Tunnetaidot eivät ole pelkkää tunteiden hallintaa – itsemyötätunnolla on merkitystä

Lapsi on rohkaistunut itseilmaisussaan. Nuori näkee itsensä arvokkaana. Ryhmässä on kannustettu toisia. Riitoja ratkottu rakentavasti.

Näitä ja paljon muitakin tunnetaitojen siemeniä lähtee itämään tunnetaitoryhmissä, joissa tunteisiin tutustutaan ja tunnetaitoja harjoitellaan aisteja ja eri menetelmiä hyödyntäen kouluissa, päiväkodeissa ja mm. kuntoutusterapioissa.

– Elämme hektisessä maailmassa, missä nopeus ja suorituskeskeisyys näkyvät lasten ja nuorten olossa. Tunnetaitoryhmä on paikka, missä omalle itselle on aikaa ja missä omat jutut tulevat kuulluiksi. Jo sillä on valtava merkitys, sanoo Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjä, kouluttaja Anne-Mari Jääskinen.

Jännityksen hetkellä on muistettu hengittää. Epävarmuudessa on puhuttu itselle lempeästi.

 

Tunnetaitokouluttaja Anne-Mari Jääskinen. Kuva: Nelli Kivinen.

– Tunnetaitoryhmässä lapsi ja nuori saa ymmärrystä siihen, että hankalillakin tunteilla on tehtävänsä ja niistäkin selviää. Ennenkaikkea lapsi saa keinoja toimia omien tunteidensa kanssa ilman niiden tukahduttamista.

Itsemyötätunto on tärkeä hyvinvointitaito

Tunnetaidot eivät Jääskisen mukaan ole pelkästään hyvää käytöstä tai hankalien tunteiden pois säätelemistä.

– Tunnetaitojen pohja on siinä, että tuntee itsensä ja tunnistaa oman kehonsa tunneviestejä. Sen jälkeen voi opetella kuulemaan niitä ja rohkaistua kohtaamaan tunteensa, ottaa ne tosissaan. Siten voi toimia itseä ja toisia kohtaan rakentavasti. Joskus se tarkoittaa myös päättäväisen ei:n sanomista ja toisen pettymyksen sietämistä, Jääskinen kuvailee.

Ei voi olla aina kaikille miellyttävä, jos haluaa voida hyvin.

 

Itsemyötätunto on Jääskisen mukaan tärkeä osa tunnetaitoja.  Aikuinenkaan ei aina kykene toimimaan omien arvojensa mukaisesti, kun riittävän voimakas tunnekuohu vyöryy yli. Aivojen hälytyskeskus ottaa silloin vallan ja taistele-pakene -järjestelmä aktivoituu.

– Jos itseään sättii näissä tilanteissa lisää, sisäinen uhkakokemus voimistuu eikä rauhoittumisjärjelmämme pääse palauttamaan meitä hätätilasta.

Sisäinen puhe toimii myös tunnetilan säätelijänä

Lapset oppivat sisäisen puheen tapansa suurelta osin aikuisilta. Äänensävy ja tapa arvostella tai kannustaa itseä on usein lähiaikuisten kieltä. Aikuisen merkitys itsemyötätunnon oppimisessa on suuri.

– Se, miten lasta kohdellaan vaikkapa pettymyskiukkujen tai motivaatiokuoppien kohdalla, mallintaa lapselle sitä, miten itseen voi suhtautua, kun kaikki ei menekään hyvin tai ei ole ollut voimavaroja toimia rakentavasti, Jääskinen kuvaa.

Tunnetaitoryhmissä vaikeatkin tunteet nostetaan normaaliin elämään kuuluviksi. Taitojen oppimisesta ei tehdä lapselle kuitenkaan lisäpaineita. Ihminen on inhimillinen ja joskus tunteet vain vievät meitä.

– Jokainenhan tekee aina parhaansa omien voimavarojensa ja ymmärryksensä puitteissa.

Aina harjoiteltu taito ei yksinkertaisesti ole aivojen tavoitettavissa. Näin on esimerkiksi silloin, kun voimakas tunne on tiputtanut ihmisen ns. lisko- eli kehoaivojen ohjaukseen. Jääskinen kuvailee, että silloin olemme alimmalla säätelytaitotasolla, missä toisen ihmisen tuki – kanssasäätely, yhteyteen palauttaminen ja tunteen vastaanottaminen voivat nostaa itsemme taas pinnalle. Toisen ihmisen läsnäolo ja kuulluksi tulemisen tarve tunteiden tyynnyttämisessä eivät häviä siis aikuisenakaan.

Aina emme pysty säätelemään voimakkaita tunteita, vaikka se teoriassa olisikin mahdollista.

 

Tunnetaitojen opettaminen vastuuttaa myös aikuisen

Tunnetaitojen oppiminen poikkeaa tiedollisten taitojen oppimisesta, joissa usein voi pärjätä pelkästään asian ymmärtämisellä. Tunnetaitoja sen sijaan opitaan vain käytännössä harjoittelemalla. Eniten itse vuorovaikutustilanteissa, mutta paljon voidaan oppia ja harjoitella myös tavoitteellisissa tunnetaitohetkissä.

– Tunnetaitojen opettamisessa olennaista on poistua kognitiivisen tiedon opettamisen areenalta ja laskeutua kokemisen maailmaan yhdessä lasten ja nuorten kanssa. Millaiselta tuntuu juuri nyt? Mistä sen tunnistan kehostani? Mitä hoksaan hengityksestä, kun harjoittelen sitä?

Tarkoitus on itsekin aikuisena olla tutkivasti ja avoimesti läsnä sille, mitä opettaa. Harjoitella hengitystä, tutkia kehon reaktioita ja omia ajatuksia, huomioida kehon asentojen vaikutusta ja luoda tilaa itseilmaisulle eri tavoin.

– Moni opettaja kuvailee, että tunnetaitojen opettamisessa joutuu oppimaan itsekin uuden tavan omaan opettajuuteen. Ihmisenä tasavertaisen aseman ottamiseen oppilaan kanssa. Siitä syntyykin usein hedelmällisimmät ja koskettavimmat kohtaamiset ja nuori tai lapsi uskaltaa itsekin avautua.

– Näen sen niin, että arjen keskelle syntyy luottamuksen ja kohtaamisen tila, joka itsessään kantaa koulu- tai päiväkotipäivien läpi niinä hankalinakin päivinä. Näin itse opettaminen muissakin aineissa helpottuu, sanoo Jääskinen.


Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus 4 vuotta – taitoja jo 10 000:lle lapselle

Ensimmäinen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus starttasi kesäkuussa 2015 Tuusulassa.
Valmistuneita ohjaajia on jo noin 250. Tunnetaitoja on ohjattu koulutuksen mukaisesti jo yli 10 000:lle lapselle ja nuorelle Suomessa.

Mikä?

Vuoden kestävä 40 opintopisteen laajuinen ammatillinen täydennyskoulutus.

Kenelle?

Lasten ja nuorten kanssa työskenteleville tai sellaisiin tehtäviin aikoville.

Esim. opettajat, varhaiskasvatusopettajat, kuntoutusterapeutit, psykiatriset sairaanhoitajat, iltapäiväkerhojen ohjaajat, lastensuojelun ammattilaiset, harrastustoiminnan ohjaajat, sijaisvanhemmat, perhetyöntekijät jne.

Missä voi kouluttautua?

Koulutuksia järjestetään kesäyliopistoissa eri puolilla Suomea Helsingistä Rovaniemelle. Katso alkavat koulutukset täältä.

Missä ohjaajat työskentelevät?

Koulujen ja päiväkotien lisäksi tunnetaitoja opetetaan LTTO-koulutuksen mukaisesti ympäri Suomen niin toiminta- kuin muissakin kuntoutusterapioissa, sijaiskodeissa, lastensuojelussa, psykiatrisessa sairaanhoidossa, iltapäiväkerhoissa, harrastustoimintojen yhteydessä ja yksityisten yrittäjien tarjoamissa avoimissa tunnetaitoryhmissä.

Millainen koulutussisältö on?

Monia eri menetelmiä hyödyntävä koulutus, jossa ammattilainen tutkii omaa tunnemaailmaansa ja kehittää omia tunnetaitojaan ja samalla oppii ammatillisesti käytännön työkaluja tukea lapsia ja nuoria tunnetaidoissa.

7 lähijaksoa, verkko-oppimisympäristö, pienryhmätyöskentelyä ja oppien reflektointia omassa työssä tai lähiympäristössä.

Lopputyönä lasten tai nuorten tunnetaitoryhmän ohjaaminen.

Lisätietoa täältä.

 

Ruoveden iso satsaus tunnetaitoihin toi LTTO-ohjaajalle unelmatyön

Lasten Tunnetaito-ohjaaja Minna Katajamäki on tuonut tuntemiseen turvaa ja ymmärrystä sadoille lapsille Ruovedellä.

Hankala olla. Vaikea saada mistään kiinni. Ei kiinnosta. Jännittää. Ei huvita. En mä osaa. En mä tiedä.

Näitä sanoja Ruoveden yhtenäiskoululla tunnekouluttajana toimiva Lasten Tunnetaito-ohjaaja (LTTO) Minna Katajamäki on kuunnellut juuri päättyneen kevätlukukauden aikana.

Hänen työhuoneessaan, yhtenäiskoulussa sijaitsevassa Tunnekeskuksessa on istunut satoja ala- ja yläkoululaisia, pää ehkä riippuen, jalkoja tuolilla heilutellen, hartioita kohotellen, poispäin tai innokkaasti kohti katsoen.

Nämä asennot, ilmeet ja eleet Katajamäki tuntee hyvin, sillä hän teki vuosikymmenet töitä lastentarhanopettajana. Töiden ohessa hän kouluttautui EFT-terapeutiksi ja Lasten Tunnetaito-ohjaajaksi. Yksilöohjausten ja oman yrityksen perustamisen kautta aukeni työ Ruoveden kunnan ainutlaatuisen Tunne, Älyä! -hankkeen tunnekouluttajana.

Kun sanoja on ollut vaikea löytää, Katajamäki on kaivanut esiin tunnekortteja, tunnesanoja, maalausvälineitä, tai kysynyt, haluaisiko lapsi nauttia hetken satuhieronnasta.

Näitä kaikkia menetelmiä on opeteltu Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa.**

– Koskaan ei ole pakko puhua, on paljon muitakin keinoja purkaa sisällä olevaa. Lasten Tunnetaito-ohjaajan koulutus antoi ymmärryksen kokemuksellisuuden merkityksestä, Katajamäki sanoo.

Luovien ja kehollisten menetelmien kautta on pikkuhiljaa syntynyt yhteys, jossa lapsi tai nuori on löytänyt tilaa ilmaista itseään, tulla näkyväksi oman kokemusmaailmansa kanssa, ja tunnetaitojen harjoittelu on mahdollistunut.

Kokeilukeskus mahdollisti tutkivan hankkeen

Pirkanmaalla sijaitseva Ruoveden kunta käynnisti Tunne! Älyä! -hankkeensa vuodenvaihteessa.

Hanke on yksi Opetushallituksen alaisen Kokeilukeskuksen rahoittamista hankkeista.

Keskuksen tuoman taloudellisen ja suunnittelutuen avulla Ruovesi on pystynyt tarjoamaan lapsille päiväkodista yläkouluun ja heidän vanhemmilleen lisää tietoa ja ymmärrystä tunnetaidoista.

Tietoa, menetelmäkoulutusta ja tukea tunnetaitoihin on tuotu myös perusopetuksen ja varhaiskasvatuksen työntekijöille. Heille on tarjolla myös Katajamäen vetämänä viikoittainen kokemuksellinen tunnetyöskentelytunti.

