On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 1/2

Jokainen meistä on oppinut pärjäämään tunteidensa kanssa omalla tavallaan ilman varsinaista tunnekasvatustakin. Miksi sitten tunteiden kanssa toimimista pitäisi erikseen opetella? Oppivathan lapset kävelyttämättä kävelemäänkin.

Kuvat: Pixabay

Opetushallituksen oppimiskäsitystyöryhmän puheenjohtajana toiminut opetusneuvos Eija Kauppinen on kuvannut tunteita oppimisen näkökulmasta oivallisesti vuoden 2013 kirjoituksessaan näin:

”Oppimisen vuorovaikutteisen luonteen vuoksi tunteilla on aivan erityinen merkitys oppimisessa ja oppimisprosessissa. Tunteet ovat väylä toisten ymmärtämiseen. —Tunteissa onkin pohjimmiltaan kyse ihmisen tarvitsevuudesta ja liittymisestä toisiin. Sen lisäksi tunteissa on kyse arvoista, arvostamisesta ja suuntautumisesta johonkin. Myös siksi on luonnollista, että tunteet ovat läsnä oppimisessa ja opetuksessa monin tavoin.”

Vuosi sitten voimaan tullut uusi opetussuunnitelma sisältääkin niin mielen hyvinvointitaitoja, lapsen osallisuutta, monialaisia oppimiskokonaisuuksia eli puhekielellä ilmiöoppimista ja myös niitä tunnetaitoja. Jotain perää tässä kaikessa mitä ilmeisimmin siis on. Ehkä juuri niissä tunnetaidoissa voisimmekin vielä ihmiskuntana kehittyä nyt kun teknologinen kehittyminen on viety jo huippuunsa.

Digiloikan rinnalle tuntuva tunnehyppy taaksepäin

Kun ammoisina aikoina pelloilla kasvatettiin viljaa ja mullassa kasvoivat mukulat, ei ollut tietoakaan kemiallisista lisäkkeistä. Aikaa myöten ne kuitenkin yleistyivät niin, että alkuperäisestä ja luonnollisesta ruoasta tuli uusi myyntiargumenttinsa, Luomu. Puhdasta, aitoa ruokaa. Kasvokkain tapahtuvalle kanssakäymiselle on käymässä vähän samoin.

Ennen ei ollut muuta viihdykettä kuin toisemme ja kämmenkuoppaan piirretyt harakanhutut. Aikaa myöten ruutujen määrä yksi kerrallaan on lisääntynyt, eikä nykyään ole harvinaista seurata yhden tehtävän kohdalla kahta, jopa kolmeakin ruutua samaan aikaan. Siihen ei juuri kasvokkain tapahtuvaa viestintää enää mahdu.

Naama-ajasta on kovaa vauhtia tulossa aikamme uusi Luomu.

Anne-Mari Jääskinen

Luomuruoka, luomuvuorovaikutus. Ihmisenä tarpeemme kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen, pitkäkestoiseen olemisaikaan, lohduttavaan syliin ja kosketukseen ei ole digiaikanakaan muuttunut mihinkään. Se on ja pysyy. Ihmisen syvin tarve ihmisenä olemiseen toisen ihmisen kanssa. Varsinkin elämän alku- ja lopputaipaleella, jolloin inhimillinen tarvitsevuus ja toisista riippuvaisuus on biologisesti suurinta.

Ruutujen ja teknologian lisääntymisen myötä kiire on kasvanut lähes kestämättömiin mittoihin. Ihminen pyrkii olemaan läsnä monessa yhtä aikaa vastoin omaa luontaista rytmiään ja kykyään. Stressikehä on valmis eikä ihminen oikeastaan ole läsnä missään. Vähiten itsessään.

Surullisimmin tämän kaiken seuraus näkyy lapsissamme – niissä, joilta teknologian ulottuminen kaikkialle väistämättä ottaa aikaa naama-ajalta vanhemman, opettajan ja ikätovereiden kanssa. On aika ottaa tunnehyppy takaisinpäin – suorittamisen, monessa olemisen ja ruuduttamisen sijaan kokemiseen ja tuntemiseen, yhdessä oloon ja elämän ihmettelyyn. Löytää tasapaino uuden ja vanhan välille sulkematta kumpaakaan kuitenkaan yksikantaan pois. Teknologiakin kun on tullut jäädäkseen.

Pärjääminen on opittua ja usein itsellemme ja toisille haitallista

Palataan ruuduista siis takaisin tunteisiin. Niihin, joiden kanssa pärjääminen on ennenkin siinä sivussa vain opittu. Mutta mikä on ollut lopputulos sillä, ettei tunteisiin juuri ole aiemmin kiinnitetty huomiota? Mikä on hinta sille, että tunteista puhuminen on ollut meille suomalaisille sukupolvesta toiseen kiellettyä tai vähäteltyä, tai sille ajatukselle, ettei ”turhan nurisijasta koskaan kunnon ihmistä tule”?

Tunteiden kanssa pärjääminen voi nimittäin tämän kaiken seurauksena monelle meistä tarkoittaa hankalien tunteiden kieltämistä ja kapseloimista ylisäädeltyinä tai niiden oksentamista toisten päälle täysin säätelemättöminä. Pärjäämään on voitu oppia myös pitämällä itsensä kaikin aistein kuulostelevana muiden tunteille ja reagoimalla niiden mukaan sen sijaan, että olisi uskollinen itselleen ja omalle hyvinvoinnilleen.

Voi olla, että pärjäämiseksi on muodostunut omille tarpeilleen liian suuren tai liian pienen tilan ottaminen ihmissuhteissa. Jos ei ole tullut kuulluksi omien kokemustensa kanssa itselleen riittävästi voi tarve tulla oman asiansa kanssa kuulluksi olla huutava ja näkyä toisten päälle puhumisena tai muiden mielipiteiden jyräämisenä. Vastaavasti temperamentistamme riippuen voi olla, että olemme ottaneet keinoksemme hiljentyä täysin ja liimautua tapettiin – olla olematta tunteinemme. Ehkä sillä keinoin varmistimme oman rakkausannoksemme saamisen, edes sen hippusen.

Mikään näistä keinoista ei ole kuitenkaan hyvinvointiamme ja ihmissuhteitamme ajatellen kannattavaa. Hetkelliset lukkoon menemiset tai kiivastumiset ovat luonnollisia reaktioita, mutta jos ne ovat ainoat tapamme käsitellä tunteitamme ja jäävät päälle, ne alkavat syödä meitä sisältä päin ja kääntyä ihmissuhteitamme vastaan. Muutumme elämää suorittaviksi ihmiskuoriksi, joiden sisällä vellovat käsittelemättömät ja kuulluksi tulemattomat tunteemme. Hämillisinä, vailla vastaanottoa ja jäsentämistä. Kun tervettä peiliä tunteilleen ei saa eikä sitä osaa etsiä, jää niiden kanssa yksin. Aivan kuin lapsena. Silloin ei ole muuta keinoa kuin painaa ne tavalla tai toisella kuulumattomiin – oli se meille hyväksi tai ei.

Lapsi turvautuu luontaisesti aikuiseen

Luontaisesti lapsi turvautuu tunnetilanteissa turvalliseen lähiaikuiseen. Hän hakee katseellaan, sanoillaan ja usein aikuiselle epäloogiseltakin vaikuttavalla käyttäytymisellään hyväksyntää ja turvaa sekä kanssasäätelyä vahvalle tunteelleen. Ihmiselle sosiaalinen liittyminen toisiin on synnynnäinen tarve, eikä lapsi voi yksin ja ilman mallia oppia turvallista selviytymistä tunteiden kanssa.

Tunteiden säätelystä vastaava etuotsalohko kehittyy vuorovaikutustilanteissa. Turvallisissa ja vastavuoroisissa kontakteissa kehitys on myönteistä. Silloin lapsi osaa myöhemmälläkin iällä ottaa kontaktia ja hakea tunteidensa säätelyyn tarvittaessa tukea muilta – kohti kurottaminen on aiemminkin kannattanut, eikä omista tunnereaktioista ole seurannut aikuisen maltin menettämistä tai rangaistusta.

