Verbaalisina olentoina me ihmiset ymmärrämme toisiamme usein juuri sanallisen ilmaisun kautta. Sen kautta kuitenkin moni asia myös vääristyy ja jää tavoittamatta.

Kaikki eivät ole sanallistamisessa taitavia. Sisällä olevia oloja ja ajatuksia voi olla vaikea ilmaista niin, että ne todella kuvaisivat sisällä koettua. Voi olla helpompi olla vain hiljaa. Toivoa, että tilanne tai tunne menee ohi tai että toinen vain arvaisi sen, mitä tunnen.

Suuren tunteen noustessa sanoja ei heti oikein edes tavoita. Ainakaan niitä, jotka rakentavasti sisäisyyttä kuvaisivat tai tukisivat yhteyden rakentumisessa toiseen.

Juuri siksi toisen ihmisen tuki, kanssasäätely, on kuohutilanteissa tärkeää. Verbaliikkaa ei siinäkään alkuun ensin tarvita.

Niin kaunis tuen tarjoamisen ajatus kuin esimerkiksi kysymysten ”Mitä sä kaipaisit?” tai ”Miten voisin auttaa sua?” takana onkin, ei voimakkaan tunteen kanssa oleva lapsi, nuori kuin aikuinenkaan kykene vastaamaan tuohon.

Joskus kysymys voi kiihdyttää entisestään. Siitähän kaikki ehkä juuri kiikastaakin, kun olo on paha, muttei tiedä mikä helpottaisi. Tai aikuisena nolottaa sekin, kun en osaa edes sanoa, mikä auttaisi, vaikka kysyt.

Kuohussa kun ajatteleva ja kognitioon yltävä aivojen osa on ikäänkuin poissa käytöstä. Yhteys sinne on kapeutunut liki kokonaan. Ainoa, missä tapahtuu on tunteet. Ja siellä tapahtuukin sitten ihan urakalla!

Tunne ja kysymys ei siis ihan parhaiten pahimmassa kuohuhetkessä sovi yhteen, mutta tunne ja läsnäolo sopii. Kun toisessa kuohuu, liikkuu, tyrskyää tai räjähtelee ihan ensiksi tärkeintä on olla toiselle läsnä. Olla vaan.

Osoittaa, että pysyn tässä, vaikka sisälläsi onkin nyt noin hankalaa. En katoa, en suutu, en kauhistele, en käännä selkää, en kysele, en neuvo. Olen vaan ja hengitän tätä tuskallista tai raastavaa hetkeä kanssasi. Tässä olen sun kanssasi, en jätä sua yksin.

Sanojen, kysymysten ja ratkaisujen pohdinnan aika tulee sitten myöhemmin. Nyt niitä ei ihan heti vielä tarvita.