Tunteita on elossa jatkuvasti – vasta mielesi rakentaa niille merkityksen

Rinnassa puristaa, vatsassa vääntää, käsivarsissa tuntuu onttous. Apua, paniikki iskee, nyt äkkiä pois! Mielellä on suuri vaikutus siihen, millaisiksi tunnekokemuksemme muodostuu ja miten näiden kokemustemme kanssa eri tilanteissa toimimme.
Siinä missä yksi juoksee jo pois, toinen jähmettyy ja kolmas meistä alkaa sättimään keskustelukumppaniaan.
Tunteiden aiheuttamia fysiologisia muutoksia tapahtuu kehossamme kaiken aikaa, mutta vain pieni osa niistä tulee tietoisuuteemme niin, että kykenemme yhdistämään olomme tietyksi tunteeksi.

Tunteen voimakkuuteen vaikuttaa tilanteen tärkeys itsellemme

Vahvoilla tunteilla on tarkoituksensa – saada meidät toimimaan. Tunteet puskevat meitä ottamaan askelia eteen- tai taaksepäin. Ne sytyttävät meissä impulsseja, joita emme pysty ohittamaan, ajatuksia, jotka tuntuvat niin suurilta, että niiden äärelle on pakko pysähtyä.

Keho toimii tunteiden postipoikana. Mitä isompi ja painavampi paketti, sen tärkeämpi viesti ja toimintatarve. Siispä älä ammu viestintuojaa – sillä on hyvä tarkoituksensa.

Tunne koittaa fysiologisten muutosten kautta saada meidät esimerkiksi ottamaan tai välttämään kontaktia, se valpastuttaa aistejamme tai vaikkapa pysäyttää sen hetkisen toimintamme havaitaksemme jotain tärkeämpää. Tässä kohtaa mieli astuu voimallisemmin mukaan. 

Mitä voimakkaampi tunne, sitä tärkeämmäksi aivojemme tunnekeskus on määritellyt käsillä olevan tilanteen itsemme kannalta.

Tulkintaan aivomme käyttävät muistipankkiamme, josta se kaivaa esiin aiemmin kokemiamme vastaavia kokemuksia. Onko syytä panikoida vai voiko tässä kohtaa ottaa ihan rennosti? Aiemmat kokemuksemme värittävät siis aina voimakkaita nykyhetken tilanteita.

Tulemalla tästä aivojemme tulkintakaavasta tietoisiksi, voimme ottaa lisäaikaa tulkinnan tekemiselle ja kääntää sitä siedettävämpään suuntaan. Tämä tilanne tässä ei ole hengenvaara. Vaikka pienenä en pystynyt, nyt voin puolustaa itseäni ja voin tehdä sen ihan rakentavasti.

Näin vältämme tuhoavat teot ja sanat, jotka ihmissuhteitamme tai itseämme vahingoittavat. Tunnepäissään ei totisesti kannata toimia heti, vaan ottaa aikaa ja hengitellä hetki.

Tunne tulee tunteeksi vain sille antamamme merkityksen kautta

Tunne on aina vain tunne, fysiologinen muutos kehossamme, ennenkuin itse nimeämme sen merkitsemään jotakin. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa tieteen termein emootiosta tulee varsinainen tunne – kun mielemme antaa sille merkityksen.

 

Alitajuntamme saattaa tulkita pulssin kiihtymisen ja hikoilun ennen esiintymistä joko panikoitumiseksi tai voimme tietoisesti ajatella sen innostuneisuudeksi ja arvokkaaksi aistien valpastamiseksi ennen tärkeää hetkeä.

Voimme kääntää rinnassa jyskyttämisen ja käsien kuumenemisen parisuhdekeskustelussa raivostumisen merkin sijaan tärkeäksi merkiksi siitä, että on aika ottaa oma voima käyttöön ja puolustaa itseäni – vetäytymisen sijaan jämäkästi mennä kohti.

Tunne on siis yksinkertaistettuna sisäinen paine toimia.

Kun paine on voimakas, viesti on tärkeä ja tilanne meille merkityksellinen. Tunteen mielestä. Viisas mieli voi kuitenkin auttaa meitä seulomaan tunteen tulkintaa. Varsinkin vihalla ja pelolla on paisuttelevat luonteensa ja niiden tuomia viestejä on syytä ensin etäämpää tarkastella.

On viisautta – ja varsin vaativaa – sietää sisäisiä impulsseja, painetta, mitä voimakas tunne mukanaan tuo. Se haluaa, että toimimme heti. Pakene, hyökkää, jähmety! se huutaa.

Tunteen automaatiolla on tarkoituksensa

Ei ole sattumaa, että tunne on automaattinen reaktio. Se vastaa aistein havaitsemaamme ärsykkeeseen, jonka sisällämme tai ympärillämme havaitsemme. Jos joutuisimme arvioimaan jokaikisen tilanteen tietoisella, kognitiivisella tasolla, joutuisimme käyttäisimme siihen aivotasollamme valtavan määrän energiaa.

Aistit tuovat informaatiota nopeammin kuin tietoinen mielemme ehtii sitä jäsentää. 

Jo normaalissa tilassa aivojemme energiankulutus kaikesta energiastamme on noin 20%, kuormittuneessa tilassa tuo määrä tuplaantuu.

Energiaa tarvitaan myös muuhun tärkeään – elintoimintojemme ylläpitämiseen, ruoansulatukseen, liikkumiseen, ajatteluun. Näihin ei enää polttoainetta riittäisi, jos kaikki tilanteet joutuisimme automaation sijaan pohtimaan järjellä. Lisäksi toimintamme olisi hidasta, emmekä ehtisi suojaan ennen vaaran kitaan syöksymistä.

Arkinen esimerkki: Jos rankkasateen iskiessä miettisimme ensin todennäköisyyttä kastua, sitten pohtisimme millä meidän kannattaisi suojata itsemme ja kolmanneksi miettisimme, mistä saisimme tällaisen suojan, olisimme jo läpimärkiä.

Aikaa olisi mennyt moninkertainen määrä siihen nähden, mitä äkillinen tunnereaktio saa meissä aikaan: ensimmäisten pisaroiden lyödessä kasvoillemme aistimme saavat meidät toimimaan. Juoksemme suojaan tai käännämme käsissämme olleen salkun päämme suojaksi. Ilman yhtäkään tietoista ajatusta – ne ehtivät sitten myöhemminkin. Huh, mitä äsken oikein tapahtuikaan!

Aistien herättämän tunteen nopeudella ja automaatiolla on myös huonot puolensa. Reagoimme ennenkuin ehdimme pohtia mihin tai miksi. Siksi tietoinen tunteen äärelle pysähtyminen – hengen vetäminen, on ihan varteen otettava neuvo.

Hengitys luo tilaa ärsykkeen, sille merkityksen antamisen ja siihen vastaamisen välille. 

Tunteita ei aina ole helppo sietää, mutta sitä helpompi, mitä enemmän ymmärrämme niiden olevan tärkeitä viestin tuojia, ja mitä enemmän ymmärrämme itse voivamme vaikuttaa niihin merkityksiin, mitä annamme kullekin tunnekokemukselle tietoisessa mielessämme.

Tunne on vain tunne. Mielesi antaa sille merkityksen. Ja mieltäsi ohjaat sinä. Niin hyvin kuin tässä hetkessä pystyt.


Testaa mieltäsi ja tunnemuistojasi!

Katso ylläolevaa kuvaa hetki. Hengitä sitä sisääsi.
  • Mitä näet?
  • Entä mitä tunnet siitä, mitä näet?
  • Millaisia ajatuksia tai mielleyhtymiä kuvasta mieleesi nousee?
  • Herääkö sinussa miellyttäviä vai epämiellyttäviä tunteita?

Jos huomaat sisälläsi epämiellyttäviä, mielipahan tunteita, tunnustele niitä hetki. Mistä ne sinua muistuttavat? Muistatko ehkä kolean koulupäivän, kun koulumatkalla kastuneissa kengissä istuit luokassa koko päivän ja hytisit? Muistavatko aistisi lehtien märkyyden, kostean luihin ja ytimiin menevän koleuden? Muistaako mielesi ne ilkkuvat naurut ja satuttavat sanat, joita kiusaajasi koulumatkalla huutelivat? Vai nouseeko mieleesi joku näkemäsi elokuva, jossa tämä näkymä tiesi vaaraa tai uhkaa? Merkitseekö syksy sinulle apeutta ja alakuloa päättyneestä kesästä ja alkavasta pimeästä ja koleasta ajasta?

Jos huomaat sisälläsi miellyttäviä, mielihyvän tunteita, viivy niissä hetki. Millaisia muistoja niiden alla on vaikuttamassa? Muistaako mielesi ihanat lapsuuden metsäretket yhdessä perheesi kanssa? Mummon kanssa haravoimiset ja mummon ihanan hyräilyn haravoinnin lomassa? Kikatukset ystävien kanssa lehtikasoissa hyppiessä? Vai tuleeko mieleesi se ihana syksy, jolloin teit päätöksen irtautua sinua kuormittaneesta työstä tai ahdistavasta ihmissuhteesta ja koit riemua ja vapautta rinnassasi? Onko syksy sinulle vapauttava lupa käpertyä viltin alle ja antaa aikaa itsellesi tai aloittaa harrastus, joka inspiroi?

Huomaatko, miten aiemmat kokemuksesi vaikuttavat siihen, mitä silmilläsi, visuaalisella aistillasi havainnoit? Koemme maailmaa aistien kautta. Siksi aistit tallentavat myös tunnekokemuksia. Ohi tietoisen mielemme, alitajuntaamme. Sieltä ne myös nousevat erilaisissa hetkissä mieleemme, vaikkemme tietoisesti niitä ajattelisikaan.

Oikeassa elämässä meitä ympäröi varsinainen aistien monikerroksellisuus – äänet, tuoksut, lämpötilat, tuntoaistimukset ja maut. On helppo ymmärtää, että tästä merkkien paljoudesta alitajunta tunnistaa aina jonkin mielleyhtymän, aiemman kokemuksemme. Tämä mielleyhtymä, kuten huomasit, vaikuttaa osaltaan siihen, millaisia tunteita tilanteissa kulloinkin kehoomme herää.


Metsä on vastapainoa ruutumaailman infotulvalle – aivot lepäävät kuin itsestään

Kuvat: Anne-Mari Jääskinen

Työmme on muuttunut kehityksen kiihtyessä yhä enemmän informaation käsittelyksi ja ongelmien ratkaisemiseksi. Aivojemme käsiteltäväksi tulee työpäivän aikana enemmän informaatiota kuin koskaan ihmishistoriassa aiemmin. Metsä tarjoaa ylikuumentuneille aivoille luonnollista vastapainoa, rauhaa ja hiljaisuutta. Jo ihan vain sinne astumalla.

Aivot eivät ole ehtymätön, aina jaksava koneisto, vaan palautumiselle on annettava niidenkin osalta tietoisesti lepoaikaa. Aikaa, jolloin aivot eivät aktiivisesti työskentele ulkoa tulevan informaation kimpussa, vaan kirjaimellisesti lepäävät. Ovat jouten.

Arjen tietoiset valinnat mahdollistavat joutenolon

Nykymaailmassa aivojen joutenolon mahdollistaminen vaatii tietoisia valintoja. Vapaa-aikammekin täyttyy helposti ruutujen suoltamalla informaatiolla. Somella, digitaalisilla peleillä, sovelluksilla, videoilla.

Yhteistä ruutumaailmasta tulevalle informaatiolle on nopeasti vaihtuvat ärsykkeet ja loputon jatkuvuus. Ruutumaailma on rakennettu dopamiiniherkille aivoillemme janoamaan aina vain lisää. Loppua ei tule ennenkuin itse päätämme laittaa laitteen pois.

Kuinka houkuttelevaa olisikaan katsoa vielä tuo yksi mielenkiintoinen päivitys tai ruutuun jo seuraavaksi välähtävä video. Ja moni meistä katsoo. Ja väsyy.

Informaation loputon tulva haastaa meidät entistä vahvempiin sisäisten rajojen kasvattamiseen ja niistä tietoisena olemiseen. Mikä on minulle hyväksi? Mikä on riittävää, mikä menee jo yli? Mistä tunnistan sen, että aivoni tarvitsevat nyt lepoa? Millaisia ensimerkkejä kehoni minulle viestittää rajojeni vastaantulemisesta ja miten se sen tekee?

Mistä tunnistan, että jos vielä jatkan, uuvun? Mikä auttaa minua kuuntelemaan sitä?

Metsä tarjoilee läsnäoloa joka aistille

Parasta palautumista aivotyöskentelylle on aktivoida primäärisin, sensorinen tasomme. Käyttää aisteja tietoisen analysoinnin ja järjen sijaan. Heittäytyä ruutujen sijaan nahkaisella ihmisolemuksellamme kokemaan ja olemaan läsnä. Omilla käsillämme, omilla jaloillamme, silmillämme, korvillamme.