Lisäksi ala- ja yläkoululaiset ovat voineet halutessaan osallistua luokkana Katajamäen Tunneagentti-koulutukseen. Tunneagentit vievät tunnetaitoharjoituksia omaan ja muihin luokkiin sekä henkilöstölle.

Tunne!Älyä! -hanke jatkuu vielä tämän vuoden loppuun. Katajamäki kiittelee hankkeen avointa ja uteliasta otetta.

– Kokeilu on avartanut ajattelua, antanut luvan hankkeellemme kasvaa sinnekin, minne emme osanneet odottaa sen laajenevan.

“Lapsella ei tarvitse olla näkyvää ongelmaa, että hän voisi tulla tänne.”

Kaikilla on tarvetta ymmärtää omaa oloaan ja päästä puhumaan siitä

Tunnekeskus toimii ikään kuin hankkeen sydämenä: siellä Katajamäki ohjaa tunnetaitoja pienille ryhmille tai yhdelle lapselle kerrallaan. Tapaamiset hoituvat ajanvarauksella, onnekkaat pääsevät nopeasti peruutusajoille.

Kuka tahansa on tervetullut, ilon, surun, pelon tai vain hämmennyksen tai uteliaisuuden kanssa.

– Lapsella ei tarvitse olla näkyvää ongelmaa, että hän voisi tulla tänne. Kaikilla on tarvetta ymmärtää omaa oloaan ja päästä purkamaan sitä, Katajamäki sanoo.

Hän kokee, että LTTO-koulutus ja siihen sisältyvä oma prosessi, tutustuminen omiin tunteisiin ja tunnetaitoihin, on ollut tärkeydessään ehdoton työn tekemisessä.

– Se on mahdollistanut aidon yhteyden, inhimillisyyden läsnäolon kohtaamisissa lasten ja nuorten kanssa. Ilman omien vaillejäämisteni tunnistamista, kipukohtien läpi elämistä ja tuntemista, en omaisi sitä ymmärrystä ja rohkeutta asettautua keskeneräiseksi, olla ihminen. Nyt voimme yhdessä ihmetellä tuntemista sen kaikissa väreissä, Katajamäki kertoo.


Tunne!Älyä!

  • Tunne!Älyä! -hanke on Ruovedellä toteutettava, runsaan vuoden mittainen hanke tunne- ja vuorovaikutustaitojen vahvistamiseksi.
  • Tavoitteena on etsiä matalan kynnyksen keinoja vastata stressiin, henkiseen ja fyysiseen jaksamiseen, perheiden pahoinvointiin ja yhteisöllisyyden puutteeseen.
  • Tavoitteena lisätä tunnetaitojen kehittymisen myötä kouluyhteisön, perheiden ja oppilaiden hyvinvointia sekä vahvistaa oppilaiden minäkuvaa ja itsetuntoa ja lisätä myös henkilöstön työviihtyvyyttä ja työhyvinvointia.

 

** Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus antaa valmiudet ohjata tunnetaitoja lapsille ja nuorille ryhmämuotoisesti. Se ei anna valmiuksia yksilöohjaukseen tai ammattitaitoa kouluttaa lasten kanssa työskenteleviä tunnetaidoista tai niiden ohjaamisesta muuta kuin silloin, jos opiskelijalla on näihin muuta, aiempaa ammattitaitoa, jota LTTO-koulutus täydentää.

Yksi koulutus, monta ainutlaatuista opettajaa – LTTO-koulutuksessa on neljä vierailevaa kouluttajaa

Draaman, Satuhieronnan, EFT:n ja myötäelävän vuorovaikutuksen opinnot ovat osa Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutusta.

Draamaa, Satuhierontaa, EFT:tä ja tunne- ja tarvelähtöistä vuorovaikutusta – näitä kaikkia taitoja opetellaan Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa (LTTO) vierailevien kouluttajien opastamana.

Tuoreimmat vahvistukset LTTO:n kouluttajatiimiin saatiin viime vuonna, kun draamakouluttaja Leena Ylimäki ja vuorovaikutuskouluttaja Sara Hellsten aloittivat työnsä.

Jo aiemmin LTTO-opiskelijat ovat päässeet vierailijoiden avulla tutustumaan muun koulutussisällön ohella Satuhierontaan ja tunteiden vapautustekniikka EFT:hen.

Myötäelävä vuorovaikutus ei ole myötäilemistä

Sara Hellsten on koulutukseltaan kehityspsykologian maisteri ja Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja.

Myötäelävää, tunteita ja tarpeita sanoittavaa vuorovaikutusta harjoitellaan läpi koko koulutuksen, mutta Hellstenin opastamana siihen paneudutaan erityisesti koulutuksen loppupuolella yhden lähiosion verran.

– Syvempää yhteyttä ja ymmärrystä ei välttämättä synny, jos väkisin yritämme aina puhua nätisti ja kiltisti, Hellsten pohtii kuvaillessaan tunne- ja tarvelähtöistä vuorovaikutusta.

Hellstenille tunne- ja tarvelähtöinen vuorovaikutus on rehellistä ja vastuullista itseilmaisua ja toisen empaattista ja kunnioittavaa kuulemista.

Konfliktit nähdään mahdollisuutena kasvuun ja sujuvampaan yhteiseloon.

– Asioita ei yritetä kääriä kauniiseen silkkipaperiin sovun säilyttämiseksi, vaan pyritään ilmaisemaan se, mikä on itselle totta, mutta rakentavasti. Ja ymmärtäen, että muiden ihmisten tarpeet ovat yhtä tärkeät kuin omatkin.

Draamatyöskentely sopii kaikille eikä kysy näyttelijäntaitoja

Draaman keinoja LTTO-opiskelijoille ohjaa draamakouluttaja Leena Ylimäki.

Draamatyöskentely koostuu monipuolisista parin tai ryhmän kesken tehtävistä draamaharjoituksista, mutta ei sisällä varsinaista näyttelemistä.

– Draamatyöskentely on toiminnallinen ja kokemuksellinen tapa käsitellä mitä tahansa aihetta, etsiä uusia näkökulmia ja pureutua aiheeseen syvemmin eläytyen erilaisiin rooleihin, tapahtumiin, tilanteisiin ja tunteisiin sekä tehden asioita kuultavaksi, näettäväksi ja koettavaksi, Ylimäki kuvailee.

Aiempaa kokemusta draamatyöskentelystä ei tarvita, vaan jokainen osaa, voi ja riittää niillä valmiuksilla, joita sillä hetkellä on käytettävissä.

– Draamatyöskentely on hauska tapa kaikenikäisten kanssa kokea ja kokeilla, mitä esimerkiksi voisi tapahtua, jos tunteet puuttuvat tai voimistuvat eri tilanteissa liian suuriksi.

Draamaharjoituksia tärkeämpää on kuitenkin niiden jälkeen käytävä keskustelu, ajatusten ja kokemusten jakaminen yhdessä ryhmän kanssa, Ylimäki kertoo.

Draaman keinoja opiskellaan LTTO-koulutuksessa lähipäivässä ja verkkomateriaalin tuella.

Satuhieronnasta lapsi saa jakamatonta huomiota ja hyväksyvää kosketusta

Satuhieronta on ollut osa LTTO-koulutusta jo koulutuksen alusta lähtien.

LTTO-koulutuksessa sitä opettaa Satuhieronnan kehittäjä Sanna Tuovinen tai hänen kollegansa, fysioterapeutti, Satuhieronta-kouluttaja Topi Laitinen.

Satuhieronta antaa opiskelijoille yhden konkreettisen keinon pysähtyä lapsen äärelle ja tarjota lapselle jakamatonta huomiota.

– Satuhieronta rentouttaa lasta ja luo turvallisen ja luottamuksellisen tilan lapsen ja aikuisen välille. Kosketuksen kautta aikuinen pääsee aistimaan, mitä lapselle kuuluu, ja samalla vahvistetaan lapsen tasapainoisen tunne-elämän, perusturvallisuuden, itsetunnon ja arvokkuuden kokemuksen kehittymistä, Tuovinen kertoo.

Myönteisen kosketuksen ja voimaannuttavien satujen hetket antavat lapselle rentoutumisen lisäksi myös mahdollisuuden käsitellä mielessä pyöriviä asioita.

– Joskus on niin, että Satuhieronnan jälkeen lapsi jakaa tunteitaan tai mieltään painaneita asioitaan, kun turvallinen läsnäolon tila on syntynyt, Tuovinen toteaa.

Satuhierontaa opiskellaan LTTO-koulutuksessa yhden lähipäivän verran – vaikka moni tahtoisi jatkaa Satuhieronnan lempeässä tunnelmassa paljon pidempään!

EFT:stä tukea kehoyhteyteen ja kuormittavien tunteiden kohtaamiseen

Myös tunteiden vapautustekniikka EFT (Emotional Freedom Techniques) on ollut osa LTTO-koulutusta jo usean vuoden ajan.

Kyse on helposti opittavasta, integratiivisesta kehomielimenetelmästä stressin ja kuormittavien tunteiden hoitoon.

Monelle ohjaajalle EFT:stä onkin tullut tärkeä työkalu omaan tunnetyöskentelyyn – lasten kanssa tehtävän työskentelyn lisäksi.

EFT:tä opettaa verkkokurssin avulla psykofyysinen fysioterapeutti Karita Palomäki.

– Kun EFT:n on itse sisäistänyt, sitä on helppo opettaa myös lapsille tunteiden säätelyyn ja kehotietoisuuden parantamiseen. Lapset ottavat EFT:n usein hyvin vastaan, ja heillä EFT:n positiiviset vaikutukset näkyvät usein vielä nopeammin kuin meillä aikuisilla, Palomäki kertoo.

Leimatuista lapsista rakkaudella nähdyiksi lapsiksi

Osassa Etelä-Suomen koulutusryhmiä vierailee opettajana ja erityisopettajana pitkän elämäntyön tehnyt Eija Reinikainen.

Reinikainen on monelle tuttu kirjastaan Leimatut lapset: Kun koulu ei ymmärrä (2007), ja tuon kirjan teemoja – hyvän näkemisen, yhdessä tekemisen ja nähdyksi tulemisen merkitystä – hän käsittelee myös LTTO-opiskelijoiden kanssa.

– Kaikilla lapsilla pitäisi olla koulussa sellainen tunne, että toi ope tykkää musta, ja kaikki se, mitä tarvitaan, voidaan opetella. Siitä tunteesta, etten kelpaa, lähtevät murheet liikkeelle, Reinikainen tiivistää.

Reinikainen kertoo, miten häntä yhä suututtaa, kun hän kuulee puhuttavan erikseen koulun ja kodin tehtävistä.

– Meillä on paljon koteja joissa ei joko jakseta tai osata antaa lapselle kaikkea sitä mitä hän tarvitsee. Siksi meidän tulee ammattilaisina osoittaa lapsille joka päivä, miten tärkeitä he ovat ja antaa heille aina täysi tuki.

LTTO-koulutuksia tarjolla aiempaa enemmän!

Tänä vuonna LTTO-koulutuksia tarjotaan ennätysmäärä, Helsingistä Rovaniemelle asti. Katso tästä alkavat koulutukset >

Koulutuksen kehittäjä, taideterapiaohjaaja ja tunnetaitokouluttaja Anne-Mari Jääskinen iloitseekin siitä, miten paljon niin opetuksen, varhaiskasvatuksen, kuntoutusterapian kuin psykiatrisen sairaanhoidonkin piirissä ollaan kiinnostuttu lasten ja nuorten tunnetaitojen tukemisesta.

– Me kouluttajina kuulemme jatkuvasti koskettavia kokemuksia siitä, miten paljon hyvää ja kaunista tunnetaitoryhmissä koetaan ympäri Suomea. Pieniä, lasten kokoisia askeleita rohkeampaan itseilmaisuun, empatian kasvuun ja itsensä arvokkaana näkemiseen.

Anne-Marin lisäksi LTTO:n pääkouluttajina toimivat Titta Karanta ja Inkeri Meriluoto.

