Sietää, olla, kannatella. Ei mikään helppo rasti. Etenkään silloin, kun kyse on itselle vaikeista, pelottavista tai hävettävistä oloista.

Hätä, neuvottomuus, raivo, muserrus. Häpeä, pelko, paniikki, ahdistus.

Kukapa sellaisia ehdoin tahdoin haluaisi fiilistellä? Luontaisestihan niistä haluaa eroon, helpotukseen.

Tuskallinen olo puskee meitä helposti nopeaan reagointiin tai totaaliseen jäätymiseen – tilanteen välttelyyn. Reaktio tapahtuukin sadasosasekunneissa. Miten sitä siinä ehtisi edes tajuta ennenkuin ensimmäinen sarvipää jo luiskahtaa suusta, keho jo vetäytynyt kontaktista tai hössötysmoodi alkanut?

Joskus oman olon voiman tajuaakin vasta äärireaktiossa käytyään. Oho, miten mä nyt noin?

Hankalan tunteen kanssa hengittely ja rauhaksiin alas istuminen on vaativa taito. Monen monen treenikerran, lempeän kanssavalmentajan ja sinnikkään päättäväisyyden tulos. Aluksi satunnaisesti onnistuen ja jossain kohtaa jo useammin.

Tunteen sietämis- ja säätelysysteemit aivolihaksineen vaativat hurjan monta treenikertaa. Vuosien ja vuosien saatossa. Joukkiosta hengittely- ja hengailuhetkiä ne vahvistuu millisosan verran. Joka kerran millisen lisää.

Millisen tuella voi kuitenkin jo hengitellä millisen verran enemmän ennen reagointia.

Silloin voi helpommin huomata, että hädän aallokkojen keskeltä pilkottaakin saari, johon suunnata. Vakaa maa, jolle asettaa jalkansa. Että voi valita katsoa aallokkoa tukevasta maasta käsin sen sijaan, että hyppää aallokkoon mukaan.

Näkyvyys selkenee, olo rauhoittuu. Ja päätöksiä, valintoja toimia on taas millisen verran helpompi tehdä.

Vaikka hätä olisikin läsnä, sitä voi osin myös itsessä saaren tukevalta kalliolta käsin tarkkailla. Hukkuvasta tuleekin tarkkailija, joka näkee myös horisontin.

Silloin on helpompi suunnistaa.