Tunteiden säätely. Pieni sanapari suurella merkityksellä. Niin suurella, ettemme siihen aina edes yllä, vaikka sisäsyntyisiä keinoja jokaisella onkin.

Kaikilla meillä on käytössämme keho, joka hermoston tasolla on aina yhteydessä tunteiden säätelyyn. Syntymästämme saakka. Hengityksen, liikkeen, lihastonuksen, katseen ja kehon asentojen kautta.

Fysiologisesti tunteiden säätelykyky on meissä kypsä 25-30 -vuotiaana, kun etuotsalohko saavuttaa täysi-ikäisyyden. Silti aika ajoin itse kukin meistä tipahtaa aivojen alimmille tasoille ja yhteydet tuohon mahtavaan säätelykeskukseen kapeutuvat olemattomiin.

Silloin näemme vihreän sijaan kuuluisaa punaista.

Keittää yli. Menee hermo. Jähmettyy. Jäätyy.

Silloin myös kanssakulkijoiden merkitys korostuu. Saammeko säätelytukea toisilta? Etuotsalohkoa lainaan? Vai kiihdyttääkö ympäristön reagointi aivojemme hätäkeskusta entisestään?

Entä kiihdytämmekö itse itseämme näkemään lisää punaista vihreän sijaan?

Aivosolu kerrallaan, myös ajan myötä, pääsemme taas omille jaloillemme. Järkevämmän ajattelun piiriin, ajatteluaivojen ohjaukseen. Punainen väistyy ja tekee tilaa muillekin sävyille.

Elämä on yhtä säätelyn harjoittelua. Tilanteita, ihmissuhteita, käänteitä.

Ärsykkeitä ulkopuoleltamme ja yhtälailla sisältämme – ajatuksina ja kehon tuntemuksina.

Niihin vastaamisen impulsseja saamme päivittäin monta kertaa säädellä. Vahvistaa, sietää tai vaimentaa.

Oikeastaan elämä kysyy kaiken aikaa ”miten vastaat tähän”? Vihreällä vai punaisella?

Vastaajan viisaus näkyy etenkin jämäkkyydessä ottaa paussi ennen reaktiivista vastausta. Hengähtää, punnita ja tehdä tietoinen valinta.

Käyttää säätelyyn tarpeen mukaan kehollisia keinoja, sisäistä dialogia tai toimintaa. Mutta miten kamalan vaikeaa se välillä onkaan!

Säätelykyky pitää sisällään niin lempeyttä, jämäkkyyttä, kärsivällisyyttä kuin sinnikkyyttäkin.

Kaikki asioita, joita opitaan toistoilla vuosien ja vuosikymmenien ajan. Hermoyhteys kerrallaan. Vahvistetaan synnynnäistä kykyämme.

Yksin ja yhdessä. Elämämme loppuun saakka.