– Kouluttajamme ovat ennenkaikkea ihania, lämminhenkisiä ihmisiä – itseään ja omia tunteitaan läpi käyneitä ammattilaisia. Tässä joukossa on hyvä olla ja uskon, että se välittyy osaltaan myös opiskelijoille.

– Saamme itsekin olla kouluttajina ihmisiä keskenämme – haasteinemme ja kasvukohtinemme. Jokaisella meillä on myös valtava sydämen palo myötävaikuttaa ihmisten hyvinvointiin syvällä tasolla.

LTTO-kouluttaja Inkeri Meriluoto, myötäelävän vuorovaikutuksen kouluttaja Sara Hellsten, koulutuksen kehittäjä, LTTO-kouluttaja Anne-Mari Jääskinen ja LTTO-kouluttaja Titta Karanta.

Lasten Tunnetaito-ohjaajaksi on valmistunut jo yli 200 kasvatusalan ammattilaista, ja heidän vetämissään ryhmissä on viety tunnetaitoja tuhansille lapsille.

– Lapsen ja nuoren tunnetaitoja voidaan tukea jokaisessa kohtaamisen hetkessä – mallina, kuunnellen ja lempeästi ohjaten. Kohtaamiseen vaikuttavat eritoten omat tunteemme, ne näkymättömiin painetutkin – siksi koulutuksessa matkataan aluksi vahvasti omia tunteita ja lapsuutta kohti, tunnetaitoja yhdessä harjoitellen, kertoo Jääskinen.

Lue lisää alkavista LTTO-koulutuksista täältä! > 

Olet sydänlämpöisesti tervetullut mukaan kouluttautumaan Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutukseen!

Sijaisäiti Katri Filppula: Lapsen kanssa ollaan kaikissa tunteissa, eikä osallistumista rajoiteta käytöksen takia

Kun Filppula aloitti Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, hän pelkäsi, voisiko oppia enää mitään uutta. ”Mutta tästä tulikin vähän syvempi matka.”

Ajomatkalla pelotti. Saapa nähdä, meneekö tässä rahat hukkaan.

Sijaisvanhempana ja pitkään lastensuojelussa töitä tehnyt Katri Filppula ajoi kohti Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen ensimmäistä tapaamista.

Filppula oli opiskellut töiden ohessa mieleen ja mielenterveyteen liittyviä asioita, ja vuosien työ lastensuojelussa oli tuonut paljon kokemusta.

­Kun auto kääntyi kolmen lähipäivän jälkeen kohti kotia, olo oli innostunut.

– Jo ensimmäisen koulutusjakson jälkeen huomasin, että tässä lähestytään asiaa ihan eri näkökulmasta kuin koskaan ennen. Oli laskeuduttu mielen ja pään tasolta kehoon, tunteiden kehollisuus tuntui tosi isosti!

 

Sinä olet tervetullut meille, vaikka keskellä yötä

Filppulan perhe toimii nyt viidettä vuotta päivystysperheenä lastensuojelussa. Kodissa asuu 16. sijaislapsi.

Lapsi saattaa tulla perheeseen hyvin lyhyellä varoitusajalla, mihin vuorokauden aikaan tahansa.

– Välttämättä emme tiedä lapsesta juuri mitään, ehkä iän ja nimen ja sijoituksen syyn, mutta siitä tutustuminen sitten alkaa.

Lapselle tilanne on usein todella pelottava, hämmentävä ja ristiriitainen, mutta se, mitä lapsesta ulospäin näkyy, vaihtelee paljon.

– Osa lapsista on kokenut elämänsä aikana jo niin paljon, että he saattavat tulla meille ihan niin kuin olisimme aina tunteneet. Vauriot ovat niin suuria, ettei tilanne aiheuta näkyvää jännitystä.

Osalla lapsista hätä sijoituksesta näkyy itkuna, pelkona, varautuneisuutena, aggressiivisuutena.

Pelko saattaa kohdistua myös sijaiskotiin: millainen paikka tämä on, mitä mulle täällä tehdään.

 

”Sinä pikkuinen. 
Saavut yllättäen keskelle arkeani,
vähän hämmentyneenä ja eksyneenä.
Otan sinut omieni joukkoon ja
levitän suojelevat käteni ympärillesi.
Silitän sinut hiljaa uneen ja sanon:
ei mitään hätää, ei mitään hätää pikkuinen
minä olen tässä!”

 

Lapsen hätä ei poistu käskemällä – auta lapsi takaisin turvalliseen yhteyteen

Moni lapsi on kokenut myös väkivaltaa kodissaan ja kantaa sen jälkiä ja pelkoa itsessään.

– Lapsi, joka on kokenut väkivaltaa, on joutunut tilanteeseen, jossa hän on fyysisen kivun lisäksi joutunut kestämään yksin sietämättömiä tunteita. Se on hyvin traumatisoivaa.

Koettu väkivalta näyttäytyy lapsissa monin eri tavoin, lapsesta riippuen. Käytös voi olla esimerkiksi aggressiivista tai jonkun roolin taakse menemistä.

­- Oireilu tai lapsen käyttämät suojelumekanismit ovat hyvin erilaisia, vaikka kyseessä olisivat sisarukset, joista molemmat ovat kokeneet väkivaltaa. Turvan puuttuessa toinen lapsi saattaa ylivirittyä, ja lapsi on ikään kuin “taistele ja pakene” -tilassa, ja toinen lapsi voi pudota alivirittyneeseen tilaan, jossa lapsi passivoituu ja sulkee itsensä kontaktista.

Lapset usein myös syyllistävät itseään kokemastaan väkivallasta.

– Saattaa olla, että lapsi on oppinut, että kun olen kiltti ja teen kaiken kiltisti, niin mitään pahaa ei tapahdu. Hän ajattelee, että hän voi omalla toiminnallaan vaikuttaa asiaan ja sitä kautta kokee vääränlaista vastuuta asioista.

Trauma saattaa aktivoitua aivan tavallisessa perhehetkessä, jossa joku käyttää ääntä vähän enemmän. Pelästynyt lapsi voi esimerkiksi juosta huoneeseensa piiloon.

Lapsi ei välttämättä edes ymmärrä, mitä hänessä ja tilanteessa äsken tapahtui, joten sitä avataan rauhassa ja turvassa.

– Lapsen kokema hätä ei poistu käskemällä, vaan katsomalla pinnalla näkyvän käyttäytymisen taakse ja auttamalla lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaan ja turvalliseen yhteyteen aikuisen kanssa.

Samalla lasta rauhoitetaan omalla olemuksella ja hengityksellä, hyväksyvällä kosketuksella, jos lapsi antaa koskettaa.


”Vaikka samalla sisimmässäni suren, 

miksi toiset saavat enemmän
kannettavakseen kuin toiset.
Aikuinenkaan ei aina ymmärrä,
miten sinä pieni viaton voisit ymmärtää.”

 

Näe lapsi käytöksen takana – luo turvallista tilaa tulla näkyviin

Perhehoitajan on vaikea ja mahdotontakin nähdä, mitä kipuja selviytymiskeinojen taustalla on. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin nähdä lapsi kaiken käytöksen, oirehdinnan ja mahdollisten diagnoosien takaa, Filppula painottaa.

– Syvimmillään meidän työssä on kyse turvan luomisesta, siitä, että lapsi tuntee, että saa tulla ulos suojakuorestaan ja purkautua turvallisesti. Tähän ei voi lasta hoputtaa, vaan lapsi tuottaa omilla ehdoillaan ja keinoillaan sen, mitä pystyy. Tätä koulutus vahvisti paljon.

Katri opettaa kaikille lapsille myös syvähengityksen – se on perheessä paljon käytetty työkalu.

Tunteita työstetään jatkuvasti myös muun muassa maalaus- ja savitöiden avulla.

Sijaisvanhempana lasten kanssa jaetaan myös ikävä omia vanhempia kohtaan – oli tilanne kotona sitten millainen tahansa.

– Vaikka tilanne kotona olisi millainen, lapsi tuntee surua ja ikävää omia vanhempia kohtaan, ja myös niitä sanoitetaan, niiden kanssa ollaan. On tärkeää hyväksyä se, että tunteita nousee, eikä niitä paineta takaisin lapseen.

 

”Pikkuhiljaa tulet aina vain tutummaksi,
opin tuntemaan tapasi pyytää apua,
opin tuntemaan itkusi eri vivahteet,
opin tuntemaan naurusi ja ilosi eri aiheet,
opin tuntemaan miltä tunnut sylissäni,
opin tuntemaan tuoksusi,
opin tuntemaan pehmeät kätesi kaulallani
ja märät suukkosi poskillani.”

 

Luottamusta testataan aggressiolla

Lapsen luottamus siihen, että hän saa kuulua joukkoon juuri sellaisena kuin on, kasvaa hitaasti ja vaatii paljon työtä.

Lapsi saattaa alussa taistella tuntikausia siitä, ollaanko nyt menossa nukkumaan. Hän voi huutaa, heitellä tavaroita, yrittää löydä toisia, sylkeä, haastaa kaikilla mahdollisilla tavoilla.

– Itsestä tuntuu tosi pahalta ottaa kaikkea sitä aggressiota vastaan ja samalla tiedän, että tämä auttaa lasta. Kuuntelen lasta ja hänen tunteitaan, olen molemmille läsnä, mutta en tingi siitä, että nukkumaan mennään. Kun siinä tilanteessa muistaa, että kun mä nyt rakennan tämän perustuksen, niin meillä kaikilla on mukavampi jatkaa.

Lapselle tunteet ja hänen oma käytöksensä saattavat olla myös jotakin hyvin pelottavaa ja ulkokohtaista.

– Voi olla, että lapselle on puhuttu esimerkiksi vain känkkäränkästä, joka tulee ja menee ja saa tekemään pahaa, ja käsitys siitä, että on kyse hänen omista tunteistaan ja tarpeistaan on jäänyt täysin syntymättä.

Oman kodin ulkopuolelle sijoitetut lapset ovat usein joutuneet olemaan jo pienestä pitäen aikuisen roolissa, huolehtimaan itsestään ja ehkä sisaruksistaan, vanhemmistaan.

– Heille voi olla vaikeaa käsittää, että aikuinen on se, joka tekee ja määrittelee asiat. Tämä ei tarkoita sitä, ettei lasta kuunneltaisi, vaan sitä, että hänelle ei sysätä sellaista vastuuta, jota hänen ei kuulukaan kantaa. Lapsen pitää saada olla lapsi, ja aikuinen kantaa vastuun.

Kyllä sinä pystyt! Me pystymme tähän yhdessä!

Oirehtivan käytöksen takia lapsi on saattanut saada itselleen vahvan leiman ”ongelmalapsena” ja hänen osallistumistaan perheen menoihin tai päiväkoti- tai koulutyöhön on ehkä rajoitettu.

Tätä ”Et sä kuitenkaan pysty” -rajaa Filppulan perhe purkaa lastensa kanssa.

– Lapselle on hirveän tärkeää, että hän kuuluu joukkoon. Jos käytöksen takia osallistumista aletaan rajoittaa, se vaikuttaa lapsen itsetuntoon, ja lapselle alkaa kehittyä huonommuuden identiteetti.

Toisinaan oirehtivan lapsen ympärille on rakennettu niin paljon erilaisia tukimenetelmiä, että lapsen tila on lähes hävinnyt.

– Kehossa ja askeleissa saattaa näkyä sellainen voimattomuus, ikään kuin ymmärrys siitä, ”etten kuitenkaan pysty enkä kykene”, ja voi olla, että tätä ”pystymättömyyttä” aikuiset olivat lähteneet vahingossa vahvistamaan.

Filppuloiden perheessä kaikki lapset osallistuvat tasavertaisina suurperheen elämään ja tapahtumiin.

