Elämä lapsen silmin – tätä minä sinulta kaipaan

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys – Elämä lapsen silmin

Anne-Mari Jääskinen

Julkaistu alunperin Kasvatus- ja perheneuvontaliiton jäsenlehdessä 1/2012

Kaikki on niin ihmeellistä. Valot, äänet, tuuli kasvoillani, kosketus ihollani, sanat, joita aikuiset puhuvat – tuntemukseni sisälläni. Joka päivä koetan oppia, miten täällä eletään – miten olla Minä tämän kaiken ympärilläni vellovan keskellä. Miten ilmaista se, mitä tarvitsen, mitä tunnen ja miten parhaiten tulla kuulluksi, ymmärretyksi – hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Autathan minua? Yksin en pysty.

Välillä tunnen, kuin olisin outo muukalainen opettelemassa vieraan maan tapoja, kieltä ja kulttuuria. Siksi tarkkailen kaikkea sitä, miten minulle puhut, miten minua kosketat ja miten minuun katsot, kun teen näin, entä jos toiminkin näin.

Voinko luottaa, että pysyt siinä silloinkin, kun olen itse omien olojeni ja tunteideni kanssa hukassa? Olenko silloinkin sinulle hyväksytty? Kaikesta siitä, miten minua kohtaat, alan rakentaa kuvaa itsestäni. Autathan, että tuo kuva on hyvä – että saan kokea, miten rakastettu ja arvokas olen, ihan tällaisenaan.

On ihanaa heittäytyä aikuisen kannateltavaksi ja tietää, että minusta pidetään huolta. Rytmit, päivästä toiseen samanlaisina toistuvat, tuovat minulle turvaa. Nopeat, yllättävät tilanteet pelottavat, en ehdi varautua niihin, enkä tiedä mitä minulta niissä odotetaan. Usein aikuiset vain sanovat ”tule nyt, nyt pitää mennä”, enkä edes tiedä minne, miksi ja mitä siellä jossakin tulee tapahtumaan. Kaipaan, että minullekin maalataan kuva tulevasta, että minullakin on aikaa valmistautua. Se luo turvaa ja kokemuksen, että selviän.

Kun joskus petyn vaikkapa siitä, että minulle niin tärkeä leikki jää kesken, tunteeni ja mielipahani kuullaan ja otetaan vastaan, eikä pettymyksestäni olla minulle vihaisia. On lohduttavaa, kun aikuinenkin ymmärtää ja sanoittaa minulle oloni: ”Näen, että olet pettynyt ja harmissaan lähdöstä.” Oloni tulee itsellenikin todemmaksi ja oikeutetummaksi, minulle alkaa syntyä kuva todellisesta itsestäni juuri näiden peilausten kautta. On ok tuntea näin. Elämä kantaa, vaikka petyinkin tässä kohdassa. En saanut toivomaani, mutta opin luottamaan, että pettymyksestäkin voi selvitä – alkuun yhdessä aikuisen kanssa, myöhemmin ihan omin voimin.

Luottamus omiin tunteisiini alkaa näin vahvistua. Minun ei tarvitsekaan koettaa tukahduttaa vihaani, pettymystäni, kateuttani, innostustani. Riittää, että tunnen ne, aikuinen näkee ja hyväksyy ne ja niin ne saavat tilaa hyväksymisen kautta haihtua kokonaan pois. Niin pieni hetki, ja olo on jo ihan toinen.

Elämässäni on runsaasti aikatauluttamatonta, vapaata olemisen ja leikkimisen aikaa, jossa voin syventyä omaan mielikuvitukseni maailmaan keskeytyksettä. Nauttia kyvystäni uppoutua itseeni, olemukseni kaikkiin osiin ja maailmaan, jonka luon eteeni leikkiessäni.

Voin sydämestäni heittäytyä tähän hetkeen vailla huolta siitä, ehdinkö leikkiä leikkiäni tällä kertaa loppuun, lähdetäänkö kohta taas jonnekin. Ihana luottamus siitä, että samalla leikillä on tilaa jatkua huomenna ja vaikka ylihuomennakin. Että tuoleista ja tyynyistä vaivalla rakentamani juna voi yöksi jäädä asemalle ja sieltä sen aamulla löydän uppoutuakseni uudelleen turvallisen leikkini maailmaan.

Näissä olemisen hetkissä pystyn sulattamaan rauhassa kaikkea kokemaani, monia nousseita tunteitani ja pystyn siten taas levollisena ottamaan vastaan uutta, kun vanha on käsitelty alta pois. Kokemukset eivät kasva näin toistensa päälle, pakahduttavaksi levottomuuden ja ärtymyksen möykyksi.

On ihanaa saada käyttää fyysistä kehoani ja sen kaikkia ulottuvuuksia leikkiessäni, touhutessani. Jalkani kuljettavat minua, käsilläni tartun ja kosketan, koko kehoni elää ja liikkuu, juurruttaa minua elämään. En kaipaa näin pienenä istumista tekniikan äärellä, jolloin se, mitä haluan ja voin itse tehdä kehollani, tapahtuukin tekniikan kautta, ruudulla. Silmäni vastaanottavat silloin liian paljon sellaista, mitä en kehostani pääse samalla vapauttamaan. Kaikki se liika jää kehooni välkkyvinä, nopeasti vaihtuvina, jumputtavina elementteinä, enkä pysty sulattamaan niin nopeasti, niin paljon kaikkea sitä. Se pakkautuu olooni, kehooni, mieleni maisemaan. Tunnen levottomuutta siitä kaikesta ylimääräisestä sisälläni olevasta, enkä oikein tiedä miten sen kaiken kanssa selviäisin. Jos tuuppaisen tuota toista? Jos karjun tuolle toiselle? Helpottaisiko sitten?

Järjestäthän elämääni siis myös olemisen sietämätöntä keveyttä – ihanaa, pysyvää, levollista läsnäoloa. Sellaisia hetkiä, jolloin ulkona sataa hiljalleen lunta, sisällä on rauhallista, äiti kutoo olohuoneessa, isä laittaa ruokaa. Elämisen ääniä, kaikki läsnä tässä ja nyt. Aikaa olla, kysyä elämän ihmeistä, saada vastauksia ja välillä kiivetä vanhemman syliin hellittäväksi.

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys. Tässä ja nyt. Juuri näin on hyvä.

©Anne-Mari Jääskinen, 2012

Lue myös nämä

Emotionaalinen turvattomuus astuu paikalle kun lapsen kokemus mitätöidään

Artikkelit

Emotionaalinen turvattomuus astuu paikalle kun lapsen kokemus mitätöidään

Kun yhteistä kieltä ei ole – traumataustaisen lapsen ryhmään tulo voi herättää ammattilaisessakin epävarmuutta

Artikkelit

Kun yhteistä kieltä ei ole – traumataustaisen lapsen ryhmään tulo voi herättää ammattilaisessakin epävarmuutta

Sijaisäiti Katri Filppula: Lapsen kanssa ollaan kaikissa tunteissa, eikä osallistumista rajoiteta käytöksen takia

Artikkelit

Sijaisäiti Katri Filppula: Lapsen kanssa ollaan kaikissa tunteissa, eikä osallistumista rajoiteta käytöksen takia