Ammattilaisen itsesäätely ja inhimillisyys itseä kohtaan

Kun ammattilaisena tukee pienten tai isojen tunne- ja itsesäätelyä osana työtään, on helppo ajatella, että pitäisi olla itsesäätelyn mestari. Niin itsen, omien lasten, puolison kuin kollegojenkin kanssa, saati satunnaisissa kohtaamistilanteissa ja ylipäätään ”elämänhallinnassa”.

Aina tyyni tai vähintään sujuvasti itsensä sietoikkunaan palauttava. Onhan oma ammatillinen reppu täynnä itsesäätelyn keinoja.

Miten hienoa olisikaan voida sanoa aina pysyvänsä tietoisena, tehdä rakentavia valintoja, säädellä kuormittumista ja hengitellä tunnekuohuissa.

Totuus kuitenkin on, ettei ihmisyys meissä väisty ammattilaisenakaan. Ja itsesäätelytaidot kehittyvät läpi elämän.

Jokaisella meistä on haasteemme, kipu- ja kasvukohtamme. Jossain asiassa tunnumme aina palaavamme nollapisteeseen. Kaadumme rähmällemme ja häpeissämme kipuamme kuopastamme jälleen, sadannennen kerran. Ehkä jopa tuhannennen.

Viisas ja elämän marinoima ymmärtää, ettei elämää voi täysin hallita. Ei kukaan meistä.

Voimme vaikuttaa asenteisiimme, oppia ajattelun, kehotietoisuuden, säätelyn ja vuorovaikutuksenkin taitoja, tunnetaitoja. Mutta sekään ei poista meistä ihmisyyttä. Sitä, mikä meitä jokaista yhdistää.

Olla tarvitseva, tunteva, kompuroiva ja kipuileva ihminen. Just niinkuin me kaikki olemme. Yhtäaikaa myös onnistuvia, osaavia, kehittyviä ja riemuitsevia.

Kaikkea samaan aikaan, samassa paketissa. Myös ammattilaisena.

Ammattilaisena on suurta viisautta (ja usein kovin vaikeaa) uskaltaa olla tuen ja kannattelun tarpeessa itsen tai omien läheisten kanssa. Olla osaajan määritelmässä myös neuvoton. Olla toisten kannattelijana myös itse kannattelua kaipaava ja hämillään omien kasvukohtien kanssa. Niiden, joissa vähän aina tuntuu lentävän rähmälleen. Taas.

Ihmisyys ei väisty ammatillisuuden noustessa eikä ammatillisuus ihmisyyden noustessa. Ei joko tai vaan sekä että.

Ootko sä kokenut tän kombon haastavaksi omassa ammatillisuudessasi ja ihmisyydessäsi?