Romanian lastenkodeista aikanaan Ranskaan adoptoitujen lasten etuotsalohkoja kuvatessa havaittiin, että ne olivat ikätovereihin nähden kehittymättömät ja häviävän pienet kontaktin ja kosketuksen puutteesta. Kuitenkin jo suhteellisen lyhyen ajan päästä perheissä oltuaan, turvallisia kontakteja, vuorovaikutusta, kosketusta ja syliä saatuaan uuden aivokuvantamisen jälkeen voitiin todeta, että samojen lasten etuotsalohkot olivat kehittyneet lähes ikätovereita vastaavalle tasolle.

Myönteisellä kontaktilla on siis suunnaton ja korvaamaton vaikutus tunteiden säätelytaitojen, fysiologisesti etuotsalohkon kehittymisessä. Näin on myös aikuisella iällä. Aikuinen lapsi eli aikuinen, jonka tunteet lapsena ovat jääneet vailla vastaanottoa on edelleen kanssasäätelyn tarpeessa. Tarvitaan toista vahvaa aikuista, ikään kuin uutta tervettä vanhempaa tunteiden tunnistamisen, ilmaisemisen ja säätelyn opetteluun. Monelle tämä aikuisiän aikuinen on terapeutti. Aikuisiän terapian tarvetta voidaan kuitenkin kannattelevilla toimilla lapsuudessa vähentää huomattavasti.

Lasta kannattelevat myös tavoitteelliset ohjaushetket

Kun lapsi pääsee osallistumaan ohjattuun, tavoitteelliseen tunnetaitojen opetteluun, hän saa tarvitsemaansa myönteistä mallia toimia tunteiden kanssa, vaikka sellaista mallia ei lähtökohtaisesti omassa kasvukodissaan olisikaan. Ryhmässä tunteiden jakaminen rohkaisee lasta niiden vapaampaan ilmaisuun. Muillakin on tällaista, en olekaan ainoa! Lapsi voi alkaa nähdä itsensä myönteisesti, omat tunteensa hyväksyttävinä ja löytää keinoja toimia tunteidensa kanssa niitä tukahduttamatta. Tämän kautta myös toisten ymmärtäminen ja empatia vahvistuvat.

Yksikin lapsen myötätunnolla kohtaava aikuinen voi olla ratkaiseva. Yksikin kannatteleva lause voi kantaa pitkään. Yksikin hyväksyvä, lohduttava kosketus antaa kokemuksen oman kehon kauneudesta ja luvasta olla vaan.

”Tunnetaitoryhmäkokemukseni vahvistaa entisestään käsitystäni siitä, että tunnetaitoja voi opettaa ja niissä voi kehittyä. Taidot eivät välttämättä tule esiin suurina muutoksina, vaan pieninä edistysaskelina, rohkeuden lisääntymisenä, itsevarmuutena jne.

 Opettajien mukaan muutokset olivat pieniä, mutta selkeästi havaittavia: puheenvuorojen ottamisia, omien rajojen puolustamista, kontaktin ottamista toisiin, jokaviikkoisten tunnetaitotuntien odottamista. Osa vanhemmistakin totesi, että kotona ovat ymmärtäneet toisiaan nyt paremmin.”

Lasten Tunnetaito-ohjaaja, erityisopettaja, Keski-Suomi

Vaikka ulkoisesti muutokset olisivatkin pieniä, ohikiitäviä hetkiä tai hetken pidempään kestävää tunteen kannattelua ennen siihen impulssimaisesti reagoimista, voi sisäinen olo lapsella olla mullistavan erilainen. Uskalsin, minä uskalsin vastata! Rohkenin sanoa, etten halua – rohkenin tosiaan! Vapaus ja rohkeus olla minä voivat ulospäin näyttää pieniltä teoilta, mutta sisäinen rohkeusaskel voi olla mittaamattoman suuri ja ohjata lasta merkittävästi hyvään suuntaan.

Juuri näistä syistä tavoitteellista tunnekasvatusta tarvitaan. Teknologinen kehitys alati keskittymistä vievine digilaitteineen, sukupolviemme vääränlaiset tunnemallit ja ihmisen biologinen, muuttumaton tarve ja oikeus omiin tunteisiinsa haastaa meitä käyttämään lapselle luontaisia ryhmiä – koululuokkia, päiväkotiryhmiä ja harrastusryhmiä paikkoina, joissa tunnetaitoja opetellaan arkisten tilanteiden lisäksi puheeksi ottamalla, mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti harjoittelemalla.

Tunnetaitojen aika on nyt.

Tunnekiviä tunnetaitoryhmässä.

Jutun toinen osa tässä:

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 2/2


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin
kasvattajallekin.

 

Miksi tuntea koko kehollasi – kuin silloin ennen?

Kirjoittaja: Riitta Saarikko
Kuvat: Pixabay
Muistatko lapsuudestasi onnellisia leikkejä? Niitä, jotka imaisivat sinut kokonaan mukaansa! Keinuit vartalo kaarella, hiukset villisti hulmuten. Yksin tai yhdessä keksit uusia kujeita ja leikki sai uuden suunnan. Ehkä joku oli sinua neuvokkaampi, ketterämpi, isompi tai voimakkaampi. Saatoit tuntea kateutta, mutta kyse ei kuitenkaan ollut kilpailusta. Hetken tunnelma oli tärkein, ei hikinen lopputuloksen tavoittelu. Tunsit iloa ja elossa olon tuntua koko kehollasi!
Jotakin kummaa tapahtuu varttuessamme aikuisiksi. Alamme viettää suurimman osan ajasta ”pään sisällä”. Ajattelemme enemmän kuin huomioimme kehollisia aistimuksia ja tunteita, joita lähinnä pyrimme sivuuttamaan! Pähkäilemme asioita, emmekä pysähdy kuulostelemaan, mitä keho eri asioista kertoisi tässä ja nyt. Myös aistit turtuvat: on vaikea havaita tuttuja asioita tuoreesti, sillä ”tiedämme valmiiksi”, mitä ne ovat. Samalla koko kehon leikkivä liike on unohtunut. Alamme liikkua toistellen automaattisia liikeratoja ja kaavoja. Sisäisessä todellisuudessamme irrotamme kehon, mielen, tunteet ja henkisyyden eri lokeroihin.

Haluan inspiroida sinua vahvistamaan suhdetta omaan kehoosi ja innostaa kehittämään tunnetaitojasi kehosi avulla! Olen pahoillani, että näin et tule saamaan valmista kaavaa onnellisuudesta, et oikeaa ruokavaliota etkä edes kunto-ohjelmaa! Mutta näin vahvistat yhteyttä sisäiseen viisauteesi, kehität yhteyttä omaan aitoon itseesi ja lisäät rohkeutta ilmaista itseäsi luovasti – kuin kerran lapsena, mutta tiedostavana aikuisena. Voit tehdä elämässäsi valintoja, jotka kumpuavat syvemmästä kohdasta itseäsi.

Yhteyden kasvattaminen tuntevaan kehoon vaatii opettelua, enkä ainakaan minä usko nopeisiin pikakursseihin enkä päälle liimattuihin kaavamaisiin toimintatapoihin. Meillä on mitä parhain harjoittelukenttä: oma arjen elämä, jossa voi harjoitella joka päivä! Tarvitset ehkä kuitenkin apua, miten voisit harjoitella. Siihen voit tarvita turvallista ja inspiroivaa ryhmää, ohjaajaa tai terapeuttia.

Ensimmäinen askel on itsemyötätunto ja hyväksyntä: et arvota, mitä tunnet kehossasi ja olet valmis tuntemaan, mitä tunnet! Pidätetyt ja sivuutetut tunteet aiheuttavat paljon fyysistä ja psyykkistä tuskaa. Sisälläsi voi siis olla paljon tunteita, joista et ole tottunut olemaan lainkaan tietoinen: huomaat vain esimerkiksi jännitystä, epämukavuutta ja kireyttä lihaksissasi. Jotta jumiutuneet tunteet voisivat alkaa virrata, tarvitsemme ihmistä, joka auttaa meitä antamaan turvallisesti huomiota sille, mitä sisällämme tapahtuu tässä hetkessä. Näin lisäämme kykyämme käsitellä tunteita, joita aiemmin olemme tottuneet sivuuttamaan.

