotilanteisiin liittyvä emotionaalinen kuorma tulee usein itselle vasta jälkikäteen näkyviin, fysioterapeutti Sanna Kujanpää sanoo.
Suomessa syntyy vuosittain lapsia, jotka tarvitsevat vaativaa kuntoutusta heti elämänsä alkumetreiltä lähtien.
Näitä perheitä ja lapsia fysioterapeutti, NDB/Bobath-terapeutti, Lasten ja nuorten tunnetaito-ohjaaja Sanna Kujanpää kohtaa työkseen.
Koputtaa oveen, kysyy, saako tulla perheen kotiin sisään. Kohtaa vanhemmat, kohtaa pienen vastasyntyneen. Aistii tunneilmapiiriä, aistii kaikkea sitä, mitä perheessä on tällä hetkellä läsnä.
Tapaamiskerta toisensa jälkeen lapsen kunto tulee paremmin näkyviin.
Kun vaurioiden laajuus on selvillä ja sisäistetty, voidaan alkaa rakentaa suunnitelmaa kuntoutumisesta.
”Se, miten perhe voi ja millaista tukea he saavat tilanteen hyväksymiseen, vaikuttaa myös kuntoutukseen. Kuntoutumista tukee perheen hyväksyvä ilmapiiri asialle”, Kujanpää kertoo.
Ilo. Ihan hurja, pulppuava ilo.
Sitä Kujanpää kokee lähes päivittäin työskennellessään lasten ja perheiden kanssa paitsi perheiden kotona, myös päiväkodeissa ja kouluissa.
Näkee kehitystä, edistymistä, yhteyden vahvistumista, osalliseksi tulemista, joukkoon kuulumisen mahdollistumista.
”Monesti mietin, että voiko olla totta, että saan tehdä tätä työtä. Se tuntuu niin etuoikeudelta ja herättää niin syvää kiitollisuutta!”
Syvä, raskas suru.
Toisinaan se on läsnä niin, että on vaikea hengittää, koko keho on raskas ja samalla ontto.
Kun vauriot ovatkin paljon suuremmat kuin aluksi epäiltiin. Kun kuntoutumista ei lähdekään tapahtumaan.
Neuvottomuus, harmaus, näkoalattomuus. Miten pääsemme tästä eteenpäin?
Toisinaan fysioterapeutti joutuu myös kohtaamaan lapsen kuoleman. Lapsen, jonka kanssa on kulkenut ja opetellut elämään ehkä vuosia.
Joskus kuoleman läheisyys on tiedossa jo hyvin varhain. Se ei silti poista surua tai hämmennystä. Tyhjyyttä.
Kuinka paljon saa surra lasta, jonka kanssa suhde on ollut ammatillinen?
Kujanpää kertoo pohtineensa paljon sitä, milloin ja missä terapeutti saa ilmaista omia tunteitaan.
Missä on terapeutin oman tunteen paikka? Saako niitä ilmaista asiakkaiden kanssa, työkaverille, kotona?
Mitä tapahtuu, jos tunteet jäävät ilmaisematta? Jos niille ei ole koskaan tilaa?
Kujanpää kertoo havahtuneensa siihen, miten jatkuvaan tunnelataukseen saattaa turtua ilman että sitä edes itse huomaa.
”Kun kohtaa työssään jatkuvasti haastavia hetkiä, niihin vähän turtuu. Vasta kun niistä alkaa kertoa toiselle, ulkopuoliselle ihmiselle, tilanteisiin liittyvä emotionaalinen kuorma alkaa tulla itsellekin näkyviin”, hän sanoo.
Kujanpää vahvisti omaa ymmärrystään tunteista kouluttautumalla vyöhyketerapeutiksi ja Lasten ja nuorten tunnetaito-ohjaajaksi
Nykyisin hän huolehtii omasta emotionaalisesta jaksamisestaan työnohjauksen avulla.
”Fysioterapeuteilla on usein niin iso halu auttaa lasta ja perhettä, että herkästi saatetaan tinkiä omasta ruokatauosta ja ottaa tauollekin asiakas. Sitä, että tinkii omastaan, ei välttämättä nähdä edes kuormittavana tekijänä.”
Kuitenkin juuri omien rajojen, tunteiden ja tarpeiden tunnistaminen saattaa lopulta olla paras lähtökohta auttaa.
Niiden avulla jaksaa huolehtia siitä, että voi olla läsnä lapselle terapiatilantetessa, että jaksaa olla perheelle läsnä kotona ja itselleen tässä kaikessa.
”Emme voi tietää emmekä vaikuttaa siihen, millaisessa tunneilmapiirissä ja vuorovaikutuksessa kohtaamamme lapsi on terapiatapaamisen ulkopuolella. Voimme kuitenkin olla lapselle aina se aikuinen, joka luo turvallista ja hyväksyvää tunneilmapiiriä, ja sitä kautta vahvistaa kehitystä ja mahdollistaa oppimisen.”