Sijaisäiti Katri Filppula: Lapsen kanssa ollaan kaikissa tunteissa, eikä osallistumista rajoiteta käytöksen takia

Kun Filppula aloitti Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, hän pelkäsi, voisiko oppia enää mitään uutta. ”Mutta tästä tulikin vähän syvempi matka.”

Ajomatkalla pelotti. Saapa nähdä, meneekö tässä rahat hukkaan.

Sijaisvanhempana ja pitkään lastensuojelussa töitä tehnyt Katri Filppula ajoi kohti Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen ensimmäistä tapaamista.

Filppula oli opiskellut töiden ohessa mieleen ja mielenterveyteen liittyviä asioita, ja vuosien työ lastensuojelussa oli tuonut paljon kokemusta.

­Kun auto kääntyi kolmen lähipäivän jälkeen kohti kotia, olo oli innostunut.

– Jo ensimmäisen koulutusjakson jälkeen huomasin, että tässä lähestytään asiaa ihan eri näkökulmasta kuin koskaan ennen. Oli laskeuduttu mielen ja pään tasolta kehoon, tunteiden kehollisuus tuntui tosi isosti!

 

Sinä olet tervetullut meille, vaikka keskellä yötä

Filppulan perhe toimii nyt viidettä vuotta päivystysperheenä lastensuojelussa. Kodissa asuu 16. sijaislapsi.

Lapsi saattaa tulla perheeseen hyvin lyhyellä varoitusajalla, mihin vuorokauden aikaan tahansa.

– Välttämättä emme tiedä lapsesta juuri mitään, ehkä iän ja nimen ja sijoituksen syyn, mutta siitä tutustuminen sitten alkaa.

Lapselle tilanne on usein todella pelottava, hämmentävä ja ristiriitainen, mutta se, mitä lapsesta ulospäin näkyy, vaihtelee paljon.

– Osa lapsista on kokenut elämänsä aikana jo niin paljon, että he saattavat tulla meille ihan niin kuin olisimme aina tunteneet. Vauriot ovat niin suuria, ettei tilanne aiheuta näkyvää jännitystä.

Osalla lapsista hätä sijoituksesta näkyy itkuna, pelkona, varautuneisuutena, aggressiivisuutena.

Pelko saattaa kohdistua myös sijaiskotiin: millainen paikka tämä on, mitä mulle täällä tehdään.

 

”Sinä pikkuinen. 
Saavut yllättäen keskelle arkeani,
vähän hämmentyneenä ja eksyneenä.
Otan sinut omieni joukkoon ja
levitän suojelevat käteni ympärillesi.
Silitän sinut hiljaa uneen ja sanon:
ei mitään hätää, ei mitään hätää pikkuinen
minä olen tässä!”

 

Lapsen hätä ei poistu käskemällä – auta lapsi takaisin turvalliseen yhteyteen

Moni lapsi on kokenut myös väkivaltaa kodissaan ja kantaa sen jälkiä ja pelkoa itsessään.

– Lapsi, joka on kokenut väkivaltaa, on joutunut tilanteeseen, jossa hän on fyysisen kivun lisäksi joutunut kestämään yksin sietämättömiä tunteita. Se on hyvin traumatisoivaa.

Koettu väkivalta näyttäytyy lapsissa monin eri tavoin, lapsesta riippuen. Käytös voi olla esimerkiksi aggressiivista tai jonkun roolin taakse menemistä.

­- Oireilu tai lapsen käyttämät suojelumekanismit ovat hyvin erilaisia, vaikka kyseessä olisivat sisarukset, joista molemmat ovat kokeneet väkivaltaa. Turvan puuttuessa toinen lapsi saattaa ylivirittyä, ja lapsi on ikään kuin “taistele ja pakene” -tilassa, ja toinen lapsi voi pudota alivirittyneeseen tilaan, jossa lapsi passivoituu ja sulkee itsensä kontaktista.

Lapset usein myös syyllistävät itseään kokemastaan väkivallasta.

– Saattaa olla, että lapsi on oppinut, että kun olen kiltti ja teen kaiken kiltisti, niin mitään pahaa ei tapahdu. Hän ajattelee, että hän voi omalla toiminnallaan vaikuttaa asiaan ja sitä kautta kokee vääränlaista vastuuta asioista.

Trauma saattaa aktivoitua aivan tavallisessa perhehetkessä, jossa joku käyttää ääntä vähän enemmän. Pelästynyt lapsi voi esimerkiksi juosta huoneeseensa piiloon.

Lapsi ei välttämättä edes ymmärrä, mitä hänessä ja tilanteessa äsken tapahtui, joten sitä avataan rauhassa ja turvassa.

– Lapsen kokema hätä ei poistu käskemällä, vaan katsomalla pinnalla näkyvän käyttäytymisen taakse ja auttamalla lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaan ja turvalliseen yhteyteen aikuisen kanssa.

Samalla lasta rauhoitetaan omalla olemuksella ja hengityksellä, hyväksyvällä kosketuksella, jos lapsi antaa koskettaa.


”Vaikka samalla sisimmässäni suren, 

miksi toiset saavat enemmän
kannettavakseen kuin toiset.
Aikuinenkaan ei aina ymmärrä,
miten sinä pieni viaton voisit ymmärtää.”

 

Näe lapsi käytöksen takana – luo turvallista tilaa tulla näkyviin

Perhehoitajan on vaikea ja mahdotontakin nähdä, mitä kipuja selviytymiskeinojen taustalla on. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin nähdä lapsi kaiken käytöksen, oirehdinnan ja mahdollisten diagnoosien takaa, Filppula painottaa.

– Syvimmillään meidän työssä on kyse turvan luomisesta, siitä, että lapsi tuntee, että saa tulla ulos suojakuorestaan ja purkautua turvallisesti. Tähän ei voi lasta hoputtaa, vaan lapsi tuottaa omilla ehdoillaan ja keinoillaan sen, mitä pystyy. Tätä koulutus vahvisti paljon.

Katri opettaa kaikille lapsille myös syvähengityksen – se on perheessä paljon käytetty työkalu.

Tunteita työstetään jatkuvasti myös muun muassa maalaus- ja savitöiden avulla.

Sijaisvanhempana lasten kanssa jaetaan myös ikävä omia vanhempia kohtaan – oli tilanne kotona sitten millainen tahansa.

– Vaikka tilanne kotona olisi millainen, lapsi tuntee surua ja ikävää omia vanhempia kohtaan, ja myös niitä sanoitetaan, niiden kanssa ollaan. On tärkeää hyväksyä se, että tunteita nousee, eikä niitä paineta takaisin lapseen.

 

”Pikkuhiljaa tulet aina vain tutummaksi,
opin tuntemaan tapasi pyytää apua,
opin tuntemaan itkusi eri vivahteet,
opin tuntemaan naurusi ja ilosi eri aiheet,
opin tuntemaan miltä tunnut sylissäni,
opin tuntemaan tuoksusi,
opin tuntemaan pehmeät kätesi kaulallani
ja märät suukkosi poskillani.”

 

Luottamusta testataan aggressiolla

Lapsen luottamus siihen, että hän saa kuulua joukkoon juuri sellaisena kuin on, kasvaa hitaasti ja vaatii paljon työtä.

Lapsi saattaa alussa taistella tuntikausia siitä, ollaanko nyt menossa nukkumaan. Hän voi huutaa, heitellä tavaroita, yrittää löydä toisia, sylkeä, haastaa kaikilla mahdollisilla tavoilla.

– Itsestä tuntuu tosi pahalta ottaa kaikkea sitä aggressiota vastaan ja samalla tiedän, että tämä auttaa lasta. Kuuntelen lasta ja hänen tunteitaan, olen molemmille läsnä, mutta en tingi siitä, että nukkumaan mennään. Kun siinä tilanteessa muistaa, että kun mä nyt rakennan tämän perustuksen, niin meillä kaikilla on mukavampi jatkaa.

Lapselle tunteet ja hänen oma käytöksensä saattavat olla myös jotakin hyvin pelottavaa ja ulkokohtaista.

– Voi olla, että lapselle on puhuttu esimerkiksi vain känkkäränkästä, joka tulee ja menee ja saa tekemään pahaa, ja käsitys siitä, että on kyse hänen omista tunteistaan ja tarpeistaan on jäänyt täysin syntymättä.

Oman kodin ulkopuolelle sijoitetut lapset ovat usein joutuneet olemaan jo pienestä pitäen aikuisen roolissa, huolehtimaan itsestään ja ehkä sisaruksistaan, vanhemmistaan.

– Heille voi olla vaikeaa käsittää, että aikuinen on se, joka tekee ja määrittelee asiat. Tämä ei tarkoita sitä, ettei lasta kuunneltaisi, vaan sitä, että hänelle ei sysätä sellaista vastuuta, jota hänen ei kuulukaan kantaa. Lapsen pitää saada olla lapsi, ja aikuinen kantaa vastuun.

Kyllä sinä pystyt! Me pystymme tähän yhdessä!

Oirehtivan käytöksen takia lapsi on saattanut saada itselleen vahvan leiman ”ongelmalapsena” ja hänen osallistumistaan perheen menoihin tai päiväkoti- tai koulutyöhön on ehkä rajoitettu.

Tätä ”Et sä kuitenkaan pysty” -rajaa Filppulan perhe purkaa lastensa kanssa.

– Lapselle on hirveän tärkeää, että hän kuuluu joukkoon. Jos käytöksen takia osallistumista aletaan rajoittaa, se vaikuttaa lapsen itsetuntoon, ja lapselle alkaa kehittyä huonommuuden identiteetti.

Toisinaan oirehtivan lapsen ympärille on rakennettu niin paljon erilaisia tukimenetelmiä, että lapsen tila on lähes hävinnyt.

– Kehossa ja askeleissa saattaa näkyä sellainen voimattomuus, ikään kuin ymmärrys siitä, ”etten kuitenkaan pysty enkä kykene”, ja voi olla, että tätä ”pystymättömyyttä” aikuiset olivat lähteneet vahingossa vahvistamaan.

Filppuloiden perheessä kaikki lapset osallistuvat tasavertaisina suurperheen elämään ja tapahtumiin.

– Se on lapselle hyvin eheyttävää ja itsetuntoa korjaavaa huomata, että hän oikeasti pystyykin! Hän ei ole erilainen tai huonompi kuin muut. Tunteet saavat olla, niitä ei laiteta pois tai kielletä, mutta niiden synnyttämän käytöksen takia ketään ei hylätä joukosta.


“Kun vihdoin näen vilpittömän hymysi
ja huolettomat leikkisi,
juuri sen hetken haluan tallettaa,
syvälle sydämeeni.
Ja lisään hentoja siipiä selkääsi,
yksi haiven kerrallaan.


Älä pelkää pikkuinen,
lähdet kyllä vielä vahvaan lentoon,
siipesi kyllä kantavat sinua,
ja sinua kyllä kannetaan.”

 

Mistä apua itselle omissa tunnekuohuissa?

Parin kuukauden päästä sijoituksesta elämä sijaisperheessä usein tasoittuu. Alku on silti lähes poikkeuksetta raskasta, myös sijaisvanhempien omien vuoristorataa kulkevien tunteiden takia.

– Olen hyvin herkkä ihminen, mikä on hyvä asia tässä työssä, mutta kriisistä kriisiin kulkeminen on samalla työn raskaimpia puolia.

Filppula kokee, että Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksesta hän sai konkreettisia työkaluja lasten tunne-elämän tukemiseen ja samalla tukea myös itselleen. Kun erilaiset, hankalatkin tunteet hyväksyy ensin itsessään, ne hyväksyy paremmin myös toisessa.

– Tärkeä kysymys onkin, pystynkö minä aikuisena ottamaan vastaan lapsen tunteita. Uskallanko kohdata niitä yhdessä lapsen kanssa, vai yritänkö ohittaa tai hillitä lasta kokemasta tunteita?

– Tässä elämässä näitä tunteita todella on, ja ne kertovat meille tärkeistä tarpeista. Liiallisella positiivisuudella voidaan tehdään hallaa, jos se tarkoittaa kärsimyksen kieltämistä. Kärsimys on olemassa, ja etenkin näissä lapsissa. On tärkeää voida sallia ja tehdä todeksi myös suru, pelko ja ikävä.

