Riidoissa ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan varmistaa, että yhteys rakentuu ja turva palaa
Kukaan ei ohjelmoi itseensä toimintamalleja, vaan hänet ohjelmoidaan ulkoapäin, sanoo dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemi painokkaasti luennollaan Järvenpäässä.
Aikuiset lapsen ympärillä ohjelmoivat hänet vuorovaikutuksen laadulla – sillä, miten lapsen olemiseen ja toimintaan vastataan.
– Ihminen on ulkoaohjelmoituva olento, jonka lapsuus kestää kaikista elävistä olennoista pisimpään, oikeastaan järjettömän pitkään.
Sillä on tarkoituksensa – ohjelmointiaika ja sen myötä mahdollisuudet ovat laajat. Mutta koska ihmisyyteen ominaisena kuuluu sekä-että –asetelma, tähänkin liittyy riskinsä. Ihmisaivot ovat nimittäin kehitysvaiheessaan myös hyvin haavoittuvaisia vuorovaikutuksessa tapahtuville tilanteille ja kuormittaville stressitekijöille etenkin, jos aikuisen tyynnyttävää kanssasäätelyä ei ole saatavilla.
Sajaniemen mukaan aivojen kannalta murrosikä on tärkein kehityksen aika, jopa sikiö- ja varhaislapsuutta tärkeämpi. Silloin tapahtuu uudelleen järjestäytymistä sekä hermosolujen karsiutumista lapsuuttakin kiivaammin ja hermosolujen välille kehittyy myeliinia, mikä nopeuttaa tiedonsiirtoa aivoissa.
Ihmisen mieli, aivot ja vuorovaikutus ovat toisiaan alati ruokkiva kokonaisuus, mihin Sajaniemi lukee myös aivojen kanssa samankaltaisia tunnistimia omaavan suoliston. Näistä tekijöistä vuorovaikutus on ainoa tapa oppia stressin ja tunteiden säätelyä, mihin vaikuttavat ensisijaisesti kolme alkutekijää:
- Geneettinen perimä, josta puolet kromosomeista saamme äidiltä ja puolet isältä. Sitä, miten geenejä luetaan ja miksi juuri tietyt geenit aktivoituvat on oma tieteenlajinsa. Sajaniemi vertaa sitä noidan reseptikirjaan, missä on sekä hyviä että pahoja, jopa myrkyllisiä reseptejä, joista käytettävät reseptit valitaan.
- Raskausaika. Päihteiden ja tupakan lisäksi sikiölle on yhtä vaarallista, jos äiti kokee pitkäaikaista ja voimakasta stressiä. Tällöin äidin aivot uivat kortisolissa, jolloin istukan suojarakenne pettää. Stressihormonia siirtyy silloin istukan kautta sikiöön, mikä vaikuttaa lapsen ohjelmoitumiseen. Lapsi voi tällöin syntyä ”näkien kauhua kaikkialla” –ohjelmoinnilla, toisin sanoen herkästi reaktiivisena.
- Kaikki muut ympäristötekijät, mitä lapsi vuorovaikutuksessa kohtaa niin lähiaikuisten kuin ikätovereidensa kanssa – päiväkodissa, koulussa, vapaalla ja etenkin kotona.
Aivomme skannaavat jatkuvasti ympäristöämme uhan varalta
Aivojen tärkein tehtävä on vastaanottaa informaatiota ja ohjata toimintaa sen perusteella, mitä se informaatiosta tulkitsee. Tutkan lailla toimiva neuroseptiivinen järjestelmämme skannaa ympäristöstä ja etenkin toisten ihmisten kasvoilta – silmien ja suun seudun ilmeistä – jatkuvasti uhan tai turvan merkkejä. Esimerkiksi ryhmätilanteissa lapsi peilaa automaattisesti muita ryhmän lapsia ja aikuisia – stressi ja tunteet tarttuvat.
Tunteet ovat ennen kaikkea kehossa aistien kautta syttyviä fysiologisia muutoksia, olemisen tiloja, jotka vasta käsitteellistämisen myötä ja sanojen kautta jäsentyvät mielessämme tunteiksi, havainnoi Sajaniemi. Tunteet siis syntyvät kehossa. Kuitenkin ainoastaan emotionaalisesti merkattu aistimus saa meissä aikaan toimintaa.
Jos järjestelmämme bongaa ympäristöstä uhan merkin, mikä on jokaisen subjektiivinen kokemus, sympaattinen hermostomme aktivoituu ja tuottaa käyttövoimaksemme adrenaliinia. Tällöin myös hypotalamus, joka osaltaan vastaa etuotsalohkon ja siten tunteiden säätelystä, aktivoituu ja lisämunuaisen kuorikerros alkaa erittää stressihormoni kortisolia. Hippokampus, muisti- ja oppimisen pankkimme, on erittäin herkkä kortisolille.
– Jos aivot uivat kortisolissa pitkiä ja toistuvia yhtäjaksoisia aikoja, hippokampuksessa alkaa tuhoutua soluja. Oppiminen vaikeutuu eikä muistista saa palautettua asioita niin kuin ennen. Tämän tietää jokainen stressaantumista kokenut aikuinenkin, sanoo Sajaniemi.