Seuraavaksi on hyvä tutustua kehon kieleen tarkemmin: miltä eri tunteet tuntuvat kehossa? Missä ne aktivoituvat ensimmäisinä? Kun huomaat kehotuntemuksen, voit niiden avulla alkaa tunnistaa tunteita aiempaa nopeammin ja löytää keinoja vapauttaa tunteen sitoma energia sosiaalisesti turvallisesti. Olemme jo lapsina oppineet, mitä tehdä, kun keho kertoo pissahädästä. Samalla tavalla voimme oppia, mitä tehdä, kun keho kertoo vaikkapa pelosta, surusta ja vihasta. Emmehän jätä pissahädänkään tuntemusta häviämään itsestään!

Aito tunne on kuin sade: se alkaa, kestää ja päättyy. Toisinaan se on pientä tihkua, joskus rankkasade aikaansaa maata huuhtovan tulvan. Kun annamme tunteiden luonnollisen dynamiikan tuntua itsessämme ja käsittelemme tuoreeltaan tunteen tuoman informaation, emme jää jumiin elämän nousuihin ja laskuihin. Uskon, että monet ihmiset masentuvat ja syövät mielialalääkkeitä, rauhoittavia tai unilääkkeitä siksi, että kyky käsitellä tunteita on syystä tai toisesta heikko. Tunneongelmat voivat olla myös monen fyysisen sairauden taustalla.

On hyvä muistaa, että tarvitsemme myös taitoa, miten ilmaista tunteita sosiaalisesti turvallisesti sekä kykyä kuunnella aidosti toisia ihmisiä. Kun me aikuiset haluamme aktiivisesti kehittää omia tunnetaitoja ja näytämme mallia kotona omassa kehossa olemisesta, on se iso lahja ympärillämme oleville lapsille ja nuorille. Esimerkiksi opettajalla tai satunnaisella tutullakin voi olla iso merkitys kasvavalle nuorelle, joka kipeästi kaipaa nähdyksi ja kuulluksi tulemista tunteidensa kanssa.

Muista kuitenkin: paraskaan tieto ja ymmärrys eivät riitä – ei varsinkaan tunteista ja keho-mieli -yhteydestä puhuttaessa! Harjoittelu, kokemukselle antautuminen ja tiedostaminen ovat avaimia. Keho kertoo joka päivä itsestämme, suhteestamme ulkomaailmaan ja toisiin ihmisiin. Asioita, joita voimme tutkia lempeän uteliaasti, hyväksyvästi ja rakkaudella. Joka päivä on mahdollisuus kokea elämän kauneus uutena, avata aisteja elämän nautinnollisille väreille, tunnoille ja tuoksuille!


Riitta Saarikko

Kirjoittaja Riitta Saarikko

“Vuodesta 2001 alkaen olen tukenut päätyökseni ihmisten sisäistä kasvua, tietoisuus- ja tunnetaitoja sekä kehoyhteyden vahvistamista. Ohjaan ryhmiä, järjestän seminaareja ja koulutuksia sekä pidän yksityisvastaanottoa Kirkkonummella ja Salossa.
 
Koen, että aito ja arvostava kohtaaminen – kuulluksi ja nähdyksi tuleminen – on ihmiselle ensiarvoisen tärkeää. Uskon, että elämässä ei ole tarkoitus vain selvitä ja suorittaa. Maailma tarvitsee meissä olevaa intohimoa tehdä asioita, jotka tuntuvat sydämessä merkityksellisiltä. Lisäksi lapset tarvitsevat tunnetaitoisia, turvallisia, kotona kehossaan olevia aikuisia.

Koulutukseltani olen mm. Maat. Metsät. tri, Työnohjaaja (STOry), Rosen-terapeutti ja Essential motion -ohjaaja.”

 www.viisaskeho.fi


Haluatko vahvistaa yhteyttä tuntevaan kehoosi? Riitta Saarikon Kotona kehossa -valmennus alkaa marraskuussa 2017.

Kansainvälinen Kotona kehossa II -seminaari Tampereella 27.-28.10.


Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus on vuoden kestävä ammattilaisille tarkoitettu koulutus, jossa pääsee myös vahvistamaan omaa tunnekehoyhteyttä ja tulemaan tutuksi tunteista omassa kehossa.

Vaikeiden tunteiden hyväksyminen nopeuttaa olosi kohenemista

Kuvat: Pixabay

Saako pelottaa? Saako itkeä, kun siltä tuntuu? Saako vihaa ilmaista toiselle? Saako olla heikko, jos ei jaksa? Useimmat meistä vastaavat muiden ihmisten kohdalla näihin epäröimättä kyllä. Mutta miten toimit omien vaikeiden ja raastavienkin tunteiden kanssa tosielämän hetkissä? Miten todella toimit myös alitajuntasi tasolla?

Suhtautumisemme omiin epämiellyttäviltä tuntuviin, ns. mielipahan tunteisiin, on usein hyvin kielteinen. Hoemme itsellemme keskellä tunnemyllerrystämme, ettei näin saisi tuntea tai että muut voivat nähdä tunteemme, minkä ajattelemme johtavan johonkin pahaan. Tai jos emme tietoisesti näin hoe, saatamme kuitenkin kehollisesti painaa ja kiristää tunteemme lihaksillamme huomaamattammekin kanveesiin. Peittelemme, käännämme itseämme solmuun ja kerta kaikkiaan pakotamme tunteemme lukkoon kehoomme.

Olet menossa palaveriin, jossa sinun tulisi osoittaa kykysi vastaanottaa jo kauan haluamasi työtehtävä. Jännitys kuristaa kurkussasi, sydämesi pamppailee rinnassasi ja tunnet kämmentesi hikoilevan. Ylävatsassasi kouraisee ja käsivarsissakin kihelmöi. Olisi niin tärkeää onnistua nyt!

Kaiken tämän tunnemyllerryksen ja kehon aistimusten kourissa mielesi kuitenkin päättää, ettei tällaista sovi nyt tuntea. ”Aikuinen ihminen, kyllä kai sinä nyt tällaisesta selviät. Ryhdistäydy nyt, nehän muuten näkee, että sua jännittää.” Alitajuntasi kertoo kehollesi: Jos jännityksesi näkyy, olet heikompi kuin muut – tulet syödyksi. Peitä se!

Useiden tutkimusten mukaan ihmiset, jotka peittävät ns. negatiivisia tunteitaan, kokevat suurempaa stressiä kuin ne, jotka hyväksyvät vaikeatkin tunteensa ja suhtautuvat niihin myötätuntoisesti. Berkeleyn yliopiston tänä vuonna julkaiseman tutkimuksen tulokset vahvistavat, että kielteisten tunteiden tunteminen on yleisempää niillä henkilöillä, jotka pääsääntöisesti kieltävät hankalat mielipahan tunteensa. Tutkimuksesta on kertonut myös Helsingin Sanomat. Mielipahan tunteiden kieltäminen jättää meidät sisältä yksin ja lisää pahaa oloa pitkälläkin tähtäimellä, vaikka tarkoituksemme onkin juuri päinvastainen – poistaa voimia kuluttava tunne tuntumasta.

Peittely johtaa sisäiseen sotatilaan

Hankaliksi kokemillamme mielipahan tunteilla on meitä suojaavat tehtävänsä ja siksi niitä on tärkeä kuulla. Esimerkiksi jännitys valpastuttaa meidät uudessa tilanteessa huomioimaan asioita ja valitsemaan siten toimintamme tarkoituksenmukaisesti. Edellä mainitun esimerkin jännitys voi kertoa toiveesta onnistua ja tulla hyväksytyksi, tarpeesta saada varmuutta tai turvaa, halusta kokea pätevyyttä tai ehkäpä toiveesta kokea yhteenkuuluvuutta ja siten tuntea olevamme osa porukkaa. Hyvin inhimillistä siis.

Jos peitämme tätä inhimillistä, tarvitsevaa ja meille viestiä tuovaa puoltamme, aiheutamme itsellemme sisäisen ristiriidan, sotatilan ja alas painava olotila pitkittyy. Yhtäällä sisällämme huutaa kehomme tarve turvaan ja toisaalla sen päälle huutaa mitätöivä ja pelkkään suorittamiseen keskittyvä mielemme ääni. Koska mielen ääni on usein kovempi ja haluamme pois kehomme jännitystä tuntevasta kiusallisestakin kokemuksesta, annamme mielen äänelle usein enemmän huomiota.