 

”Lopulta tulee se hetki 
ja minun täytyy sanoa sinulle:
Onnellista matkaa pikkuinen.
Kiitän mielessäni matkasta kanssasi.
Sinä kasvoit
minä kasvoin!”

 

(Runo: Katri Filppula)


 

Kuvassa Katri Filppula ja perheen nuorin biologinen lapsi Iisa. Katri tarjoaa lasten tunnetaito-ohjausta yksilö- ja ryhmäohjauksena. Katrin tavoittaa osoitteesta tunnetaitajat@gmail.com

Kirjoittaja Inkeri Meriluoto toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajien kouluttajana osassa Etelä-Suomen ryhmiä.

Paras harjoitteluaika on juuri nyt! Tähän tunnetaitoharjoitukseen tarvitset kylmyyttä 

Voinko antaa itseni kokeilla kastautumista, vaikka se pelottaakin ja tuntuu ihan mahdottomalta. Minäkö tuonne kylmään veteen? Ei ikinä!

Ei onnistu. Ei sitten millään. En kyllä mene.

Kun ensimmäistä kertaa seisoo talvisen veden äärellä, mieli huutaa, että ei. Älä mene! Älä ole hullu!

Tunnetaidoista kiinnostuneelle kylmä vesi tarjoaa kuitenkin oivan harjoittelumahdollisuuden.

Voinko antaa itseni kokeilla kastautumista, vaikka se pelottaakin ja tuntuu ihan mahdottomalta. Minäkö tuonne kylmään veteen? Ei ikinä!

Entä jos sittenkin?

Hengitystä aistimusten läpi, porras kerrallaan

Varpaat, nilkat, sääret, polvet…

Kun kylmä vesi koskettaa yhä isompaa osaa kehosta, mieli täyttyy tuhansista terävistä aistimuksista ja välittömästä halusta kiskaista itsensä ylös vedestä niin nopeasti kuin vain voi.

Maha vetäytyy sisään, keuhkot pullistuvat, hartiat sinkoavat korviin, sydämen syke nousee, jalat kipristelevät! Ei onnistu!

Tässäkin tunnekuohussa hengitys ja päättäväisyys auttavat.

Rauhallinen hengitys välittää aivoille nopeasti viestin, ettei todellista hätää ole, vaikka juuri nyt siltä tuntuukin.

Kylmä vesi voi olla keholle aistimuksena uusi, mutta sopivasti annosteltuna se ei ole vaarallinen.

Sen oivaltaminen on vapauttavaa. Voin toimia kuten haluan kaikkien näiden aistimusten keskellä!

Tietoisuus, jämäkkyys ja myötätunto – näitä kaikkia tarvitset

Uah, se on niiiin kylmää!

Vaaditaan päättäväisyyttä, että veteen asti todella laskeutuu kokonaan. Porras ja hengitys kerrallaan. Reidet, lantio, alavatsa…

Jokaisen uuden ihoalueen aistimustulvan läpi on hengitettävä, sentti kerrallaan.

Harva pystyy ensimmäisellä kerralla pulahtamaan kiljumatta. Riemusta, pienestä shokista, hämmästyksestä! Jäisessä vedessä räpiköi ehkä kaula pitkällä kohti taivasta, mutta yhtä kaikki, räpiköi!

Yhtäkkiä sitä seisoo takaisin laiturilla keho märkänä höyryten, ulkoilman kylmyyttä tuntematta. Mä tein sen!

Saunan lauteilla jo naurattaa. Toki, mennään toisen kerran! Eihän se niin kamalaa ollut!

Sitten seuraa yllätys.

Ensimmäisestä uintikerrasta on jäänyt voittajafiilis, ja löylyjen jälkeen veteen astuu huolettomammin – ja vesi onkin jäätävän kylmää!

Miten mä pystyin tähän viime kerralla? Tämähän on ihan kamalaa!

Niin tuttu kokemus niin monesta arkisesta hetkestä. Miksi tämä nyt tuntuu niin vaikealta? Munhan piti osata tää jo!

Eikä muuta neuvoa ole edelleenkään kuin se, että pitää muistaa hengittää, joka askeleella.

Hengittää myös sille, että ehkä tänään yksi kerta vedessä riittää ja nousta portaat ylös kastautumatta.

Harjoittaa yhtä maailman tärkeintä taitoa, kykyä kuunnella itseään.

Sitä tarvitaan etenkin, kun uintiaika kokemuksen karttuessa pitenee.

Miltä kehoni tuntuu silloin, kun kylmyyttä on tullut tarpeeksi mutta ei vielä liikaa? Miltä etäisyydeltä pääsen vielä turvallisesti takaisin?

Kiinnostavaa on myös tutkia sitä, miten turvan tunne vaikuttaa uintiaikaan. Yksin uidessa keho tuntuu ikään kuin aistivan sen, ettei apua ole tarjolla, jos jotain sattuisi, ja hoputtaa nousemaan ylös nopeammin.

Seurassa uskaltaa uida pidempään. Mutta hyvä on ehkä kysyä myös, että näyttämisenhaluko se saa viivyttelemään?

Kylmä vesi on keholle armoton, mikäli omia rajojaan ei tunne tai niistä ei välitä.

Minun oma kehoni, tänä yönä sinä nukut hyvin!

Oli uinteja sitten yksi tai useampi, pitkiä tai lyhyitä, harjoitus päättyy hellyyteen.

Keho puetaan kauttaaltaan lämpimästi, villasukat sujautetaan jalkaan. Kädellä silitellään verenkiertoa raajoissa vilkkaammaksi, nautitaan jotain lämmintä.

Mielessään voi jo luvata: Minun oma kehoni, tänä yönä sinä nukut hyvin!

Ja kun harjoituksia toistaa muutaman kerran, jonain päivänä sitä huomaa, ettei talven kylmyys ole enää niin kylmää kuin ennen. Että palelee vähemmän, kulkee tuulessa takki auki, hartiat rentoina.

Niin kuin tunteisiin, kylmään suostuminen on vapauttanut tuntemasta sitä koko ajan.

Pian seuraavaa uintikertaa, seuraava talvea alkaa odottaa.

Ja kun veteen taas tovin jälkeen pääsee – hui, miten kylmää se onkaan!

 

PS. Selvitäthän ennen ensimmäistä kertaa, sopiiko talviuinti terveydellesi.

 


Kirjoittaja Inkeri Meriluoto toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen lähikouluttajana ja käy mielellään pulahtamassa ympäri vuoden.

 

Tunteita on elossa jatkuvasti – vasta mielesi rakentaa niille merkityksen

Rinnassa puristaa, vatsassa vääntää, käsivarsissa tuntuu onttous. Apua, paniikki iskee, nyt äkkiä pois! Mielellä on suuri vaikutus siihen, millaisiksi tunnekokemuksemme muodostuu ja miten näiden kokemustemme kanssa eri tilanteissa toimimme.
Siinä missä yksi juoksee jo pois, toinen jähmettyy ja kolmas meistä alkaa sättimään keskustelukumppaniaan.
Tunteiden aiheuttamia fysiologisia muutoksia tapahtuu kehossamme kaiken aikaa, mutta vain pieni osa niistä tulee tietoisuuteemme niin, että kykenemme yhdistämään olomme tietyksi tunteeksi.

Tunteen voimakkuuteen vaikuttaa tilanteen tärkeys itsellemme

Vahvoilla tunteilla on tarkoituksensa – saada meidät toimimaan. Tunteet puskevat meitä ottamaan askelia eteen- tai taaksepäin. Ne sytyttävät meissä impulsseja, joita emme pysty ohittamaan, ajatuksia, jotka tuntuvat niin suurilta, että niiden äärelle on pakko pysähtyä.

Keho toimii tunteiden postipoikana. Mitä isompi ja painavampi paketti, sen tärkeämpi viesti ja toimintatarve. Siispä älä ammu viestintuojaa – sillä on hyvä tarkoituksensa.

Tunne koittaa fysiologisten muutosten kautta saada meidät esimerkiksi ottamaan tai välttämään kontaktia, se valpastuttaa aistejamme tai vaikkapa pysäyttää sen hetkisen toimintamme havaitaksemme jotain tärkeämpää. Tässä kohtaa mieli astuu voimallisemmin mukaan. 

Mitä voimakkaampi tunne, sitä tärkeämmäksi aivojemme tunnekeskus on määritellyt käsillä olevan tilanteen itsemme kannalta.

Tulkintaan aivomme käyttävät muistipankkiamme, josta se kaivaa esiin aiemmin kokemiamme vastaavia kokemuksia. Onko syytä panikoida vai voiko tässä kohtaa ottaa ihan rennosti? Aiemmat kokemuksemme värittävät siis aina voimakkaita nykyhetken tilanteita.

Tulemalla tästä aivojemme tulkintakaavasta tietoisiksi, voimme ottaa lisäaikaa tulkinnan tekemiselle ja kääntää sitä siedettävämpään suuntaan. Tämä tilanne tässä ei ole hengenvaara. Vaikka pienenä en pystynyt, nyt voin puolustaa itseäni ja voin tehdä sen ihan rakentavasti.

Näin vältämme tuhoavat teot ja sanat, jotka ihmissuhteitamme tai itseämme vahingoittavat. Tunnepäissään ei totisesti kannata toimia heti, vaan ottaa aikaa ja hengitellä hetki.

Tunne tulee tunteeksi vain sille antamamme merkityksen kautta

Tunne on aina vain tunne, fysiologinen muutos kehossamme, ennenkuin itse nimeämme sen merkitsemään jotakin. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa tieteen termein emootiosta tulee varsinainen tunne – kun mielemme antaa sille merkityksen.

 

Alitajuntamme saattaa tulkita pulssin kiihtymisen ja hikoilun ennen esiintymistä joko panikoitumiseksi tai voimme tietoisesti ajatella sen innostuneisuudeksi ja arvokkaaksi aistien valpastamiseksi ennen tärkeää hetkeä.

Voimme kääntää rinnassa jyskyttämisen ja käsien kuumenemisen parisuhdekeskustelussa raivostumisen merkin sijaan tärkeäksi merkiksi siitä, että on aika ottaa oma voima käyttöön ja puolustaa itseäni – vetäytymisen sijaan jämäkästi mennä kohti.

Tunne on siis yksinkertaistettuna sisäinen paine toimia.

Kun paine on voimakas, viesti on tärkeä ja tilanne meille merkityksellinen. Tunteen mielestä. Viisas mieli voi kuitenkin auttaa meitä seulomaan tunteen tulkintaa. Varsinkin vihalla ja pelolla on paisuttelevat luonteensa ja niiden tuomia viestejä on syytä ensin etäämpää tarkastella.

On viisautta – ja varsin vaativaa – sietää sisäisiä impulsseja, painetta, mitä voimakas tunne mukanaan tuo. Se haluaa, että toimimme heti. Pakene, hyökkää, jähmety! se huutaa.

Tunteen automaatiolla on tarkoituksensa

Ei ole sattumaa, että tunne on automaattinen reaktio. Se vastaa aistein havaitsemaamme ärsykkeeseen, jonka sisällämme tai ympärillämme havaitsemme. Jos joutuisimme arvioimaan jokaikisen tilanteen tietoisella, kognitiivisella tasolla, joutuisimme käyttäisimme siihen aivotasollamme valtavan määrän energiaa.

Aistit tuovat informaatiota nopeammin kuin tietoinen mielemme ehtii sitä jäsentää. 

Jo normaalissa tilassa aivojemme energiankulutus kaikesta energiastamme on noin 20%, kuormittuneessa tilassa tuo määrä tuplaantuu.

Energiaa tarvitaan myös muuhun tärkeään – elintoimintojemme ylläpitämiseen, ruoansulatukseen, liikkumiseen, ajatteluun. Näihin ei enää polttoainetta riittäisi, jos kaikki tilanteet joutuisimme automaation sijaan pohtimaan järjellä. Lisäksi toimintamme olisi hidasta, emmekä ehtisi suojaan ennen vaaran kitaan syöksymistä.

Arkinen esimerkki: Jos rankkasateen iskiessä miettisimme ensin todennäköisyyttä kastua, sitten pohtisimme millä meidän kannattaisi suojata itsemme ja kolmanneksi miettisimme, mistä saisimme tällaisen suojan, olisimme jo läpimärkiä.