Tilanne kuitenkin korjaantuu, jos rauhoittumisen tilaan taas päästään. Se taas edellyttää, että turvan merkkejä on enemmän kuin vaaran merkkejä. Aikuinen toimii lapselle tällaisena turvan merkkien välittäjänä. Katseen ja kosketuksen, oman rauhallisen olemuksen kautta ja lopuksi, kun lapsi on palautunut takaisin yhteyteen itsensä ja aikuisen kanssa, tilannetta ja lapsen tunnetta kannattaa myös sanoittaa.
Uudelleenohjelmointi tapahtuu korjaavien kokemusten kautta
Kun Sajaniemen luettelemia stressitekijöitä ja niiden vaikutuksia kuuntelee, voi aikuiselle tulla lohdutonkin olo – niin vanhempana kuin ammattilaisena. Onko mitään tehtävissä, jos elämän alku on ollut heikko ja turvaton, eikä lapsi ole saanut riittävästi turvallista kanssasäätelyn mallia? Jos lapsi on siis kovin reaktiivinen, jähmettyy tai hyökkää herkästi, voiko sitä vielä muuttaa?
– Ihminen voidaan aina ohjelmoida uudelleen, lohduttaa Sajaniemi. Aivot on plastinen elin, mikä muovautuu koko elinikämme ajan.
Kun lapsi tai nuori saa korjaavia kokemuksia, toisin sanoen turvaa ja myönteistä ohjaamista rangaistuksien ja tuomitsemisen sijaan, ja kun näitä pitkäjänteisesti lapselle toistetaan, alkavat aivot ohjelmoitua uudelleen.
– Joskus pitkäjänteisyys tarkoittaa kuukausia, joskus useampaa vuottakin, mutta aikuisen on luotettava siihen, että ihminen – niin lapsi kuin nuorikin – on lähtökohtaisesti auttavainen, antelias ja toisille hyvää tahtova. Tämän ihmisen perusominaisuuden on mahdollista tulla esille, kun lapsi saa siihen myönteistä ohjausta.
Jos lapsi toimii taistele-pakene-jähmety –tilastaan käsin, ei hän siinä tilassa jäähypenkille ohjattaessa tai pois joukosta siirrettäessä opi säätelyn taitoja, vaan kokemaan lisää uhkaa ja pelkäämään rangaistuksia.
– Lapsen aivot hälyttävät silloin vieläkin lujemmin ”vaara, vaara, vaara!” ja silloin käyttäytymishäiriön riski kasvaa, jatkaa Sajaniemi. Torjutuksi tuleminen ja yksin jääminen on suurin stressi- ja hälytystila lapselle. Sosiaalisia taitoja ei myöskään opita kuin sosiaalisissa yhteyksissä, ryhmissä.
– Riidoissakaan ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan miten tilanne jatkuu. Miten sosiaalinen yhteys rakennetaan uudelleen ja turva palautetaan. Tämä on aikuisen tehtävä. Ryhmästä on luotava turvallinen ja joukkoon kuulumisen tarve jokaisella tyydytettävä.
– Myös hankalaa lasta voidaan yhteisesti tukea koko ryhmän tasolla: ”Miten me muut voisimme auttaa, kun tämä lapsi ei vielä osaa…?”, kuvailee Sajaniemi. Jos lapsi ei ole oppinut vielä tapaa olla toisten kanssa, sitä voidaan opetella. Aletaankin tarjoamaan sitä, mitä vaille hankala lapsi on, eikä sulkemaan pois joukosta.
Houkuttele lapsi takaisin yhteyteen
Vuorovaikutuksessa ihmisten taajuudet virittyvät toisiinsa nähden muun muassa peilineuronien avulla. Tämän takia aikuisen tapa toimia lapsen tunnetiloissa on merkittävä. Aikuisella on kyky painaa jarrua oman tunteensa kanssa, mutta lapsella sitä kykyä ei vielä ole.
– Tiloissa oleva aikuinen ei saa lasta takaisin yhteyteen, vaan hän vahvistaa lapsen taistele-pakene-hätätilaa. Lapsi tulee houkutella takaisin yhteyteen, verkostoon.
Sajaniemi ottaa puheessaan vielä esiin yhden merkittävän tekijän nykyajassamme – nopean mielihyvän maailman. Pelit, videot ja viihdykkeet on rakennettu antamaan nopeaa palkitsevuutta. Varsinkin nuoret ovat monimutkaisen aivoprosessin johdosta jo biologisesti uuteen suuntautuvia ja hakevat mielihyvää uusista asioista. Jos mielihyvää saadaan liian helposti ja jatkuvasti, se vahvistaa dopamiinijanoa. Toisin sanoen, jos dopamiiniannoksia saa vailla sinnikkyyden ja mukavuusalueen venyttämistä, on riski tulla riippuvaiseksi ja janota aina vain lisää.
Summa summarum, läsnä oleva kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus, kanssasäätely, yhteyteen palauttaminen turvan merkkien välittämisellä, lapsen tylsyydenkin sietäminen ja sinnikkyyteen kannustaminen ovat stressin ja tunteiden säätelyn kehittymisessä avaintekijöitä.
Juttu on kirjoitettu Tunne&Taidan järjestämän, dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemen luennon pohjalta.
Kuvat: Pixabay
Nina Sajaniemi on dosentti ja neuropsykologi, ja työskentelee Helsingin Yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.
Sajaniemi on ollut myös mukana kirjoittamassa kirjaa Stressin säätely. Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin (2015) PS-Kustannus.
Varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä löytyy Nina Sajaniemen ADHD-liitolle tekemä kalvoesitys täältä.