Tiedetään, että jo kymmenen minuutin metsässä oleminen aktivoi hermostomme rauhoittumisjärjestelmää. Sykkeemme, hengitystiheytemme ja verenpaineemme laskee, ja stressihormonipitoisuus verenkierrossamme vähenee.

Alamme laskeutua tietämisen ja ratkaisemisen maailmasta aistimisen ja läsnäolemisen maailmaan.

Alamme vetää syvempään henkeä, tuntea tuoksut nenässämme, kuulla äänet korvissamme, nähdä luonnon tasapainottavan vihreyden ympärillämme. Annamme ravintoa oikealla aivopuoliskolle pelkän vasemman sijaan. Tasapaino alkaa löytymään.

Voimme myös tehdä ruokaa, kutoa, korjata autoa, laittaa puutarhaa, koota palapeliä, tanssia, kirjoittaa, maalata, silittää lemmikkiä, lasta tai puolisoa. Olla aistivana ja tässä hetkessä itsemme, toisen tai luonnon kanssa. Tehdä sitä, mitä teemmekään kaikin aistein.

Metsä on luonnollinen alusta tunnetaitoihin ja yhteyteen itsen kanssa

Metsä kutsuu aistejamme tähän hetkeen. Se tarjoaa ääniä, tuoksuja, värejä, muotoja, lämpötiloja. Vuodenaikojen vaihtelevuus ja luonnon ikuinen muuttumisen rytmi on aina puhutellut ihmistä monissa elämänhaasteissa. Pimeän ja kylmän talven jälkeen tulee jokaikinen vuosi kevät ja aurinko sulattaa routaisimmankin jään.

Luonto tuo näin lohtua ja toivoa pimeimpiinkin hetkiimme.

Olet varmasti kokenut itsekin sen, että kun olet astunut metsään, olet askel askeleelta huomannut kääntyväsi enemmän sisäänpäin. Itseesi. Olemisen kokemus on vahvistunut. Ellet ole ollut niin ylikierroksilla, että aivot ovat metsässäkin työstäneet menossa tai tulossa olevaa projektia. Sekin on ehkä tuttua.

Silloin aivoille voi tietoisesti antaa palauttavaa ravintoa, keskittymistä tähän hetkeen ratkaisujen miettimisen sijaan. Ottaa kuusenneulasista kiinni ja aistia niitä sormenpäissä. Tuoksuttaa kuusenkerkkää ja vetää syvään henkeä. “Nyt olen tässä, nyt aistin tätä kaikkea.” “Mikään ei kaadu, vaikka nyt vain olen tässä. Vain olen.”

Metsä kutsuu yhteyteen sen itsensä myötä myös oman sisimpämme kanssa. Siellä ei ole nopeasti vaihtuvia ärsykkeitä. Aivot kiittävät.

Lapsetkin rauhoittuvat metsässä luonnostaan. Se tarjoaa liikkumisen ja kokemisen vapautta, kiipeilyä, katsottavaa ja monenlaisia aistikokemuksia lempeässä tahdissa.

Metsällä on uskomaton taika saada meidät kuin itsestään läsnäolon tilaan, tietoisia läsnäoloharjoituksia tekemättä. Metsä myös alkaa ja loppuu. Sinne astutaan ja sieltä astutaan pois.

Meillä on ainutlaatuinen palautussovellus ihan jokapäiväisessä käytössämme. Astutaan sinne ja annetaan metsän vaikuttaa.

 

Aiheesta lisää:

Arvonen Sirpa. Metsämieli – luonnollinen menetelmä mielentaitoihin. (2014)

Williams Florence. Metsän parantava voima. (2017)

Kaikkonen Hannu, Virkkunen Veikko, Kajala Liisa, Erkkonen Joel, Aarnio Martti, Korpelainen Raija. Terveyttä ja hyvinvointia kansallispuistoista – Tutkimus kävijöiden kokemista vaikutuksista. Metsähallitus. (2014)

Luonnon terveysvaikutusten tutkimus laajenee. Metsäntutkimuslaitos Metla. (2007)

 

 

Tunnetaitoja eivät tarvitse vain vilkkaat lapset – kiltit uupuvat herkemmin

”Otetaas tähän tunnetaitoryhmään nämä meidän vilpertit”, kuuluu usein ammattikasvattajan suusta. Kyllä, ympäristöä ja aikuisia koetteleville, kiihtyville lapsille tunteiden säätelytaidoista on hyötyä ilman muuta ympäristön lisäksi myös heille itselleen.

On kuitenkin harhauttavaa ajatella, että vain voimakkaasti reagoivat ja nopeasti nollasta sataan kiihtyvät lapset tarvitsisivat tunne- ja elämäntaidoissa tukemista. Hiljaiset, toiset alati huomioivat, ns. kiltit lapset ovat jo nuoruusiällä riskialttiimpia uupumiseen ja masennukseen.

Nämä aikuisen näkökulmasta ihannelapset muistavat huomioida kyllä muut, tehdä sovitut tehtävät, ponnistella projekteissa, lukea ja saavuttaa tavoitteita, mutta juuri sen takia he myös uupuvat. Suorittamisesta ja toivotulla lailla olemisesta tulee itseään ruokkiva kierre. Lapsi saa myönteistä huomiota, kannustusta ja hänen itsetuntonsa kohenee. Kukapa sellaista ei haluaisi kokea.

Jos tällaisella lapsella ei ole kokemusta – ikään kuin julkilausuttua ja teoin osoitettua lupaa olla myös heikko, osaamaton ja jaksamaton, eri mieltä tai ylipäätään lupaa toimia myös oman tahdon mukaan, suorittamisesta voi aikaa myöten tulla pääsääntöinen tapa elää ja saada hyväksyntää.

Dopamiinisyöksyt aivoissa kannustavat onnistumisten jälkeen jatkamaan samaan malliin ja ajan saatossa aiempi ei enää riitä. On pyrittävä vielä parempaan, vielä täydellisempään suoritukseen ja ennakoitava aikuisen odotukset jo pitkältä. On todettu, että menestysorientoituneet nuoret kokevat muita enemmän uupumusasteista väsymystä ja tottahan se on myös meidän aikuisten keskuudessa.

Innostumisen ja saavutusten varjopuoleksi voi muodostua uupumus.

Uupuneita on yhä useampi ja usein hän on tyttö

Vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn mukaan jo yli kolmasosa 10–11-vuotiaista kokee koulustressiä ja aivan liian lapsi moni irrallisuutta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaiseman selvityksen (2017) mukaan koulu-uupumus myös lukiolaisten keskuudessa on kasvanut. Tytöistä lähes viidesosa ja pojista 8 prosenttia kokee koulu-uupumusta. Luvut ovat vähintään hätkähdyttäviä.

Eräässä tutkimuksessa tutkittiin tyttöjen ja poikien eroja uupumuskokemuksista. Todettiin, että tytöt painottavat kouluarvosanan merkitystä enemmän kuin pojat. Tytöille arvosana oli yhtä kuin totuudenmukainen arvio omasta kyvykkyydestä.

Ei siis ihme, että tämän ajattelumallin kanssa elävä lapsi ajautuu uupumukseen. Lisäksi tytöt arvioivat suorituksensa huonommaksi kuin pojat ja ovat enemmän huolissaan aikuisten mielipiteistä koulumenestyksensä suhteen.

Pienikin epäonnistuminen voi olla lahjakkaalle tytölle minuutta järisyttävä pettymys.

Suomalaisessa yli kymmenen vuotta yläaste- ja lukioikäisiä tutkineessa FinEdu-tutkimuksessa koulu-uupuneiden ja koulusta innostuneiden lisäksi löydettiin muitakin oppilasjaotteluja: innostuneet uupumusta kokevat, negatiivisesti kouluun suhtautuvat sekä kyyniset. Mielenkiintoinen yksityiskohta löytyy ryhmästä kyyniset. Heidän henkinen hyvinvointinsa oli tutkimuksen mukaan yleisesti parempi kuin uupuneilla, koska kyynisillä ei ollut paineita menestymisestä.

“Kyyniset opiskelijat kuitenkin erosivat koulu-uupuneista siinä, että he eivät olleet yhtä stressaantuneita ja väsyneitä opiskelusta, eivätkä he olleet yhtä huolissaan mahdollisista epäonnistumisista koulussa. Myös heidän yleinen hyvinvointinsa oli korkeampi kuin koulu-uupuneiden. Huolimatta vähäisestä innostuksesta ja melko kielteisestä asenteesta koulua kohtaan, näillä nuorilla ei näyttänyt olevan erityisen vakavia ongelmia.”                                              

Salmela-Aro ja Tuominen-Soini, 2013

Kun hyvinkäyttäytyvä lapsi on tavoite tulos voi olla surullinen

Kun lapsi saa arvostusta hyvästä käyttäytymisestä ja suorituksistaan koulussa tai harrastuksissa, hän toki saa vahvistusta minäpystyvyydelleen. Itsetunto kohoaa ja se myös on hieno juttu. Hyvä ja toisia kunnioittava käytös on myös arvostettava asia ja osaltaan se kertoo sosiaalisista ja tunnetaidoistakin. Mutta vain osaltaan.

”Tyypillistä koulussa hyvin menestyville oppilaille on se, että he hyväksyvät normit ja odotukset. Tämän takia lahjakas oppilas ahkeroi paljon kouluarvosanojensa eteen, mutta motivaatio siihen lähtee ensisijaisesti tavoitteesta tyydyttää vanhempien ja opettajien tarpeet.

Ahkeruus ja hyvät arvosanat eivät siten ilmennäkään positiivisia tunteita vaan johtuvat ennen kaikkea epävarmuudesta ja pelosta tulla hylätyksi.”

Professori, tutkija Kari Uusikylä, 2005

Valitettavasti meitä epävarmuudesta ja pelosta kiltiksi muokkautuneita aikuisia uupuneita on paljon. Emme me saaneet kuulla, ettei aina tarvitse riittää eikä aina tarvitse miellyttää, emmekä varsinkaan nähneet sitä aikuisten toiminnassa, olemuksissa ja ilmeissä. Työ tuli aina ennen huvia ja siinäkin piilee edelleen viisautensa. Mutta joskus voisi vähän hellittääkin.

Onneksi – oi, onneksi nyt voi, saa olla ja onkin toisin!

Helsingin yliopiston akatemiatutkija, professori Katariina Salmela-Aron tutkimuksessa (2005) todetaan, että nuori, joka kokee muita vähemmän paineita menestyä koulussa, antaa syyksi nimenomaan hyvät ja kestävät ystävyyssuhteet. Vaalikaamme siis niitä.

Kaverit voivat innostaa vähän huonompaankin käyttäytymiseen – ja kyllä, ryhmässä tyhmyys tiivistyy, mutta kaverit ovat loppupelissä kuitenkin niitä, joihin lapsi ja nuori tiukoissa tilanteissa tukeutuu. Niissä, joissa tuntuu, ettei enää jaksa. Siinä kohtaa koulumenestys ei juuri auta, mutta jos ympärillä on yksikin luottokaveri, joka kuuntelee ja ymmärtää, se voi pelastaa.

Opeta kilttiä lasta huomioimaan itseään välillä ensin

Tunnetaitoja opeteltaessa ulotutaan aina myös sosiaaliselle vyöhykkeelle. Minä ja minun tunteet. Sinä ja sinun tunteet. Mutta kilttien ja menestyneiden lasten kohdalla pääpainon olisi hyvä olla niissä omissa tunteissa. Niiden tunnistamisessa ja liikasäätelyn hellittämisessä.

Sinnikkäästi jaksamisrajoillaan keikkuva ihminen on kertakaikkisen taitava tunteidensa vaimentamisessa. Juuri niiden, jotka kertovat, että olisi aika hellittää.

Hän on ylisäätelyn maestro. Siinäkin huipputasolla.

Ylisäätely on kuitenkin tukahduttamista. Oman itsen ja sisäisten viestien tukahduttamista. Eikä tunteitaan kuin tarpeitaankaan voi hiljentää kuin aikansa. Sitten vastaan tulee raja.

Tuo raja ilmenee usein uupumuksena ja kyynistymisenä, mikä on siis terve reaktio epäterveeseen ja liian pitkään jatkuneeseen tilanteeseen. Ylivenymiseen, tekemiseen yli oman inhimillisen rajansa. Siksi kiltille lapselle on hyvä opettaa tervettä itsekkyyttä, omien rajojen kuuntelemista ja kielteisen vastauksen antamista. Kaikkea ei tarvitse niellä, kaikkea ei tarvitse jaksaa.

Menestyneeltä odotetaan lisää menestystä

Menestyksestä tulee lapselle joskus myös sosiaalisissa suhteissa kuormittava tekijä. Menestyspaineessa haluaa käyttää ikätovereita enemmän aikaa opiskeluun, mikä tarkoittaa, että jää väistämättä jostain palasta sosiaalista elämää paitsi. Aiempi menestys luo usein myös ympäristöltä, opettajilta ja vanhemmilta odotuksia menestykseen jatkossakin. Näin nuoret tutkimuksissa ovat kertoneet.