Jos kuitenkin ymmärrämme, että kaikki tunteet ovat osa inhimillistä, arvokasta minuuttamme, voimme lempeydellä huomioida myös turvan tarpeemme, josta jännitys on tullut kertomaan. Silloin voimme suhtautua siihen myötätunnolla, arvokkuudella ja antaa sen äänen kuulua. Kuunnella. Ottaa vastaan ja lempeästi, pakottamatta rauhoittaa itseämme. Vaikkapa silitellen kehoamme sisäisesti hengitykseen keskittymällä, sen rytmiin antautumalla. ”Näin paljon tämä jännittää minua nyt. Haluaisin niin onnistua. Ei ihme, että jännittää.” ”Ei ole hätää, riittää, että olen minä. Saa jännittää ja on luonnollista, että se jännittävässä tilanteessa myös näkyy. Selviän tästä kyllä.” Tunteelle luvan antamalla se pääsee myös vapautumaan meistä nopeammin.

Lempeys itseä kohtaan ja itseilmaisu ovat terveysteko

Myötätunnolla ja kuunnellen itseään voi kohdata muidenkin epämiellyttävien tunteiden kanssa. Erityisen tärkeäksi myötätuntoinen suhtautuminen nousee etenkin vihan kohdalla. Michiganissa tehdyssä 17 vuoden tutkimuksessa todettiin jo vuonna 2003, että ne ihmiset, jotka eivät ilmaisseet vihaansa toisten ihmisten taholta kokemissaan epäoikeudenmukaisissa hyökkäämistilanteissa, todettiin sairastuvan sydänsairauksiin ja jopa kuolevan aiemmin kuin saman ikäryhmän miehet ja naiset, jotka antoivat suoraa palautetta vastaavissa tilanteissa.

Vihan rakentava ilmaisu on siis jo terveysteko itseä kohtaan – silloin se ei jää kehoomme aiheuttamaan tulehdustiloja ja sairauksia. Samalla se on sitä myös toisille – viha ei silloin räjähdä tai tule tuhoisasti puretuksi, eikä toisaalta myöskään jää epämääräiseksi möykyksi tunneilmapiiriä rasittamaan.

Rajansa rakentavasti ilmaiseva ihminen luo turvaa ympärilleen, koska muut voivat luottaa, että hän ilmaisee itseään rehellisesti. Tunnerehellisen ihmisen tunnesaldo pysyy tasapainossa, eikä kumuloidu liikaa. Kumuloituessaan kenen tahansa tunnesaldo voi räjähtää mitättömässäkin tilanteessa. Jokainen, joka on kokenut elämässään kuormitusta ja stressiä, paineita selviytyä, tunnistaa tämän dynamiikan. Kun rahkapurkki tippuu katastrofaalisessa aamussa lattialle ja roiskuu juuri silitetyille housuille, voi räjähdys tapahtua salaman nopeasti. Mutta jos tunteitaan on jo aiemmin ilmaissut ja käsitellyt ja tunnesaldo on tasapainossa, on tällaisessakin tilanteessa helpompi löytää tie aivojen ylätielle – rauhoittavan etuotsalohkon järkevään toimintaan. Hengittää syvään ja todeta, ettei kaikki nyt mene ihan putkeen, mutta tästäkin selvitään. Tilanteeseen voi jopa löytää huumoria.

Vaikean tunteen hyväksymistä voi harjoitella

Tunteiden kanssa toimimista voi onneksi harjoitella riippumatta lähtökohdistamme tai sisäistämistämme vahingollisista lapsuuden malleista.

Voit alkuun harjoitella vaikean tunteen hyväksymistä palauttamalla mieleesi jonkin jo tapahtuneen tilanteen, jossa koit vahvoja epämiellyttäviä mielipahan tunteita kuten vihaa, pettymystä, pelkoa, jännitystä, epävarmuutta, turhautumista, epätoivoa tai avuttomuutta.

Harjoittele vaikean tunteen hyväksymistä:

  • Huomioi, mitä kehossasi tapahtuu hankalassa tilanteessa. Missä kehosi osassa tunnet jotain? Mikä muuttuu? Kiristyykö jokin kohta tai lihas? Mitä kasvoillasi tapahtuu, entä niskassasi? Aisti ja havainnoi. Keskittymistäsi auttaa, jos suljet silmäsi.
  • Huomioi myös ajatuksesi, joita mielesi pyörittää, mutta älä takerru niihin tai edes usko niitä. Pelolla ja vihalla on paisutteleva luonne. Katso vain ajatuksiasi uteliaasti kuin kotiisi saapunutta vierasta ja lähetä ne sitten taas matkaan. ”Kas vain, tällaisia ajatuksia. Mielenkiintoista.”
  • Mitä tahansa tunnetkin, kuljeta hengityksesi tuolle alueelle. Voit laittaa myös kätesi ko. kohdan päälle ja auttaa siten kehoosi keskittymistä.
  • Anna hengityksen rentouttaa lihaksiasi ja jännityksiä kehostasi. Sano tietoisesti hengityksesi tahdissa: ”Saa tuntua tältä, saan kokea tätä kehossani, ei ole hätää.” Toista mielessäsi myötätuntoisia ajatuksia itseäsi ja tunnettasi kohtaan.
  • Laske tietoisesti hartiasi, anna kasvolihastesi valahtaa rentoina maata kohti, anna leuan rentoutua ja kielen levätä rentona suussasi. ”Saa tuntua miltä tuntuukaan. Voin samaan aikaan kokea tätä rennosti itseäni tutkien. Ei ole kiirettä, ei ole hätää. Kaikesta sisälläni ja ympärilläni tapahtuvasta huolimatta voin nyt vaan olla tässä ja hengittää.”
  • Tiedosta, ettet ole yhtä kuin tunteesi tai olotilasi, et edes ajatuksesi. Ne ovat vain osa sinua, joita voit myötätuntoisesti tarkkailla. Pysyt kuitenkin itse ohjaksissa, tarkkailijana samaan aikaan, kun koet sitä mitä koet.

Anna tälle kaikelle kiirehtimättä aikaa. Halutessasi ja rajallisessa aikatilanteessa voit laittaa puhelimesi hälyttämään ensimmäisillä kerroilla vaikkapa 5 tai 10 minuutin jälkeen, jolloin voit rauhassa keskittyä itsesi aistimiseen. Voit yllättyä, miten paljon tunteesi ehtii muuttua jo niin lyhyessä ajassa, kun annat sille myötätuntoisen huomiosi. Myötätuntoa ja tuomitsemista ei voi kokea samanaikaisesti. Siksikin myötätuntoinen itseen suhtautuminen kannattaa.

Lapsen kanssa aikuinen voi toimia tällaisena tunteen kanssasäätelijänä ja myötätuntoisena vaikeankin tunteen kohtaajana, johon lapsi voi kiinnittyä. Näin voimme tietoisesti alkaa katkaista sukupolvilta toisille siirtyneitä haitallisia malleja ja siirtyä rakentavampaan, myötätuntoisempaan ja terveempää elämää rakentavaan suuntaan.


Tiesitkö?

  • Myötätuntoinen suhtautuminen itseen lisää mielihyvähormoni oksitosiinin ja vähentää stressihormoni kortisolin tuotantoa.
  • Jo tunteen nimeämisen on todettu aktivoivan rauhoittavan etuotsalohkon toimintaa tunnetilanteissa.
  • Tietoinen hidastaminen tunnekuohutilanteessa vaikeiden tunteiden kanssa aktivoi etuotsalohkon säätelyjärjestelmän toimintaa ja vähentää pelkokeskus amygdalan aktiivisuutta.
  • Rauhallinen hengitys rauhoittaa myös sydämen sykettä, mikä aktivoi rauhoittavan parasympaattisen hermostomme toimintaa.
  • Kosketus on yksi nopeimmin vaikuttavista lohdun ja tunnesäätelyn keinoista. Itseäänkin voi koskettaa myötätuntoisesti ja hyväksyvästi vaikkapa kämmenselkään tai silittää käsivarresta.
  • Tunnesäätely opitaan mallista jo lapsuudessa. Sisäistettyä mallia voi itse kuitenkin päivittää opettelemalla myötätuntoista suhtautumista itseen etenkin hankalissa tilanteissa ja tunteissa.

Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin kasvattajallekin.