Aikaa olisi mennyt moninkertainen määrä siihen nähden, mitä äkillinen tunnereaktio saa meissä aikaan: ensimmäisten pisaroiden lyödessä kasvoillemme aistimme saavat meidät toimimaan. Juoksemme suojaan tai käännämme käsissämme olleen salkun päämme suojaksi. Ilman yhtäkään tietoista ajatusta – ne ehtivät sitten myöhemminkin. Huh, mitä äsken oikein tapahtuikaan!

Aistien herättämän tunteen nopeudella ja automaatiolla on myös huonot puolensa. Reagoimme ennenkuin ehdimme pohtia mihin tai miksi. Siksi tietoinen tunteen äärelle pysähtyminen – hengen vetäminen, on ihan varteen otettava neuvo.

Hengitys luo tilaa ärsykkeen, sille merkityksen antamisen ja siihen vastaamisen välille. 

Tunteita ei aina ole helppo sietää, mutta sitä helpompi, mitä enemmän ymmärrämme niiden olevan tärkeitä viestin tuojia, ja mitä enemmän ymmärrämme itse voivamme vaikuttaa niihin merkityksiin, mitä annamme kullekin tunnekokemukselle tietoisessa mielessämme.

Tunne on vain tunne. Mielesi antaa sille merkityksen. Ja mieltäsi ohjaat sinä. Niin hyvin kuin tässä hetkessä pystyt.


Testaa mieltäsi ja tunnemuistojasi!

Katso ylläolevaa kuvaa hetki. Hengitä sitä sisääsi.
  • Mitä näet?
  • Entä mitä tunnet siitä, mitä näet?
  • Millaisia ajatuksia tai mielleyhtymiä kuvasta mieleesi nousee?
  • Herääkö sinussa miellyttäviä vai epämiellyttäviä tunteita?

Jos huomaat sisälläsi epämiellyttäviä, mielipahan tunteita, tunnustele niitä hetki. Mistä ne sinua muistuttavat? Muistatko ehkä kolean koulupäivän, kun koulumatkalla kastuneissa kengissä istuit luokassa koko päivän ja hytisit? Muistavatko aistisi lehtien märkyyden, kostean luihin ja ytimiin menevän koleuden? Muistaako mielesi ne ilkkuvat naurut ja satuttavat sanat, joita kiusaajasi koulumatkalla huutelivat? Vai nouseeko mieleesi joku näkemäsi elokuva, jossa tämä näkymä tiesi vaaraa tai uhkaa? Merkitseekö syksy sinulle apeutta ja alakuloa päättyneestä kesästä ja alkavasta pimeästä ja koleasta ajasta?

Jos huomaat sisälläsi miellyttäviä, mielihyvän tunteita, viivy niissä hetki. Millaisia muistoja niiden alla on vaikuttamassa? Muistaako mielesi ihanat lapsuuden metsäretket yhdessä perheesi kanssa? Mummon kanssa haravoimiset ja mummon ihanan hyräilyn haravoinnin lomassa? Kikatukset ystävien kanssa lehtikasoissa hyppiessä? Vai tuleeko mieleesi se ihana syksy, jolloin teit päätöksen irtautua sinua kuormittaneesta työstä tai ahdistavasta ihmissuhteesta ja koit riemua ja vapautta rinnassasi? Onko syksy sinulle vapauttava lupa käpertyä viltin alle ja antaa aikaa itsellesi tai aloittaa harrastus, joka inspiroi?

Huomaatko, miten aiemmat kokemuksesi vaikuttavat siihen, mitä silmilläsi, visuaalisella aistillasi havainnoit? Koemme maailmaa aistien kautta. Siksi aistit tallentavat myös tunnekokemuksia. Ohi tietoisen mielemme, alitajuntaamme. Sieltä ne myös nousevat erilaisissa hetkissä mieleemme, vaikkemme tietoisesti niitä ajattelisikaan.

Oikeassa elämässä meitä ympäröi varsinainen aistien monikerroksellisuus – äänet, tuoksut, lämpötilat, tuntoaistimukset ja maut. On helppo ymmärtää, että tästä merkkien paljoudesta alitajunta tunnistaa aina jonkin mielleyhtymän, aiemman kokemuksemme. Tämä mielleyhtymä, kuten huomasit, vaikuttaa osaltaan siihen, millaisia tunteita tilanteissa kulloinkin kehoomme herää.


Metsä on vastapainoa ruutumaailman infotulvalle – aivot lepäävät kuin itsestään

Kuvat: Anne-Mari Jääskinen

Työmme on muuttunut kehityksen kiihtyessä yhä enemmän informaation käsittelyksi ja ongelmien ratkaisemiseksi. Aivojemme käsiteltäväksi tulee työpäivän aikana enemmän informaatiota kuin koskaan ihmishistoriassa aiemmin. Metsä tarjoaa ylikuumentuneille aivoille luonnollista vastapainoa, rauhaa ja hiljaisuutta. Jo ihan vain sinne astumalla.

Aivot eivät ole ehtymätön, aina jaksava koneisto, vaan palautumiselle on annettava niidenkin osalta tietoisesti lepoaikaa. Aikaa, jolloin aivot eivät aktiivisesti työskentele ulkoa tulevan informaation kimpussa, vaan kirjaimellisesti lepäävät. Ovat jouten.

Arjen tietoiset valinnat mahdollistavat joutenolon

Nykymaailmassa aivojen joutenolon mahdollistaminen vaatii tietoisia valintoja. Vapaa-aikammekin täyttyy helposti ruutujen suoltamalla informaatiolla. Somella, digitaalisilla peleillä, sovelluksilla, videoilla.

Yhteistä ruutumaailmasta tulevalle informaatiolle on nopeasti vaihtuvat ärsykkeet ja loputon jatkuvuus. Ruutumaailma on rakennettu dopamiiniherkille aivoillemme janoamaan aina vain lisää. Loppua ei tule ennenkuin itse päätämme laittaa laitteen pois.

Kuinka houkuttelevaa olisikaan katsoa vielä tuo yksi mielenkiintoinen päivitys tai ruutuun jo seuraavaksi välähtävä video. Ja moni meistä katsoo. Ja väsyy.

Informaation loputon tulva haastaa meidät entistä vahvempiin sisäisten rajojen kasvattamiseen ja niistä tietoisena olemiseen. Mikä on minulle hyväksi? Mikä on riittävää, mikä menee jo yli? Mistä tunnistan sen, että aivoni tarvitsevat nyt lepoa? Millaisia ensimerkkejä kehoni minulle viestittää rajojeni vastaantulemisesta ja miten se sen tekee?

Mistä tunnistan, että jos vielä jatkan, uuvun? Mikä auttaa minua kuuntelemaan sitä?

Metsä tarjoilee läsnäoloa joka aistille

Parasta palautumista aivotyöskentelylle on aktivoida primäärisin, sensorinen tasomme. Käyttää aisteja tietoisen analysoinnin ja järjen sijaan. Heittäytyä ruutujen sijaan nahkaisella ihmisolemuksellamme kokemaan ja olemaan läsnä. Omilla käsillämme, omilla jaloillamme, silmillämme, korvillamme.

Tiedetään, että jo kymmenen minuutin metsässä oleminen aktivoi hermostomme rauhoittumisjärjestelmää. Sykkeemme, hengitystiheytemme ja verenpaineemme laskee, ja stressihormonipitoisuus verenkierrossamme vähenee.

Alamme laskeutua tietämisen ja ratkaisemisen maailmasta aistimisen ja läsnäolemisen maailmaan.

Alamme vetää syvempään henkeä, tuntea tuoksut nenässämme, kuulla äänet korvissamme, nähdä luonnon tasapainottavan vihreyden ympärillämme. Annamme ravintoa oikealla aivopuoliskolle pelkän vasemman sijaan. Tasapaino alkaa löytymään.

Voimme myös tehdä ruokaa, kutoa, korjata autoa, laittaa puutarhaa, koota palapeliä, tanssia, kirjoittaa, maalata, silittää lemmikkiä, lasta tai puolisoa. Olla aistivana ja tässä hetkessä itsemme, toisen tai luonnon kanssa. Tehdä sitä, mitä teemmekään kaikin aistein.

Metsä on luonnollinen alusta tunnetaitoihin ja yhteyteen itsen kanssa

Metsä kutsuu aistejamme tähän hetkeen. Se tarjoaa ääniä, tuoksuja, värejä, muotoja, lämpötiloja. Vuodenaikojen vaihtelevuus ja luonnon ikuinen muuttumisen rytmi on aina puhutellut ihmistä monissa elämänhaasteissa. Pimeän ja kylmän talven jälkeen tulee jokaikinen vuosi kevät ja aurinko sulattaa routaisimmankin jään.

Luonto tuo näin lohtua ja toivoa pimeimpiinkin hetkiimme.

Olet varmasti kokenut itsekin sen, että kun olet astunut metsään, olet askel askeleelta huomannut kääntyväsi enemmän sisäänpäin. Itseesi. Olemisen kokemus on vahvistunut. Ellet ole ollut niin ylikierroksilla, että aivot ovat metsässäkin työstäneet menossa tai tulossa olevaa projektia. Sekin on ehkä tuttua.

Silloin aivoille voi tietoisesti antaa palauttavaa ravintoa, keskittymistä tähän hetkeen ratkaisujen miettimisen sijaan. Ottaa kuusenneulasista kiinni ja aistia niitä sormenpäissä. Tuoksuttaa kuusenkerkkää ja vetää syvään henkeä. “Nyt olen tässä, nyt aistin tätä kaikkea.” “Mikään ei kaadu, vaikka nyt vain olen tässä. Vain olen.”

Metsä kutsuu yhteyteen sen itsensä myötä myös oman sisimpämme kanssa. Siellä ei ole nopeasti vaihtuvia ärsykkeitä. Aivot kiittävät.

Lapsetkin rauhoittuvat metsässä luonnostaan. Se tarjoaa liikkumisen ja kokemisen vapautta, kiipeilyä, katsottavaa ja monenlaisia aistikokemuksia lempeässä tahdissa.

Metsällä on uskomaton taika saada meidät kuin itsestään läsnäolon tilaan, tietoisia läsnäoloharjoituksia tekemättä. Metsä myös alkaa ja loppuu. Sinne astutaan ja sieltä astutaan pois.

Meillä on ainutlaatuinen palautussovellus ihan jokapäiväisessä käytössämme. Astutaan sinne ja annetaan metsän vaikuttaa.

 

Aiheesta lisää:

Arvonen Sirpa. Metsämieli – luonnollinen menetelmä mielentaitoihin. (2014)

Williams Florence. Metsän parantava voima. (2017)

Kaikkonen Hannu, Virkkunen Veikko, Kajala Liisa, Erkkonen Joel, Aarnio Martti, Korpelainen Raija. Terveyttä ja hyvinvointia kansallispuistoista – Tutkimus kävijöiden kokemista vaikutuksista. Metsähallitus. (2014)

Luonnon terveysvaikutusten tutkimus laajenee. Metsäntutkimuslaitos Metla. (2007)

 

 

Tunnetaitoja eivät tarvitse vain vilkkaat lapset – kiltit uupuvat herkemmin

”Otetaas tähän tunnetaitoryhmään nämä meidän vilpertit”, kuuluu usein ammattikasvattajan suusta. Kyllä, ympäristöä ja aikuisia koetteleville, kiihtyville lapsille tunteiden säätelytaidoista on hyötyä ilman muuta ympäristön lisäksi myös heille itselleen.

On kuitenkin harhauttavaa ajatella, että vain voimakkaasti reagoivat ja nopeasti nollasta sataan kiihtyvät lapset tarvitsisivat tunne- ja elämäntaidoissa tukemista. Hiljaiset, toiset alati huomioivat, ns. kiltit lapset ovat jo nuoruusiällä riskialttiimpia uupumiseen ja masennukseen.

Nämä aikuisen näkökulmasta ihannelapset muistavat huomioida kyllä muut, tehdä sovitut tehtävät, ponnistella projekteissa, lukea ja saavuttaa tavoitteita, mutta juuri sen takia he myös uupuvat. Suorittamisesta ja toivotulla lailla olemisesta tulee itseään ruokkiva kierre. Lapsi saa myönteistä huomiota, kannustusta ja hänen itsetuntonsa kohenee. Kukapa sellaista ei haluaisi kokea.

