Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Kun aikuinen luottaa, alkaa lapsikin luottaa
Sanat, joita kuulemme. Tapa ja äänensävy, jolla meille puhutaan.
Kosketus, joilla meitä kosketaan. Katse, jolla meitä katsotaan.
Kaikki ne ovat rakentaneet meille kuvaa itsestämme. Ihan pienestä alkaen. Niistä ensihetkistä saakka, jolloin olimme aikuisen hoivan ja huolenpidon varassa. Suojattomia sille, mitä osaksemme saimme.
Pesusienen lailla imimme kaikkea sanatonta ja sanallistettua itseemme. Huomasimme ilmeiden muutokset, huokailut ja ohittamiset. Tunsimme luissamme sen, miten taisimme taas aiheuttaa vaivaa.
Tunsimme, vaikkei kukaan ehkä näkyvästi mitään sanonutkaan.
Tunneviestintä on pääosin sanatonta ihmisten välillä tapahtuvaa, jatkuvavuorovaikutteista viestintää.
Huomaamme kehomme rentoudessa sen, kun olemme turvallisten ja hyväksyvien ihmisten seurassa, jossa ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista tai tuomitsemista.
Samoin tunnemme jännityksenä lihaksissa, hartioissa ja hengityksessä sen, jos joudumme hyväksyntää saadaksemme vääntymään monelle mutkalle ja pelätä väärintekemistä tai epäonnistumista, rangaistuksia ja tuomioita.
Kun aikuinen luottaa lapseen ja nuoreen, hän kasvattaa lapsen siipiä.
Hän antaa lapselle hänen kokoisiaan tehtäviä, jotka sekä haastavat, että antavat mahdollisuuden onnistua. Hän luottaa, että lapsi selviää, kunhan vähän ponnistelee. Hän ei tartu epäonnistumisiin, vaan vahvistaa onnistumisia – sitä yhtäkin viiden epäonnistumisen seassa.
Hän osoittaa, että lapsessa on valtavasti potentiaalia, kunhan ottaa sen vain käyttöön.
Ja koska aikuinen luottaa, alkaa lapsikin luottaa.
Hän tulee siksi kuvaksi, jonka aikuinen hänestä eteensä piirtää. Hän tulee niiksi sanoiksi, joita aikuinen hänelle sanoo. Hän tulee siksi tarinaksi, jota aikuinen hänelle hänestä itsestään kertoo.
Kerrotaan kauniita tarinoita. Sankaritarinoita. Selviytymistarinoita. Uskotaan lapsiimme – sillä miten he muuten voisivat itseensäkään uskoa. Uskotaan mahdollisuuksiin ja onnistumisiin – tänäänkin jotain on jo onnistunut