– Se on lapselle hyvin eheyttävää ja itsetuntoa korjaavaa huomata, että hän oikeasti pystyykin! Hän ei ole erilainen tai huonompi kuin muut. Tunteet saavat olla, niitä ei laiteta pois tai kielletä, mutta niiden synnyttämän käytöksen takia ketään ei hylätä joukosta.


“Kun vihdoin näen vilpittömän hymysi
ja huolettomat leikkisi,
juuri sen hetken haluan tallettaa,
syvälle sydämeeni.
Ja lisään hentoja siipiä selkääsi,
yksi haiven kerrallaan.


Älä pelkää pikkuinen,
lähdet kyllä vielä vahvaan lentoon,
siipesi kyllä kantavat sinua,
ja sinua kyllä kannetaan.”

 

Mistä apua itselle omissa tunnekuohuissa?

Parin kuukauden päästä sijoituksesta elämä sijaisperheessä usein tasoittuu. Alku on silti lähes poikkeuksetta raskasta, myös sijaisvanhempien omien vuoristorataa kulkevien tunteiden takia.

– Olen hyvin herkkä ihminen, mikä on hyvä asia tässä työssä, mutta kriisistä kriisiin kulkeminen on samalla työn raskaimpia puolia.

Filppula kokee, että Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksesta hän sai konkreettisia työkaluja lasten tunne-elämän tukemiseen ja samalla tukea myös itselleen. Kun erilaiset, hankalatkin tunteet hyväksyy ensin itsessään, ne hyväksyy paremmin myös toisessa.

– Tärkeä kysymys onkin, pystynkö minä aikuisena ottamaan vastaan lapsen tunteita. Uskallanko kohdata niitä yhdessä lapsen kanssa, vai yritänkö ohittaa tai hillitä lasta kokemasta tunteita?

– Tässä elämässä näitä tunteita todella on, ja ne kertovat meille tärkeistä tarpeista. Liiallisella positiivisuudella voidaan tehdään hallaa, jos se tarkoittaa kärsimyksen kieltämistä. Kärsimys on olemassa, ja etenkin näissä lapsissa. On tärkeää voida sallia ja tehdä todeksi myös suru, pelko ja ikävä.

 

”Lopulta tulee se hetki 
ja minun täytyy sanoa sinulle:
Onnellista matkaa pikkuinen.
Kiitän mielessäni matkasta kanssasi.
Sinä kasvoit
minä kasvoin!”

 

(Runo: Katri Filppula)


 

Kuvassa Katri Filppula ja perheen nuorin biologinen lapsi Iisa. Katri tarjoaa lasten tunnetaito-ohjausta yksilö- ja ryhmäohjauksena. Katrin tavoittaa osoitteesta tunnetaitajat@gmail.com

Kirjoittaja Inkeri Meriluoto toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajien kouluttajana osassa Etelä-Suomen ryhmiä.

Paras harjoitteluaika on juuri nyt! Tähän tunnetaitoharjoitukseen tarvitset kylmyyttä 

Voinko antaa itseni kokeilla kastautumista, vaikka se pelottaakin ja tuntuu ihan mahdottomalta. Minäkö tuonne kylmään veteen? Ei ikinä!

Ei onnistu. Ei sitten millään. En kyllä mene.

Kun ensimmäistä kertaa seisoo talvisen veden äärellä, mieli huutaa, että ei. Älä mene! Älä ole hullu!

Tunnetaidoista kiinnostuneelle kylmä vesi tarjoaa kuitenkin oivan harjoittelumahdollisuuden.

Voinko antaa itseni kokeilla kastautumista, vaikka se pelottaakin ja tuntuu ihan mahdottomalta. Minäkö tuonne kylmään veteen? Ei ikinä!

Entä jos sittenkin?

Hengitystä aistimusten läpi, porras kerrallaan

Varpaat, nilkat, sääret, polvet…

Kun kylmä vesi koskettaa yhä isompaa osaa kehosta, mieli täyttyy tuhansista terävistä aistimuksista ja välittömästä halusta kiskaista itsensä ylös vedestä niin nopeasti kuin vain voi.

Maha vetäytyy sisään, keuhkot pullistuvat, hartiat sinkoavat korviin, sydämen syke nousee, jalat kipristelevät! Ei onnistu!

Tässäkin tunnekuohussa hengitys ja päättäväisyys auttavat.

Rauhallinen hengitys välittää aivoille nopeasti viestin, ettei todellista hätää ole, vaikka juuri nyt siltä tuntuukin.

Kylmä vesi voi olla keholle aistimuksena uusi, mutta sopivasti annosteltuna se ei ole vaarallinen.

Sen oivaltaminen on vapauttavaa. Voin toimia kuten haluan kaikkien näiden aistimusten keskellä!

Tietoisuus, jämäkkyys ja myötätunto – näitä kaikkia tarvitset

Uah, se on niiiin kylmää!

Vaaditaan päättäväisyyttä, että veteen asti todella laskeutuu kokonaan. Porras ja hengitys kerrallaan. Reidet, lantio, alavatsa…

Jokaisen uuden ihoalueen aistimustulvan läpi on hengitettävä, sentti kerrallaan.

Harva pystyy ensimmäisellä kerralla pulahtamaan kiljumatta. Riemusta, pienestä shokista, hämmästyksestä! Jäisessä vedessä räpiköi ehkä kaula pitkällä kohti taivasta, mutta yhtä kaikki, räpiköi!

Yhtäkkiä sitä seisoo takaisin laiturilla keho märkänä höyryten, ulkoilman kylmyyttä tuntematta. Mä tein sen!

Saunan lauteilla jo naurattaa. Toki, mennään toisen kerran! Eihän se niin kamalaa ollut!

Sitten seuraa yllätys.

Ensimmäisestä uintikerrasta on jäänyt voittajafiilis, ja löylyjen jälkeen veteen astuu huolettomammin – ja vesi onkin jäätävän kylmää!

Miten mä pystyin tähän viime kerralla? Tämähän on ihan kamalaa!

Niin tuttu kokemus niin monesta arkisesta hetkestä. Miksi tämä nyt tuntuu niin vaikealta? Munhan piti osata tää jo!

Eikä muuta neuvoa ole edelleenkään kuin se, että pitää muistaa hengittää, joka askeleella.

Hengittää myös sille, että ehkä tänään yksi kerta vedessä riittää ja nousta portaat ylös kastautumatta.

Harjoittaa yhtä maailman tärkeintä taitoa, kykyä kuunnella itseään.

Sitä tarvitaan etenkin, kun uintiaika kokemuksen karttuessa pitenee.

Miltä kehoni tuntuu silloin, kun kylmyyttä on tullut tarpeeksi mutta ei vielä liikaa? Miltä etäisyydeltä pääsen vielä turvallisesti takaisin?

Kiinnostavaa on myös tutkia sitä, miten turvan tunne vaikuttaa uintiaikaan. Yksin uidessa keho tuntuu ikään kuin aistivan sen, ettei apua ole tarjolla, jos jotain sattuisi, ja hoputtaa nousemaan ylös nopeammin.

Seurassa uskaltaa uida pidempään. Mutta hyvä on ehkä kysyä myös, että näyttämisenhaluko se saa viivyttelemään?

Kylmä vesi on keholle armoton, mikäli omia rajojaan ei tunne tai niistä ei välitä.

Minun oma kehoni, tänä yönä sinä nukut hyvin!

Oli uinteja sitten yksi tai useampi, pitkiä tai lyhyitä, harjoitus päättyy hellyyteen.

Keho puetaan kauttaaltaan lämpimästi, villasukat sujautetaan jalkaan. Kädellä silitellään verenkiertoa raajoissa vilkkaammaksi, nautitaan jotain lämmintä.

Mielessään voi jo luvata: Minun oma kehoni, tänä yönä sinä nukut hyvin!

Ja kun harjoituksia toistaa muutaman kerran, jonain päivänä sitä huomaa, ettei talven kylmyys ole enää niin kylmää kuin ennen. Että palelee vähemmän, kulkee tuulessa takki auki, hartiat rentoina.

Niin kuin tunteisiin, kylmään suostuminen on vapauttanut tuntemasta sitä koko ajan.

Pian seuraavaa uintikertaa, seuraava talvea alkaa odottaa.

Ja kun veteen taas tovin jälkeen pääsee – hui, miten kylmää se onkaan!

 

PS. Selvitäthän ennen ensimmäistä kertaa, sopiiko talviuinti terveydellesi.

 


Kirjoittaja Inkeri Meriluoto toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen lähikouluttajana ja käy mielellään pulahtamassa ympäri vuoden.

 

Tunteita on elossa jatkuvasti – vasta mielesi rakentaa niille merkityksen

Rinnassa puristaa, vatsassa vääntää, käsivarsissa tuntuu onttous. Apua, paniikki iskee, nyt äkkiä pois! Mielellä on suuri vaikutus siihen, millaisiksi tunnekokemuksemme muodostuu ja miten näiden kokemustemme kanssa eri tilanteissa toimimme.
Siinä missä yksi juoksee jo pois, toinen jähmettyy ja kolmas meistä alkaa sättimään keskustelukumppaniaan.
Tunteiden aiheuttamia fysiologisia muutoksia tapahtuu kehossamme kaiken aikaa, mutta vain pieni osa niistä tulee tietoisuuteemme niin, että kykenemme yhdistämään olomme tietyksi tunteeksi.

Tunteen voimakkuuteen vaikuttaa tilanteen tärkeys itsellemme

Vahvoilla tunteilla on tarkoituksensa – saada meidät toimimaan. Tunteet puskevat meitä ottamaan askelia eteen- tai taaksepäin. Ne sytyttävät meissä impulsseja, joita emme pysty ohittamaan, ajatuksia, jotka tuntuvat niin suurilta, että niiden äärelle on pakko pysähtyä.

Keho toimii tunteiden postipoikana. Mitä isompi ja painavampi paketti, sen tärkeämpi viesti ja toimintatarve. Siispä älä ammu viestintuojaa – sillä on hyvä tarkoituksensa.

Tunne koittaa fysiologisten muutosten kautta saada meidät esimerkiksi ottamaan tai välttämään kontaktia, se valpastuttaa aistejamme tai vaikkapa pysäyttää sen hetkisen toimintamme havaitaksemme jotain tärkeämpää. Tässä kohtaa mieli astuu voimallisemmin mukaan. 

Mitä voimakkaampi tunne, sitä tärkeämmäksi aivojemme tunnekeskus on määritellyt käsillä olevan tilanteen itsemme kannalta.

Tulkintaan aivomme käyttävät muistipankkiamme, josta se kaivaa esiin aiemmin kokemiamme vastaavia kokemuksia. Onko syytä panikoida vai voiko tässä kohtaa ottaa ihan rennosti? Aiemmat kokemuksemme värittävät siis aina voimakkaita nykyhetken tilanteita.

Tulemalla tästä aivojemme tulkintakaavasta tietoisiksi, voimme ottaa lisäaikaa tulkinnan tekemiselle ja kääntää sitä siedettävämpään suuntaan. Tämä tilanne tässä ei ole hengenvaara. Vaikka pienenä en pystynyt, nyt voin puolustaa itseäni ja voin tehdä sen ihan rakentavasti.

Näin vältämme tuhoavat teot ja sanat, jotka ihmissuhteitamme tai itseämme vahingoittavat. Tunnepäissään ei totisesti kannata toimia heti, vaan ottaa aikaa ja hengitellä hetki.

Tunne tulee tunteeksi vain sille antamamme merkityksen kautta

Tunne on aina vain tunne, fysiologinen muutos kehossamme, ennenkuin itse nimeämme sen merkitsemään jotakin. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa tieteen termein emootiosta tulee varsinainen tunne – kun mielemme antaa sille merkityksen.