Mitä sä rageet? – teini katsoo maailmaa hormoniverhon läpi

Jos tuskailet, ettei teini enää katso silmiin, vastaa kysymyksiin tai sano edes moi, voi olla helpottavaa tietää, että se on täysin normaalia. Kun nuoren kommunikaatio lyhenee ja sanat vähenevät, hänen sisällään on meneillään valtavasti uutta. Nuori ei tiedä itsekään, haluaako lähelle vai kauas.

”Jokainen, jolla on murkkuikäinen pohtii mitä avoimelle, ihanalle ja keskustelevalle lapselle on tapahtunut. Nuori tuntuu olevan liimautunut puhelimeensa; hän pyörittelee silmiään, katoaa hupparinsa taakse ja kyselee, miksi ikinä on syntynyt tähän perheeseen”, tunnetaitokouluttaja Anne-Mari Jääskinen kuvailee luennollaan.”

Muutos lapsesta murkkuikäiseksi kestää yleensä yhdestä yöstä noin vuoteen. Muutos entiseen hiljaiseen ja kilttiin lapseen voi olla raju. Vaiheen, jolloin nuori on etäisimmillään sanotaan kestävän noin kahdesta neljään vuotta. Tässä vaiheessa aikuisella voi olla isokin suru puserossa.

”Vanhemmalle tulee usein epätoivoinen olo: apua, mulla ei enää ole kontaktia lapseeni.” Pelottaa ja hämmentää. Huolettaa, mahtaako lapsella itselläänkään olla yhteyttä itseensä. Jos itsessään pystyy huomaamaan tuon surun ja antamaan sille tilaa, tilanne on hyvä. Silloin aitoa tunnettaan voi rauhassa kokea ja tutkia, eikä sen tarvitse muuntautua aikuisen turhautumiseksi tai omaksi kiukuksi nuoren päälle.

Nuorella on meneillään valtava määrä erilaisia tunteita, hämmennystä ja hormonimyrsky. Ajatus on, että pitäisi olla jo iso, mutta samalla sisällä tuntuu, ettei vielä ole. Jos aikuinen kykenee silloin laskeutumaan omaan suruunsa ja kohtaamaan sen, hän kykenee myös kohtaamaan lapsensa suuren turvattomuuden.

Turvattomassa tilassa tarvitaan turvaa. Sitä aikuinen ei voi välittää, jos katsoo vain nuoren tuomittavia tekoja ja tekemättä jättämisiä, räyhää ja alituiseen muistuttelee vastuista. On osattava relata ja luoda leppoisaa ilmapiiriä, missä nuori voi omaan tahtiinsa avautua ja tulla lähelle, kun aikuinen ensin tarjoaa itsensä liki, puuhastelee ja juttelee, muttei painosta. On hyvä muistella myös oman nuoruuden toilauksia. Silti sinustakin on tullut ihan kelpo aikuinen.

Välitä ja ole tarjolla

Nuori palaa aikanaan takaisin lähemmäs, mutta irtautumisvaihe on välttämätön. Silti aikuinen voi sopivalla hetkellä sanoittaa omaakin tunnetta lapselleen. Nuorelle voi vaatimatta kertoa kaipaavansa läheisyyttä hänen kanssaan. On toki mahdollista, että aikuinen tulee silloinkin torjutuksi – sekin on luonnollista. Sisällä nuori kuitenkin tiedostaa olevansa välitetty ja rakastettu. Jos välittämistä ei tee teoillaan ja olemuksellaan näkyväksi tai tuo sanallisesti esiin, sitä ei voi myöskään aistia.

”Kuulen usein vanhemmilta, että nuori ei ole puhunut jostakin asiasta tai että aikuinen itse ei ole saanut tilaisuutta ilmaista jotakin. On vanhemman tehtävä luoda tilaisuuksia, turvaa ja tilaa puhua. Sitä synnytetään omalla kiinnostuneisuudella nuorta kohtaan. Paikalla ja läsnä olemalla, nuoren kanssa utelematta puuhastelemalla, yhteisillä treeneihin kuskaamisreissuilla vaikka vain hiljaa autossa ajellen tai viikonloppuna lempipizzaa yhdessä tehden.”

Mitä murkulla on meneillään?

Murrosiässä nuoren aivot järjestäytyvät uudelleen. Tytöillä käynnistyy estrogeenituotanto, pojilla testosteronituotanto. Pojat ovat murrosiässä kehon kemioiden vuoksi usein jatkuvassa pakene tai taistele -tilassa; siksi kohellus ja vauhti voi paikoin olla rajua. Säätelytaitojen kehittymiseen nuori tarvitsee aikuisen mallia. Aivojen stressin säätelystä vastaava etuotsalohko kypsyy ja kehittyy 25-30 vuotiaaksi asti. Jarrut siis ovat vielä pitkään hakusessa, vaikka kiihdytys nollasta sataan onnistuukin.

Koska mielihyvähormoni dopamiinia erittyy nuoren aivoissa purkauksittain, nuorella on jatkuva tarve toimintaan ja tapahtumiin. Dopamiinintuotanto liittyy uuden oppimiseen ja omaksumiseen: siksi nuorelle levolliset mökkiviikonloput viikoista puhumattakaan tylsien vanhempien seurassa ovat jo fysiologisesti haastavia.

Sen sijaan nuorta kiinnostaa, mitä tapahtuu jos vetää keskellä kaupunkia housut alas, huutelee aikuisille tai tekee muuta aikuisen mielestä arveluttavaa. Nuori tutkii jatkuvasti, mitä omasta toiminnasta seuraa ja laajentaa tuntemustaan maailmasta uutta kokeilemalla.

”Nuoren kanssa kannattaa ihmetellä asioita. Meillä aikuisilla on yleensä hirveä hinku tuoda valmiita neuvoja ja ratkaisuja, mutta ketä kiinnostaa valmiit vastaukset? Anna nuorelle mahdollisuus oivaltaa itse. Hänen oivalluksensa ei välttämättä ole sitä mitä itse haluaisit, mutta sinun tehtäväsi aikuisena on kärvistellä vieressä, kun nuori tutkii ja löytää uutta. Toki rajojakin tulee nuorelle ilmaista – kertoa miten tässä maailmassa on ok toimia. Miten itsen ja muiden kanssa tullaan parhaiten juttuun ja miten se myös pitkällä tähtäimellä palkitsee.”

Aikuisen tehtävä on zenittää ja olla rajapyykkinä

Aikuinen voisi kuulostella, millainen malli hän itse on lapselleen, eli kuinka hän kohtaa omia tunteitaan ja tarpeitaan. Millaisia rajoja itselleen asettaa vaikkapa somen ja älypuhelimen suhteen ja etenkin, miten itse niitä noudattaa. Lapsi ja nuori oppii hahmottamaan itseään, rajoja, maailmaa ja tunteitaan aikuisen mallin kautta.

”Vanhemmuus on zen-harjoitusta. Tehokas tapa tulla yhteyteen itseensä ja toiseen on rauhoittaa sydämen syke ja säädellä stressireaktiota, eli myös tunneraktioita, hengittämällä. Koska nuori ei osaa vielä täysin säädellä rauhoittumistaan, voi aikuinen omalla olemuksellaan ja hengityksellään rauhoittaa sekä itseään että nuorta.

Kun tiedät omat hälytysmerkkisi eli tunnistat, että kohta kilahtaa, keskity hengittämään syvään. Pohdi omaa toimintaasi eri tilanteissa: jos toimin nyt näin, viekö se etäämmäs vai lähemmäs nuorta? Pitääkö juuri tähän tilanteeseen puuttua? Uhkaako jokin lapseni terveyttä – vai voinko antaa asian olla, vaikka en pidäkään siitä tai se on arvojani vastaan?”

Jos aikuinen ei ole tunnekehoyhteydessä itsensä kanssa, hän vuorovaikuttaa rooliensa ja maskinsa kautta – silloin lapseen ei synny sydäntason tunneyhteyttä. Kun aikuinen suostuu omiin tunteisiinsa ja kuulee hengitykseen ja kehoonsa pysähtymällä itse omaa tarvettaan nalkutuksensa tai muun toiminnan alla, yhteys mahdollistuu. Silloin tunteitaan ja tarpeitaan voi sanoittaa nuorelle minä-muotoisesti – rehellisesti ja vaatimatta.