Jos tällaisella lapsella ei ole kokemusta – ikään kuin julkilausuttua ja teoin osoitettua lupaa olla myös heikko, osaamaton ja jaksamaton, eri mieltä tai ylipäätään lupaa toimia myös oman tahdon mukaan, suorittamisesta voi aikaa myöten tulla pääsääntöinen tapa elää ja saada hyväksyntää.

Dopamiinisyöksyt aivoissa kannustavat onnistumisten jälkeen jatkamaan samaan malliin ja ajan saatossa aiempi ei enää riitä. On pyrittävä vielä parempaan, vielä täydellisempään suoritukseen ja ennakoitava aikuisen odotukset jo pitkältä. On todettu, että menestysorientoituneet nuoret kokevat muita enemmän uupumusasteista väsymystä ja tottahan se on myös meidän aikuisten keskuudessa.

Innostumisen ja saavutusten varjopuoleksi voi muodostua uupumus.

Uupuneita on yhä useampi ja usein hän on tyttö

Vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn mukaan jo yli kolmasosa 10–11-vuotiaista kokee koulustressiä ja aivan liian lapsi moni irrallisuutta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaiseman selvityksen (2017) mukaan koulu-uupumus myös lukiolaisten keskuudessa on kasvanut. Tytöistä lähes viidesosa ja pojista 8 prosenttia kokee koulu-uupumusta. Luvut ovat vähintään hätkähdyttäviä.

Eräässä tutkimuksessa tutkittiin tyttöjen ja poikien eroja uupumuskokemuksista. Todettiin, että tytöt painottavat kouluarvosanan merkitystä enemmän kuin pojat. Tytöille arvosana oli yhtä kuin totuudenmukainen arvio omasta kyvykkyydestä.

Ei siis ihme, että tämän ajattelumallin kanssa elävä lapsi ajautuu uupumukseen. Lisäksi tytöt arvioivat suorituksensa huonommaksi kuin pojat ja ovat enemmän huolissaan aikuisten mielipiteistä koulumenestyksensä suhteen.

Pienikin epäonnistuminen voi olla lahjakkaalle tytölle minuutta järisyttävä pettymys.

Suomalaisessa yli kymmenen vuotta yläaste- ja lukioikäisiä tutkineessa FinEdu-tutkimuksessa koulu-uupuneiden ja koulusta innostuneiden lisäksi löydettiin muitakin oppilasjaotteluja: innostuneet uupumusta kokevat, negatiivisesti kouluun suhtautuvat sekä kyyniset. Mielenkiintoinen yksityiskohta löytyy ryhmästä kyyniset. Heidän henkinen hyvinvointinsa oli tutkimuksen mukaan yleisesti parempi kuin uupuneilla, koska kyynisillä ei ollut paineita menestymisestä.

“Kyyniset opiskelijat kuitenkin erosivat koulu-uupuneista siinä, että he eivät olleet yhtä stressaantuneita ja väsyneitä opiskelusta, eivätkä he olleet yhtä huolissaan mahdollisista epäonnistumisista koulussa. Myös heidän yleinen hyvinvointinsa oli korkeampi kuin koulu-uupuneiden. Huolimatta vähäisestä innostuksesta ja melko kielteisestä asenteesta koulua kohtaan, näillä nuorilla ei näyttänyt olevan erityisen vakavia ongelmia.”                                              

Salmela-Aro ja Tuominen-Soini, 2013

Kun hyvinkäyttäytyvä lapsi on tavoite tulos voi olla surullinen

Kun lapsi saa arvostusta hyvästä käyttäytymisestä ja suorituksistaan koulussa tai harrastuksissa, hän toki saa vahvistusta minäpystyvyydelleen. Itsetunto kohoaa ja se myös on hieno juttu. Hyvä ja toisia kunnioittava käytös on myös arvostettava asia ja osaltaan se kertoo sosiaalisista ja tunnetaidoistakin. Mutta vain osaltaan.

”Tyypillistä koulussa hyvin menestyville oppilaille on se, että he hyväksyvät normit ja odotukset. Tämän takia lahjakas oppilas ahkeroi paljon kouluarvosanojensa eteen, mutta motivaatio siihen lähtee ensisijaisesti tavoitteesta tyydyttää vanhempien ja opettajien tarpeet.

Ahkeruus ja hyvät arvosanat eivät siten ilmennäkään positiivisia tunteita vaan johtuvat ennen kaikkea epävarmuudesta ja pelosta tulla hylätyksi.”

Professori, tutkija Kari Uusikylä, 2005

Valitettavasti meitä epävarmuudesta ja pelosta kiltiksi muokkautuneita aikuisia uupuneita on paljon. Emme me saaneet kuulla, ettei aina tarvitse riittää eikä aina tarvitse miellyttää, emmekä varsinkaan nähneet sitä aikuisten toiminnassa, olemuksissa ja ilmeissä. Työ tuli aina ennen huvia ja siinäkin piilee edelleen viisautensa. Mutta joskus voisi vähän hellittääkin.

Onneksi – oi, onneksi nyt voi, saa olla ja onkin toisin!

Helsingin yliopiston akatemiatutkija, professori Katariina Salmela-Aron tutkimuksessa (2005) todetaan, että nuori, joka kokee muita vähemmän paineita menestyä koulussa, antaa syyksi nimenomaan hyvät ja kestävät ystävyyssuhteet. Vaalikaamme siis niitä.

Kaverit voivat innostaa vähän huonompaankin käyttäytymiseen – ja kyllä, ryhmässä tyhmyys tiivistyy, mutta kaverit ovat loppupelissä kuitenkin niitä, joihin lapsi ja nuori tiukoissa tilanteissa tukeutuu. Niissä, joissa tuntuu, ettei enää jaksa. Siinä kohtaa koulumenestys ei juuri auta, mutta jos ympärillä on yksikin luottokaveri, joka kuuntelee ja ymmärtää, se voi pelastaa.

Opeta kilttiä lasta huomioimaan itseään välillä ensin

Tunnetaitoja opeteltaessa ulotutaan aina myös sosiaaliselle vyöhykkeelle. Minä ja minun tunteet. Sinä ja sinun tunteet. Mutta kilttien ja menestyneiden lasten kohdalla pääpainon olisi hyvä olla niissä omissa tunteissa. Niiden tunnistamisessa ja liikasäätelyn hellittämisessä.

Sinnikkäästi jaksamisrajoillaan keikkuva ihminen on kertakaikkisen taitava tunteidensa vaimentamisessa. Juuri niiden, jotka kertovat, että olisi aika hellittää.

Hän on ylisäätelyn maestro. Siinäkin huipputasolla.

Ylisäätely on kuitenkin tukahduttamista. Oman itsen ja sisäisten viestien tukahduttamista. Eikä tunteitaan kuin tarpeitaankaan voi hiljentää kuin aikansa. Sitten vastaan tulee raja.

Tuo raja ilmenee usein uupumuksena ja kyynistymisenä, mikä on siis terve reaktio epäterveeseen ja liian pitkään jatkuneeseen tilanteeseen. Ylivenymiseen, tekemiseen yli oman inhimillisen rajansa. Siksi kiltille lapselle on hyvä opettaa tervettä itsekkyyttä, omien rajojen kuuntelemista ja kielteisen vastauksen antamista. Kaikkea ei tarvitse niellä, kaikkea ei tarvitse jaksaa.

Menestyneeltä odotetaan lisää menestystä

Menestyksestä tulee lapselle joskus myös sosiaalisissa suhteissa kuormittava tekijä. Menestyspaineessa haluaa käyttää ikätovereita enemmän aikaa opiskeluun, mikä tarkoittaa, että jää väistämättä jostain palasta sosiaalista elämää paitsi. Aiempi menestys luo usein myös ympäristöltä, opettajilta ja vanhemmilta odotuksia menestykseen jatkossakin. Näin nuoret tutkimuksissa ovat kertoneet.

Lapsi tai nuori saattaa kokea, ettei ole tilaa hellittää. Siksi uupunutta koululaista tai opiskelijaa voi olla vaikea tunnistaa. Numerot pysyvät hyvinä, koska nuori yrittää entistä enemmän. Ja myös uupuu enemmän.

Ja kuten mikään ihmisjoukko, eivät lapset  ja nuoretkaan ole yhteen piirakan lohkoon niputettavia. He ovat yksilöitä, joihin vaikuttavat monet muutkin tekijät, etenkin tapa, jolla lapsi kohdataan.

“Uudet tuloksemme osoittavat, että vanhempien kasvatus, joka tukee nuorten autonomiaa, vähensi nuorten koulustressiä.”

“Keskeisin koulustressiä ja koulu-uupumusta selittävä tekijä on psykologisten perustarpeiden ja koulukontekstin yhteensopimattomuus.”

Professori, tutkija Katariina Salmela-Aro Blogikirjoituksessa “Koulu-uupumuksesta intoon” 9.10.2017

Psykologisten perustarpeiden ja koulukontekstin yhteensopimattomuus! Miten me olemme päätyneet tähän? Että inhimillisyys ja koulu, ehkä nykymaailman meno ylipäätään, eivät oikein sovi yhteen. Etteivät ihmisen sisäiset perustarpeet tule tyydytetyiksi koulumaailmassa. Etenkin joukkoon kuulumisen ja merkityksellisyyden tunne nousivat tutkimuksissa esiin vajeina. Jos elämä on suorittamista ja kilpailua toisten tai itsen kanssa, jää syvä merkityksellisyys ontoksi. Ihmisyys kumajaa tyhjyyttään.

Opetellaan siis hellittämistä.

Pitkiä henkäyksiä nopeiden sijaan. Puhutaan vaikeistakin tunteista. Annetaan niillekin tilaa. Ei pusketa niin paljon. Ja puhutaan siitä, mitä liikaa puskemisesta seuraa. Puhutaan siitä, miltä liikaa puskeminen kehossa tuntuu – mistä sen tunnistaa? Ja miten sietää niitä pettymyksiä, ettei olekaan aina kympin, ysin tai kasinkaan oppilas. Että sekin on ok. Ja siltikin sinua rakastetaan.

Ja silloin, juuri silloin – seiskan ja kutosen koenumeron jälkeen, lahjakkaan lapsen kanssa voi pitää lettukestit ihan vain siksi, että lapsi on antanut itsensä olla ihan tavallisen, keskeneräisen ja erehtyvän ihmisen kokoinen!

Mikä elämässä kannatteleva, hyvinvointia ennustava upea taito! Hellittäminen.


Mitä uupumus kouluikäisillä ja nuorilla on?

Uupumuksen kokemukseen liittyvät yleisesti määriteltynä kokemus riittämättömyydestä, pitkäaikaisesta väsymyksestä ja kyynisistä ajatuksista tulevaisuutta kohtaan. Usein uupumukseen liittyy myös somaattisia kehon oireita, kuten päänsärkyä, sumuisuuden tunnetta tai vatsakipuja.

Tunnetasolla uupunut voi olla masentunut, ahdistunut, haluton, voimaton ja kokea merkityksettömyyden tunnetta. Etenkin nuorilla tytöillä uupumukseen liittyy usein myös syömishäiriöitä ja liitoiteltua terveellisyyden tavoittelua.

Uupumus ja liian pitkään jatkunut ylivalppaus- eli stressitila voi lapsesta tai nuoresta näkyä itkuisuutena, univaikeuksina, omiin oloihin vetäytymisenä, alakuloisuutena, toimeen tarttumattomuutena ja sitten taas temperamentista riippuen myös vielä kovempana suorittamisena, esimerkiksi kokeisiin lukemisena.

Niinpä numerot eivät uupuneella lapsella olekaan paras mittari uupumuksen huomaamiseen.

Relatkaa!