 

Alitajuntamme saattaa tulkita pulssin kiihtymisen ja hikoilun ennen esiintymistä joko panikoitumiseksi tai voimme tietoisesti ajatella sen innostuneisuudeksi ja arvokkaaksi aistien valpastamiseksi ennen tärkeää hetkeä.

Voimme kääntää rinnassa jyskyttämisen ja käsien kuumenemisen parisuhdekeskustelussa raivostumisen merkin sijaan tärkeäksi merkiksi siitä, että on aika ottaa oma voima käyttöön ja puolustaa itseäni – vetäytymisen sijaan jämäkästi mennä kohti.

Tunne on siis yksinkertaistettuna sisäinen paine toimia.

Kun paine on voimakas, viesti on tärkeä ja tilanne meille merkityksellinen. Tunteen mielestä. Viisas mieli voi kuitenkin auttaa meitä seulomaan tunteen tulkintaa. Varsinkin vihalla ja pelolla on paisuttelevat luonteensa ja niiden tuomia viestejä on syytä ensin etäämpää tarkastella.

On viisautta – ja varsin vaativaa – sietää sisäisiä impulsseja, painetta, mitä voimakas tunne mukanaan tuo. Se haluaa, että toimimme heti. Pakene, hyökkää, jähmety! se huutaa.

Tunteen automaatiolla on tarkoituksensa

Ei ole sattumaa, että tunne on automaattinen reaktio. Se vastaa aistein havaitsemaamme ärsykkeeseen, jonka sisällämme tai ympärillämme havaitsemme. Jos joutuisimme arvioimaan jokaikisen tilanteen tietoisella, kognitiivisella tasolla, joutuisimme käyttäisimme siihen aivotasollamme valtavan määrän energiaa.

Aistit tuovat informaatiota nopeammin kuin tietoinen mielemme ehtii sitä jäsentää. 

Jo normaalissa tilassa aivojemme energiankulutus kaikesta energiastamme on noin 20%, kuormittuneessa tilassa tuo määrä tuplaantuu.

Energiaa tarvitaan myös muuhun tärkeään – elintoimintojemme ylläpitämiseen, ruoansulatukseen, liikkumiseen, ajatteluun. Näihin ei enää polttoainetta riittäisi, jos kaikki tilanteet joutuisimme automaation sijaan pohtimaan järjellä. Lisäksi toimintamme olisi hidasta, emmekä ehtisi suojaan ennen vaaran kitaan syöksymistä.

Arkinen esimerkki: Jos rankkasateen iskiessä miettisimme ensin todennäköisyyttä kastua, sitten pohtisimme millä meidän kannattaisi suojata itsemme ja kolmanneksi miettisimme, mistä saisimme tällaisen suojan, olisimme jo läpimärkiä.

Aikaa olisi mennyt moninkertainen määrä siihen nähden, mitä äkillinen tunnereaktio saa meissä aikaan: ensimmäisten pisaroiden lyödessä kasvoillemme aistimme saavat meidät toimimaan. Juoksemme suojaan tai käännämme käsissämme olleen salkun päämme suojaksi. Ilman yhtäkään tietoista ajatusta – ne ehtivät sitten myöhemminkin. Huh, mitä äsken oikein tapahtuikaan!

Aistien herättämän tunteen nopeudella ja automaatiolla on myös huonot puolensa. Reagoimme ennenkuin ehdimme pohtia mihin tai miksi. Siksi tietoinen tunteen äärelle pysähtyminen – hengen vetäminen, on ihan varteen otettava neuvo.

Hengitys luo tilaa ärsykkeen, sille merkityksen antamisen ja siihen vastaamisen välille. 

Tunteita ei aina ole helppo sietää, mutta sitä helpompi, mitä enemmän ymmärrämme niiden olevan tärkeitä viestin tuojia, ja mitä enemmän ymmärrämme itse voivamme vaikuttaa niihin merkityksiin, mitä annamme kullekin tunnekokemukselle tietoisessa mielessämme.

Tunne on vain tunne. Mielesi antaa sille merkityksen. Ja mieltäsi ohjaat sinä. Niin hyvin kuin tässä hetkessä pystyt.


Testaa mieltäsi ja tunnemuistojasi!

Katso ylläolevaa kuvaa hetki. Hengitä sitä sisääsi.
  • Mitä näet?
  • Entä mitä tunnet siitä, mitä näet?
  • Millaisia ajatuksia tai mielleyhtymiä kuvasta mieleesi nousee?
  • Herääkö sinussa miellyttäviä vai epämiellyttäviä tunteita?

Jos huomaat sisälläsi epämiellyttäviä, mielipahan tunteita, tunnustele niitä hetki. Mistä ne sinua muistuttavat? Muistatko ehkä kolean koulupäivän, kun koulumatkalla kastuneissa kengissä istuit luokassa koko päivän ja hytisit? Muistavatko aistisi lehtien märkyyden, kostean luihin ja ytimiin menevän koleuden? Muistaako mielesi ne ilkkuvat naurut ja satuttavat sanat, joita kiusaajasi koulumatkalla huutelivat? Vai nouseeko mieleesi joku näkemäsi elokuva, jossa tämä näkymä tiesi vaaraa tai uhkaa? Merkitseekö syksy sinulle apeutta ja alakuloa päättyneestä kesästä ja alkavasta pimeästä ja koleasta ajasta?

Jos huomaat sisälläsi miellyttäviä, mielihyvän tunteita, viivy niissä hetki. Millaisia muistoja niiden alla on vaikuttamassa? Muistaako mielesi ihanat lapsuuden metsäretket yhdessä perheesi kanssa? Mummon kanssa haravoimiset ja mummon ihanan hyräilyn haravoinnin lomassa? Kikatukset ystävien kanssa lehtikasoissa hyppiessä? Vai tuleeko mieleesi se ihana syksy, jolloin teit päätöksen irtautua sinua kuormittaneesta työstä tai ahdistavasta ihmissuhteesta ja koit riemua ja vapautta rinnassasi? Onko syksy sinulle vapauttava lupa käpertyä viltin alle ja antaa aikaa itsellesi tai aloittaa harrastus, joka inspiroi?

Huomaatko, miten aiemmat kokemuksesi vaikuttavat siihen, mitä silmilläsi, visuaalisella aistillasi havainnoit? Koemme maailmaa aistien kautta. Siksi aistit tallentavat myös tunnekokemuksia. Ohi tietoisen mielemme, alitajuntaamme. Sieltä ne myös nousevat erilaisissa hetkissä mieleemme, vaikkemme tietoisesti niitä ajattelisikaan.

Oikeassa elämässä meitä ympäröi varsinainen aistien monikerroksellisuus – äänet, tuoksut, lämpötilat, tuntoaistimukset ja maut. On helppo ymmärtää, että tästä merkkien paljoudesta alitajunta tunnistaa aina jonkin mielleyhtymän, aiemman kokemuksemme. Tämä mielleyhtymä, kuten huomasit, vaikuttaa osaltaan siihen, millaisia tunteita tilanteissa kulloinkin kehoomme herää.


Metsä on vastapainoa ruutumaailman infotulvalle – aivot lepäävät kuin itsestään

Kuvat: Anne-Mari Jääskinen

Työmme on muuttunut kehityksen kiihtyessä yhä enemmän informaation käsittelyksi ja ongelmien ratkaisemiseksi. Aivojemme käsiteltäväksi tulee työpäivän aikana enemmän informaatiota kuin koskaan ihmishistoriassa aiemmin. Metsä tarjoaa ylikuumentuneille aivoille luonnollista vastapainoa, rauhaa ja hiljaisuutta. Jo ihan vain sinne astumalla.

Aivot eivät ole ehtymätön, aina jaksava koneisto, vaan palautumiselle on annettava niidenkin osalta tietoisesti lepoaikaa. Aikaa, jolloin aivot eivät aktiivisesti työskentele ulkoa tulevan informaation kimpussa, vaan kirjaimellisesti lepäävät. Ovat jouten.

Arjen tietoiset valinnat mahdollistavat joutenolon

Nykymaailmassa aivojen joutenolon mahdollistaminen vaatii tietoisia valintoja. Vapaa-aikammekin täyttyy helposti ruutujen suoltamalla informaatiolla. Somella, digitaalisilla peleillä, sovelluksilla, videoilla.

Yhteistä ruutumaailmasta tulevalle informaatiolle on nopeasti vaihtuvat ärsykkeet ja loputon jatkuvuus. Ruutumaailma on rakennettu dopamiiniherkille aivoillemme janoamaan aina vain lisää. Loppua ei tule ennenkuin itse päätämme laittaa laitteen pois.

Kuinka houkuttelevaa olisikaan katsoa vielä tuo yksi mielenkiintoinen päivitys tai ruutuun jo seuraavaksi välähtävä video. Ja moni meistä katsoo. Ja väsyy.

Informaation loputon tulva haastaa meidät entistä vahvempiin sisäisten rajojen kasvattamiseen ja niistä tietoisena olemiseen. Mikä on minulle hyväksi? Mikä on riittävää, mikä menee jo yli? Mistä tunnistan sen, että aivoni tarvitsevat nyt lepoa? Millaisia ensimerkkejä kehoni minulle viestittää rajojeni vastaantulemisesta ja miten se sen tekee?

Mistä tunnistan, että jos vielä jatkan, uuvun? Mikä auttaa minua kuuntelemaan sitä?

Metsä tarjoilee läsnäoloa joka aistille

Parasta palautumista aivotyöskentelylle on aktivoida primäärisin, sensorinen tasomme. Käyttää aisteja tietoisen analysoinnin ja järjen sijaan. Heittäytyä ruutujen sijaan nahkaisella ihmisolemuksellamme kokemaan ja olemaan läsnä. Omilla käsillämme, omilla jaloillamme, silmillämme, korvillamme.

Tiedetään, että jo kymmenen minuutin metsässä oleminen aktivoi hermostomme rauhoittumisjärjestelmää. Sykkeemme, hengitystiheytemme ja verenpaineemme laskee, ja stressihormonipitoisuus verenkierrossamme vähenee.

Alamme laskeutua tietämisen ja ratkaisemisen maailmasta aistimisen ja läsnäolemisen maailmaan.

Alamme vetää syvempään henkeä, tuntea tuoksut nenässämme, kuulla äänet korvissamme, nähdä luonnon tasapainottavan vihreyden ympärillämme. Annamme ravintoa oikealla aivopuoliskolle pelkän vasemman sijaan. Tasapaino alkaa löytymään.

Voimme myös tehdä ruokaa, kutoa, korjata autoa, laittaa puutarhaa, koota palapeliä, tanssia, kirjoittaa, maalata, silittää lemmikkiä, lasta tai puolisoa. Olla aistivana ja tässä hetkessä itsemme, toisen tai luonnon kanssa. Tehdä sitä, mitä teemmekään kaikin aistein.

Metsä on luonnollinen alusta tunnetaitoihin ja yhteyteen itsen kanssa

Metsä kutsuu aistejamme tähän hetkeen. Se tarjoaa ääniä, tuoksuja, värejä, muotoja, lämpötiloja. Vuodenaikojen vaihtelevuus ja luonnon ikuinen muuttumisen rytmi on aina puhutellut ihmistä monissa elämänhaasteissa. Pimeän ja kylmän talven jälkeen tulee jokaikinen vuosi kevät ja aurinko sulattaa routaisimmankin jään.

Luonto tuo näin lohtua ja toivoa pimeimpiinkin hetkiimme.

Olet varmasti kokenut itsekin sen, että kun olet astunut metsään, olet askel askeleelta huomannut kääntyväsi enemmän sisäänpäin. Itseesi. Olemisen kokemus on vahvistunut. Ellet ole ollut niin ylikierroksilla, että aivot ovat metsässäkin työstäneet menossa tai tulossa olevaa projektia. Sekin on ehkä tuttua.