Lapsi tai nuori saattaa kokea, ettei ole tilaa hellittää. Siksi uupunutta koululaista tai opiskelijaa voi olla vaikea tunnistaa. Numerot pysyvät hyvinä, koska nuori yrittää entistä enemmän. Ja myös uupuu enemmän.

Ja kuten mikään ihmisjoukko, eivät lapset  ja nuoretkaan ole yhteen piirakan lohkoon niputettavia. He ovat yksilöitä, joihin vaikuttavat monet muutkin tekijät, etenkin tapa, jolla lapsi kohdataan.

“Uudet tuloksemme osoittavat, että vanhempien kasvatus, joka tukee nuorten autonomiaa, vähensi nuorten koulustressiä.”

“Keskeisin koulustressiä ja koulu-uupumusta selittävä tekijä on psykologisten perustarpeiden ja koulukontekstin yhteensopimattomuus.”

Professori, tutkija Katariina Salmela-Aro Blogikirjoituksessa “Koulu-uupumuksesta intoon” 9.10.2017

Psykologisten perustarpeiden ja koulukontekstin yhteensopimattomuus! Miten me olemme päätyneet tähän? Että inhimillisyys ja koulu, ehkä nykymaailman meno ylipäätään, eivät oikein sovi yhteen. Etteivät ihmisen sisäiset perustarpeet tule tyydytetyiksi koulumaailmassa. Etenkin joukkoon kuulumisen ja merkityksellisyyden tunne nousivat tutkimuksissa esiin vajeina. Jos elämä on suorittamista ja kilpailua toisten tai itsen kanssa, jää syvä merkityksellisyys ontoksi. Ihmisyys kumajaa tyhjyyttään.

Opetellaan siis hellittämistä.

Pitkiä henkäyksiä nopeiden sijaan. Puhutaan vaikeistakin tunteista. Annetaan niillekin tilaa. Ei pusketa niin paljon. Ja puhutaan siitä, mitä liikaa puskemisesta seuraa. Puhutaan siitä, miltä liikaa puskeminen kehossa tuntuu – mistä sen tunnistaa? Ja miten sietää niitä pettymyksiä, ettei olekaan aina kympin, ysin tai kasinkaan oppilas. Että sekin on ok. Ja siltikin sinua rakastetaan.

Ja silloin, juuri silloin – seiskan ja kutosen koenumeron jälkeen, lahjakkaan lapsen kanssa voi pitää lettukestit ihan vain siksi, että lapsi on antanut itsensä olla ihan tavallisen, keskeneräisen ja erehtyvän ihmisen kokoinen!

Mikä elämässä kannatteleva, hyvinvointia ennustava upea taito! Hellittäminen.


Mitä uupumus kouluikäisillä ja nuorilla on?

Uupumuksen kokemukseen liittyvät yleisesti määriteltynä kokemus riittämättömyydestä, pitkäaikaisesta väsymyksestä ja kyynisistä ajatuksista tulevaisuutta kohtaan. Usein uupumukseen liittyy myös somaattisia kehon oireita, kuten päänsärkyä, sumuisuuden tunnetta tai vatsakipuja.

Tunnetasolla uupunut voi olla masentunut, ahdistunut, haluton, voimaton ja kokea merkityksettömyyden tunnetta. Etenkin nuorilla tytöillä uupumukseen liittyy usein myös syömishäiriöitä ja liitoiteltua terveellisyyden tavoittelua.

Uupumus ja liian pitkään jatkunut ylivalppaus- eli stressitila voi lapsesta tai nuoresta näkyä itkuisuutena, univaikeuksina, omiin oloihin vetäytymisenä, alakuloisuutena, toimeen tarttumattomuutena ja sitten taas temperamentista riippuen myös vielä kovempana suorittamisena, esimerkiksi kokeisiin lukemisena.

Niinpä numerot eivät uupuneella lapsella olekaan paras mittari uupumuksen huomaamiseen.

Relatkaa!

Voit tukea suorittajalapsen rohkeutta ihmisen kokoiseen elämään esimerkiksi aloittamalla näistä:

  • Näytä oma ihmisyytesi ja jaksamattomuutesi. Jätä tiskit ja lähde lenkille. Unohda pyykit ja koppaa lapsi sohvalle kainaloon. Sanoita sitä, mitä teet ja miksi. ”Vaikka nuo pyykit tuolla odottaisivat, niin minä haluan nyt antaa itselleni lepoa, pyykit ehtii myöhemminkin!”
  • Rohkaise lasta tunnustelemaan, onko esim. kokeisiin lukemisen tarvetta, vai pärjäisikö tunneilla opitulla ilman ihan niin valtavaa pänttäämistä?
  • Viettäkää “mitään-tekemättömyys-päiviä”. Mitä tapahtuu, jos ei teekään mitään? Kaatuuko maailma? Naurakaa senkin edestä.
  • Hassuttele, vietä kasvatuspaastoviikkoa, relaa vanhemmuudesta ja anna lapsen tehdä itse. Hän selviää kyllä, omalla tavallaan.
  • Sanoita ja nosta esille niitä hetkiä, kun kaikki ei mennyt ihan täydellisesti ja selvisitte silti! Elämä ei ole aina niin vakavaa, eikä kaikkea tarvitse huomioida ihan viimeisen päälle.
  • Viljele hellittämistä kuvaavia lauseita arkeenne: “Vähemmälläkin selviää.” “Eipä elämä tähänkään kaatunut.” “Ihana ottaa rennosti.” “Tästäkin seuraa varmasti jotain hyvää.” “Sun kanssasi on niin ihanaa vaan olla!”

Lue myös kaksiosainen blogikirjoitus On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta?  

Tässä artikkelissa inspiraationa ja lähteinä käytetty mm:

  • Salmela-Aro, Näätänen. Nuorten koulu- uupumusmittari BBI-10. 2005
  • Salmela-Aro, Tuominen-Soini. Koulu-uupumuksesta innostukseen? Teoksessa Välittääkö kukaan? Gaudeamus. 2013
  • Ahvensalmi, Vanhalakka-Ruoho. Opinnoissa menestyvien lukiotyttöjen koulu-uupumus elämänhistorian kontekstissa. 2012
  • Opetus- ja kulttuuriministeriö. Lukioselvitys. Kooste lukion nykytilaa ja kehittämistarpeita koskevista selvityksistä ja tutkimuksista. 2017

Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjänä ja pääkouluttajana sekä tunne- ja taideterapiaohjaajana.

“Vaikka tunnetaitoryhmä ei ole terapiaa, niillä on usein terapeuttinen vaikutus lapsiin ja nuoriin. Läsnä on koulutettu, myötätuntoinen ja itsekin tunteva ohjaaja. Kun lapsi saa tilaa ja konkreettisia keinoja ja väyliä ilmaista itseään, moni tunnemykkyrä avautuu ja hermosto rauhoittuu.”
“Lapsi rohkaistuu enemmän olemaan se, joka on ja epämukavatkin tunteiden kokemiset normalisoituvat. Minä saankin olla minä – kaikkine väreineni! Näitä kokemuksia on joka kerta yhtä koskettava kuulla.”

Arjessa pantatut tunteet ovat sitkeitä. Ne odottavat lomaasi.

Lomaa odottaa jokainen. Sitä ihanaa, levollista aikaa, jolloin ei ole paineita mistään, ei aikatauluja eikä odotuksia. Vain iloisia ja inspiroivia tunteita, niitä lomakuvafiiliksiä! Mutta arkipa vyöryy lomallekin. Tunteineen kaikkineen. Trampoliinivuorojen jakamisineen ja ruoanlaittoineen.

Lomalle tulevat ne hankalatkin olot, joista ei arjessa ehditty puhua. Pantattiin vaan, että selviydyttiin.

Lomaa ovat tunteetkin odottaneet. Jotta pääsevät tuntumaan kiireiden alta. Oloajassa. Tulemaan huomioiduiksi, kuulluiksi ja ilmaistuiksi.

Ilmaisemattomat tarpeet soppautuvat

Lomalle tunnetusti ladataan odotuksia. Puolison toiveet läheisyydestä ja toisen toiveet omasta ajasta ja tilasta. Teinin toive iltapäivään nukkumisesta ja päiväkotilaisen odotus koko perheen yhdessäolosta. No siellä Muumimaailmassa tietysti.

Vaikka kuinka päätettäisiin, että tänä kesänä mennään vaan minne nenä näyttää ilman yhtään odotuksia, niin alitajunnassa ne kuitenkin muhivat. Jokaisella. Tarpeet.

Kunkin omat ja henkilökohtaiset. Muhivat sopaksi asti, jos ei niistä arjessa ole pitänyt riittävästi huolta, saati ilmaissut. Ja jos ei kukaan ole edelleenkään osannut lukea toistensa ajatuksia.

Kun arki on hektistä, loman ajatteleminen antaa toivoa. Silloin levätään ilman paineita.

Me vanhemmat alamme hyvässä lykyssä jo talvella vedota lapsen tai nuoren kivan pyytämisen kohdalla, että lomalla sitten! Kun siellä laiturin nokassa istutaan, niin sitten on kivaa ja sitten on aikaa sinullekin. Ja tälle ja tuolle. Puolisollekin. Inhimillisesti ostamme aikaa kiireisessä hetkessä hyvän lupaamisella. Että kyllä sitä tulee, vaikka ei just nyt. Kun ei ehdi.

Sitten ollaan yhdessä. Jutellaan kaikesta. Elämästä ja siitä, miltä kustakin meistä tuntuu.

Miksi tunteista on niin hankala puhua?

Miksi tunteista puhuminen sitten koetaan vieläkin niin kovin vaikeaksi asiaksi? Miksi se koetaan aikaa vieväksi ja hankalaksi? Ehkä siksi, että tämän hetkisten olojen ilmaiseminen ja tämän hetken reagoinnit avaavat usein pandoran lippaan. Sen, joka on ollut padottuna ehkä pitkäänkin. Kukapa sitä haluaisi avata. Työntää kätensä soppaan, johon ei ole edes osallinen, mutta saa silti kitkerän kauhallisensa.

Mikä tahansa tilanne, sana, katse, toiminta tai toimimattomuus saattaa kuitenkin toimia lippaan avaajana, tietämättään.

Muistat ehkä itsekin tilanteita puolisosi tai läheistesi kanssa, kun se viimeinen pisara läikytti koko kattilallisen sisällesi jättämiä tunteita yli laidan. Kertakaikkisesti silloin riitti! Ehkä olit itsekin ihmeissäsi tai noloissasi moisesta. Jokin vain naksahti. Miten mä nyt noin – lomalla? Enkö mä aikuisena jo osaa hillitä itseäni? Miksen vaan rakentavasti sanonut siitä?

Sitkeä kuin tunne

Tunteet ovat sitkeydessään välillä kiusallisiakin matkalaisia. Ne vellovat ihmissuhteissamme halusimme tai emme. Töissä ja lomalla. Mitä enemmän niitä nielemme, sitä enemmän ne suhteeseen vaikuttavat. Alitajuisesti reagoimme panttaamamme tunteen ohjaamana, vaikka kuinka järkevästi koittaisimme oloamme hallita.

Tunne haluaa tulla ilmaistuksi, se haluaa virrata sinusta ulos-, ei sisäänpäin.

Sitkeys tunteissa on myös sitä, että ne pirulaiset eivät vain häviä. Eivät vaikka kuinka haluaisimme. Vaikka kuinka toivoisimme, että kun nyt on niin kiva ja iloinen hetki, niin en mä nyt siitä ala puhumaan. Koska eihän mua nyt harmita. Ehkä juuri silloin pitäisi? Tai ainakin hetken päästä. Koska jos et silloin, niin milloin?

Jätä tunnekattila raolleen

Jos olet jättänyt joskus asian sikseen, tiedät varmaan sen, miten seuraavan ärsyyntymisen kohdalla tunnesaldo kumuloituu entisenkin lastin edestä. Ja taas tää toistuu! Eikö se koskaan tajua? Miten voisikaan, jos ei asiasta ole puhuttu. Silloin kun oli se hyvä hetki.

Jos taas olet puhunut – avannut kipeiden tunteiden arkun silloin, kun hyvä hetki on kannatellut – saatat tietää, että puhuminen takaa useampien hyvien hetkien ilmaantumisen jatkossakin. Kun tunnesaldoa saa purettua ja vastapuoli ottaa siitä kopin, kattilaan tulee taas tilaa. Tilaa hengittää ja tilaa tuntea. Ei ihan heti kiehahda yli.

Kun kantta pitää sillä lailla sopivasti raollaan, pääsevät höyryt ilmoille silloin kun tarvitsee.

Erään omiin tunteisiinsa ja niiden ilmaisemiseen tutustuneen miehen sanoja luvalla lainatakseni: Tunne on kuin pieru. Vähän aikaa haisee, mutta eipähän kierrä sisällä enää!

Puhutaan niistä tunteista, oloista ja ajatuksista. Arjessakin.