Voit tukea suorittajalapsen rohkeutta ihmisen kokoiseen elämään esimerkiksi aloittamalla näistä:

  • Näytä oma ihmisyytesi ja jaksamattomuutesi. Jätä tiskit ja lähde lenkille. Unohda pyykit ja koppaa lapsi sohvalle kainaloon. Sanoita sitä, mitä teet ja miksi. ”Vaikka nuo pyykit tuolla odottaisivat, niin minä haluan nyt antaa itselleni lepoa, pyykit ehtii myöhemminkin!”
  • Rohkaise lasta tunnustelemaan, onko esim. kokeisiin lukemisen tarvetta, vai pärjäisikö tunneilla opitulla ilman ihan niin valtavaa pänttäämistä?
  • Viettäkää “mitään-tekemättömyys-päiviä”. Mitä tapahtuu, jos ei teekään mitään? Kaatuuko maailma? Naurakaa senkin edestä.
  • Hassuttele, vietä kasvatuspaastoviikkoa, relaa vanhemmuudesta ja anna lapsen tehdä itse. Hän selviää kyllä, omalla tavallaan.
  • Sanoita ja nosta esille niitä hetkiä, kun kaikki ei mennyt ihan täydellisesti ja selvisitte silti! Elämä ei ole aina niin vakavaa, eikä kaikkea tarvitse huomioida ihan viimeisen päälle.
  • Viljele hellittämistä kuvaavia lauseita arkeenne: “Vähemmälläkin selviää.” “Eipä elämä tähänkään kaatunut.” “Ihana ottaa rennosti.” “Tästäkin seuraa varmasti jotain hyvää.” “Sun kanssasi on niin ihanaa vaan olla!”

Lue myös kaksiosainen blogikirjoitus On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta?  

Tässä artikkelissa inspiraationa ja lähteinä käytetty mm:

  • Salmela-Aro, Näätänen. Nuorten koulu- uupumusmittari BBI-10. 2005
  • Salmela-Aro, Tuominen-Soini. Koulu-uupumuksesta innostukseen? Teoksessa Välittääkö kukaan? Gaudeamus. 2013
  • Ahvensalmi, Vanhalakka-Ruoho. Opinnoissa menestyvien lukiotyttöjen koulu-uupumus elämänhistorian kontekstissa. 2012
  • Opetus- ja kulttuuriministeriö. Lukioselvitys. Kooste lukion nykytilaa ja kehittämistarpeita koskevista selvityksistä ja tutkimuksista. 2017

Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjänä ja pääkouluttajana sekä tunne- ja taideterapiaohjaajana.

“Vaikka tunnetaitoryhmä ei ole terapiaa, niillä on usein terapeuttinen vaikutus lapsiin ja nuoriin. Läsnä on koulutettu, myötätuntoinen ja itsekin tunteva ohjaaja. Kun lapsi saa tilaa ja konkreettisia keinoja ja väyliä ilmaista itseään, moni tunnemykkyrä avautuu ja hermosto rauhoittuu.”
“Lapsi rohkaistuu enemmän olemaan se, joka on ja epämukavatkin tunteiden kokemiset normalisoituvat. Minä saankin olla minä – kaikkine väreineni! Näitä kokemuksia on joka kerta yhtä koskettava kuulla.”

Arjessa pantatut tunteet ovat sitkeitä. Ne odottavat lomaasi.

Lomaa odottaa jokainen. Sitä ihanaa, levollista aikaa, jolloin ei ole paineita mistään, ei aikatauluja eikä odotuksia. Vain iloisia ja inspiroivia tunteita, niitä lomakuvafiiliksiä! Mutta arkipa vyöryy lomallekin. Tunteineen kaikkineen. Trampoliinivuorojen jakamisineen ja ruoanlaittoineen.

Lomalle tulevat ne hankalatkin olot, joista ei arjessa ehditty puhua. Pantattiin vaan, että selviydyttiin.

Lomaa ovat tunteetkin odottaneet. Jotta pääsevät tuntumaan kiireiden alta. Oloajassa. Tulemaan huomioiduiksi, kuulluiksi ja ilmaistuiksi.

Ilmaisemattomat tarpeet soppautuvat

Lomalle tunnetusti ladataan odotuksia. Puolison toiveet läheisyydestä ja toisen toiveet omasta ajasta ja tilasta. Teinin toive iltapäivään nukkumisesta ja päiväkotilaisen odotus koko perheen yhdessäolosta. No siellä Muumimaailmassa tietysti.

Vaikka kuinka päätettäisiin, että tänä kesänä mennään vaan minne nenä näyttää ilman yhtään odotuksia, niin alitajunnassa ne kuitenkin muhivat. Jokaisella. Tarpeet.

Kunkin omat ja henkilökohtaiset. Muhivat sopaksi asti, jos ei niistä arjessa ole pitänyt riittävästi huolta, saati ilmaissut. Ja jos ei kukaan ole edelleenkään osannut lukea toistensa ajatuksia.

Kun arki on hektistä, loman ajatteleminen antaa toivoa. Silloin levätään ilman paineita.

Me vanhemmat alamme hyvässä lykyssä jo talvella vedota lapsen tai nuoren kivan pyytämisen kohdalla, että lomalla sitten! Kun siellä laiturin nokassa istutaan, niin sitten on kivaa ja sitten on aikaa sinullekin. Ja tälle ja tuolle. Puolisollekin. Inhimillisesti ostamme aikaa kiireisessä hetkessä hyvän lupaamisella. Että kyllä sitä tulee, vaikka ei just nyt. Kun ei ehdi.

Sitten ollaan yhdessä. Jutellaan kaikesta. Elämästä ja siitä, miltä kustakin meistä tuntuu.

Miksi tunteista on niin hankala puhua?

Miksi tunteista puhuminen sitten koetaan vieläkin niin kovin vaikeaksi asiaksi? Miksi se koetaan aikaa vieväksi ja hankalaksi? Ehkä siksi, että tämän hetkisten olojen ilmaiseminen ja tämän hetken reagoinnit avaavat usein pandoran lippaan. Sen, joka on ollut padottuna ehkä pitkäänkin. Kukapa sitä haluaisi avata. Työntää kätensä soppaan, johon ei ole edes osallinen, mutta saa silti kitkerän kauhallisensa.

Mikä tahansa tilanne, sana, katse, toiminta tai toimimattomuus saattaa kuitenkin toimia lippaan avaajana, tietämättään.

Muistat ehkä itsekin tilanteita puolisosi tai läheistesi kanssa, kun se viimeinen pisara läikytti koko kattilallisen sisällesi jättämiä tunteita yli laidan. Kertakaikkisesti silloin riitti! Ehkä olit itsekin ihmeissäsi tai noloissasi moisesta. Jokin vain naksahti. Miten mä nyt noin – lomalla? Enkö mä aikuisena jo osaa hillitä itseäni? Miksen vaan rakentavasti sanonut siitä?

Sitkeä kuin tunne

Tunteet ovat sitkeydessään välillä kiusallisiakin matkalaisia. Ne vellovat ihmissuhteissamme halusimme tai emme. Töissä ja lomalla. Mitä enemmän niitä nielemme, sitä enemmän ne suhteeseen vaikuttavat. Alitajuisesti reagoimme panttaamamme tunteen ohjaamana, vaikka kuinka järkevästi koittaisimme oloamme hallita.

Tunne haluaa tulla ilmaistuksi, se haluaa virrata sinusta ulos-, ei sisäänpäin.

Sitkeys tunteissa on myös sitä, että ne pirulaiset eivät vain häviä. Eivät vaikka kuinka haluaisimme. Vaikka kuinka toivoisimme, että kun nyt on niin kiva ja iloinen hetki, niin en mä nyt siitä ala puhumaan. Koska eihän mua nyt harmita. Ehkä juuri silloin pitäisi? Tai ainakin hetken päästä. Koska jos et silloin, niin milloin?

Jätä tunnekattila raolleen

Jos olet jättänyt joskus asian sikseen, tiedät varmaan sen, miten seuraavan ärsyyntymisen kohdalla tunnesaldo kumuloituu entisenkin lastin edestä. Ja taas tää toistuu! Eikö se koskaan tajua? Miten voisikaan, jos ei asiasta ole puhuttu. Silloin kun oli se hyvä hetki.

Jos taas olet puhunut – avannut kipeiden tunteiden arkun silloin, kun hyvä hetki on kannatellut – saatat tietää, että puhuminen takaa useampien hyvien hetkien ilmaantumisen jatkossakin. Kun tunnesaldoa saa purettua ja vastapuoli ottaa siitä kopin, kattilaan tulee taas tilaa. Tilaa hengittää ja tilaa tuntea. Ei ihan heti kiehahda yli.

Kun kantta pitää sillä lailla sopivasti raollaan, pääsevät höyryt ilmoille silloin kun tarvitsee.

Erään omiin tunteisiinsa ja niiden ilmaisemiseen tutustuneen miehen sanoja luvalla lainatakseni: Tunne on kuin pieru. Vähän aikaa haisee, mutta eipähän kierrä sisällä enää!

Puhutaan niistä tunteista, oloista ja ajatuksista. Arjessakin.

Mitä minussa tapahtuu juuri nyt? Keho kertoo tunteen ja antaa avaimia sen säätelyyn

Kuvat: Inkeri Meriluoto, Pixabay ja Ingimage

Tunteet tapahtuvat kehossamme, ja kehomme tarjoaa hyvän välineen niiden säätelyyn, muistuttaa psykoterapeutti, kouluttaja Laura Mannila.

Polttaa! Kutittaa! Kuristaa! Puristaa!

Tunteet tapahtuvat kehossamme, ja jokaiseen tunteeseen liittyy kehollisia aistimuksia.

Viha saa sykkeen kohoamaan, kasvot ja koko lihaksiston kiristymään. Suru laskee hartiat, hengityksen, tekee liikkeistä hitaita ja raskaita. Rakkaus lepattaa vatsassa, nostaa varpaille ja niidenkin yli, ilmaan!

Kaikki tämä tapahtuu meissä jokaisessa läpi koko elämämme.

Eroamme kuitenkin siinä, miten näitä tunnemuutoksia kehossamme huomaamme, havainnoimme ja hyödynnämme.

Tunnekehoyhteys on yhteyttä tuntevaan ja kokevaan itseen

Tunnekehoyhteyden vahvistaminen on yksi Lasten Tunnetaito-ohjausten kulmakivistä.

Tunnekehoyhteys on vähän kuin yhteyttä itseen; kun tunnistan, mitä minussa tapahtuu ja mitä tarvitsen, kuulen ja kuuntelen itseäni. Opin tuntemaan itseäni, suojelemaan rajojani ja täyttämään tarpeitani itseäni ja muita kunnioittaen.

Kaikki lähtee tunteen kehollisesta tunnistamisesta. Mitä aistimuksia minussa on elossa juuri nyt, mistä tunteesta ja tarpeesta ne minulle kertovat?

Jos tunnistaminen on vaikeaa, sitä voidaan tukea tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja tai sanallistamalla kehon ulospäin näkyviä muutoksia.

Miltä tunne tuntuu esimerkiksi rintakehässä – tunnetko painoa, puristusta tai liikettä? Huomaan, että puristat käsiäsi nyrkkiin – liittyykö siihen jokin tunne?

Psykoterapeutti, kouluttaja Laura Mannila muistuttaa, että tunteen kehollisen olemuksen tunnistaminen antaa avaimia myös tunteen säätelyyn.

Jos suru puristaa rintaa, mitä tapahtuu, jos koitat hengittää rauhallisesti surun kanssa tai sen läpi? Jos häpeä nostaa olkapäät korviin ja painaa pään kumaraan, mitä tapahtuu, jos lasket hartiat ja kokeiletkin suoristaa päätä ja selkärankaa?

Tai toisinpäin. Ihminen saattaa sanoa, ettei hän anna itsensä koskaan itkeä. Silloin ovea kohti tunteen sallimisen ja säätelyn taitoja voi raottaa kysymällä: Miten sinä sen teet, miten estät itseäsi itkemästä?

Kun löytyy kehollinen tapa estää tunnetta ilmenemästä, löytyy myös avaimia sen sallimiseen ja säätelyyn.

Ja aivan kuten tunnistamisessa tarvitaan aluksi apua, säätelyn oppimisessa tarvitaan turvallista kanssasäätelijää. Lapselle se on usein oma turvallinen aikuinen, aikuiselle toinen läheinen aikuinen tai terapeutti.