Nuoren kokeillessa maailmaa ja minäpystyvyyttään, rajojaan ja mahdollisuuksiaan, aikuinen näyttää, missä turvalliset, mutta ehdottomat rajat kulkevat. Aikuisen mahtikäsky on raja, jota ei ylitetä. Se nousee vanhemman omista tunteista ja tarpeista: tämä ei ole minulle ok. Olen todella pettynyt, koska haluan voida luottaa yhdessä sovittuihin asioihin ja tietää, että olet turvassa. Kun aikuinen ilmaisee lapselle mahtikäskynsä, hän voimaviestii syyttämättä. Se asettaa nuorelle turvallisen rajan.

Uskaltaudu ei-tietämisen tilaan  

”Kun aikuinen jaksaa muistaa lapsen ja nuoren tarpeet tämän käyttäytymisen alla, tilanteisiin syntyy hyväksyntää.” Vaikka aikuinen ei hyväksyisi nuoren käytöstä, hänen tarpeensa voi aina hyväksyä. Uskaltaudu nuoren kanssa ei-tietämisen tilaan, ihmettelemään tunteita, tilanteita ja maailmaa hyväksyvästi.

Hyväksyminen ei tarkoita, että siedät mitä tahansa vaan että viestität nuorelle, että näet hänet kaiken häsläyksenkin alla. Kun nuori sekoilee, on tärkeää muistuttaa, että hän selviää, riittää, pärjää ja pystyy. Ja että aikuiseksi kasvamiseen kuuluu myös omien valintojensa seurauksista vastaaminen.

Nuoren kanssa eläessäsi joudut jatkuvasti vastatuksin itsesi kanssa: nuori peilaa kuinka itse hyväksyt itseäsi ja mitä omassa tunne-elämässäsi on meneillään. Pohdi, onko nuoren sohellettua olennaista muistuttaa pelkästään hyvistä tavoista, mitkä sinällään toki auttavat sopeutumaan yhteiskuntaan, vai voisitko auttaa nuorta myös sietämään syyllisyyden- ja häpeäntunteitaan ja ottamaan niistä oppia?

Jos jätät nuoren vain yksin selviämään häpeän tunteistaan, hän todennäköisesti oppii nielemään niitä, koska häpeää on sietämätöntä kohdata yksin, ilman rakkautta vierellä. Pikkuhiljaa muitakin tunteita menee yhden mukana ja tunnekehoyhteys alkaa heikentyä. Nuoren naureskelu on usein häpeän tunteen peittämistä ylimielisyyden verhon alle.

Rakkaista irrottautumiseen tarvitaan voimaa

Kaiken kaikkiaan nuoruus on aina kokijansa näköinen, kokoinen ja vahvuinen. Koki sitä itse tai oli vieressä katsojana kokemassa. Kasvun ja itsenäistymisen mahdollistajana se on vertaansa vailla. On irrottauduttava niistä, jotka lähimpänä itseään ovat tähän saakka olleet – vaikka sitten vihan ja häpeämisen avulla.

Kun oikein rakkaista on irrottauduttava, se tekee kipeää ja harvoin tapahtuu lempeästi. Mutta kaiken rajuuden keskellä voi aikuisena kiinnittää itsensä ajatukseen: kyllä tästäkin nuoresta vielä kelvollinen aikuinen kasvaa! Ja muutaman vuoden päästä näitäkin aikoja voidaan yhdessä muistella, vaikka leppoisasti iltaa yhdessä vierekkäin istuen.

Teksti on kirjoitettu Anne-Mari Jääskisen keväiseltä Mitä sä rageet -luennon pohjalta.

Lue blogistamme myös: Vanhempien syytä se on, että niiden kullannuput riehuu sekä Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyssä.


Jääskisen nuorille suunnattu kirja “Mitä sä rageet? #tunteita sikanolosta sairaan” siistiin ilmestyi keväällä 2017. Kirjassa on 40 harjoitetta nuorelle itselleen.

Syyskuun lopulla ilmestyvä “Mitä sä rageet? Lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen” -kirja on vanhemmille ja kasvattajille suunnattu käytännönläheinen käsikirja, jossa tunteiden dynamiikkaa, lapsen tunnekehitystä, tunnetaitoja ja niiden tukemista käsitellään aikuisen näkökulmasta. Kirjassa on 50 harjoitetta tehtäväksi lasten ja nuorten kanssa.

Lisätietoa kirjoista.


Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Marin toiveena on auttaa lapsia ja nuoria ilmaisemaan itseään vapaasti ja rohkeasti ja tulemaan aikuisen taholta kuulluksi ja nähdyksi kaikkine tunteineen.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tunnetaito-ohjaajaksi kasvetaan oman herkkyyden kautta

Kätketyt prinsessat ja avautuvat sydämet

Salin lattialle on levitetty kankaita ja kruununmuotoisia tuikkukippoja. Piiriin istuu 14 eri ikäistä naista, vuoden mittaisesta koulutuksesta juuri valmistuvia Lasten Tunnetaito-ohjaajia.

Marja-Leena Paananen on kerännyt kurssilaiset piiriin ja kertoo sadun kätketyistä prinsessoista; siitä, kuinka alakouluikäiset tytöt löytävät voimansa ja rajansa. Niin on käynyt Marja-Leenan koulutuksen aikana ohjaaman ryhmän lapsille. Yksi ujo tyttö on uskaltautunut sanomaan opettajalle vastaan, toinen on puolustanut paikkaansa luokassa ja kieltäytynyt kiusatuksi tulemisesta.

Lopputyöesitys liikuttaa muita valmistuvia: tunne siitä, että koulutuksen aikana syntyy itsekin uudelleen ja löytää voimansa syvemmin kuin koskaan, on tuttu.

”Tajusin jossakin vaiheessa, että tämä koulutus ja tunneryhmän vetäminen onkin matka omaan herkkyyteeni”, Maru kertoo ryhmälle. ”Oivalsin, kuinka toisten ihmisten – tai ryhmän lasten – odottaa reagoivan samalla tavalla ilossaan tai raivossaan, kuin itse reagoi. Toisilta ei pidä odottaa mitään tiettyä. Koko koulutus ja tunnetaitoryhmän vetäminen on avautumista epävarmuuden ja odottamattoman sietämiselle. Ja kun sille avautuu, avautuu sydänten kohtaamiselle. ”

”Luotan siihen, että vaikka ryhmätapaamiskertoja oli vain kymmenen, ne tulevat kantamaan näitä tyttöjä pitkään. He alkoivat ilmaista ja tulla näkyviksi omana itsenään. Se kertoo oman arvon tunteen löytämisestä.”

Kokemuksellisuutta ja kuulluksi tulemista

Ryhmässä on käytetty tapaamisten aikana erilaisia harjoitteita: luovaa ja kehollista tunnetyöskentelyä, liikettä ja tanssia, satuhierontaa ja tunnepantomiimia.

Koulutuksen luonut tunne- ja taideterapiaohjaaja sekä vuorovaikutuskouluttaja Anne-Mari Jääskinen korostaa, ettei tunnetaitoryhmän taika ole harjoitteissa itsessään vaan siinä, että aikuinen kohtaa lapsen avoimesti, herkkänä ja itsekin kysymysten tilassa, ei niinkään etukäteen määritellyn kaavan mukaan tai roolin kautta.

”Tunnetaidot eivät ole sitä, että lapsi pelkästään hallitsee tunteitaan ja käyttäytyy hyvin. Pointti on, että kaikki saavat olla mitä ovat ja tulevat kuulluksi ja nähdyksi. Siitä alkavat hyvinvointi ja voimaantuminen ja sitä kautta myös se asiallisesti muitakin kohtaan toimiminen.”

Vastavalmistuneet Lasten Tunnetaito-ohjaajat Tiina Aulanko-Jokirinne ja Marja-Leena Paananen toukokuussa Järvenpäässä.

Ohjaajana on uskaltauduttava antautumaan

Yksi valmistuvista, Tiina Aulanko-Jokirinne, kertoo haastavasta tunnetaito-ryhmästään, jossa lapsilla on ylivilkkautta, aggressiivisuutta ja erilaisia pulmia.