Kun äitienpäivänä itkettää, ettei kukaan taaskaan muistanut

Äitienpäivä. Pelottaa ja hävettääkin jo etukäteen. Miten selviän taas? Kun facebook pullistelee ihania äitienpäivätoivotuksia, vuoden äitejä palkitaan, kaupat tyrkyttävät lämminhenkisiä mainoskuviaan ja tuttujen päivityksissä vilahtaa ties minkälaisia kortteja ja kukkia. Mutta itsellä ei ole mitään. Koska ei ne vaan huomioi. Mitenkään.

Aamu on niinkuin muutkin. Tavallinen. Ei kuulu rapinaa eikä supatusta, vaikka kuinka terästän sängyssä korviani. Ei, kaikki nukkuvat vielä. Onhan viikonloppu ja oikeuskin nukkua pitkään, selittelen itselleni. Eihän tämä nyt niin erikoinen päivä ole, jatkan. Pinnistän vielä jostain ajatuksen, että kyllähän minä tiedän, että ne välittävät. Ovat vain nyt niin väsyneitä. Ollut kaikenlaista. Ja silti itku kuristaa kurkkua.

Ei kukkia, ei kortteja, ei muistamista. Ei erityistä mitään. Nousen yksin ja keitän omat aamukahvini. Voinhan minä itsekin itseäni juhlia. Itku jatkaa silti kuristamistaan. Häpeäkin. Ettei se mies taaskaan. Eikä ne lapsetkaan, vaikka jo isoja. Koitan niellä pois tuntumasta, ajatella muuta. Someen ei voi mennä, koska niistä kuvista tuska vain yltyy.

Toivonkipinä nousee, kun joku vihdoin herää. Sittenkin? Lähden keittiöstä, josko minut halutaan yllättää. Kuuntelen. Mutta ei. Omaan huoneeseen ne jäävät. Mies tulee alas, sanoo lähtevänsä autotalliin laittamaan pyörää kevätkuntoon. Kun näin hyvä sääkin. Onhan se ymmärrettävää.

“Ai sä jo itselles kahvit keitit? Joo hyvää äitienpäivää vaan.” Koitan näyttää tyyneltä, vienosti hymyilenkin. Vaikka rintaa kovertaa.

No, sanoihan se edes. Muisti. Onhan sekin jotain. 

Koko päivän uskottelen itselleni. Kuten joka vuosi. Uskottelen ja koitan unohtaa. Ostan itse orvokkini, kahdella eurolla. Koska se, ettei ne huomioi, ettei se ole heille erityistä – edes kahden euron tai kahvinkeiton verran, tekee liian kipeää.

Ja silloin kun kerran sain sen kahvin – kun ensin olin valveilla keittiössä odottanut, se tuli erityismaininnan kera “no nyt saat kahvinkin valmiiksi keitettynä”. Jaa. No onhan sekin kiva. Tavallaan juhlallista. Keitetty kahvi kerran vuodessa. Nihilistihän minä olen, jos en osaa olla kiitollinen. Kahvista. Ei kaikilla ole sitäkään. Sisälläni katkeruus nostaa kuitenkin päätään.

Monen äidin yhteinen kipu ja häpeä

Olen kuullut näitä tarinoita lukuisia kiertäessäni kouluttamassa tunteista, niistä kipeistäkin ja hävettävimmistä. Monelle äidille äitienpäivä on kipeän tuskallinen. Joskus vain se yksi mieleen jäänyt. Joskus vuodesta toiseen toistuva. Joskus vuosikymmenistä. Ja kun joku sitä vihdoin sanoittaa, naisten katseet ovat usein hämmentyneitä. Kiusaantuneita. Niin kipeä aihe. Hävettävä. Mutta että muillakin! Hetken päästä jo itkuun asti helpottavaa. Se saakin tuntua. Ihan rintakehän syvyyksissä asti.

Ensimmäinen – se odotetuin äitienpäivä! Jännittää. Miltähän se tuntuu? Mitähän on luvassa?

Mutta ettei mies huomioikaan. Mitenkään? “Nokun ethän sä ole mun äiti”.

Aikuiset lapset ehkä jättävät käymättä. Tai mies jättää vastuun muistamisesta lapsille. “No täähän on uusperhe, eihän se niinkuin mulle kuulu, kun en ole näiden isäkään.” “Kai ne siellä koulussa on jotain tehneet. “Opettajille kiitos, että olette!

Ne – juuri ne pienenpienet käsin väkerretyt kortit, muutama päiväkodin aikuisen kirjaama lapsen suusta kuultu lause äidistä ovat monen äidin äitienpäivän pelastus. Ja miten tärkeää oppia lapselle – itselle rakkaan ihmisen huomioimisesta tulee itsellekin hyvä mieli.

Joillekin on kuin oljenkortena tullut oman äidin muistamisen ele. Että oma äiti antaa lahjakortin tai tuo kukan. Ehkä siksi, että tietää. Sen, miltä voi tuntua. “Onnea sinulle äitiydestäsi – olet kyllä upea äiti lapsillesi!”

Silti jokin jää kaihertamaan. Eikö vuokseni voisi nähdä edes pientä vaivaa? Oma mies ja lapset. Sanoa jotain nättiä ja mietittyä. Että mikä minun äitiydessäni on arvokasta – kai edes jokin on? Vaikka teinejä ovatkin. Tai edes yksi valkovuokko tienposkesta? Yksi?

Entä jos kertoisitkin siitä, mitä kaipaat?

Entä jos tänä äitienpäivänä kertoisit jo etukäteen toiveesi? Tulisit tarvitsevana ihmisenä esiin. Päästäisit irti ajatuksesta, että “ei se sitten tunnu samalta. Jos vain pyytämällä saa. Ei siinä ole aitoutta.” Avautuisit, että voikin tuntua. Lämpimältä ja siltä, että onkin merkityksellinen. Että voi tulla haavoittuvuudessaan kuulluksi. Menisitkin toisia kohti itseesi käpertymisen sijaan?

Mitä jos pyytäisit syyttelemättä kuuntelemaan, kuinka äitienpäivä on sinulle tärkeä ja toivoisit, että tulisit jollain tavalla huomioiduksi. Ettei tavalla ole merkitystä, kunhan olisi vähän mietitty, että miten voisi ilahduttaa. Kortilla, kiireettömällä aamupalalla, lempeällä herätyksellä?

Koska äitinä oleminen on sinulle tärkeää, merkittävää. Ja miten äitinä olemiseen olet omalla tavallasi panostanut. Huolehtinut, lohduttanut, hoitanut, ilahduttanut. Niinkuin äidit aina.

Ja miten tiedät, että olet rakas. Toki. Ilman sanojakin ja muistamisia. Mutta että silti on välillä tuntunut pahalta. Se, ettei olla muistettu. Ihan itkuun asti, vaikken olekaan näyttänyt.

Mutta nyt ajattelin uskaltaa. Kertoa, että olen tässä vähän herkillä. Että voisitteko te auttaa mua tänä äitenpäivänä?

Koska tämä vain tuntuu tärkeältä minulle. Äitienpäivä. Että tulisin kuulluksi tässä, ehkä pöhköltäkin kuulostavassa asiassa. Huomioiduksi. Että äitiyteni ja minut huomioitaisiin ja saisin kokea olevani tärkeä. Vastavuoroisesti minäkin. Jonkin pienen erityisen arvoinen.

Tällaista kaipaan. Välittäisittekö? Jollain teille sopivalla ja teidän kokoisella tavalla. Se tuntuisi sydämessä asti hyvälle. Ja sitä haluan teidän kanssa kokea.

Rakkautta. Äitienpäivänä.

ps. Mies, auta lapsiasi tai uusperheesi lapsia muistamaan, huomioimaan. Anna lapsille mahdollisuus ilahduttaa äitiään. Olit äidin kanssa yhdessä tai et. Anna lapsille mahdollisuus tuntea antamisen ja huomioimisen ilo. Se kantaa teitä kaikkia pitkään!

Ja sinä, jolla on äiti. Muista häntä.

Tunnetaitoja vahvistetaan korjaavien vuorovaikutuskokemusten kautta – näin neurotiede sen vahvistaa

“Lapsi vajoaa tavoittamattomiin, eikä häneen saa kontaktia. Aina joukkuevalinnan hetkellä sama tilanne”, huokaa opettaja. “Joka kerta se ratkoo ristiriidat nyrkein, vaikka on jo eskarissa – miten se voi kouluun mennä?” jatkaa esikouluopettaja. Millaista infoa neurotiede ojentaa meille valintojemme tueksi näihin tilanteisiin? 
Kuvat: Ingimage

Laumaeläiminä tarpeemme on liittyä toisiimme

Emotionaalisen turvan merkitys on meissä vahva jo kohtulaisena. Kellumme lämmössä, johon läheisten äänet vaimeina kumisevat ja ravinnon- sekä hapensaantimme on fyysisesti napanuoralla varmistettu. Elämämme on kirjaimellisesti kannateltua.

Ihmisen laumaan liittymisen tarve jatkumona kohtukokemukselle on elintärkeä. Ainoastaan toisiin liittymällä – hoivatuksi tulemalla – selviämme hengissä. Sosiaalisen liittymisen tila onkin hermostomme levollisin tila. Silloin voimme turvallisesti kurottautua kontaktiin, ilmaista tarpeemme ja ihanteellisimmillaan ne tulevat riittävästi vastaanotetuiksi. Näin ketjuuntuessaan tämä turvallinen hermoston tila meissä pysyy aktiivisena, emmekä putoa alemmille aivoalueiden ohjauksille.

Jokainen meistä on emotionaalisesti liitetty laumaamme jollain tavalla. Toiset heikommin, toiset vankemmin.

Hermostomme perusvire rakentuu levolliseen tai reaktiiviseen suuntaan riippuen siitä, millainen on ympäristön tila ja lähi-ihmistemme kohtaamisen tavat. Tämä määrittelee pitkälti tulevaisuudessakin sen, miten tunnetilanteissa toimimme.

Esimerkiksi päihteitä käyttävässä, tunneilmaisultaan arvaamattomassa perheessä on tärkeääkin olla valppaana suojaamaan itseään tarvittaessa, mitä taas ei tarvita tunnesiteiltään turvallisessa ja sensitiivisessä kasvuperheessä. Myös synnynnäinen temperamenttimme ja mahdolliset neuropsykiatriset oirekirjot vaikuttavat osaltaan hermostomme reaktiotapaan.

Hermostomme kolme tilaa

Neurotiede on 2000-luvulla laajentanut autonomisen hermoston käsitettä. Nykyään tiedetään, että aktivoivan sympaattisen hermoston rinnalla toimiva rauhoittava parasympaattinen hermostomme jakaantuu kahteen vastakkaiseen – levollisen ja kontaktiin hakeutuvan sekä lamaannuttavan ja passivoivan toiminnan – haarakkeeseen.

Polyvagaalisen teorian kehittäneen neurofysiologi, tohtori Stephen Porgesin (2001) mukaan autonominen hermostomme koostuu siis kolmesta toisiinsa hierarkisesti liittyvästä tasosta, joita voidaan kuvata käänteisen liikennevalomallin mukaisesti näin:

  • TURVA – Sosiaalisen liittymisen hermosto (parasympaattisen hermoston haarake), joka aktivoituu turvallisessa vuorovaikutuksessa. Tämä on kehittynein hermostomme osa, joka osaltaan vastaa rauhoittavasta tunnesäätelystämme. Olomme on levollinen ja luottavainen, ja voimme suunnata toisia kohti. Jos emme kuitenkaan pääse kokemaan turvallista liittymistä toisen ihmisen kanssa, tipahdamme hermostomme astetta kehittymättömämmälle tasolle myös tunnesäätelytaitojen kannalta:
  • UHKA – Taistele ja pakene -hermoston (sympaattinen hermosto) toiminnan alaisuuteen. Tämä osa laittaa kehomme toimimaan ja aktivoitumaan puolustaaksemme itseämme uhkaavassa tai pelottavassa tilanteessa. Kehomme fysiologiset toiminnot kiihtyvät ja yliviritymme – valmistaudumme suojautumaan millisekunneissa. Aktiivisuutta tuntuu etenkin rintakehän alueella. Jos tämäkään toimintamalli ei tilanteessa toimi, pudottaudumme viimeiselle, alkukantaisimmalle tasolle:
  • HENGENVAARA – Lamaannu ja jähmety -hermoston (parasympaattisen hermoston toinen haarake) toiminnan tasolle, mitä eläimillä kutsutaankin valekuoleman tilaksi. Tilanne tuntuu sisäisesti siltä, ettei ole enää mitään keinoja vaikuttaa tilanteeseen itse. On koitettava selviytyä tulemalla mahdollisimman näkymättömäksi, kuten voimakkaissa häpeän ja hämmennyksen hetkissä ja rajuissa henkisten ja fyysisten rajojen rikkomistilanteissa. Tästä puhutaan myös liskoaivojen toimintana. Tällöin kehomme toiminnot hidastuvat ja vaivumme alivireiseen, passivoituneeseen tilaan – ikäänkuin suljemme itsemme kontaktista. Tämän hermostosysteemin toiminta on aktiivinen Porgesin mukaan eritoten vatsan alueella. Ehkäpä “kuin ilmat olisi lyöty pihalle” -olo kuvastaakin juuri tätä.

