Häpeän takaa löytyy todellinen minä Osa 2

Lapsen tunne viestii aina tarpeesta. Häpeä syntyy, kun tarpeemme jäävät tyydyttämättä varhaisissa vuorovaikutussuhteissa, emmekä tule kohdatuiksi niiden kanssa. Käännämme sisäisesti itsekin selkämme tarpeillemme, jos opimme ajattelemaan, etteivät ne ole tärkeitä.

Häpeä pitää yllä valheellista minäkuvaa: erilaisia uskomuksia ja käsityksiä omasta arvottomuudesta, riittämättömyydestä tai huonoudesta. Valheelliseen minäkuvaan kätkeytyy ajatus siitä, että jos muut tietäisivät mitä oikeasti ajattelen, tunnen tai olen, he hylkäisivät minut.

Valheellinen minä auttaa selviytymään. Opimme uskomaan, että valheellisen minän ja erilaisten roolien kautta saamme hyväksyntää. Toiselle rooli voi olla hoivaamista, jollekin suorittamista. Yhteys omiin haluihin, tarpeisiin ja autenttisuuteen on kadoksissa.

Häpeää peitetään usein muiden tunteiden tai tekemisen avulla; häpeän kohtaaminen voi olla liian kivuliasta. Kun jokin painaa ”häpeänappiamme” eli muistuttaa torjutusta häpeästä sisällämme, saatamme paeta roolien, muiden tunnereaktioiden tai jatkuvan puuhaamisen taakse. Suorittamiseen, ylikiltteyteen, raivoamiseen, addiktioihin, draamoihin tai kiireeseen.

Pakene tai taistele

Omat todelliset tunteet ja tarpeet löytyvät kehollisuuden kautta. Häpeä, kuten kaikki tunteet on psykofyysinen kokemus, johon liittyy hermoston toiminta eri tavoin. Lapsen kehittyvä hermosto tarvitsee tukea kontaktin, turvan ja rohkaisun kautta. Kontaktiin liittyy lapsen kuunteleminen, puoleen kääntyminen, kosketus ja katse. Kun lasta pelottaa, on olennaista rauhoittavan kosketuksen ja puheen kautta luoda turvaa. Rohkaisu ja kannustus puolestaan virittävät lapsen hermostoa.

Jos lapsi ei saa riittävästi kokemusta sosiaalisesta vastavuoroisuudesta, hänen sympaattinen hermostonsa yliaktivoituu. Lapsi ilmentää taistele tai pakene – tilan kautta huomion tarvettaan ”isommalla volyymilla”. Ellei sekään toimi, lapsen parasympaattisen hermoston toiminta laskee ja lapsesta tulee alakuloinen tai lamaantunut.

Lassi menee nurkkaan mököttämään – eli ilmaisee tarvetta yhteyteen, sosiaaliseen vastavuoroisuuteen. Kun Lassia pyydetään mukaan leikkiin, hän kieltäytyy: ”en tule”.

Paluu sosiaaliseen vastavuoroisuuteen tapahtuu taistele tai pakene -tilan kautta; kieltäytymällä ensin. Kieltäytymisen salliminen lapselle on valtavan tärkeää autonomian ja minuuden kehittymisen kannalta. Jos aikuinen tällaisessa tilanteessa vastaa reaktiivisesti: ”no jää sinne sitten”, lapsi oppii torjumaan tarvettaan omiin rajoihin.

Kun Lassi vetäytyy, hän tarvitsee kutsun takaisin kontaktiin ja tilan siihen takaisin palaamiseen. ”Katso vain sivusta rauhassa, olen tässä vierelläsi. Mennään ensin yhdessä ja liitytään sitten isompaan ryhmään.”

Häpeän vallasta häpeän sietämiseen

Häpeä sisältää tunteena kyvyn empatiaan, eikä siitä tarvitse päästä eroon. Häpeän vankina, valeminän takana ei myöskään tarvitse elää. Avain todellisen itsen löytämiseen ja ilmaisemiseen löytyy kehon kautta. Kehotietoisuus syntyy kehossa läsnäolemisen kautta, järkeilystä ja mielen myllystä kehoon laskeutumalla. Häpeän sietäminen mahdollistuu, kun tunteen kohtaa tunne-kehon tasolla: ”mitä aistin kehossani, mitä koen?”

Kehotietoisuus avautuu mm. tietoisen hengittämisen myötä. Syvään hengittäminen ja erityisesti pitkä uloshengitys aktivoi parasympaattista hermostoa. Keho ja mieli saavat viestin, ettei hätää ole. Silloin syntyy turvaa kohdata tunteita. Tunteen kohtaamisessa on kysymys tunteen sietämisestä, sen kanssa olemisesta.

Häpeä aiheuttaa kontaktista vetäytymistä ja juuri siksi häpeän sietämisessä on olennaista hakeutua kontaktiin juuri silloin kun tuntee häpeää. Kohti kääntyminen on ensin omien tunteiden puoleen kääntymistä, niille läsnäolemista. Se on myös oman häpeäkokemuksen jakamista sisäänpäinkääntymisen sijaan silloin kun tuntee häpeää. Luotettavan ystävän, läheisen tai terapeutin kanssa näkyväksi tulemista tunteensa kanssa.

Minuutta hoitava sisäinen puhe

Lempeä, rakastava puhe itselle hoitaa vaille jäänyttä minuuden osaa. Sen merkitys oman olotilan rauhoittamisessa tunteiden keskellä on suuri. Kun keho reagoi häpeäkokemuksen keskellä ja mieli myllertää, itselleen voi puhua rauhoittavasti ja myötätuntoisesti: ”Nyt koen kehossani näin. Silti ei ole hätää.”

Valeminän takana eläneen aikuisen hermosto alkaa muodostaa uusia yhteyksiä, kun hän palaa kehonsa tasolle kohtaamaan tunteitaan ja oppii puhumaan itselleen rauhoittavasti ja lempeästi. Lapsen hermosto kehittyy jatkuvasti ja sen tukemisessa on olennaista opettaa lapselle hyväksyvää sisäistä puhetta.

Myötätuntoinen asemoituminen itseen on oman keskeneräisyytensä hyväksymistä – sen lempeää ymmärtämistä, että meissä jokaisessa on pimeä puoli. Olemme silti myötätunnon, levollisuuden ja rakastetuksi tulemisen arvoisia.

Trauma- ja psykoterapeutti, hahmoterapeutti Heidi Valasti

Teksti on kirjoitettu trauma- ja hahmoterapeutti Heidi Valastin luennon pohjalta.

Lue myös jutun ensimmäinen osa Mikä ihmeen häpeä?

 Teemat: häpeä, häpeän sietäminen, lapsen häpeä, kontakti, häpeästä vapautuminen