– Meille kaikille kehittyy lapsuusvuosien aikana tietty tunteiden säätelyn ja kehon järjestäytymisen ydinrepertuaari. Näihin sisäisiin malleihin vaikuttaa ympäristö, jossa kasvamme ja elämme. Tietyistä kehollisen järjestäytymisen malleista tulee ”ylikäytettyjä”, tietyistä ”alikäytettyjä”. Myöhemmin elämässämme joudumme uudelleen arvioimaan, toimivatko varhain oppimamme mallit myöhemmässä elinympäristössämme, Mannila kuvailee.

Mannila rohkaiseekin aikuisia sanoittamaan lasten tunteiden lisäksi myös kehollisia muutoksia.

– Lapselle kehon tuntemukset ovat usein hyvin konkreettisia ja niiden sanoittaminen auttaa lasta havaitsemaan kehossaan tapahtuvia muutoksia ja sitä kautta myös tunteita. Tunteita ja kehollisia muutoksia voi sanoittaa rinnakkain.

Lapset saavat usein kiinni myös sellaisista mielikuvista, jotka konkretisoivat tunnetta.

– Lapselta voi esimerkiksi kysyä, onko kiukku tällä hetkellä pieni kuten pingispallo, vai jalkapallon kokoinen, vai maapallon kokoinen? Sitten voidaan yhdessä miettiä, mikä voisi auttaa, että maapallon kokoisesta kiukusta saataisiin jalkapallon kokoinen, että sen kanssa olisi hiukan helpompi olla, Mannila havainnollistaa.

Tunteet tulevat ja menevät

Vielä viime vuosituhannella kehopsykoterapiassa haettiin katharsista. Tavoiteltiin tunteen kliimaksia, jonka ajateltiin johtavan helpotukseen, vapautumiseen tai elämänhalun voimistumiseen.

Eli ikään kuin haettiin sitä hetkeä, kun oli saatu itsestä kaikki raskaat ja elämänhalua syövät tunteet pois.

– Tämä ei ole enää kehopsykoterapian pyrkimys. On saatu tutkimusnäyttöä siitä, että esimerkiksi aggression hallitsematon ilmaisu vain vahvistaa hallitsemattoman aggression kokemusta, eikä edesauta säätelyä.

Toisekseen tunteet eivät tyhjene, vaan ne ovat osa elämää. Ne tulevat ja menevät, aina uudelleen, Mannila korostaa.

Puhdistautumisen sijaan tarvitaan taitoja ja uskallusta ottaa tunteita jatkuvasti eri tilanteissa vastaan, tunnistaa niitä, kannatella, säädellä, käsitellä ja ilmaista – tarvitaan siis arkisia tunnetaitoja.

Taitojen avulla voidaan myös tunnistaa tarpeet tunteiden takana.

– Jos häivytämme tunteen ottamatta sitä vastaan, emme kuule, mistä tarpeesta ne yrittävät meille kertoa.

Tunteen, kuten esimerkiksi vihan tai surun, kieltäminen myös kehittää kehoomme tapoja, joilla voimme estää tunteiden tuntemisen ja niiden ilmaisemisen.

Keho ikään kuin järjestyy ylläpitämään tilaa, jossa tunne ei pääse näkyviin tai edes tuntumaan.

– Keinona voi olla vaikka hengityksen katkaiseminen tai joidenkin lihasryhmien jatkuva jännitystila. Nämä voivat kroonistua, jolloin niistä syntyy kehoon fysiologinen blokki. Siksi esimerkiksi keholliset hoidot tai hieronta voivat nostaa pintaan myös tunteita: kun tunnetta pidätellyt lihasjännitys hellittää, saatamme alkaa jälleen tuntea niitä tunteita, joita olemme yrittäneet välttää.

Autonomisen hermoston normaalia toimintaa ja sen säätelyä

Miksei tätä ole kerrottu aikaisemmin!

Näin moni Mannilan asiakkaista toteaa kuultuaan, miten tunteisiin ja vireystiloihin liittyvät keholliset muutokset, kuten sykkeen nousu, aistihavaintojen muuttuminen tai tärinä liittyvät autonomisen hermoston normaaliin toimintaan.

Mannila uskoo, että tiedon lisääminen auttaa tekemään kehollisten muutosten havainnoimisesta vaarattomampaa ja helpommin vastaanotettavaa.

– Tunteen ilmeneminen kehossa voi tuntua aluksi epämiellyttävältä, uhkaavalta tai pelottavalta, ja halu kokea tai käsitellä asioita vain pään tasolla voi siksi tuntua turvallisemmalta.

Silloin kehollista kokemusta pilkotaan avustetusti niin pieniin palasiin, että sen vastaanottaminen tulee mahdolliseksi ja tunnekehoyhteyden vahvistuminen saa alkunsa.

Tieto voi myös vähentää koko tunteiden kehollisuuden hyväksymiseen liittyvää vastustusta.

– Tunteiden kehollisuuteen ei liity mitään mystiikkaa. Mitä enemmän sitä avaamme ja teemme läpinäkyväksi, sitä ymmärrettävämmäksi ja konkreettisemmaksi se usein tulee.


Tiesitkö?

Kehon järjestäytymisen mallit kehittyvät varhaislapsuudessa

Keho järjestäytyy kaiken aikaa vuorovaikutussuhteissa ja kaikessa toiminnassa. Kyse on pitkältä tiedostamattomasta toiminnasta, joka on kuitenkin mahdollista tuoda tietoisuuteen.

Kehon järjestäytymisen mallit syntyvät ja kehittyvät varhaislapsuudessa.

Aikuisuuteen mennessä tietyt mallit ovat usein ylikäytettyjä, toiset alikäytettyjä.

Omaksumamme mallit vaikuttavat siihen, miten reagoimme stressi- ja kriisitilanteissa, miten selviydymme ja miten palaudumme.

Mallit, jotka ovat olleet tarpeellisia varhaisemmassa elämänvaiheessa eivät välttämättä toimi enää – joskus on tarpeen oppia tämänhetkisen elämän kannalta tarkoituksenmukaisempia malleja.

Lähde: Laura Mannilan haastattelu Surukonferenssissa Tampereella 18.4.2018.


Kirjoittajasta

Kirjoittaja Inkeri Meriluoto on koulutukseltaan VTM, koulutettu hieroja, Lasten Tunnetaito-ohjaaja MM ja Toimiva Perhe –ohjaaja. Inkeri toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajien kouluttajana osassa Etelä-Suomen koulutuksiamme.

“Tunnekehoyhteys on sanana monelle vieras, vaikka kyse on hyvin arkisesta ja meissä kaikissa väistämättä tapahtuvasta asiasta: tunteet tuntuvat ja tapahtuvat kehossamme jatkuvasti, vaikka tietoinen mielemme havaitsee niistä vain osan. Tunteet välittävät meille viestejä suhteestamme sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöömme ja yrittävät ohjata toimintaamme.

Ei ole mielekästäkään yrittää tulla tietoiseksi kaikista meissä jatkuvasti tapahtuvista tunnekehomuutoksista, mutta herkkyyttä sen suhteen on usein varaa kasvattaa. Pieni pysähdys kesken päivää voi herättää huomaamaan, millaista tunnekuormaa kehossaan juuri sillä hetkellä kantaa. Se voi olla ahdistusta tai surua esimerkiksi aamuisen riidan takia tai kuplivaa riemua illalla odottavasta ihanasta tapahtumasta.  Tai se voi olla alkavaa kiukkua nälän takia. Hermostusta huonosti nukutusta yöstä.

Mitä varhemmin kuulemme meissä viriävän tunteen, sitä helpompaa sen kannattelu ja säätely usein on – ja sitä enemmän meille jää tilaa valita, miten toimimme kussakin hetkessä.”


Inkerin ruotsinkielinen haastattelu tunnetaidoista kuunneltavissa Ylen Vega Kväll -ohjelmasta täältä. Juttu alkaa kohdasta 9:30.

Inkerin kouluttamat Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutukset alkavat syksyllä Hämeenlinnassa ja keväällä Turussa. Haut suoraan ko. Kesäyliopistoihin linkkien kautta. Tiedustelut inkeri(at)tunnejataida.fi tai koulutus(at)tunnejataida.fi.

Kun äitienpäivänä itkettää, ettei kukaan taaskaan muistanut

Äitienpäivä. Pelottaa ja hävettääkin jo etukäteen. Miten selviän taas? Kun facebook pullistelee ihania äitienpäivätoivotuksia, vuoden äitejä palkitaan, kaupat tyrkyttävät lämminhenkisiä mainoskuviaan ja tuttujen päivityksissä vilahtaa ties minkälaisia kortteja ja kukkia. Mutta itsellä ei ole mitään. Koska ei ne vaan huomioi. Mitenkään.

Aamu on niinkuin muutkin. Tavallinen. Ei kuulu rapinaa eikä supatusta, vaikka kuinka terästän sängyssä korviani. Ei, kaikki nukkuvat vielä. Onhan viikonloppu ja oikeuskin nukkua pitkään, selittelen itselleni. Eihän tämä nyt niin erikoinen päivä ole, jatkan. Pinnistän vielä jostain ajatuksen, että kyllähän minä tiedän, että ne välittävät. Ovat vain nyt niin väsyneitä. Ollut kaikenlaista. Ja silti itku kuristaa kurkkua.

Ei kukkia, ei kortteja, ei muistamista. Ei erityistä mitään. Nousen yksin ja keitän omat aamukahvini. Voinhan minä itsekin itseäni juhlia. Itku jatkaa silti kuristamistaan. Häpeäkin. Ettei se mies taaskaan. Eikä ne lapsetkaan, vaikka jo isoja. Koitan niellä pois tuntumasta, ajatella muuta. Someen ei voi mennä, koska niistä kuvista tuska vain yltyy.

Toivonkipinä nousee, kun joku vihdoin herää. Sittenkin? Lähden keittiöstä, josko minut halutaan yllättää. Kuuntelen. Mutta ei. Omaan huoneeseen ne jäävät. Mies tulee alas, sanoo lähtevänsä autotalliin laittamaan pyörää kevätkuntoon. Kun näin hyvä sääkin. Onhan se ymmärrettävää.

“Ai sä jo itselles kahvit keitit? Joo hyvää äitienpäivää vaan.” Koitan näyttää tyyneltä, vienosti hymyilenkin. Vaikka rintaa kovertaa.

No, sanoihan se edes. Muisti. Onhan sekin jotain. 

Koko päivän uskottelen itselleni. Kuten joka vuosi. Uskottelen ja koitan unohtaa. Ostan itse orvokkini, kahdella eurolla. Koska se, ettei ne huomioi, ettei se ole heille erityistä – edes kahden euron tai kahvinkeiton verran, tekee liian kipeää.

Ja silloin kun kerran sain sen kahvin – kun ensin olin valveilla keittiössä odottanut, se tuli erityismaininnan kera “no nyt saat kahvinkin valmiiksi keitettynä”. Jaa. No onhan sekin kiva. Tavallaan juhlallista. Keitetty kahvi kerran vuodessa. Nihilistihän minä olen, jos en osaa olla kiitollinen. Kahvista. Ei kaikilla ole sitäkään. Sisälläni katkeruus nostaa kuitenkin päätään.

Monen äidin yhteinen kipu ja häpeä

Olen kuullut näitä tarinoita lukuisia kiertäessäni kouluttamassa tunteista, niistä kipeistäkin ja hävettävimmistä. Monelle äidille äitienpäivä on kipeän tuskallinen. Joskus vain se yksi mieleen jäänyt. Joskus vuodesta toiseen toistuva. Joskus vuosikymmenistä. Ja kun joku sitä vihdoin sanoittaa, naisten katseet ovat usein hämmentyneitä. Kiusaantuneita. Niin kipeä aihe. Hävettävä. Mutta että muillakin! Hetken päästä jo itkuun asti helpottavaa. Se saakin tuntua. Ihan rintakehän syvyyksissä asti.

Ensimmäinen – se odotetuin äitienpäivä! Jännittää. Miltähän se tuntuu? Mitähän on luvassa?

Mutta ettei mies huomioikaan. Mitenkään? “Nokun ethän sä ole mun äiti”.