Tämä autonomisen hermostomme järjestelmä aktivoituu nopeasti ja automaattisesti – ennenkuin edes tiedostamme mitä meissä tapahtuu.

Kaikki hermoston tasot ovat evoluutiossamme merkittäviä. Myös kuolleeksi tekeytymisen taito on säilyttänyt meitä hengissä – se ei siis yksistään ole huono asia, vaan äärimmäisissä tilanteissa mielekäs selviytymiskeino. Emme siis ole hermostomme automaation uhreja vaan juuri se on tehnyt meistä selviytyjiä!

Ihmissuhteissa ei kuitenkaan päästä vuorovaikutukseen kuolleeksi jähmettymällä vaan juurikin kontaktiin kurottautumalla, vaikka sisällämme kuinka pelottaisi. 

Lohdullisesti hermostomme on koko elämämme ajan muovautuva ja voimme itsekin vaikuttaa sen tilaan niin kehon kuin mielenkin kautta. Psykofyysiset terapeuttiset lähestymistavat perustuvat juuri tähän muovautuvuuteen ja keho-mieliyhteyteen.

 

Kannatteleeko aikuinen minua ja tunteitani – onko tässä kehossani turvallista olla?

Jos turvallista vuorovaikutusta ei pääse kokemaan, eikä lähellä ole emotionaalisesti kannattelevia aikuisia, kyky olla levollisesti yhteydessä omiin tunteisiin, kehon tuntemuksiin ja toisiin ihmisiin kehittyy heikoksi ja puutteelliseksi. Tunnekehoyhteys haurastuu, eikä tunteita siten ole mahdollista tunnistaa. Tunteiden ilmaiseminen muuttuu enemmän tahdottomaksi reaktiivisuudeksi kuin tiedostavaksi tunteiden sanoittamiseksi.

Niin sanottu tunnetilojen sietoikkuna kapeutuu ja lapsi tipahtaa helposti pienemmästäkin ärsykkeestä sen ulkopuolelle. Varsinkaan aivojen kuormittuessa ongelmien ratkaiseminen ja tunteiden sääteleminen eivät onnistu. Käyttöenergian vähentyessä ohjaus siirtyy aivojen ja hermoston alempiin osiin ja käyttäytyminen muuttuu reaktiiviseksi. Silloin lapsi aktivoituu toimimaan voimakkaasti itsestään ulospäin tai passivoituu ja kääntyy sisäänpäin, tavoittamattomiin.

Sisäisesti nämä ovat hermoston selviytymiskeinoja lapselle liian uhkaavaksi tai kuormittavaksi koetusta tilanteesta.

Niin riittävän yhteyden vaille jääminen, hauras tunnekehoyhteys kuin hermoston tasoilla alemmas tipahtaminenkin näkyvät lapsista ja nuorista kullekin yksilöllisellä tavalla. Kuka vaikeissa tilanteissa vajoaa näkymättömän panssarilasin taakse, kuka syyttää muita, kuka paiskoo tavaroita, kuka valehtelee päästäkseen pälkähästä tai kohtelee ystäviään fyysisesti tai henkisesti väkivaltaisesti.
Myös lapsen luontainen kehittymättömyys pudottaa lapsen hermostojärjestelmässään alemmalle tasolle tuon tuosta, kunnes säätelevä etuotsalohko pikkuhiljaa kypsyy – nuoreen aikuisuuteen saakka. Tulet siis tarvitsemaan kärsivällisyyttä lapsesi kanssa vielä pitkään.

Korjaavat turvan kokemukset hermoston kehitysmoottorina 

Neurotieteen tutkimukset antavat tuloksillaan selkeän suunnan aikuisille lisätä turvan kokemusta haastavissa vuorovaikutustilanteissa lasten kanssa uhan lisäämisen – tuomion, rangaistusten ja yksin jättämisen – sijaan. Näin tarjoamme korjaavia kokemuksia lapsen hätätoiminnossa olevalle hermostolle – olimme sitten vanhempia, sijaisvanhempia, opettajia tai terapiatyötä tarjoavia. Hätä kun ei poistu käskemällä, vaan turvaa riittävästi lisäämällä.

Voimme katsoa pinnalla näkyvän läpi ja nostaa lapsen hermoston aktivointitasoa hengitys kerrallaan takaisin sosiaalisen liittymisen tilaan.

Mitä alemmalla tasolla lapsi on, sitä enemmän hän sinua tarvitsee

Vanhempana on hyvä tiedostaa, että mitä alemmalle hermoston tasolle lapsi kussakin hetkessä on joutunut, sitä enemmän hän tarvitsee emotionaalisen turvan kokemusta sinulta, jotta voi nousta hermostojärjestelmässään ylöspäin.

Ojenna siis kätesi ja kutsu lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaansa. Anna tilaa, kiireettömyyttä, syliä, silitystä, hyräilyä, hyväksyvää katsetta ja ilmettä, kosketusta olkapäälle, avointa kehosi asentoa, rauhallista hengitysrytmiä, lempeää ja kutsuvaa äänensävyä, kainaloon kaappaamista, yhdessä puuhastelua, käteen tarttumista, rohkaisua, olon ja sisäisen myllerryksen ymmärtävää sanoittamista. Välitä sitä turvallista olemusta, mikä sinulle on luontaista välittää.

Vasta ylimmälle portaalle päästyään lapsi on kykenevä keskustelemaan tilanteesta tai ylipäätään rauhoittumaan.

Ylöspäin kipuamaan ei pieni lapsi, eikä teini-ikäinenkään pääse vielä omin konstein – siihen hän tarvitsee sinua, turvallista aikuista.

Kun sosiaalisen liittymisen hermosto taas pikkuhiljaa aktivoituu, koko lapsen olemus vapautuu. Kehon asento ja rintakehä avautuu, pään asento nousee, jännitys kehosta vapautuu ja lihakset rentoutuvat, katse avartuu kohtaamaan ja korvat ottamaan verbaalista viestiä vastaan – levollisuus alkaa välittyä pienen pienten kehollisten avautumisten myötä. Ehkä myös sanoja alkaa löytyä yhteiseen vuorovaikutukseen hengitettäväksi, vastaanotettavaksi ja ihmeteltäväksi.

Näin itsesäätely alkaa kokemus kokemukselta lapselle mahdollistua. Tunnetaidot saavat ensisiemeniään ja aikaa myöten idut alkavat kurottautua taivasta – ja muita kohti.


RENTOUTA KASVOSI – AKTIVOI LEVOLLISUUTESI

Sosiaalisen liittymisen hermosto on kytköksissä kasvojen lihaksistoon – katseeseen, puheeseen ja kuulemiseen sekä kehon avoimiin eleisiin. Turvallisessa tilanteessa ne avautuvat vastaanottamaan, uhkaavassa tilanteessa ne sulkeutuvat. Nämä lihakset säännöstelevät myös sydäntä ja sitä kautta kiihtymistämme tai rauhoittumistamme. Levollinen kasvojen ilme siis aktivoi rauhoittumista fysiologisesti – näin levollinen lapseen katsominen rauhoittaa myös sinua.

Kokeile kasvojesi ja hengityksesi rentouttamista näin:

  • Sulje silmäsi ja anna hartioidesi valahtaa alaspäin.
  • Kuvittele, että otsaasi koskettaa lempeät, lämpöiset sormenpäät, jotka kulkevat hitaasti kulmiesi yli toiselta puolelta toiselle rentouttaen koko otsasi, silmäkulmasi ja silmäsi.
  • Anna kulmiesi laskeutua alaspäin ja silmiesi levätä kuopissaan.
  • Anna kielen valahtaa rennoksi suussasi.
  • Aisti hengitystäsi ja sen rytmiä. Anna sen keinuttaa ja hyväillä sinua sisäisesti.
  • Kuvittele tuoksuttavasi nenäsi alla pientä herkkää kukkaa, josta juuri ja juuri saat hennon vienon tuoksun havaittavaksesi. Varo, ettei hento kukka taivu hengityksestäsi.
  • Voit halutessasi vielä kokeilla, mitä silmät kiinni hymyileminen sinussa vaikuttaa – kun kukan tuoksu saa mielihyvähormonit sisälläsi pisaroimaan.

Mitä aistit kehossasi ja olossasi? Muuttuiko olotilasi? Millaisissa tilanteissa voisit käyttää tätä tukenasi?


Artikkelissa lähteinä käytetty:

Anssi Leikola, Jukka Mäkelä, Marko Punkanen: Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma. Katsaus Duodecim-lehdessä 1/2016.

Stephen W. Porges: The polyvagal theory: New insights into adaptive reactions of the autonomic nervous system. US National Library on Medicine National Institutes of Health. 4/2009. Saatavilla: National Center for Biotechnology Information.

Kirsi Törmi: Miksi minulle aina käy näin? Autonomisen hermoston osuus vuorovaikutussuhteissamme. 5.10.2017 Uudistuva terveydenhoito.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjänä ja pääkouluttajana sekä tunne- ja taideterapiaohjaajana.

“Vaikka tunnetaitoryhmä ei ole terapiaa, niillä on usein terapeuttinen vaikutus lapsiin ja nuoriin. Läsnä on koulutettu, myötätuntoinen ja itsekin tunteva ohjaaja. Kun lapsi saa tilaa ja konkreettisia keinoja ja väyliä ilmaista itseään, moni tunnemykkyrä avautuu ja hermosto rauhoittuu. Lapsi rohkaistuu enemmän olemaan se, joka on ja epämukavatkin tunteiden kokemiset normalisoituvat. Minä saankin olla minä – kaikkine väreineni! Näitä kokemuksia on joka kerta yhtä koskettava kuulla.”

Emotionaalinen turvattomuus astuu paikalle kun lapsen kokemus mitätöidään

“Et saa tuntea näin! Ole coolimpi, tai muut nauraa. Pitää vastata niinkuin opettaja odottaa. Pitää olla kiltisti ja reippaasti! Pitää osata jo, mennä jo, tehdä jo! On vaan jaksettava!”

Emotionaalisessa turvattomuudessa on kyse kokemuksesta, ettei riitä, kelpaa tai tule hyväksytyksi sellaisena kuin on. Keskeneräisenä, osaamattomana, ujona, herkkänä, vahvoine tai heiveröisine eriävine mielipiteineen ja ennenkaikkea tunteineen ja tarpeineen.

Turvattomuuden kokemus lähtee syntymään meihin usein jo lapsena, mutta voi vahvistua missä kohtaa elämäämme tahansa. Vaativuus, ankaruus, kohtuuttomat odotukset ja aikuisen oma, lapsen päälle loiskima viha ja häpeä ovat hyvin tyypillisiä emotionaalisen turvattomuuden tunteen synnyttäjiä.

Kaikki nämä voivat tapahtua myös sanattomasti, perheen tai ryhmän vallitsevana ilmapiirinä. Huokailuina, murahduksina, tuomitsevina katseina tai katsomattomuuksina. Pieninä, kaiken puhuvina kiskaisuina kädestä – “nyt olet kunnolla, etkä kitise koko ajan!”

Mitä sanasi paljastavat sinusta?

Me aikuiset osaamme pukea odotuksemme ja vaatimuksemme myös lauseisiin, joilla kiellämme lasta tuntemasta, niinkuin tuntisi. “Ylös vaan, ei sattunut!”, kun lapsi itkee kaatumistaan. “Nyt olet kiltisti tai lähdet autoon rauhoittumaan”, kun lapsi ei jaksa kulkea mukana ja ilmaisee väsymystään. “Sulle ei kyllä mikään kelpaa”, kun lapsi ilmoittaa erimielisyytensä ruoasta tai saamastaan lahjasta.

Tällaisista lauseista kuultaa, että aikuinen joko

  • ottaa lapsen sanomiset ja kokemuksen henkilökohtaisena loukkauksena (jos omat rajat tai erillisyys ei ole selvä)
  • pelkää lapsen tunteen vahvistumista (jos kokemus omista tunteista on kielteinen tai itselle ei suo vahvoja tunteiden ilmaisuja tai mielipahan tunteita)
  • pelkää oman kontrollin menettämistä suhteessa lapseen (jos ei ole kosketuksissa omaan voimaansa eikä siten ole kokemusta siitä, että omassa voimassa voi pysyä lapsen tunteista huolimatta)
  • kokee lapsen tarpeiden ilmaisut uhkana omien tarpeiden täyttymiselle (jos yhteys omiin tarpeisiin on heikko, eikä omia tarpeita ole osannut puolustaa ja tyydyttää ajoissa tai jos sekä-että ajattelu on vieras)
  • kokee, että lapsen käytös on suorassa yhteydessä omiin taitoihin kasvattajana (jos oma identiteetti on rakentunut pitkälle sen varaan, millaisia lapseni ovat tai jos sen avulla on luonut arvostusta muihin vanhempiin tai kollegoihin) tai
  • kuulee lapsen eriävät mielipiteet, tykkäämiset ja ei-tykkäämiset niskurointina ja ilkeytenä (jos ei ole ymmärrystä lapsen ja nuoren kehityksen vaiheista sekä biologisesta välttämättömyydestä kokeilla, tehdä virheitä ja oppia tai jos itsellä ei ole ollut lapsena oikeutta olla eri mieltä kuin aikuinen)

Kasvatatko huomaamattasi lastasi tunnekielteiseksi?