”Aluksi tunnetaitoryhmää pitämään meni jännittynyt ja kontrolloiva aikuinen. Sitten auki oleva, ennakko-odotuksistaan irti päästänyt tyyppi. Jossakin vaiheessa olin tosi epätoivoinen: voinko ikinä saada toimimaan ryhmän, jossa kosketus herätti lapsissa kipukokemusta ja jossa osa epäili, että aion varmasti myrkyttää heidät. Kahdeksannella kerralla olin itse antautunut ryhmälle sellaisena kuin se oli.”

“Koin, että avauduin kaoottisuudelle itsessäni, enkä yrittänyt hallita mitään. Menin lasten luokse asenteella: onpa tosi kiinnostavaa, mitä tänään tapahtuu. Se oli ensimmäinen kerta, kun koko ryhmä teki asiat yhdessä. Lopulta satuhieronnasta tuli niin iso hitti, että ylivilkkaat pojat pyysivät, että tekisin oikein pitkän hieronnan, mahdollisimman hitaasti.”

Vaikka lopputyöesitystään pitävän Tiinan kokemuksesta kuulee, että ryhmä on ollut haastava, välittyy myös voimakas kokemus työn syvästä merkityksellisyydestä.

”Lasten kanssa toimiminen todella kysyi omille tunteilleni ja epävarmuuteeni suostumista. Niin kauan kuin yritin kontrolloida, lapsilla oli kova vastarinta tehdä mitään. Vasta kun uskaltauduin kaaokseen ja todella läsnäolevaksi, lapsissa tapahtui muutos. He alkoivat toimia yhdessä ja innostua tekemisestä. Yksi äideistä oli valtavan liikuttunut kokiessaan pitkästä aikaa, että joku muukin aikuinen vihdoin näki hänen lapsensa sellaisena kuin tämä todella on.”

Tiinan lopputyöryhmässä saadut oivallukset omasta oppimismatkasta ja ohjaajaksi kasvamisesta Liljan Loitsuiksi puettuna.

Yhteys itseen avaa yhteyden lapsiinkin

Marja-Leenan ja Tiinan kokemuksissa ryhmistä ja koulutuksesta on sama ydin: uskaltautuminen syvään yhteyteen itsensä kanssa. Vaikeiden tunteiden ääreen pysähtyminen mahdollistaa sydänyhteyden myös sellaisten lasten kanssa, joiden kanssa aikuisilla on ollut pulmia.

”Satu kätketyistä prinsessoista ja koko prinsessanäkökulman mukaan ottaminen tyttöjen kanssa syntyi pitkällisten pohdintojeni tuloksena. Erityisopettajana näen, kuinka yhteiskunta ja kasvattajat usein suosivat ulospäin suuntautunutta ja tietyllä tavalla ilmaisullista lasta. Pohdin, kuka meistä on määrittämään, että sosiaalisuus on tärkein arvo. Silloin kaikki eivät tule nähdyksi omassa erityisyydessään”, Marja-Leena kertoo.

Tiina pohtii, että vasta kun aikuinen hyväksyy omat elämänkipunsa ja tunteensa osaksi elämäänsä, hän kykenee todella ymmärtämään toista – aikuista tai lasta.

”Yhteys syntyy, kun löytää rauhan omasta sydämestään riippumatta siitä, mitä elämässä on tapahtunut tai tapahtuu nyt. Vain silloin voi olla avoin ja ymmärtää myös toisen kipua. Lakkasin jossakin vaiheessa oman ryhmäni kanssa pohtimasta, mitä lasten elämässä tai kotona oikein tapahtuu, kun he käyttäytyvät ja toimivat niin kuin toimivat. Lakkasin suorittamasta ja antauduin.”

“Onnistumiseen liittyy aina uskallus uteliaisuuteen: ahaa, mitä tässä nyt tapahtuu? Onpa kiinnostavaa. Silloin alkaa tapahtua ihmeitä.”


Uusia Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutusryhmiä alkaa keväisin ja syksyisin eri paikkakunnilla! Katso lisätietoja alkavista koulutuksista täältä.


Lue myös Lasten Tunnetaito-ohjaajien Hannen ja Sannan kokemuksia blogistamme Ohjaajakoulutus laannutti iltatähden raivarit.


 

Elämä lapsen silmin – tätä minä sinulta kaipaan

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys – Elämä lapsen silmin

Anne-Mari Jääskinen

Julkaistu alunperin Kasvatus- ja perheneuvontaliiton jäsenlehdessä 1/2012

Kaikki on niin ihmeellistä. Valot, äänet, tuuli kasvoillani, kosketus ihollani, sanat, joita aikuiset puhuvat – tuntemukseni sisälläni. Joka päivä koetan oppia, miten täällä eletään – miten olla Minä tämän kaiken ympärilläni vellovan keskellä. Miten ilmaista se, mitä tarvitsen, mitä tunnen ja miten parhaiten tulla kuulluksi, ymmärretyksi – hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Autathan minua? Yksin en pysty.

Välillä tunnen, kuin olisin outo muukalainen opettelemassa vieraan maan tapoja, kieltä ja kulttuuria. Siksi tarkkailen kaikkea sitä, miten minulle puhut, miten minua kosketat ja miten minuun katsot, kun teen näin, entä jos toiminkin näin. Voinko luottaa, että pysyt siinä silloinkin, kun olen itse omien olojeni ja tunteideni kanssa hukassa? Olenko silloinkin sinulle hyväksytty? Kaikesta siitä, miten minua kohtaat, alan rakentaa kuvaa itsestäni. Autathan, että tuo kuva on hyvä – että saan kokea, miten rakastettu ja arvokas olen, ihan tällaisenaan.

On ihanaa heittäytyä aikuisen kannateltavaksi ja tietää, että minusta pidetään huolta. Rytmit, päivästä toiseen samanlaisina toistuvat, tuovat minulle turvaa. Nopeat, yllättävät tilanteet pelottavat, en ehdi varautua niihin, enkä tiedä mitä minulta niissä odotetaan. Usein aikuiset vain sanovat ”tule nyt, nyt pitää mennä”, enkä edes tiedä minne, miksi ja mitä siellä jossakin tulee tapahtumaan. Kaipaan, että minullekin maalataan kuva tulevasta, että minullakin on aikaa valmistautua. Se luo turvaa ja kokemuksen, että selviän.

Kun joskus petyn vaikkapa siitä, että minulle niin tärkeä leikki jää kesken, tunteeni ja mielipahani kuullaan ja otetaan vastaan, eikä pettymyksestäni olla minulle vihaisia. On lohduttavaa, kun aikuinenkin ymmärtää ja sanoittaa minulle oloni: ”Näen, että olet pettynyt ja harmissaan lähdöstä.” Oloni tulee itsellenikin todemmaksi ja oikeutetummaksi, minulle alkaa syntyä kuva todellisesta itsestäni juuri näiden peilausten kautta. On ok tuntea näin. Elämä kantaa, vaikka petyinkin tässä kohdassa. En saanut toivomaani, mutta opin luottamaan, että pettymyksestäkin voi selvitä – alkuun yhdessä aikuisen kanssa, myöhemmin ihan omin voimin.

Luottamus omiin tunteisiini alkaa näin vahvistua. Minun ei tarvitsekaan koettaa tukahduttaa vihaani, pettymystäni, kateuttani, innostustani. Riittää, että tunnen ne, aikuinen näkee ja hyväksyy ne ja niin ne saavat tilaa hyväksymisen kautta haihtua kokonaan pois. Niin pieni hetki, ja olo on jo ihan toinen.

Elämässäni on runsaasti aikatauluttamatonta, vapaata olemisen ja leikkimisen aikaa, jossa voin syventyä omaan mielikuvitukseni maailmaan keskeytyksettä. Nauttia kyvystäni uppoutua itseeni, olemukseni kaikkiin osiin ja maailmaan, jonka luon eteeni leikkiessäni. Voin sydämestäni heittäytyä tähän hetkeen vailla huolta siitä, ehdinkö leikkiä leikkiäni tällä kertaa loppuun, lähdetäänkö kohta taas jonnekin. Ihana luottamus siitä, että samalla leikillä on tilaa jatkua huomenna ja vaikka ylihuomennakin. Että tuoleista ja tyynyistä vaivalla rakentamani juna voi yöksi jäädä asemalle ja sieltä sen aamulla löydän uppoutuakseni uudelleen turvallisen leikkini maailmaan.