Silloin aivoille voi tietoisesti antaa palauttavaa ravintoa, keskittymistä tähän hetkeen ratkaisujen miettimisen sijaan. Ottaa kuusenneulasista kiinni ja aistia niitä sormenpäissä. Tuoksuttaa kuusenkerkkää ja vetää syvään henkeä. “Nyt olen tässä, nyt aistin tätä kaikkea.” “Mikään ei kaadu, vaikka nyt vain olen tässä. Vain olen.”

Metsä kutsuu yhteyteen sen itsensä myötä myös oman sisimpämme kanssa. Siellä ei ole nopeasti vaihtuvia ärsykkeitä. Aivot kiittävät.

Lapsetkin rauhoittuvat metsässä luonnostaan. Se tarjoaa liikkumisen ja kokemisen vapautta, kiipeilyä, katsottavaa ja monenlaisia aistikokemuksia lempeässä tahdissa.

Metsällä on uskomaton taika saada meidät kuin itsestään läsnäolon tilaan, tietoisia läsnäoloharjoituksia tekemättä. Metsä myös alkaa ja loppuu. Sinne astutaan ja sieltä astutaan pois.

Meillä on ainutlaatuinen palautussovellus ihan jokapäiväisessä käytössämme. Astutaan sinne ja annetaan metsän vaikuttaa.

 

Aiheesta lisää:

Arvonen Sirpa. Metsämieli – luonnollinen menetelmä mielentaitoihin. (2014)

Williams Florence. Metsän parantava voima. (2017)

Kaikkonen Hannu, Virkkunen Veikko, Kajala Liisa, Erkkonen Joel, Aarnio Martti, Korpelainen Raija. Terveyttä ja hyvinvointia kansallispuistoista – Tutkimus kävijöiden kokemista vaikutuksista. Metsähallitus. (2014)

Luonnon terveysvaikutusten tutkimus laajenee. Metsäntutkimuslaitos Metla. (2007)

 

 

Tunnetaitoja eivät tarvitse vain vilkkaat lapset – kiltit uupuvat herkemmin

”Otetaas tähän tunnetaitoryhmään nämä meidän vilpertit”, kuuluu usein ammattikasvattajan suusta. Kyllä, ympäristöä ja aikuisia koetteleville, kiihtyville lapsille tunteiden säätelytaidoista on hyötyä ilman muuta ympäristön lisäksi myös heille itselleen.

On kuitenkin harhauttavaa ajatella, että vain voimakkaasti reagoivat ja nopeasti nollasta sataan kiihtyvät lapset tarvitsisivat tunne- ja elämäntaidoissa tukemista. Hiljaiset, toiset alati huomioivat, ns. kiltit lapset ovat jo nuoruusiällä riskialttiimpia uupumiseen ja masennukseen.

Nämä aikuisen näkökulmasta ihannelapset muistavat huomioida kyllä muut, tehdä sovitut tehtävät, ponnistella projekteissa, lukea ja saavuttaa tavoitteita, mutta juuri sen takia he myös uupuvat. Suorittamisesta ja toivotulla lailla olemisesta tulee itseään ruokkiva kierre. Lapsi saa myönteistä huomiota, kannustusta ja hänen itsetuntonsa kohenee. Kukapa sellaista ei haluaisi kokea.

Jos tällaisella lapsella ei ole kokemusta – ikään kuin julkilausuttua ja teoin osoitettua lupaa olla myös heikko, osaamaton ja jaksamaton, eri mieltä tai ylipäätään lupaa toimia myös oman tahdon mukaan, suorittamisesta voi aikaa myöten tulla pääsääntöinen tapa elää ja saada hyväksyntää.

Dopamiinisyöksyt aivoissa kannustavat onnistumisten jälkeen jatkamaan samaan malliin ja ajan saatossa aiempi ei enää riitä. On pyrittävä vielä parempaan, vielä täydellisempään suoritukseen ja ennakoitava aikuisen odotukset jo pitkältä. On todettu, että menestysorientoituneet nuoret kokevat muita enemmän uupumusasteista väsymystä ja tottahan se on myös meidän aikuisten keskuudessa.

Innostumisen ja saavutusten varjopuoleksi voi muodostua uupumus.

Uupuneita on yhä useampi ja usein hän on tyttö

Vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn mukaan jo yli kolmasosa 10–11-vuotiaista kokee koulustressiä ja aivan liian moni lapsi irrallisuutta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaiseman selvityksen (2017) mukaan koulu-uupumus myös lukiolaisten keskuudessa on kasvanut. Tytöistä lähes viidesosa ja pojista 8 prosenttia kokee koulu-uupumusta. Luvut ovat vähintään hätkähdyttäviä.

Eräässä tutkimuksessa tutkittiin tyttöjen ja poikien eroja uupumuskokemuksista. Todettiin, että tytöt painottavat kouluarvosanan merkitystä enemmän kuin pojat. Tytöille arvosana oli yhtä kuin totuudenmukainen arvio omasta kyvykkyydestä.

Ei siis ihme, että tämän ajattelumallin kanssa elävä lapsi ajautuu uupumukseen. Lisäksi tytöt arvioivat suorituksensa huonommaksi kuin pojat ja ovat enemmän huolissaan aikuisten mielipiteistä koulumenestyksensä suhteen.

Pienikin epäonnistuminen voi olla lahjakkaalle tytölle minuutta järisyttävä pettymys.

Suomalaisessa yli kymmenen vuotta yläaste- ja lukioikäisiä tutkineessa FinEdu-tutkimuksessa koulu-uupuneiden ja koulusta innostuneiden lisäksi löydettiin muitakin oppilasjaotteluja: innostuneet uupumusta kokevat, negatiivisesti kouluun suhtautuvat sekä kyyniset. Mielenkiintoinen yksityiskohta löytyy ryhmästä kyyniset. Heidän henkinen hyvinvointinsa oli tutkimuksen mukaan yleisesti parempi kuin uupuneilla, koska kyynisillä ei ollut paineita menestymisestä.

“Kyyniset opiskelijat kuitenkin erosivat koulu-uupuneista siinä, että he eivät olleet yhtä stressaantuneita ja väsyneitä opiskelusta, eivätkä he olleet yhtä huolissaan mahdollisista epäonnistumisista koulussa. Myös heidän yleinen hyvinvointinsa oli korkeampi kuin koulu-uupuneiden. Huolimatta vähäisestä innostuksesta ja melko kielteisestä asenteesta koulua kohtaan, näillä nuorilla ei näyttänyt olevan erityisen vakavia ongelmia.”                                              

Salmela-Aro ja Tuominen-Soini, 2013

Kun hyvin käyttäytyvä lapsi on tavoite tulos voi olla surullinen

Kun lapsi saa arvostusta hyvästä käyttäytymisestä ja suorituksistaan koulussa tai harrastuksissa, hän toki saa vahvistusta minäpystyvyydelleen. Itsetunto kohoaa ja se myös on hieno juttu. Hyvä ja toisia kunnioittava käytös on myös arvostettava asia ja osaltaan se kertoo sosiaalisista ja tunnetaidoistakin. Mutta vain osaltaan.

”Tyypillistä koulussa hyvin menestyville oppilaille on se, että he hyväksyvät normit ja odotukset. Tämän takia lahjakas oppilas ahkeroi paljon kouluarvosanojensa eteen, mutta motivaatio siihen lähtee ensisijaisesti tavoitteesta tyydyttää vanhempien ja opettajien tarpeet.

Ahkeruus ja hyvät arvosanat eivät siten ilmennäkään positiivisia tunteita vaan johtuvat ennen kaikkea epävarmuudesta ja pelosta tulla hylätyksi.”

Professori, tutkija Kari Uusikylä, 2005

Valitettavasti meitä epävarmuudesta ja pelosta kiltiksi muokkautuneita aikuisia uupuneita on paljon. Emme me saaneet kuulla, ettei aina tarvitse riittää eikä aina tarvitse miellyttää, emmekä varsinkaan nähneet sitä aikuisten toiminnassa, olemuksissa ja ilmeissä. Työ tuli aina ennen huvia ja siinäkin piilee edelleen viisautensa. Mutta joskus voisi vähän hellittääkin.

Onneksi – oi, onneksi nyt voi, saa olla ja onkin toisin!

Helsingin yliopiston akatemiatutkija, professori Katariina Salmela-Aron tutkimuksessa (2005) todetaan, että nuori, joka kokee muita vähemmän paineita menestyä koulussa, antaa syyksi nimenomaan hyvät ja kestävät ystävyyssuhteet. Vaalikaamme siis niitä.

Kaverit voivat innostaa vähän huonompaankin käyttäytymiseen – ja kyllä, ryhmässä tyhmyys tiivistyy, mutta kaverit ovat loppupelissä kuitenkin niitä, joihin lapsi ja nuori tiukoissa tilanteissa tukeutuu. Niissä, joissa tuntuu, ettei enää jaksa. Siinä kohtaa koulumenestys ei juuri auta, mutta jos ympärillä on yksikin luottokaveri, joka kuuntelee ja ymmärtää, se voi pelastaa.

Opeta kilttiä lasta huomioimaan itseään välillä ensin

Tunnetaitoja opeteltaessa ulotutaan aina myös sosiaaliselle vyöhykkeelle. Minä ja minun tunteet. Sinä ja sinun tunteet. Mutta kilttien ja menestyneiden lasten kohdalla pääpainon olisi hyvä olla niissä omissa tunteissa. Niiden tunnistamisessa ja liikasäätelyn hellittämisessä.

Sinnikkäästi jaksamisrajoillaan keikkuva ihminen on kertakaikkisen taitava tunteidensa vaimentamisessa. Juuri niiden, jotka kertovat, että olisi aika hellittää.

Hän on ylisäätelyn maestro. Siinäkin huipputasolla.

Ylisäätely on kuitenkin tukahduttamista. Oman itsen ja sisäisten viestien tukahduttamista. Eikä tunteitaan kuin tarpeitaankaan voi hiljentää kuin aikansa. Sitten vastaan tulee raja.

Tuo raja ilmenee usein uupumuksena ja kyynistymisenä, mikä on siis terve reaktio epäterveeseen ja liian pitkään jatkuneeseen tilanteeseen. Ylivenymiseen, tekemiseen yli oman inhimillisen rajansa. Siksi kiltille lapselle on hyvä opettaa tervettä itsekkyyttä, omien rajojen kuuntelemista ja kielteisen vastauksen antamista. Kaikkea ei tarvitse niellä, kaikkea ei tarvitse jaksaa.

Menestyneeltä odotetaan lisää menestystä

Menestyksestä tulee lapselle joskus myös sosiaalisissa suhteissa kuormittava tekijä. Menestyspaineessa haluaa käyttää ikätovereita enemmän aikaa opiskeluun, mikä tarkoittaa, että jää väistämättä jostain palasta sosiaalista elämää paitsi. Aiempi menestys luo usein myös ympäristöltä, opettajilta ja vanhemmilta odotuksia menestykseen jatkossakin. Näin nuoret tutkimuksissa ovat kertoneet.

Lapsi tai nuori saattaa kokea, ettei ole tilaa hellittää. Siksi uupunutta koululaista tai opiskelijaa voi olla vaikea tunnistaa. Numerot pysyvät hyvinä, koska nuori yrittää entistä enemmän. Ja myös uupuu enemmän.

Ja kuten mikään ihmisjoukko, eivät lapset  ja nuoretkaan ole yhteen piirakan lohkoon niputettavia. He ovat yksilöitä, joihin vaikuttavat monet muutkin tekijät, etenkin tapa, jolla lapsi kohdataan.

“Uudet tuloksemme osoittavat, että vanhempien kasvatus, joka tukee nuorten autonomiaa, vähensi nuorten koulustressiä.”

“Keskeisin koulustressiä ja koulu-uupumusta selittävä tekijä on psykologisten perustarpeiden ja koulukontekstin yhteensopimattomuus.”