Pienillä, arkisilla lauseilla mitätöimme helposti lapsen kokemuksen, ylitämme hänen minuuden rajansa. Haluamme kasvattaa, ohjata omasta mielestämme oikeaan ja turvata lapsen elämää.

Huomaamattamme olemme ottaneet pois oikeuden tuntea, kokea ja tarvita niinkuin lapsi aidosti tekisi.

Toivomme, että lapsi tai nuori alkaisi näin muokkautua kuvaksi, joka mielessämme on – omaksi parhaakseen. Reippaaksi, kiltiksi, tottelevaksi lapseksi. Mutta millainen sellainen lapsi oikeastaan sisältään on?

Kiltti lapsi nielee tarpeensa, jottei olisi aikuiselle hankala. Hän peittää mielipahan tunteensa sisuksiinsa, jottei aiheuttaisi kiusallisia tilanteita. Hän pakottaa itsensä reippaaksi, vaikka sisimmässä huutaisi hätä. Hän menee kouluun, vaikka vielä on flunssasta toipilaana tai syö vanhemman antaman kuumelääkkeen, jotta jaksaisi. Hän suorittaa, tekee ja pusertaa, vaikka olisi jo uupunut. Hän on minikokoinen tuleva burn-out -aikuinen.

Perheissä ja ryhmissä, joissa säännöt ja hyvä käytös menevät inhimillisen kohtaamisen edelle, emotionaalinen turvattomuus on usein läsnä.

Osata ja tehdä oikein. Osata vastata syyttävään kysymykseen “miksi teit noin?” Osata tunnekuohussaan nöyrtyä ja pyytää anteeksi, vaikkei ole itsekään tullut kokemuksessaan kuulluksi “nyt kyllä pyydät anteeksi”. Ottaa huppu pois päästä, vaikka sisällä huutaa epävarmuus, “katso silmiin, kun puhun sinulle!” Osata hiljentyä, vaikka sisällä painaa möykky, “mitä sä jaksat mankua noin pienestä?”. Tai vain pystyä nielemään tunteensa, kun ei ole ketään ottamassa koppia, auttamassa jäsentämään sisäistä oloa tai kanssasäätelemässä kuohua.

Turvattomuus johtaa kontrollointiin ja elämän kapeutumiseen

Turvattomuus on kipeä ja yksinäinen, tyhjyyttä humiseva tunne. Tunne siitä, ettei kukaan kannattele, vaan on jaksettava ja pärjättävä yksin. On suostuttava vaikkei haluaisi, koska niin on tottunut tekemään. Itseään ei oikein osaa puolustaakaan, saati ilmaista syvimpiä tarpeitaan. Ei ole tullut kuulluksi, ymmärretyksi, vastaanotetuksi. Koska emotionaalinen turvattomuus on kipeä ja epämääräinen olo hylätyksi tulemisesta, peitämme sitä alitajuisesti monilla eri tavoilla.

Kontrolloimme, hallitsemme, suoritamme, miellytämme ja väännymme monelle korkkiruuvin kierrokselle, vaikkemme haluaisi tai jaksaisi ja vaikka omat tarpeemme tulisivat jälleen niellyiksi. Mutta onhan se meille jo tuttua. Turvaahan sekin on, vaikkakin näennäistä. Niin olemme tottuneet saavamme hyväksyntää, ehkä jopa kiitosta ja ihailua.

Päädymme olemaan jotain, mitä ajattelemme muiden odottavan, emmekä edes tiedä kuka oikeasti olemme tuon kaiken alla.

Opettele hyväksymään inhimillisyyttä

Emotionaalinen turva on edellytys sille, että ylipäätään uskallamme ilmaista ja näyttää tunteitamme toisille, olla inhimillisesti tarvitsevia. Kun tunneilmapiiri on hyväksyvä, turvallinen ja kannatteleva, ei energia mene tunteiden peittämiseen. Silloin tietää, että tulee kuulluksi ja hyväksytyksi kaikkine puolineen, niine ei-niin-täydellisineenkin.

Niin perheissä kuin lapsiryhmissäkin aikuinen voi alkaa rakentaa emotionaalista turvan ilmapiiriä tulemalla itse tutuksi omien tunteidensa kanssa – sallimalla itselleen tunteita ja harjoittelemalla tunteiden kannattelua ilman niiden panttaamista tai toisten päälle tiuskimista. Mitä enemmän ymmärrämme ja hyväksymme tunteiden virtauksia itsessämme, sitä enemmän pystymme sallimaan niitä myös lapselle.

Alamme ymmärtämään, että lapsen sanat ja käytös ovat vain lapsen kokoinen tapa ilmaista itseään, eivätkä ne enää ole uhka meille, vanhemmuudellemme tai ammattitaidollemme. Ei, vaikka lapsi sanoillaan meitä kohtaan purkautuisikin. Alamme kokea tervettä erillisyyttä ja voimaa. Turvaa olla, muista ja muiden reaktioista huolimatta. Rajamme alkavat rakentua vuotavista jämäköiksi. Tuomitsevuus kääntyy myötätunnoksi ja ymmärtämiseksi, koska uhkaa ei enää ole, vaan sisällämme lepää turva, jossa itsekin voimme levätä.

Emotionaalisen turvan rakentaminen alkaa aina aikuisesta itsestään. Omien tunteiden ja tarpeiden sallimisesta.

Aloita vaikka näistä:

  • Tutustu tunteisiisi. Kutsu ne kylään ja anna niiden tuntua. Katso ja ihmettele. Kysy, mitä ne kaipaavat ja kuuntele kuin hyvää ystävääsi.
  • Kun lapsen käytös tai mielipide ärsyttää, hengitä syvään ja sano itsellesi esimerkiksi:
    • “Huh, ottaapa koville. Silti en kaada oloani lapsen päälle. Selviän kyllä.”
    • “On ok, etten tiedä, mitä tehdä. Voin silti hengittää. Hengitän lapselleni, hengitän itselleni, hengitän tälle tilanteelle.”
    • “Lapsi purkaa vain omaa oloaan näillä sanoillaan, olen erillinen, mutta voin silti ymmärtää.”
    • “Lapsi saa tarvita sitä, mitä tarvitsee, se ei ole minulta pois. Saan yhtäaikaa pitää huolta omista tarpeistani. Tarpeemme ovat sekä-että, ei joko-tai.”
  • Lapsen tai nuoren “kiukutellessa”, ollessa eri mieltä tai jaksamaton, totea takaisin, mitä aistit hänen kokemuksestaan ilman omia mielipiteitäsi tai tulkintojasi: 
    • “Sä et yhtään enää jaksaisi, kun tarttisit jo lepoakin välillä.”
    • “Sulle toi on tosi tärkeää.”
    • “Ärsyttääkö sua, kun haluaisit enemmän pystyä vaikuttamaan tähän, että sunkin mielipiteesi kuultaisiin?”
    • Tunnustele, miltä tällainen lapsen kokemuksen puhdas takaisinpeilaus sinussa herättää?
  • Kysy itseltäsi, mitä eritoten kaipaat elämässäsi. Kirjoita asioita ylös. Mikä olisi pienin askel, minkä voisit ottaa kohti niitä juuri nyt?
  • Hakeudu ryhmiin, terapiaan tai sellaisten ystävien luokse, joiden seurassa voit tulla turvallisesti kuulluksi.
  • Rakenna tietoisesti leppoisia hetkiä perheessänne tai ryhmässänne. Keskity hyvään ja toimivaan. Kasvattamisen sijaan hellitä välillä suitsista – hassuttele, hulluttele ja peuhaa! Siedä välillä sotkua ja epäjärjestystä. Anna elämän olla hauskaa ja spontaania.
  • Salli ja hyväksy inhimillisyys. Tarpeitasi et voi hallita, ne kuuluvat ihmisyyteen. Tunteitasi et voi peitellä, ne tuovat värit elämääsi. Epämiellyttävätkin tunteet kuuluvat elämään.

Silloin, kun vähiten jaksaisit, tarvitset eniten myötätuntoa itsellesi. Silloin kun voimasi ovat lopussa, astuu inhimillisyys näkyville. Ja silloinkin teet juuri niin hyvin, kuin voimavarasi siinä hetkessä antavat myöten. Silloinkin olet paras oma itsesi sen hetkisillä voimavaroillasi.

Niin on myös lapsesi. Joka ikinen hetki. Omine voimavaroineen. Silloin kun vähiten ansaitsisi, hän eniten tarvitsee turvaasi ja hyväksyntääsi.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja, kouluttaja ja kirjailija.

Emotionaalisen turvan lisäämistä harjoitellaan ja koetaan myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.

 

 

Rakkauden vastakohta ei ole viha

Pieni sananen rakkaudesta

Rakkaus. Tuo ihana sana! Rakastaa ja olla rakastettu. Miten ihania muistoja! Miten paljon tunnevivahteita yhteen sanaan voikaan sisältyä! Lämpöä, luottamusta, innostusta, odotusta, levollisuutta, läheisyyttä, arvostusta, ihailua, ujoutta, jännitystä, lempeyttä.

Rakkauteen liittyy useimmilla myös kipeitä kokemuksia. Muistoja, jotka viiltävät. Rakkautta kaipaamme niin kipeästi, että hylätyksi tulemisen pelko ja haavoittuvuus ovat usein yhtä aikaa läsnä. Pelko, huoli, hätä, epävarmuus, onttous, vaillaolo, hauraus, herkkyys.

Miten paljon huolta vanhempi rakkaasta lapsestaan voikaan kantaa! Miten paljon pelkäämmekään tulevamme hylätyksi rakkaussuhteen alussa!

Rakkauden vastakohta ei suinkaan olekaan viha, vaan välinpitämättömyys.

Tyhjyys, missä kukaan ei vastaa, ei reagoi olemassaolooni. Jään yksin, vajaaksi. Hylätyksi. Aikaa myöten hylkään myös itseni. Kukaan ei huomioi, en ole kellekään edes vihan arvoinen. Siksi lapsikin hakee kontaktia millä tahansa. Jos ei hyvällä, niin pahalla. “Kunhan olemassaoloni tulee vastaanotetuksi. Saan edes moitteita.”

Viha puolustaa aina jotain meille tärkeää ja rakasta, ja on siksi ajoittain rakkaudessakin läsnä. Kuitenkin, mitä tietoisempia olemme siitä, minkä pelosta ja puolustamisen tarpeesta vihamme nousee, emme päädy toimimaan pelkän vihan ohjaamana.

Pysähtymällä kuulostelemaan elossa olevia tarpeita vihan alla, voimme rakentavasti kertoa niistä. Näin rakkaus on jälleen läsnä. Osoittelematta, tuomitsematta. Vain antautuen sille, mitä nyt on.

Kun antaudumme sille, mitä on, voimme asettautua rakkauden maljaksi – antaa sen tuntua ja hoivata, ja antaa sen virrata meistä sisään ja ulos.

Hengenveto kerrallaan voin päättää kylpeä rakkaudessa lisää.

Valita katsoa elämää rakkauden silmin. Kasvattaen sitä eniten itsessäni. Itselleni. Jotta maljastani siten on muillekin ilolla antaa.

Rakkaus – pakahduttavin ja kaivatuin tunteemme. Läsnä monenlaisina vivahteina elämämme ensi hetkistä viimeiseen hengenvetoon. Vajauksina, täyttymisinä ja kaikkina siltä väliltä.

Ketä sinä voit katsoa tänään rakkaudella? Kenen elämää voit arvostelemisen sijaan katsoa myötätunnolla? Mitä voit omassa elämässäsi ja itsessäsi nähdä tänään rakkauden silmin?

Mitä elämääsi tulisi lisää, jos lisäisit rakkauden silmin katsomista?


Haluatko kasvattaa rakkautta itsessäsi?

Tule keväiseksi lauantaipäiväksi katsomaan sisintä itseäsi, sitä, joka kaipaa ja ammentaa rakkauttaan.

Tunnekehoterapeutti Sari Saarion Sisäisen Lapsen päivä kurssipäivä 26.5. Järvenpäässä. Lue lisää täältä.

Sisäisen lapsen päivä kasvattajille

”Mun sisäinen möykky pääsi musta ulos!” Tunnekokemuksia voidaan käsitellä kuvallisen työskentelyn kautta

Tunteilla ei ole aikakäsitystä. Jo kauan aikaa sitten kokemasi tunne voi aktivoitua alkuperäisellä voimakkuudellaan tässä hetkessä. Siihen perustuu osaltaan myös tunnetyöskentelyn vaikuttavuus. Menneitä tunnekokemuksia voidaan käsitellä nykyhetkessä – purkaa ja eheyttää niitä.

Pelkästään verbaalisesti emme pääse tietoisen mielen alle – aitoon tunnekokemukseen käsiksi – sillä sanat pitävät meitä kiinni mielessä ja järjessä, missä itse tuntemista ei ole.