Aikuiset lapset ehkä jättävät käymättä. Tai mies jättää vastuun muistamisesta lapsille. “No täähän on uusperhe, eihän se niinkuin mulle kuulu, kun en ole näiden isäkään.” “Kai ne siellä koulussa on jotain tehneet. “Opettajille kiitos, että olette!

Ne – juuri ne pienenpienet käsin väkerretyt kortit, muutama päiväkodin aikuisen kirjaama lapsen suusta kuultu lause äidistä ovat monen äidin äitienpäivän pelastus. Ja miten tärkeää oppia lapselle – itselle rakkaan ihmisen huomioimisesta tulee itsellekin hyvä mieli.

Joillekin on kuin oljenkortena tullut oman äidin muistamisen ele. Että oma äiti antaa lahjakortin tai tuo kukan. Ehkä siksi, että tietää. Sen, miltä voi tuntua. “Onnea sinulle äitiydestäsi – olet kyllä upea äiti lapsillesi!”

Silti jokin jää kaihertamaan. Eikö vuokseni voisi nähdä edes pientä vaivaa? Oma mies ja lapset. Sanoa jotain nättiä ja mietittyä. Että mikä minun äitiydessäni on arvokasta – kai edes jokin on? Vaikka teinejä ovatkin. Tai edes yksi valkovuokko tienposkesta? Yksi?

Entä jos kertoisitkin siitä, mitä kaipaat?

Entä jos tänä äitienpäivänä kertoisit jo etukäteen toiveesi? Tulisit tarvitsevana ihmisenä esiin. Päästäisit irti ajatuksesta, että “ei se sitten tunnu samalta. Jos vain pyytämällä saa. Ei siinä ole aitoutta.” Avautuisit, että voikin tuntua. Lämpimältä ja siltä, että onkin merkityksellinen. Että voi tulla haavoittuvuudessaan kuulluksi. Menisitkin toisia kohti itseesi käpertymisen sijaan?

Mitä jos pyytäisit syyttelemättä kuuntelemaan, kuinka äitienpäivä on sinulle tärkeä ja toivoisit, että tulisit jollain tavalla huomioiduksi. Ettei tavalla ole merkitystä, kunhan olisi vähän mietitty, että miten voisi ilahduttaa. Kortilla, kiireettömällä aamupalalla, lempeällä herätyksellä?

Koska äitinä oleminen on sinulle tärkeää, merkittävää. Ja miten äitinä olemiseen olet omalla tavallasi panostanut. Huolehtinut, lohduttanut, hoitanut, ilahduttanut. Niinkuin äidit aina.

Ja miten tiedät, että olet rakas. Toki. Ilman sanojakin ja muistamisia. Mutta että silti on välillä tuntunut pahalta. Se, ettei olla muistettu. Ihan itkuun asti, vaikken olekaan näyttänyt.

Mutta nyt ajattelin uskaltaa. Kertoa, että olen tässä vähän herkillä. Että voisitteko te auttaa mua tänä äitenpäivänä?

Koska tämä vain tuntuu tärkeältä minulle. Äitienpäivä. Että tulisin kuulluksi tässä, ehkä pöhköltäkin kuulostavassa asiassa. Huomioiduksi. Että äitiyteni ja minut huomioitaisiin ja saisin kokea olevani tärkeä. Vastavuoroisesti minäkin. Jonkin pienen erityisen arvoinen.

Tällaista kaipaan. Välittäisittekö? Jollain teille sopivalla ja teidän kokoisella tavalla. Se tuntuisi sydämessä asti hyvälle. Ja sitä haluan teidän kanssa kokea.

Rakkautta. Äitienpäivänä.

ps. Mies, auta lapsiasi tai uusperheesi lapsia muistamaan, huomioimaan. Anna lapsille mahdollisuus ilahduttaa äitiään. Olit äidin kanssa yhdessä tai et. Anna lapsille mahdollisuus tuntea antamisen ja huomioimisen ilo. Se kantaa teitä kaikkia pitkään!

Ja sinä, jolla on äiti. Muista häntä.

Kohti inhimillistä ja tasaveroista kohtaamista

Moni on kokenut lapsuudessaan, ettei omille tarpeille ole tilaa eikä oikeutusta. Ehkä aikuinen on tuhahtanut, katsonut muualle, tiuskaissut, rangaissut, nauranut tai muuten osoittanut, ettei kokemuksillasi tai toiveillasi ole merkitystä eikä oikeutusta.

Aikuisiällä koemmekin siksi arkuutta ilmaista itseämme ihmissuhteissa. Mitä jos tämäkin ihminen halveksuu tai tuomitsee? Mitä jos taaskaan en siltikään tule kuulluksi?

Kuvat: IngImage

Tämän ajan aikuiset sukupolvet ovat rikkomassa syvään juurtunutta asenneilmapiiriä, jossa aitoja tunteita ja tarpeita ei ole haluttu eikä osattu ottaa vakavasti. Lapsen inhimillisten tunteiden kuuleminen on koettu omasta auktoriteetista luopumisena, lapsen hemmotteluna tai muuten kasvatuksessa tarpeettomana. Lapsen osalta tarpeiden ilmaisemisen on ajateltu olevan itsekästä, vanhempaa kunnioittamatonta, kuritonta ja huonoa käytöstä tai ehkä nujerrettavaa uhmaa ja tottelemattomuutta.

Tärkeämpää on ollut käyttäytyä hyvin, totella ehdoitta ja huomioida oma oleminen melkein pelkästään toisten kannalta. Myös vaikka se olisi tapahtunut toistuvasti oman itsen ja hyvinvoinnin kustannuksella.

Tukahduttamisesta kohtaamiseen

Aikuistunut sukupolvi etsii kadotettua itseään käytössääntöjen, vääristyneen auktoriteettien kunnioittamisen ja aidon itsen tukahduttamisen alta, joihin ovat omassa lapsuudessaan eksyneet.

Tällä sukupolvella on mahdollisuus muuntaa vahvat ehdollistumat oman itsensä kautta ja vapauttaa nuoret sukupolvet taakkasiirtymiltä.  Siten meitä nuorempien ei tarvitse enää luopua omasta minuudestaan, tunteistaan ja tarpeistaan, ja muokkautua meille aikuisille sopiviksi ja turvallisiksi.

Näin voi tapahtua, kun rohkenemme kohdata heidät mahdollisimman omina erillisinä itsenään, ilman, että heidän aito minuutensa olisi uhka kellekään. Ymmärryksellä, että he ovat vasta opettelemassa tätä maailmaa ja välillä hölmöltäkin vaikuttavan pintakäytöksen alla on aina kyse syvemmistä tarpeista, jotka pyrkivät näkyviin ja kuuluville.

Jotta aidosti pystymme kohdata lasten tunteita ja tarpeita, meidän on tiedostettava ja kohdattava itsessämme ne vaille jäämiset ja ohitetuksi tulemiset, joiden läpi olemme itse kasvaneet.

Sisäinen Lapsi on inhimillisin osasi

Aikuisen tavat kohdata sinua ja puhua sinulle lapsuudessasi ovat tallentuneet kehoosi ja ilmenevät aikuisena omana sisäisenä puheenasi. Armollisena tai armottomana. Tästä sisäistyneestä kokemusmaailmasta kuin myös inhimillisimmästä osastamme puhutaan Sisäisen Lapsen käsitteenä. Terapeutti ja skeematerapien kouluttaja Kimmo Takanen on avannut käsitettä laajemmin tunnetussa kirjassaan Avaa tunnelukkosi – vapaudu tunteiden vallasta (WSOY 2011) sekä myöhemmin julkaistuissa muissa tunnelukkoja käsittelevissä teoksissaan.

Sisäinen Lapsemme näkee ja kokee itsensä sellaisena kuin meidät on nähty, kohdattu, kuultu, hyväksytty ja huomioitu lapsena.

Hän kantaa itsessään kaikkia niitä tunnemuistoja, joita olemme ikinä kokeneet. Ja Sisäistetty Aikuisesi kohtelee tätä lasta nyt aikuisena niin kuin sinua on kohdeltu.

Tätä oppiasi siirrät tiedostamatta myös ulkopuolellasi olevien lasten kohtaamiseen. Siksi tietoisuus Sisäisen Lapsesi ja Sisäisen Aikuisesi tämän hetkisestä tilasta on valtavan tärkeää. Se on avain aitoon, tasaveroiseen vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen.

Tietoiseksi tulemisen kautta voit katkaista vanhoja autoritäärisiä malleja niin, että eri sukupolvissa voimme olla toisillemme inhimillisiä ihmisiä ilman tarvetta turhaan vallankäyttöön ja yläpuolelle asettumiseen.

Tiedätkö mitä sinun Sisäinen Lapsesi kantaa sisällään? Millaista kokemusmaailmaa, tukahdutettuja tunteita ja ilmaisemattomia tarpeita?


Sari Saario

Artikkelin kirjoittaja Sari Saario toimii tunnekehoterapeuttina ja kouluttajana.

Saarion ohjaama Sisäisen Lapsen päivä kasvattajalle järjestetään 26.5. Järvenpäässä.

Tule ohjatusti tutkimaan millainen Sisäinen Lapsi ja Sisäinen Aikuinen Sinussa on tällä hetkellä vaikuttamassa. Löydät uusia näkökulmia itseesi ja toimintatapoihisi, sekä ymmärrystä mahdollisiin haastekohtiisi.

Työskentely syventää myös yhteyttä Sisäiseen Lapseesi ja Aikuiseesi sekä aidoimpiin tunteisiin ja tarpeisiisi.

Varaa paikkasi 14.5. mennessä!

Tunnetaitoja vahvistetaan korjaavien vuorovaikutuskokemusten kautta – näin neurotiede sen vahvistaa

“Lapsi vajoaa tavoittamattomiin, eikä häneen saa kontaktia. Aina joukkuevalinnan hetkellä sama tilanne”, huokaa opettaja. “Joka kerta se ratkoo ristiriidat nyrkein, vaikka on jo eskarissa – miten se voi kouluun mennä?” jatkaa esikouluopettaja. Millaista infoa neurotiede ojentaa meille valintojemme tueksi näihin tilanteisiin? 
Kuvat: Ingimage

Laumaeläiminä tarpeemme on liittyä toisiimme

Emotionaalisen turvan merkitys on meissä vahva jo kohtulaisena. Kellumme lämmössä, johon läheisten äänet vaimeina kumisevat ja ravinnon- sekä hapensaantimme on fyysisesti napanuoralla varmistettu. Elämämme on kirjaimellisesti kannateltua.

Ihmisen laumaan liittymisen tarve jatkumona kohtukokemukselle on elintärkeä. Ainoastaan toisiin liittymällä – hoivatuksi tulemalla – selviämme hengissä. Sosiaalisen liittymisen tila onkin hermostomme levollisin tila. Silloin voimme turvallisesti kurottautua kontaktiin, ilmaista tarpeemme ja ihanteellisimmillaan ne tulevat riittävästi vastaanotetuiksi. Näin ketjuuntuessaan tämä turvallinen hermoston tila meissä pysyy aktiivisena, emmekä putoa alemmille aivoalueiden ohjauksille.

Jokainen meistä on emotionaalisesti liitetty laumaamme jollain tavalla. Toiset heikommin, toiset vankemmin.

Hermostomme perusvire rakentuu levolliseen tai reaktiiviseen suuntaan riippuen siitä, millainen on ympäristön tila ja lähi-ihmistemme kohtaamisen tavat. Tämä määrittelee pitkälti tulevaisuudessakin sen, miten tunnetilanteissa toimimme.

Esimerkiksi päihteitä käyttävässä, tunneilmaisultaan arvaamattomassa perheessä on tärkeääkin olla valppaana suojaamaan itseään tarvittaessa, mitä taas ei tarvita tunnesiteiltään turvallisessa ja sensitiivisessä kasvuperheessä. Myös synnynnäinen temperamenttimme ja mahdolliset neuropsykiatriset oirekirjot vaikuttavat osaltaan hermostomme reaktiotapaan.

Hermostomme kolme tilaa

Neurotiede on 2000-luvulla laajentanut autonomisen hermoston käsitettä. Nykyään tiedetään, että aktivoivan sympaattisen hermoston rinnalla toimiva rauhoittava parasympaattinen hermostomme jakaantuu kahteen vastakkaiseen – levollisen ja kontaktiin hakeutuvan sekä lamaannuttavan ja passivoivan toiminnan – haarakkeeseen.