Professori, tutkija Katariina Salmela-Aro Blogikirjoituksessa “Koulu-uupumuksesta intoon” 9.10.2017

Psykologisten perustarpeiden ja koulukontekstin yhteensopimattomuus! Miten me olemme päätyneet tähän? Että inhimillisyys ja koulu, ehkä nykymaailman meno ylipäätään, eivät oikein sovi yhteen. Etteivät ihmisen sisäiset perustarpeet tule tyydytetyiksi koulumaailmassa. Etenkin joukkoon kuulumisen ja merkityksellisyyden tunne nousivat tutkimuksissa esiin vajeina. Jos elämä on suorittamista ja kilpailua toisten tai itsen kanssa, jää syvä merkityksellisyys ontoksi. Ihmisyys kumajaa tyhjyyttään.

Opetellaan siis hellittämistä.

Pitkiä henkäyksiä nopeiden sijaan. Puhutaan vaikeistakin tunteista. Annetaan niillekin tilaa. Ei pusketa niin paljon. Ja puhutaan siitä, mitä liikaa puskemisesta seuraa. Puhutaan siitä, miltä liikaa puskeminen kehossa tuntuu – mistä sen tunnistaa? Ja miten sietää niitä pettymyksiä, ettei olekaan aina kympin, ysin tai kasinkaan oppilas. Että sekin on ok. Ja siltikin sinua rakastetaan.

Ja silloin, juuri silloin – seiskan ja kutosen koenumeron jälkeen, lahjakkaan lapsen kanssa voi pitää lettukestit ihan vain siksi, että lapsi on antanut itsensä olla ihan tavallisen, keskeneräisen ja erehtyvän ihmisen kokoinen!

Mikä elämässä kannatteleva, hyvinvointia ennustava upea taito! Hellittäminen.


Mitä uupumus kouluikäisillä ja nuorilla on?

Uupumuksen kokemukseen liittyvät yleisesti määriteltynä kokemus riittämättömyydestä, pitkäaikaisesta väsymyksestä ja kyynisistä ajatuksista tulevaisuutta kohtaan. Usein uupumukseen liittyy myös somaattisia kehon oireita, kuten päänsärkyä, sumuisuuden tunnetta tai vatsakipuja.

Tunnetasolla uupunut voi olla masentunut, ahdistunut, haluton, voimaton ja kokea merkityksettömyyden tunnetta. Etenkin nuorilla tytöillä uupumukseen liittyy usein myös syömishäiriöitä ja liitoiteltua terveellisyyden tavoittelua.

Uupumus ja liian pitkään jatkunut ylivalppaus- eli stressitila voi lapsesta tai nuoresta näkyä itkuisuutena, univaikeuksina, omiin oloihin vetäytymisenä, alakuloisuutena, toimeen tarttumattomuutena ja sitten taas temperamentista riippuen myös vielä kovempana suorittamisena, esimerkiksi kokeisiin lukemisena.

Niinpä numerot eivät uupuneella lapsella olekaan paras mittari uupumuksen huomaamiseen.

Relatkaa!

Voit tukea suorittajalapsen rohkeutta ihmisen kokoiseen elämään esimerkiksi aloittamalla näistä:

  • Näytä oma ihmisyytesi ja jaksamattomuutesi. Jätä tiskit ja lähde lenkille. Unohda pyykit ja koppaa lapsi sohvalle kainaloon. Sanoita sitä, mitä teet ja miksi. ”Vaikka nuo pyykit tuolla odottaisivat, niin minä haluan nyt antaa itselleni lepoa, pyykit ehtii myöhemminkin!”
  • Rohkaise lasta tunnustelemaan, onko esim. kokeisiin lukemisen tarvetta, vai pärjäisikö tunneilla opitulla ilman ihan niin valtavaa pänttäämistä?
  • Viettäkää “mitään-tekemättömyys-päiviä”. Mitä tapahtuu, jos ei teekään mitään? Kaatuuko maailma? Naurakaa senkin edestä.
  • Hassuttele, vietä kasvatuspaastoviikkoa, relaa vanhemmuudesta ja anna lapsen tehdä itse. Hän selviää kyllä, omalla tavallaan.
  • Sanoita ja nosta esille niitä hetkiä, kun kaikki ei mennyt ihan täydellisesti ja selvisitte silti! Elämä ei ole aina niin vakavaa, eikä kaikkea tarvitse huomioida ihan viimeisen päälle.
  • Viljele hellittämistä kuvaavia lauseita arkeenne: “Vähemmälläkin selviää.” “Eipä elämä tähänkään kaatunut.” “Ihana ottaa rennosti.” “Tästäkin seuraa varmasti jotain hyvää.” “Sun kanssasi on niin ihanaa vaan olla!”

Lue myös kaksiosainen blogikirjoitus On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta?  

Tässä artikkelissa inspiraationa ja lähteinä käytetty mm:

  • Salmela-Aro, Näätänen. Nuorten koulu- uupumusmittari BBI-10. 2005
  • Salmela-Aro, Tuominen-Soini. Koulu-uupumuksesta innostukseen? Teoksessa Välittääkö kukaan? Gaudeamus. 2013
  • Ahvensalmi, Vanhalakka-Ruoho. Opinnoissa menestyvien lukiotyttöjen koulu-uupumus elämänhistorian kontekstissa. 2012
  • Opetus- ja kulttuuriministeriö. Lukioselvitys. Kooste lukion nykytilaa ja kehittämistarpeita koskevista selvityksistä ja tutkimuksista. 2017

Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjänä ja pääkouluttajana sekä tunne- ja taideterapiaohjaajana.

“Vaikka tunnetaitoryhmä ei ole terapiaa, niillä on usein terapeuttinen vaikutus lapsiin ja nuoriin. Läsnä on koulutettu, myötätuntoinen ja itsekin tunteva ohjaaja. Kun lapsi saa tilaa ja konkreettisia keinoja ja väyliä ilmaista itseään, moni tunnemykkyrä avautuu ja hermosto rauhoittuu.”
“Lapsi rohkaistuu enemmän olemaan se, joka on ja epämukavatkin tunteiden kokemiset normalisoituvat. Minä saankin olla minä – kaikkine väreineni! Näitä kokemuksia on joka kerta yhtä koskettava kuulla.”

Arjessa pantatut tunteet ovat sitkeitä. Ne odottavat lomaasi.

Lomaa odottaa jokainen. Sitä ihanaa, levollista aikaa, jolloin ei ole paineita mistään, ei aikatauluja eikä odotuksia. Vain iloisia ja inspiroivia tunteita, niitä lomakuvafiiliksiä! Mutta arkipa vyöryy lomallekin. Tunteineen kaikkineen. Trampoliinivuorojen jakamisineen ja ruoanlaittoineen.

Lomalle tulevat ne hankalatkin olot, joista ei arjessa ehditty puhua. Pantattiin vaan, että selviydyttiin.

Lomaa ovat tunteetkin odottaneet. Jotta pääsevät tuntumaan kiireiden alta. Oloajassa. Tulemaan huomioiduiksi, kuulluiksi ja ilmaistuiksi.

Ilmaisemattomat tarpeet soppautuvat

Lomalle tunnetusti ladataan odotuksia. Puolison toiveet läheisyydestä ja toisen toiveet omasta ajasta ja tilasta. Teinin toive iltapäivään nukkumisesta ja päiväkotilaisen odotus koko perheen yhdessäolosta. No siellä Muumimaailmassa tietysti.

Vaikka kuinka päätettäisiin, että tänä kesänä mennään vaan minne nenä näyttää ilman yhtään odotuksia, niin alitajunnassa ne kuitenkin muhivat. Jokaisella. Tarpeet.

Kunkin omat ja henkilökohtaiset. Muhivat sopaksi asti, jos ei niistä arjessa ole pitänyt riittävästi huolta, saati ilmaissut. Ja jos ei kukaan ole edelleenkään osannut lukea toistensa ajatuksia.

Kun arki on hektistä, loman ajatteleminen antaa toivoa. Silloin levätään ilman paineita.

Me vanhemmat alamme hyvässä lykyssä jo talvella vedota lapsen tai nuoren kivan pyytämisen kohdalla, että lomalla sitten! Kun siellä laiturin nokassa istutaan, niin sitten on kivaa ja sitten on aikaa sinullekin. Ja tälle ja tuolle. Puolisollekin. Inhimillisesti ostamme aikaa kiireisessä hetkessä hyvän lupaamisella. Että kyllä sitä tulee, vaikka ei just nyt. Kun ei ehdi.

Sitten ollaan yhdessä. Jutellaan kaikesta. Elämästä ja siitä, miltä kustakin meistä tuntuu.

Miksi tunteista on niin hankala puhua?

Miksi tunteista puhuminen sitten koetaan vieläkin niin kovin vaikeaksi asiaksi? Miksi se koetaan aikaa vieväksi ja hankalaksi? Ehkä siksi, että tämän hetkisten olojen ilmaiseminen ja tämän hetken reagoinnit avaavat usein pandoran lippaan. Sen, joka on ollut padottuna ehkä pitkäänkin. Kukapa sitä haluaisi avata. Työntää kätensä soppaan, johon ei ole edes osallinen, mutta saa silti kitkerän kauhallisensa.

Mikä tahansa tilanne, sana, katse, toiminta tai toimimattomuus saattaa kuitenkin toimia lippaan avaajana, tietämättään.

Muistat ehkä itsekin tilanteita puolisosi tai läheistesi kanssa, kun se viimeinen pisara läikytti koko kattilallisen sisällesi jättämiä tunteita yli laidan. Kertakaikkisesti silloin riitti! Ehkä olit itsekin ihmeissäsi tai noloissasi moisesta. Jokin vain naksahti. Miten mä nyt noin – lomalla? Enkö mä aikuisena jo osaa hillitä itseäni? Miksen vaan rakentavasti sanonut siitä?

Sitkeä kuin tunne

Tunteet ovat sitkeydessään välillä kiusallisiakin matkalaisia. Ne vellovat ihmissuhteissamme halusimme tai emme. Töissä ja lomalla. Mitä enemmän niitä nielemme, sitä enemmän ne suhteeseen vaikuttavat. Alitajuisesti reagoimme panttaamamme tunteen ohjaamana, vaikka kuinka järkevästi koittaisimme oloamme hallita.

Tunne haluaa tulla ilmaistuksi, se haluaa virrata sinusta ulos-, ei sisäänpäin.

Sitkeys tunteissa on myös sitä, että ne pirulaiset eivät vain häviä. Eivät vaikka kuinka haluaisimme. Vaikka kuinka toivoisimme, että kun nyt on niin kiva ja iloinen hetki, niin en mä nyt siitä ala puhumaan. Koska eihän mua nyt harmita. Ehkä juuri silloin pitäisi? Tai ainakin hetken päästä. Koska jos et silloin, niin milloin?

Jätä tunnekattila raolleen

Jos olet jättänyt joskus asian sikseen, tiedät varmaan sen, miten seuraavan ärsyyntymisen kohdalla tunnesaldo kumuloituu entisenkin lastin edestä. Ja taas tää toistuu! Eikö se koskaan tajua? Miten voisikaan, jos ei asiasta ole puhuttu. Silloin kun oli se hyvä hetki.

Jos taas olet puhunut – avannut kipeiden tunteiden arkun silloin, kun hyvä hetki on kannatellut – saatat tietää, että puhuminen takaa useampien hyvien hetkien ilmaantumisen jatkossakin. Kun tunnesaldoa saa purettua ja vastapuoli ottaa siitä kopin, kattilaan tulee taas tilaa. Tilaa hengittää ja tilaa tuntea. Ei ihan heti kiehahda yli.

Kun kantta pitää sillä lailla sopivasti raollaan, pääsevät höyryt ilmoille silloin kun tarvitsee.