Mieli toimii sanojen kautta ja blokkaa siksi paljon tunnekokemuksen sanatonta kokemisen tilaa. Tunteilla itsellään ei ole sanoja, vaan ihminen luo kullekin kokemukselleen omat sanansa. Sanat siis saattavat luoda kokemuksestamme kapean tai laimean kuvan, tai värittää sitä alkuperäisestä poikkeavaksi, ellet todella ole harjoitellut tunnesanavarastosi rikastamista ja sen käyttöä. Moni meistä on tuskaillutkin sitä, ettei ”tähän oikein ole edes sanoja” tai ”miten mä nyt tämän oikein sanoisin?”

Miten sitten tunnekokemukseen, ehkä kauankin aikaa sitten alaspainettuun tai pitkän aikaa mieltä mustanneeseen, voi päästä käsiksi? Miten tunteitaan voi avata, jos oloilleen ei vielä edes ole sanoja? Miten voi avata jotain, mistä ei edes tiedä mitä se on?

Mieli arvioi ja analysoi, keho kokee

Avain tunteisiin on kehomme, omiin kehollisiin tuntemuksiin laskeutuminen. Analysoimatta, tietämättä, pohtimatta kokemusta järjellä puhki. Helpommin sanottu kuin tehty. Vasen aivopuoliskomme, tuo tietävä, suorittava ja kategorisoiva osa meistä, on tietoyhteiskunnassamme jatkuvasti jollei ylikierroksilla niin ainakin aktiivisessa toiminnassa. Vasemman aivopuoliskon ja ajattelemisen liika aktiivisuus vie meitä kuitenkin kauemmas tuntemiselta, aitoudeltamme.

Mieli on niin innokkaasti mukana kaikessa sanoineen, tuomitsemisineen ja arvottamisineen, että sen hiljentäminen vain päättämällä ei useimmilta meistä suoralta kädeltä onnistu. Sen suojamuurien läpi voidaan kuitenkin päästä aktivoimalla oikeaa, luovaa aivopuoliskoamme, missä sijaitsee oleminen, kokeminen, kuvat, luovuus, tunteminen ja antautuminen.

Oikeaa aivopuoliskoa voidaan aktivoida kaikella aistitoimintoja aktivoivalla toiminnalla.

Näitä ovat esimerkiksi hyväksyvä kosketus, tietoisen läsnäolon ja kehon aistimusten harjoitukset, hengitykseen keskittyminen, luova työskentely kuten maalaaminen, ympärillä olevan todellisuuden aistiminen tietoisesti jokaisen aistikanavan kautta, ja etenkin kaikki sellainen toiminta ja olemisen tapa, missä päästään kokemukselliseen flow-tilaan, jossa aikakin tuntuu häviävän. Koiranpentua silittäessäsi, puutarhaa kuokkiessasi, lapsesi kanssa peuhatessasi, rakastellessasi, neuloessasi, värittäessäsi tai piirustellessasi koukeroita toisensa perään.

Oikea aivopuolisko kokee ja kuvallistaa

Neurotieteilijöiden mukaan oikea aivopuolisko on vasenta kehittyneempi ja aktiivisempi ensimmäisten elinvuosiemme aikana, jolloin sanallinen ymmärryskykymme ei vielä ole kehittynyt. Oikea aivopuolisko siis kokee ilman sanoja. Siksi se tarjoaa suoremman kanavan kehon tuntemuksiin, tunteiden virtauksiin ja elettyjen kokemusten värikkääseen kuvastoon.

Oikea aivopuolisko on tunteidemme perusta. Arjessa tämä yksi monista oikean aivopuoliskon toiminnoista punoutuu vasemman aivopuoliskon hallitsemiin informaation ja sen rationaalisen päättelyn ja lokeroimisen virtauksiin. Näin voimme muun muassa muodostaa kokonaisuuksia ja tehdä päätöksiä, joihin tarvitaan sekä tunteita että analyyttista pohdintaa.

Oikea aivopuolisko käyttää sanattomia kuvia ja kielikuvia sekä koko kehon aisteja informaatiovälineinään. Siksi kuvallinen työskentely on tunteiden käsittelyssä tehokas väylä tunnekokemusten avaamiseen, niiden jäsentämiseen, purkamiseen ja käsittelyyn. Kuvallinen työskentely itsessäänkään ei tarvitse sanoja ollakseen kokijalleen vaikuttavaa.

Kuvalla, joka on sisäisyydestä kummunnut, on verbaaliterapiaa enemmän vaikutusta alitajuntaamme. Kuva, värit ja muoto puhuttelevat ja koskettavat sanoja syvemmälle.

”Jos ei ois sanoja, vois silti maalata.” Tunnetaitoryhmään osallistunut lapsi

Kuvallinen tunnetyöskentely kutsuu heittäytymään

Jokainen, joka on työstänyt tunteitaan paperille tai saveen, tietää omakohtaisesti, miten rentouttava ja vapauttava kokemus luova kuvallinen tunnetyöskentely on. Kuvallisesta työskentelystä on myös tutkimustuloksia. Erään tutkimuksen mukaan stressihormoni kortisolin tuotanto aleni selvästi aikuisilla taiteellisen työskentelyn aikana.

Jopa sosiaalisia taitoja voidaan paperilla harjoitella piirustellen, maalaten ja kokeillen uutta. Ryhmänä tehtävien yhteisten maalausten kautta voidaan tuottaa näkyville kohtaamisen ja rajojen laittamisen haasteita ja kokeilla uusia tapoja niihin. Miten kaksi väriä (ihmistä tai asiaa) kohtaavat paperilla? Mitä uutta syntyy, jos ne kohtaavat? Mitä jää syntymättä, jos ne eivät kohtaa?

Kuvallisen työskentelyn kautta paperille muodostuneesta voidaan esittää kysymyksiä ilman tietämisen pakkoa. Voidaan tutkia, ihmetellä ja pohtia. Ai tältäkö se näyttääkin. Näinkö kaukana nämä osat ovatkin toisistaan? Entä jos ne olisivat lähempänä? Mitä tämä mössö elämässäni on?

Kuva puhuu puolestaan, sillä se herättää tekijässään aina jotain – onhan se syntynytkin alitajunnan eli tuntevan osamme tuotoksena.

Kuvassa työstetty voi antaa mallin, mihin tarttua

Eteen piirrettyä voidaan muokata lähes loputtomasti. Sitä voidaan peittää, kasvattaa, korostaa tai siitä voidaan poistaa elementtejä. Joskus kuvan haluaa tuhota kokonaan ja alkaa luoda jotain ihan uutta. Tuhoamisen – pois pyyhkimisen tai päälle maalaamisen – merkitys luovassa työskentelyssä liittyy sekä vanhasta luopumiseen että jonkin uuden syntymisen mahdollisuuteen, uusiin näkökulmiin.

Ei voi syntyä uutta ennen kuin vanha on pois saateltu, käsitelty. Elämässäkin toistuu jatkuva muutos – luopumisen ja irtipäästämisen sekä uudelle antautumisen vaihtelu. Kuvassa ne voi työstää yhdeksi kokonaisuudeksi, nähdä irtipäästämisen merkitys ja kokea kehossa sen tuoma vapautus. Kuvakaan ei kuitenkaan pääty tuhoamiseen, vaan kuolemisesta syntyy aina jotain uutta, vähintään ihmisen mielessä ja näkökulmissa. Voidaan myös lähteä näkökulmasta, että tämä mitä nyt on on, mitä teen tällä kaikella – miten hyödynnän tämän uudeksi tuhoamatta vanhaa? Voidaan myös tutkia johonkin jumittamisen syitä – jumitanko säilyttämiseen, kaiken tuhoamiseen tai uuden jatkuvaan ahmimiseen? Miltä se näyttää, miten se vaikuttaa siihen, mitä paperille syntyy?

Mitä jos päästäisinkin irti kaikesta raskaasta paperillani (elämässäni)? Pyyhkisin sen mustalla alleen tai repisin palasiksi? Miltä tuntuisi päästää irti siitä, mitä olen vaivalla paperille (elämääni) tehnyt? Miten pelottavalta pelkästään tässä paperilla tuntuu se, ettei menneeseen kuvaan (elämään, ihmissuhteeseen, asiaan) olisikaan enää paluuta? Voisiko jotain uutta syntyä, voisinko antaa sille mahdollisuuden? Tässä paperilla vain?

Näin kuvallisen työskentelyn kautta voi saada ensimmäisen konkreettisen mallin uskallukselle uuden aloittamiseksi. Juuri tähän kokemukseen ja mieleen tallentuneeseen kuvaan voi palata arjen todellisissa tilanteissa. ”Silloinkin uskalsin. Siinä paperilla uskalsin.” Rohkeuden tai uuden näkökulman valitsemisen voi näin siirtää edessä olevaan oikeaan elämän- tai vuorovaikutuksen tilanteeseen. On jo jotain mallia, mihin tarttua.

Kiellänkö vai tuonko vihdoin näkyville?

”Kieltäytymällä näkemästä, kuulemasta, tuntemasta ja käsittelemästä epämiellyttäviä asioita voi ostaa aikaa – siirtää niiden käsittelyä myöhemmäksi ja kenties paremmaksi ajankohdaksi – mutta usein arvaamattoman kalliilla hinnalla. Energia sitoutuukin hetkessä elämisen sijaan asioiden ei-näkemiseen, ei-kuulemiseen, ei-tuntemiseen ja ei-ajattelemiseen.”

Mimmu Rankanen, Taideterapian perusteet, 2009

Itsensä ja todellisuutensa kieltäminen on yksi itsetuhoisen toiminnan ytimistä. Kieltämiseen ja ei-tuntemiseen, kaiken peittämiseen meneekin juuri se tunne-energia, minkä kuuluisi antaa meille voimaa ja potentiaalia kasvuumme. Alamme kääntyä yhä enemmän muuksi kuin omaksi aidoksi kuvaksemme, vääntäytyä suojaaviin rooleihin ja toimintapoihin, defensseihin. Ja niin alun perin suojaksemme tarkoitetusta tavasta olla ja reagoida kasvaakin aikaa myöten oman itsemme vankila.

Kuva antaa mahdollisuuden näyttää sisäinen kipumme, tuoda se päivänvaloon. Kun jonkin tuo päivänvaloon, se alkaa saada ympärilleen uutta tapaa katsoa sitä. Tulee uusia näkökulmia ja asiaa pystyy suhteuttamaan elämäänsä realistisemmin. Möykky ei olekaan enää sellainen, mikä imee syvemmälle, vaan siitä voidaan ponkaista eteenpäin, vähintäänkin valita asenne, jolla möykkyä katsoo. Usein möykystä myös löytyy toivoa, yksityiskohta, joka muistuttaakin valosta ja jota voi lähteä vahvistamaan. “Tätä valoa, tätä toivoa vahvistan!”

Ihminen ei voi muuttaa mitään ennen kuin tulee tietoiseksi siitä – näkee – mitä pitää muuttaa. Kuvan kautta näkyväksi tuleminen usein avaa ihmisessä jotain uutta.

”Kun mä katsoin sitä kuvaa siinä edessä, sitä hirveetä vihreää, mä niinku tajusin, etteihän se ole edes totta. Se, mitä mun mieli on siitä jutusta koko ajan sanonut. Mikä hillitön vapautus! Mä voinkin katsoa sitä ihan eri suunnasta ja ihan erilaisin ajatuksin! Mä halusin heti tuoda siihen keltaista, sellasta iloa ja valoa!”

Kun sisäinen kaaos saa muodon

Luovassa kuvallisessa tunnetyöskentelyssä sisäinen olotila pääsee siis käsien kautta ulos. Kaaos saa muodon – ja olo tulee konkreettisesti näkyviin eteemme. ”Näin minä tunnen, tällainen olen”. Oman itsensä, oman sisäisyyden näkemisen jälkeen, voi alkaa syvempi itsen välinen keskustelu. Kuva antaa usein uudenlaisia näkökulmia, erilaista etäisyyttä siihen, minkä alla on ehkä jo pitkäänkin ollut.

Kokemus alkaa muotojen ja värien kautta jäsentyä ja selkeytyä. Se alkaa saada pikkuhiljaa myös sanoja. Niitä, joita alussa ei ollut. Ensin itselle, ja aikaa myöten ehkä myös toisille. Terapeutille, ryhmälle tai läheiselle. Jotain yhteistä jaettavaa alkaa sanojen myötä syntyä, sillä ihmisten välinen ymmärrys tapahtuu pääosin kuitenkin sanojen, sen vasemman aivopuoliskon tuotosten kautta.

Kuvien kautta ymmärrys voi siis muodostua uudella tavalla. Vasemman ja oikean aivopuoliskon yhteistyö voi rakentua tasapainoisemmaksi, olematta kummankaan puolen valtapeliä. Kuvat ja kokemukset täydentyvät järjellisen ymmärryksen ja sanojen kautta.