Polyvagaalisen teorian kehittäneen neurofysiologi, tohtori Stephen Porgesin (2001) mukaan autonominen hermostomme koostuu siis kolmesta toisiinsa hierarkisesti liittyvästä tasosta, joita voidaan kuvata käänteisen liikennevalomallin mukaisesti näin:

  • TURVA – Sosiaalisen liittymisen hermosto (parasympaattisen hermoston haarake), joka aktivoituu turvallisessa vuorovaikutuksessa. Tämä on kehittynein hermostomme osa, joka osaltaan vastaa rauhoittavasta tunnesäätelystämme. Olomme on levollinen ja luottavainen, ja voimme suunnata toisia kohti. Jos emme kuitenkaan pääse kokemaan turvallista liittymistä toisen ihmisen kanssa, tipahdamme hermostomme astetta kehittymättömämmälle tasolle myös tunnesäätelytaitojen kannalta:
  • UHKA – Taistele ja pakene -hermoston (sympaattinen hermosto) toiminnan alaisuuteen. Tämä osa laittaa kehomme toimimaan ja aktivoitumaan puolustaaksemme itseämme uhkaavassa tai pelottavassa tilanteessa. Kehomme fysiologiset toiminnot kiihtyvät ja yliviritymme – valmistaudumme suojautumaan millisekunneissa. Aktiivisuutta tuntuu etenkin rintakehän alueella. Jos tämäkään toimintamalli ei tilanteessa toimi, pudottaudumme viimeiselle, alkukantaisimmalle tasolle:
  • HENGENVAARA – Lamaannu ja jähmety -hermoston (parasympaattisen hermoston toinen haarake) toiminnan tasolle, mitä eläimillä kutsutaankin valekuoleman tilaksi. Tilanne tuntuu sisäisesti siltä, ettei ole enää mitään keinoja vaikuttaa tilanteeseen itse. On koitettava selviytyä tulemalla mahdollisimman näkymättömäksi, kuten voimakkaissa häpeän ja hämmennyksen hetkissä ja rajuissa henkisten ja fyysisten rajojen rikkomistilanteissa. Tästä puhutaan myös liskoaivojen toimintana. Tällöin kehomme toiminnot hidastuvat ja vaivumme alivireiseen, passivoituneeseen tilaan – ikäänkuin suljemme itsemme kontaktista. Tämän hermostosysteemin toiminta on aktiivinen Porgesin mukaan eritoten vatsan alueella. Ehkäpä “kuin ilmat olisi lyöty pihalle” -olo kuvastaakin juuri tätä.

Tämä autonomisen hermostomme järjestelmä aktivoituu nopeasti ja automaattisesti – ennenkuin edes tiedostamme mitä meissä tapahtuu.

Kaikki hermoston tasot ovat evoluutiossamme merkittäviä. Myös kuolleeksi tekeytymisen taito on säilyttänyt meitä hengissä – se ei siis yksistään ole huono asia, vaan äärimmäisissä tilanteissa mielekäs selviytymiskeino. Emme siis ole hermostomme automaation uhreja vaan juuri se on tehnyt meistä selviytyjiä!

Ihmissuhteissa ei kuitenkaan päästä vuorovaikutukseen kuolleeksi jähmettymällä vaan juurikin kontaktiin kurottautumalla, vaikka sisällämme kuinka pelottaisi. 

Lohdullisesti hermostomme on koko elämämme ajan muovautuva ja voimme itsekin vaikuttaa sen tilaan niin kehon kuin mielenkin kautta. Psykofyysiset terapeuttiset lähestymistavat perustuvat juuri tähän muovautuvuuteen ja keho-mieliyhteyteen.

 

Kannatteleeko aikuinen minua ja tunteitani – onko tässä kehossani turvallista olla?

Jos turvallista vuorovaikutusta ei pääse kokemaan, eikä lähellä ole emotionaalisesti kannattelevia aikuisia, kyky olla levollisesti yhteydessä omiin tunteisiin, kehon tuntemuksiin ja toisiin ihmisiin kehittyy heikoksi ja puutteelliseksi. Tunnekehoyhteys haurastuu, eikä tunteita siten ole mahdollista tunnistaa. Tunteiden ilmaiseminen muuttuu enemmän tahdottomaksi reaktiivisuudeksi kuin tiedostavaksi tunteiden sanoittamiseksi.

Niin sanottu tunnetilojen sietoikkuna kapeutuu ja lapsi tipahtaa helposti pienemmästäkin ärsykkeestä sen ulkopuolelle. Varsinkaan aivojen kuormittuessa ongelmien ratkaiseminen ja tunteiden sääteleminen eivät onnistu. Käyttöenergian vähentyessä ohjaus siirtyy aivojen ja hermoston alempiin osiin ja käyttäytyminen muuttuu reaktiiviseksi. Silloin lapsi aktivoituu toimimaan voimakkaasti itsestään ulospäin tai passivoituu ja kääntyy sisäänpäin, tavoittamattomiin.

Sisäisesti nämä ovat hermoston selviytymiskeinoja lapselle liian uhkaavaksi tai kuormittavaksi koetusta tilanteesta.

Niin riittävän yhteyden vaille jääminen, hauras tunnekehoyhteys kuin hermoston tasoilla alemmas tipahtaminenkin näkyvät lapsista ja nuorista kullekin yksilöllisellä tavalla. Kuka vaikeissa tilanteissa vajoaa näkymättömän panssarilasin taakse, kuka syyttää muita, kuka paiskoo tavaroita, kuka valehtelee päästäkseen pälkähästä tai kohtelee ystäviään fyysisesti tai henkisesti väkivaltaisesti.
Myös lapsen luontainen kehittymättömyys pudottaa lapsen hermostojärjestelmässään alemmalle tasolle tuon tuosta, kunnes säätelevä etuotsalohko pikkuhiljaa kypsyy – nuoreen aikuisuuteen saakka. Tulet siis tarvitsemaan kärsivällisyyttä lapsesi kanssa vielä pitkään.

Korjaavat turvan kokemukset hermoston kehitysmoottorina 

Neurotieteen tutkimukset antavat tuloksillaan selkeän suunnan aikuisille lisätä turvan kokemusta haastavissa vuorovaikutustilanteissa lasten kanssa uhan lisäämisen – tuomion, rangaistusten ja yksin jättämisen – sijaan. Näin tarjoamme korjaavia kokemuksia lapsen hätätoiminnossa olevalle hermostolle – olimme sitten vanhempia, sijaisvanhempia, opettajia tai terapiatyötä tarjoavia. Hätä kun ei poistu käskemällä, vaan turvaa riittävästi lisäämällä.

Voimme katsoa pinnalla näkyvän läpi ja nostaa lapsen hermoston aktivointitasoa hengitys kerrallaan takaisin sosiaalisen liittymisen tilaan.

Mitä alemmalla tasolla lapsi on, sitä enemmän hän sinua tarvitsee

Vanhempana on hyvä tiedostaa, että mitä alemmalle hermoston tasolle lapsi kussakin hetkessä on joutunut, sitä enemmän hän tarvitsee emotionaalisen turvan kokemusta sinulta, jotta voi nousta hermostojärjestelmässään ylöspäin.

Ojenna siis kätesi ja kutsu lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaansa. Anna tilaa, kiireettömyyttä, syliä, silitystä, hyräilyä, hyväksyvää katsetta ja ilmettä, kosketusta olkapäälle, avointa kehosi asentoa, rauhallista hengitysrytmiä, lempeää ja kutsuvaa äänensävyä, kainaloon kaappaamista, yhdessä puuhastelua, käteen tarttumista, rohkaisua, olon ja sisäisen myllerryksen ymmärtävää sanoittamista. Välitä sitä turvallista olemusta, mikä sinulle on luontaista välittää.

Vasta ylimmälle portaalle päästyään lapsi on kykenevä keskustelemaan tilanteesta tai ylipäätään rauhoittumaan.

Ylöspäin kipuamaan ei pieni lapsi, eikä teini-ikäinenkään pääse vielä omin konstein – siihen hän tarvitsee sinua, turvallista aikuista.

Kun sosiaalisen liittymisen hermosto taas pikkuhiljaa aktivoituu, koko lapsen olemus vapautuu. Kehon asento ja rintakehä avautuu, pään asento nousee, jännitys kehosta vapautuu ja lihakset rentoutuvat, katse avartuu kohtaamaan ja korvat ottamaan verbaalista viestiä vastaan – levollisuus alkaa välittyä pienen pienten kehollisten avautumisten myötä. Ehkä myös sanoja alkaa löytyä yhteiseen vuorovaikutukseen hengitettäväksi, vastaanotettavaksi ja ihmeteltäväksi.

Näin itsesäätely alkaa kokemus kokemukselta lapselle mahdollistua. Tunnetaidot saavat ensisiemeniään ja aikaa myöten idut alkavat kurottautua taivasta – ja muita kohti.


RENTOUTA KASVOSI – AKTIVOI LEVOLLISUUTESI

Sosiaalisen liittymisen hermosto on kytköksissä kasvojen lihaksistoon – katseeseen, puheeseen ja kuulemiseen sekä kehon avoimiin eleisiin. Turvallisessa tilanteessa ne avautuvat vastaanottamaan, uhkaavassa tilanteessa ne sulkeutuvat. Nämä lihakset säännöstelevät myös sydäntä ja sitä kautta kiihtymistämme tai rauhoittumistamme. Levollinen kasvojen ilme siis aktivoi rauhoittumista fysiologisesti – näin levollinen lapseen katsominen rauhoittaa myös sinua.

Kokeile kasvojesi ja hengityksesi rentouttamista näin:

  • Sulje silmäsi ja anna hartioidesi valahtaa alaspäin.
  • Kuvittele, että otsaasi koskettaa lempeät, lämpöiset sormenpäät, jotka kulkevat hitaasti kulmiesi yli toiselta puolelta toiselle rentouttaen koko otsasi, silmäkulmasi ja silmäsi.
  • Anna kulmiesi laskeutua alaspäin ja silmiesi levätä kuopissaan.
  • Anna kielen valahtaa rennoksi suussasi.
  • Aisti hengitystäsi ja sen rytmiä. Anna sen keinuttaa ja hyväillä sinua sisäisesti.
  • Kuvittele tuoksuttavasi nenäsi alla pientä herkkää kukkaa, josta juuri ja juuri saat hennon vienon tuoksun havaittavaksesi. Varo, ettei hento kukka taivu hengityksestäsi.
  • Voit halutessasi vielä kokeilla, mitä silmät kiinni hymyileminen sinussa vaikuttaa – kun kukan tuoksu saa mielihyvähormonit sisälläsi pisaroimaan.

Mitä aistit kehossasi ja olossasi? Muuttuiko olotilasi? Millaisissa tilanteissa voisit käyttää tätä tukenasi?


Artikkelissa lähteinä käytetty:

Anssi Leikola, Jukka Mäkelä, Marko Punkanen: Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma. Katsaus Duodecim-lehdessä 1/2016.

Stephen W. Porges: The polyvagal theory: New insights into adaptive reactions of the autonomic nervous system. US National Library on Medicine National Institutes of Health. 4/2009. Saatavilla: National Center for Biotechnology Information.

Kirsi Törmi: Miksi minulle aina käy näin? Autonomisen hermoston osuus vuorovaikutussuhteissamme. 5.10.2017 Uudistuva terveydenhoito.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjänä ja pääkouluttajana sekä tunne- ja taideterapiaohjaajana.

“Vaikka tunnetaitoryhmä ei ole terapiaa, niillä on usein terapeuttinen vaikutus lapsiin ja nuoriin. Läsnä on koulutettu, myötätuntoinen ja itsekin tunteva ohjaaja. Kun lapsi saa tilaa ja konkreettisia keinoja ja väyliä ilmaista itseään, moni tunnemykkyrä avautuu ja hermosto rauhoittuu. Lapsi rohkaistuu enemmän olemaan se, joka on ja epämukavatkin tunteiden kokemiset normalisoituvat. Minä saankin olla minä – kaikkine väreineni! Näitä kokemuksia on joka kerta yhtä koskettava kuulla.”