Erään omiin tunteisiinsa ja niiden ilmaisemiseen tutustuneen miehen sanoja luvalla lainatakseni: Tunne on kuin pieru. Vähän aikaa haisee, mutta eipähän kierrä sisällä enää!

Puhutaan niistä tunteista, oloista ja ajatuksista. Arjessakin.

Mitä minussa tapahtuu juuri nyt? Keho kertoo tunteen ja antaa avaimia sen säätelyyn

Kuvat: Inkeri Meriluoto, Pixabay ja Ingimage

Tunteet tapahtuvat kehossamme, ja kehomme tarjoaa hyvän välineen niiden säätelyyn, muistuttaa psykoterapeutti, kouluttaja Laura Mannila.

Polttaa! Kutittaa! Kuristaa! Puristaa!

Tunteet tapahtuvat kehossamme, ja jokaiseen tunteeseen liittyy kehollisia aistimuksia.

Viha saa sykkeen kohoamaan, kasvot ja koko lihaksiston kiristymään. Suru laskee hartiat, hengityksen, tekee liikkeistä hitaita ja raskaita. Rakkaus lepattaa vatsassa, nostaa varpaille ja niidenkin yli, ilmaan!

Kaikki tämä tapahtuu meissä jokaisessa läpi koko elämämme.

Eroamme kuitenkin siinä, miten näitä tunnemuutoksia kehossamme huomaamme, havainnoimme ja hyödynnämme.

Tunnekehoyhteys on yhteyttä tuntevaan ja kokevaan itseen

Tunnekehoyhteyden vahvistaminen on yksi Lasten Tunnetaito-ohjausten kulmakivistä.

Tunnekehoyhteys on vähän kuin yhteyttä itseen; kun tunnistan, mitä minussa tapahtuu ja mitä tarvitsen, kuulen ja kuuntelen itseäni. Opin tuntemaan itseäni, suojelemaan rajojani ja täyttämään tarpeitani itseäni ja muita kunnioittaen.

Kaikki lähtee tunteen kehollisesta tunnistamisesta. Mitä aistimuksia minussa on elossa juuri nyt, mistä tunteesta ja tarpeesta ne minulle kertovat?

Jos tunnistaminen on vaikeaa, sitä voidaan tukea tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja tai sanallistamalla kehon ulospäin näkyviä muutoksia.

Miltä tunne tuntuu esimerkiksi rintakehässä – tunnetko painoa, puristusta tai liikettä? Huomaan, että puristat käsiäsi nyrkkiin – liittyykö siihen jokin tunne?

Psykoterapeutti, kouluttaja Laura Mannila muistuttaa, että tunteen kehollisen olemuksen tunnistaminen antaa avaimia myös tunteen säätelyyn.

Jos suru puristaa rintaa, mitä tapahtuu, jos koitat hengittää rauhallisesti surun kanssa tai sen läpi? Jos häpeä nostaa olkapäät korviin ja painaa pään kumaraan, mitä tapahtuu, jos lasket hartiat ja kokeiletkin suoristaa päätä ja selkärankaa?

Tai toisinpäin. Ihminen saattaa sanoa, ettei hän anna itsensä koskaan itkeä. Silloin ovea kohti tunteen sallimisen ja säätelyn taitoja voi raottaa kysymällä: Miten sinä sen teet, miten estät itseäsi itkemästä?

Kun löytyy kehollinen tapa estää tunnetta ilmenemästä, löytyy myös avaimia sen sallimiseen ja säätelyyn.

Ja aivan kuten tunnistamisessa tarvitaan aluksi apua, säätelyn oppimisessa tarvitaan turvallista kanssasäätelijää. Lapselle se on usein oma turvallinen aikuinen, aikuiselle toinen läheinen aikuinen tai terapeutti.

– Meille kaikille kehittyy lapsuusvuosien aikana tietty tunteiden säätelyn ja kehon järjestäytymisen ydinrepertuaari. Näihin sisäisiin malleihin vaikuttaa ympäristö, jossa kasvamme ja elämme. Tietyistä kehollisen järjestäytymisen malleista tulee ”ylikäytettyjä”, tietyistä ”alikäytettyjä”. Myöhemmin elämässämme joudumme uudelleen arvioimaan, toimivatko varhain oppimamme mallit myöhemmässä elinympäristössämme, Mannila kuvailee.

Mannila rohkaiseekin aikuisia sanoittamaan lasten tunteiden lisäksi myös kehollisia muutoksia.

– Lapselle kehon tuntemukset ovat usein hyvin konkreettisia ja niiden sanoittaminen auttaa lasta havaitsemaan kehossaan tapahtuvia muutoksia ja sitä kautta myös tunteita. Tunteita ja kehollisia muutoksia voi sanoittaa rinnakkain.

Lapset saavat usein kiinni myös sellaisista mielikuvista, jotka konkretisoivat tunnetta.

– Lapselta voi esimerkiksi kysyä, onko kiukku tällä hetkellä pieni kuten pingispallo, vai jalkapallon kokoinen, vai maapallon kokoinen? Sitten voidaan yhdessä miettiä, mikä voisi auttaa, että maapallon kokoisesta kiukusta saataisiin jalkapallon kokoinen, että sen kanssa olisi hiukan helpompi olla, Mannila havainnollistaa.

Tunteet tulevat ja menevät

Vielä viime vuosituhannella kehopsykoterapiassa haettiin katharsista. Tavoiteltiin tunteen kliimaksia, jonka ajateltiin johtavan helpotukseen, vapautumiseen tai elämänhalun voimistumiseen.

Eli ikään kuin haettiin sitä hetkeä, kun oli saatu itsestä kaikki raskaat ja elämänhalua syövät tunteet pois.

– Tämä ei ole enää kehopsykoterapian pyrkimys. On saatu tutkimusnäyttöä siitä, että esimerkiksi aggression hallitsematon ilmaisu vain vahvistaa hallitsemattoman aggression kokemusta, eikä edesauta säätelyä.

Toisekseen tunteet eivät tyhjene, vaan ne ovat osa elämää. Ne tulevat ja menevät, aina uudelleen, Mannila korostaa.

Puhdistautumisen sijaan tarvitaan taitoja ja uskallusta ottaa tunteita jatkuvasti eri tilanteissa vastaan, tunnistaa niitä, kannatella, säädellä, käsitellä ja ilmaista – tarvitaan siis arkisia tunnetaitoja.

Taitojen avulla voidaan myös tunnistaa tarpeet tunteiden takana.

– Jos häivytämme tunteen ottamatta sitä vastaan, emme kuule, mistä tarpeesta ne yrittävät meille kertoa.

Tunteen, kuten esimerkiksi vihan tai surun, kieltäminen myös kehittää kehoomme tapoja, joilla voimme estää tunteiden tuntemisen ja niiden ilmaisemisen.

Keho ikään kuin järjestyy ylläpitämään tilaa, jossa tunne ei pääse näkyviin tai edes tuntumaan.

– Keinona voi olla vaikka hengityksen katkaiseminen tai joidenkin lihasryhmien jatkuva jännitystila. Nämä voivat kroonistua, jolloin niistä syntyy kehoon fysiologinen blokki. Siksi esimerkiksi keholliset hoidot tai hieronta voivat nostaa pintaan myös tunteita: kun tunnetta pidätellyt lihasjännitys hellittää, saatamme alkaa jälleen tuntea niitä tunteita, joita olemme yrittäneet välttää.

Autonomisen hermoston normaalia toimintaa ja sen säätelyä

Miksei tätä ole kerrottu aikaisemmin!

Näin moni Mannilan asiakkaista toteaa kuultuaan, miten tunteisiin ja vireystiloihin liittyvät keholliset muutokset, kuten sykkeen nousu, aistihavaintojen muuttuminen tai tärinä liittyvät autonomisen hermoston normaaliin toimintaan.

Mannila uskoo, että tiedon lisääminen auttaa tekemään kehollisten muutosten havainnoimisesta vaarattomampaa ja helpommin vastaanotettavaa.

– Tunteen ilmeneminen kehossa voi tuntua aluksi epämiellyttävältä, uhkaavalta tai pelottavalta, ja halu kokea tai käsitellä asioita vain pään tasolla voi siksi tuntua turvallisemmalta.

Silloin kehollista kokemusta pilkotaan avustetusti niin pieniin palasiin, että sen vastaanottaminen tulee mahdolliseksi ja tunnekehoyhteyden vahvistuminen saa alkunsa.

Tieto voi myös vähentää koko tunteiden kehollisuuden hyväksymiseen liittyvää vastustusta.

– Tunteiden kehollisuuteen ei liity mitään mystiikkaa. Mitä enemmän sitä avaamme ja teemme läpinäkyväksi, sitä ymmärrettävämmäksi ja konkreettisemmaksi se usein tulee.


Tiesitkö?

Kehon järjestäytymisen mallit kehittyvät varhaislapsuudessa

Keho järjestäytyy kaiken aikaa vuorovaikutussuhteissa ja kaikessa toiminnassa. Kyse on pitkältä tiedostamattomasta toiminnasta, joka on kuitenkin mahdollista tuoda tietoisuuteen.

Kehon järjestäytymisen mallit syntyvät ja kehittyvät varhaislapsuudessa.

Aikuisuuteen mennessä tietyt mallit ovat usein ylikäytettyjä, toiset alikäytettyjä.

Omaksumamme mallit vaikuttavat siihen, miten reagoimme stressi- ja kriisitilanteissa, miten selviydymme ja miten palaudumme.

Mallit, jotka ovat olleet tarpeellisia varhaisemmassa elämänvaiheessa eivät välttämättä toimi enää – joskus on tarpeen oppia tämänhetkisen elämän kannalta tarkoituksenmukaisempia malleja.

Lähde: Laura Mannilan haastattelu Surukonferenssissa Tampereella 18.4.2018.


Kirjoittajasta

Kirjoittaja Inkeri Meriluoto on koulutukseltaan VTM, koulutettu hieroja, Lasten Tunnetaito-ohjaaja MM ja Toimiva Perhe –ohjaaja. Inkeri toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajien kouluttajana osassa Etelä-Suomen koulutuksiamme.

“Tunnekehoyhteys on sanana monelle vieras, vaikka kyse on hyvin arkisesta ja meissä kaikissa väistämättä tapahtuvasta asiasta: tunteet tuntuvat ja tapahtuvat kehossamme jatkuvasti, vaikka tietoinen mielemme havaitsee niistä vain osan. Tunteet välittävät meille viestejä suhteestamme sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöömme ja yrittävät ohjata toimintaamme.

Ei ole mielekästäkään yrittää tulla tietoiseksi kaikista meissä jatkuvasti tapahtuvista tunnekehomuutoksista, mutta herkkyyttä sen suhteen on usein varaa kasvattaa. Pieni pysähdys kesken päivää voi herättää huomaamaan, millaista tunnekuormaa kehossaan juuri sillä hetkellä kantaa. Se voi olla ahdistusta tai surua esimerkiksi aamuisen riidan takia tai kuplivaa riemua illalla odottavasta ihanasta tapahtumasta.  Tai se voi olla alkavaa kiukkua nälän takia. Hermostusta huonosti nukutusta yöstä.

Mitä varhemmin kuulemme meissä viriävän tunteen, sitä helpompaa sen kannattelu ja säätely usein on – ja sitä enemmän meille jää tilaa valita, miten toimimme kussakin hetkessä.”


Inkerin ruotsinkielinen haastattelu tunnetaidoista kuunneltavissa Ylen Vega Kväll -ohjelmasta täältä. Juttu alkaa kohdasta 9:30.

Inkerin kouluttamat Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutukset alkavat syksyllä Hämeenlinnassa ja keväällä Turussa. Haut suoraan ko. Kesäyliopistoihin linkkien kautta. Tiedustelut inkeri(at)tunnejataida.fi tai koulutus(at)tunnejataida.fi.