Kuvallisessa tunnetyöskentelyssä edetään usein tyhjän paperin jumista (tunnetukoksesta) paperille kaiken oksentamiseen. Kaaoksen katsomisesta ahdistukseen. Hämmennyksestä asteittaiseen ymmärrykseen ja oivaltamiseen. Jäsennyksen ja selkeyden jälkeen voimaantumisen ja vapautumisen kokemukseen. Paperilla sisäistä kaaosta on lupa muuttaa. On lupa kokeilla erilaisia keinoja muutokselle. Kun käsillään muuttaa sisäisyyttään paperilla, se alkaa myös sisällä muuttua.

Luova kuvallinen tunnetyöskentely on näkyväksi tuottamista, itsensä ilmaisemista sekä uuteen astumisen ja uusien toimintatapojen harjoittelua turvallisesti paperilla ennen niiden oikeaan elämään käytäntöön ottamista. Kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja usein avaa toisen tuhat lisää. Sellaisia tuhansia, joissa on toivoa ja valoa.

“Pimeyttä emme voi poistaa, mutta valoa voimme aina lisätä.” 


Kokeile kuvallista luovaa tunnetyöskentelyä!

  1. Ota eteesi tyhjä, mahdollisimman iso paperi. Voit käyttää värikyniä, väripastelleja tai mitä tahansa maaleja. Halutessasi voit laittaa taustalle kevyttä instrumenttaalimusiikkia soimaan.
  2. Sulje silmäsi ja keskity hetkeksi hengitykseesi. Tunne sen virtaus sisään ja ulos kehostasi. Tunne, miten rintakehäsi kohoaa ja laskee. Aisti, miten hengityksesi virtaa ja miltä se tuntuu kehossasi. Syvään virtaavalta? Kevyesti pyörteiseltä? Laajentuvalta usvalta?
  3. Anna tietoisuutesi mennä siihen osaan kehosi aistimuksia, mikä nyt tietoisuuttasi kutsuu. Tuntuuko jossain painon tunnetta? Puristusta? Pistelyä? Raskautta? Kapeutta? Vietä hetki tämän tuntemuksesi kanssa vain aistien, tekemättä aistimukselle mitään. Näetkö värejä tai muotoja tuossa aistimuksessasi?
  4. Avaa silmäsi ja anna käsiesi tunnustella paperia. Voit laittaa silmät kiinni ja antaa käsiesi vaeltaa hetken paperilla sen ääriviivoja tutkien, sen pinta-alaa ja pinnan tuntua maistellen. Näin maadoitat itsesi kuvatyöskentelyyn.
  5. Ala tuoda paperille kokemaasi aistimusta intuitiivisesti, tavoitteetta. Mistä väristä aloittaisit? Mistä kohtaa paperia? Millaista muotoa piirtäisit? Kulmikasta vai pyöreää? Abstraktia vai kuvaavaa? Voit antaa pensselin tai kynän vain kulkea paperilla silmät kiinni, irrottamatta kynää paperista.
  6. Maalaa/piirrä niin kauan, kuin haluat. Anna kuvan muuttua alkuperäisestä. On ok muuttaa mielipidettään, väriä ja suuntaa. On ok maalata tai piirtää aiemman päälle. On ok tehdä työstä kirjava tai kaikenpuhuvan musta. Kaikki, mitä paperilla teet on oikein. On vain sinun tapasi ja se on oikea juuri nyt. Suositeltavaa on maalata tai piirtää ainakin puolen tunnin ajan. Hyvä vinkki on laittaa puhelimeen ajastus, jolloin voit heittäytyä luomiseen ilman ajan katoamisen vaaraa, jos sinulla on vielä jotain aikataulutettua samalle päivälle.
  7. Katso kuvaasi ensin läheltä, sitten etäältä. Mitä näet? Mikä kiinnittää erityisesti huomiosi? Mistä työssäsi pidät, mistä et – miksi? Mitä värejä käytit? Mitä et? Miksi? Turhauttiko työskentelyssäsi jokin kohta – mikä? Miten pääsit turhautumisen yli? Jos katsot työtäsi eri kulmista, miten se muuttuu? Miltä kehossasi tuntuu katsoa kuvaa? Miten kuva tuntuu hengityksessäsi? Rintakehässäsi? Vatsassasi? Raajoissasi?
  8. Anna työstäsi nousta sanoja ja ominaisuuksia mieleesi. Kirjoita niitä ylös paperille. Anna niistä sitten muodostua jokin teksti tai loru. Mitä työsi haluaa sinulle kertoa? Miten otat sen vastaan?
  9. Jos haluat, voit vielä muuttaa kuvaa. Minkä kohdan siitä haluaisit muuttaa? Miten sen tekisit?
  10. Katso uutta syntynyttä kuvaa. Mitä se herättää sinussa nyt? Mitä se nyt sinulle kertoo? Miltä kehossasi tuntuu, kun katsot uutta kuvaa? Miten tämä uusi näkyisi elämässäsi? Millainen uudenlainen toiminta tämä paperille tekemäsi muutos sinun elämässäsi tai käsittelemässäsi asiassa olisi?

Harjoitus: ©Anne-Mari Jääskinen

Kirjoituksen lähteinä: Daniel Siegel, Mindsight. Muutoksen tiede. [2012] 2015. Mimmu Rankanen, Hanna Hentinen, Meri-Helga Mantere. Taideterapian perusteet. 2009.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja. Hän käyttää työssään niin kouluttajana kuin terapiaohjaajana luovan tunnetyöskentelyn menetelmiä, kuten kuvallista tai savityöskentelyä. Anne-Mari syventää parhaillaan taideterapian menetelmäosaamistaan ammatillisessa lisäkoulutuksessa.

”Olen kokenut vahvasti sekä omalla kohdallani, että asiakas- ja ryhmätyöskentelyissä, että keho ja kuva ovat sanoja huomattavasti aidompi ja syvempi ilmaisun väylä tunnekokemuksille. Etenkin kipeille ja jopa kielletyille tunteillemme.”

Luovaa tunnetyöskentelyä sisältyy myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutukseen, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.

Vanhempien syytä se on, että niiden kullannuput riehuu!

”Kaikki riippuu kotikasvatuksesta. Vanhempien syytä se on, jos eivät osaa laittaa rajoja. Sanoivat helpon teinin vanhemmat. Ja ne, joiden perheissä se ei ollut ajankohtaista lainkaan. Ongelmateinin vanhempi ei sanonut mitään. Piti painottaa vielä vähän kovempaa. Eikö se tajunnut, että oma vika?

Kyllä se tajusi. Joka kerta, kun sen teini lintsasi, se mietti, missä se epäonnistui niin pahasti. Kun se yritti puhua, ja teini vastasi keskisormella, se syytti siitä itseään. Kun poliisi soitti, se pohti, että onko se ollut liian lepsu vai liian ankara. Ja kun se valvoi kolmelta aamulla soittamassa yhä uudelleen numeroon, johon ei saada yhteyttä, se muisteli sitä, kun silloin yhtenä päiväkotiaamuna meni hermot.

Se ei vain halunnut jakaa sitä syyllisyyttään somessa. Eikä työpaikan kahvipöydässä. Eikä monelle muullekaan. Koska joka kerta, kun joku antoi vinkkejä rajoista ja rakkaudesta, neuvoi vähän ja tiesi hyvin, se tunsi olonsa vielä vähän kurjemmaksi ja jaksoi vielä vähän huonommin.

Ja samalla se myös ärsyyntyi. Koska se tiesi, ettei siltä rakkautta puuttunut. Että se rakasti teiniään niin, että sydäntä riipi. Ja että vaikkei se jaksanut joka päivä olla tyyni ja viisas, se teki joka päivä parhaansa.”

Kirjoitus eräästä vanhempainryhmästä, nyt jo aikuisten lasten äidiltä

(Julkaistu kirjoittajan luvalla)

Teinin maailma on äänekästä, spontaania, räjähtelevää, kokeilevaa, sulkeutunutta, haurasta ja epävarmaa. Se on kaikkea yhtäaikaa ja päällekkäin. Se on ulos- ja sisäänliikettä. Epäselvää ja hämmentävää. Ulospäin se on pakko kääntää uhmakkuudeksi ja häpeämättömyydeksi. Ettei kukaan näkisi. Että sisältä vapisee. Ettei uusi nahka ole vielä valmis niihin mittoihin, missä luulee, että pitäisi jo olla.

Että hyväksyttäisiin. Että kuuluisi joukkoon.

Vaikka siihen vähän kyseenalaiseenkin. Kunhan johonkin. Ja onhan se aika hienoa kuulua niihin cooleimpiin. Jotka ei ihan vähistä aikuisten nillityksistä kavahda.

Ja entäs ne vanhemmat? Isät ja äidit, jotka vilpittömästi ovat kasvattaneet lapsestaan hyväkäytöksistä, empaattista nuorta. Sitä samaa, joka vielä viime vuonna kertoi koulupäivistään ja kavereistaan. Ja joka nyt vain sulkeutuu omaan huoneeseensa ja harvoin edes vastaa puhelimeen.

Miten mahtaa vanhempien sisällä riipiä? Miten epätoivo kasvaa joka Wilma- ja Helmiviestistä suuremmaksi. Miten pelko pyörii vieressä iltaisin ja hiipii mieleen työpalaverissa. Että miten se pieni pärjää – voi kun se nyt tajuaisi!

Miten sen voisin kääriä pariksi vuodeksi suojaan jonnekin?

Omia nuoruuden kokeilujaan muistellessaan ketä tahansa vanhempaa alkaa huolettaa. Että niidenkin aika takuuvarmasti tulee. Oman nuoren kokeilujen. Energiajuomat, tupakka ja olut ovat vielä mietoa. Mutta miten valaa tahtoa jättää kaikki kokeiluksi? Siitä huolimatta, että kaverit vieressä yllyttää. Ne samat, joihin haluaa liittyä ja joiden joukkoon kuulua. Miten suojata yhä vain vahvemmiksi muuttuvilta nuuskalta ja huumeilta?

”Pidä hyvä yhteiskunta rajoista kiinni, äläkä madalla niitä!” rukoilee äiti silloin, kun aamuyössä odottaa teiniään kotiin. ”Ottakaa nyt poliisit koppi ja puhutelkaa näitä nuoria tästä, antakaa mahdollisuus oppia ja kääntää kelkka”, anelee isä, joka puhelimessa kuulee, ettei ”meillä ole mahdollisuutta tarttua kaikkiin rikkeisiin, kun ei tässä varsinaista rikosta ole tapahtunut.” ”Voi hyvä luoja, pitäisikö ensin tapahtua?”

Jokainen tekee joka hetki parhaansa niillä voimavaroilla ja taidoilla, joita sillä hetkellä on käytössä.

Jokainen nuoren vanhempi ansaitsisi halauksen, sellaisen tuntuvan. ”Tämä tosiaan on aikamoinen vaihe! Ei ihme että on avuton olo.” Ymmärrystä, myötätuntoa ja rinnalla seisomista he tarvitsisivat. Vai onko kukaan vielä saanut ratkaisua ja helpotusta toisten osoittamalla tuomitsemisella, arvostelulla tai nenän vartta pitkin katsomisella? Onko jotain hyvää ja kaunista alkanut sillä tapahtumaan?

Nuori painelee jokaisen vanhemman, opettajan ja ohjaajan tunnenappeja häikäilemättä ja vähän vahingossa. Omaa oloaan purkaen. Omaa hormonimyrskyään sietäen ja koettaen selviytyä sen nostattamasta myllerryksestä parhaansa mukaan.

Sisällä kiehuu, kuplii ja velloo hauras epävarmuus. Eikä kukaan ymmärrä!

Mutta nuori ei tiedä, että kyllä sitä ymmärtää. Että se vanhempi, joka tuntuu ärsyttävältä rageejalta ja nillittäjältä onkin sydän vereslihalla ollut koko ajan vieressä. Ajatellut taukoamatta. Toivonut suojelusta. Koska se rakastaa. Enemmän kuin mitään. Omaa pientään. Ja koittaa hengittää pelkoihinsa, huoliinsa ja suruihinsa. Kun siitä pienestä kasvaakin iso. Eikä kaikelta voi suojella. On annettava kulkea oma tiensä. Löydettävä oma voima hapuilujen, erehdysten, virhevalintojen ja naamalleen kaatumisten kautta. Elämästä oppien. Niin kuin me jokainen olemme oppineet.

Sillä senkin vanhempi tietää, ettei kannettu vesi siellä kaivossa pysy. Ei, vaikka sitä kantaisi saaveittain. Sillä sitäkin on tehty. Puhuttu ja taas puhuttu, ohjattu ja neuvottu. Vaikkei ne helpon teinin vanhemmat sitä tiedä. Osaavat vain sanoa, että siellä se taas oli riehunut. Se naapurin kullannuppu. Kun eivät ne osaa edes huolta pitää. Eivätkä asettaa niitä rajoja.

Jokaiselle äidille, kuin isällekin lopuksi nämä Robinin sanat. Kyllä sinä olet. Helmi äiti kuitenkin.

Lue blogistamme myös: Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyissä sekä Mitä sä rageet? – Teini katsoo maailmaa hormoniverhon läpi.