Kun elämä koettelee, kiire puskee ja syksy sataa kaatamalla niskaan, on joskus mahdotonta kääntää asioita valoisiksi.

Kun elämässä on säkkipimeä vaihe tai tasaisen synkkää ja harmaata, joskus ainoa, mitä jaksaa tai edes pystyy tehdä, on hengittää.

Hengenveto kerrallaan. Se kun meissä tahtomattammekin tapahtuu.

Ja koska se joka tapauksessa tapahtuu, sen kannatteluun voi myös aina luottaa.

Siksi se on asia, mihin niinä tunkkaisimpina hetkinä kannattaa keskittyä. Sisään, ulos. Laajentaen, supistaen.

Vähän kuin vain tekisi tutkimusmatkaa siinä, miten oma hengitys kulkee, miten se piirtää kuviotaan minussa, vaikken edes tee sen eteen mitään. Hengitys hengittää puolestasi. Miten lohdullista!

Siinä sitä voi seistä keskellä omia kuralätäköitään, saappaat jalassa. Ihmetellä, miten olenkaan nyt just tässä. Tällaisen lätäkön äärellä, tai saappaat syvällä siinä. Ihmetellä vaan ja antaa hengityksen kulkea.

Sillä pysähtyessä voi alkaa nähdä sumun taakse. Voi alkaa tavoittaa elämän sykkeen tämänkin kaiken keskellä.

Ehkä juuri nyt kummallisen, epätahtisen tai raastavan – sykkeen kuitenkin.

Tutkia, miten tämä syke elämässä nyt näyttäytyy? Avautua sille. Löytää ehkä hitunen uteliaisuuttakin katsoa, mitä omien jalkojen juurelta näkyy.

Millainen kuvajainen lätäköstä heijastuukaan. Ja ehkä tästä pysähdyksestä käsin voikin tavoittaa jotain, mikä tässäkin hetkessä voisi olla kaunista.

Ihan vaikka vain se lohdullinen oma hengitys. Tässäkin hetkessä itseä kantaen, elämän sykkeeseen liittäen. Hellittämättä, silti lempeästi.

Ilman tummia sävyjä ei kirkkaatkaan värit elämässämme erottuisi. Kaunis kuva ei erottele sävyjä – se kun rakentuu ihan kaikenlaisista sävyistä.