Näissä olemisen hetkissä pystyn sulattamaan rauhassa kaikkea kokemaani, monia nousseita tunteitani ja pystyn siten taas levollisena ottamaan vastaan uutta, kun vanha on käsitelty alta pois. Kokemukset eivät kasva näin toistensa päälle, pakahduttavaksi levottomuuden ja ärtymyksen möykyksi.

On ihanaa saada käyttää fyysistä kehoani ja sen kaikkia ulottuvuuksia leikkiessäni, touhutessani. Jalkani kuljettavat minua, käsilläni tartun ja kosketan, koko kehoni elää ja liikkuu, juurruttaa minua elämään. En kaipaa näin pienenä istumista tekniikan äärellä, jolloin se, mitä haluan ja voin itse tehdä kehollani, tapahtuukin tekniikan kautta, ruudulla. Silmäni vastaanottavat silloin liian paljon sellaista, mitä en kehostani pääse samalla vapauttamaan. Kaikki se liika jää kehooni välkkyvinä, nopeasti vaihtuvina, jumputtavina elementteinä, enkä pysty sulattamaan niin nopeasti, niin paljon kaikkea sitä. Se pakkautuu olooni, kehooni, mieleni maisemaan. Tunnen levottomuutta siitä kaikesta ylimääräisestä sisälläni olevasta, enkä oikein tiedä miten sen kaiken kanssa selviäisin. Jos tuuppaisen tuota toista? Jos karjun tuolle toiselle? Helpottaisiko sitten?

Järjestäthän elämääni siis myös olemisen sietämätöntä keveyttä – ihanaa, pysyvää, levollista läsnäoloa. Sellaisia hetkiä, jolloin ulkona sataa hiljalleen lunta, sisällä on rauhallista, äiti kutoo olohuoneessa, isä laittaa ruokaa. Elämisen ääniä, kaikki läsnä tässä ja nyt. Aikaa olla, kysyä elämän ihmeistä, saada vastauksia ja välillä kiivetä vanhemman syliin hellittäväksi.

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys. Tässä ja nyt. Juuri näin on hyvä.

©Anne-Mari Jääskinen, 2012

Erityisherkän lapsen ja nuoren ymmärtäminen ja tukeminen Osa 2

Kuvat: Pixabay

Erityisherkät lapset ja nuoret tarvitsevat aikuisen tukea ja apua ymmärtääkseen voimakkaita tunteitaan, herkästi ylivirittyvää kehoaan, oppiakseen tuntemaan omat erityistarpeensa ja elämään niiden kanssa.

Avainasemassa on aikuisen ymmärrys siitä, että erityisherkkään todellakin vaikuttavat voimakkaasti sellaiset asiat, joita vähemmän herkät eivät välttämättä edes huomaa. Keho muuttuu ikään kuin sähköisen tuntuiseksi tai sisäisesti ”lepattavaksi” milloin mistäkin syystä ja tämä aiheuttaa levotonta paikoillaan pysymätöntä oloa ja hermostuneisuutta, tyytymättömyyttä tai jopa agressiivisuutta.

Aikuisen tuki on tärkeää

Pystyäkseen säilyttämään tasapainon, erityisherkkä tarvitsee melko poikkeamatonta säännöllisyyttä elintavoissa – ruoka-ajoissa, nukkumaan meno ajoissa, ja poikkeamien jälkeen aina kompensaatiota. Lisäaineiden ja liian sokerin välttäminen on myös todella tärkeää, sillä nämä vetävät hermostoa hetkessä ylikierroksille. Liiallinen sähkölaitteiden äärellä olo voi tehdä olon, jossa iho on kuin täynnä muurahaisia ja liiallisten aisti ärsykkeiden saanti pistää mielen ylikierroksille.

Tärkeää on sanoittaa lapselle syitä ja seurauksia – huomaatko mitä seuraa kun teet näin. Aikuisen tehtävä on rajoittaa ja rajata sitä, mikä aiheuttaa hankaluutta. Lapsen on todella tärkeää oppia aikuisen avustamana ottamaan vakavasti kehonsa viestejä ja kunnioittamaan niitä, sekä toimia niiden mukaan. Myös asenne, jossa kehon herkkää reagointia pidetään viisautena eikä heikkoutena, haittana tai yliherkkyytenä, auttaa lasta arvostamaan ja kunnioittamaan ominaislaatuaan sekä pitämään siitä huolta.

Jos on liikaa melua ja tapahtumia, aikuinen huolehtii siitä, että lapsi saa vastapainoksi tarpeeksi hiljaisuutta, lepoa ja virikkeettömyyttä. Välillä elämässä toki tuleekin poikkeustilanteita ja olosuhteita ei vaan pysty säilyttämään ihanteellisina, silloin aikuinen huolehtii, että lapsi tai nuori saa mahdollisuuden purkaa, yhdessä pohdiskella ja kertoa oloistaan ja havainnoistaan sekä palautua rauhassa. Pienetkin lapset osaavat kertoa mitä tarvitsevat ja mikä voisi auttaa olon helpottamiseen, kunhan aikuinen vaan on aidosti kiinnostunut.

Kehon viestien ohittamisen seurauksena lapsen keho yhteys saattaa katketa, eikä hän ajan kuluessa pysty enää tunnistamaan siinä tapahtuvia asioita eikä tuntemaan oman kehonsa elävyyttä. Toisaalta joutuessaan selviämään yksin kehonsa hankaluuksista, lapsi saattaa paeta kehon tuntemuksia ajatteluun ja analysointiin tai suorittamiseen, kadottaen näin yhteyden tunteisiinsa ja tarpeisiinsa.

Erityisherkkien kohdalla on hyvin yleistä, että käytöshäiriöiksi nimetty oirehdinta onkin pelkästään sitä, ettei lapsen kehon herkkää ylivirittymistaipumusta ole osattu ottaa huomioon ja tukea sillä vakavuudella kuin olisi tarpeellista ja lapsi tai nuori viestittää käytöksellään vain tätä hankaluutta.

Rajojen vahvistaminen sekä sanoittamalla että kehollisesti auttaa lasta tunnistamaan ja eriyttämään itseään terveellä tavalla maailmasta. Kehon hierominen, tassuttelu ja silittely, kylvyt, vedessä oleminen konkretisoivat kehon fyysisiä rajoja ja rauhoittavat kehoa. Luonnossa oleskelu, paljain varpain liikkuminen ja esim jalkakylvyt maadoittavat ja tasapainottavat kehoa auttaen lasta pudottautumaan pohdiskelevasta mielestä tuntevaan kehoonsa.

Läsnäolo ja kohtaaminen tasapainon perustana

Myös aikuisen kyky päivittäiseen kiireettömään läsnäoloon, jossa lapsi tulee oikeasti kohdatuksi kunnioittavasti omana erillisenä itsenään on tärkeää. Erityisherkät aistivat hetkessä aikuisen todellisen tunnetilan ja asenteen, ja saattavat reagoida siihen voimakkaastikin käytöksellään, jos ne ovat ristiriidassa aikuisen näkyvän käytöksen kanssa.

Lapsi voi kokea aistimastaan ristiriidasta avuttomuutta, turvattomuutta, turhautumista tai hämmennystä ja reagoi siihen itselleen tyypillisellä tavalla – toiset vetäytymällä ja lamaantumalla, toiset kunnioittamattomuudella, haastamisella tai agressiolla. Erityisherkät eivät pysty sopeutumaan toistuvaan aidon kohtaamisen ja läsnäolon vajeeseen ilman reagointia ja käytöksessä näkyviä ongelmia.

Erityisherkkyyden lahja maailmalle

Erityisherkät lapset ja nuoret haastavat meitä aikuisia hyvin totuudelliseen ja rehelliseen vuorovaikutukseen. Heille ei pääse läpi mikään, mikä ei ole totta. Lapsi ei välttämättä pysty sanoittamaan tätä mitenkään, mutta voimme lukea sitä hänen käytöksestään. Voisi sanoa, että erityisherkkien reagoidessa tai oireillessa on lähiaikuisen aina syytä katsoa peiliin – mitä lapsi yrittää viestittää käytöksellään, mitä tuoda näkyväksi, mitä vastaan kapinoida, mihin tuoda tasapainoa, missä nyt on ristiriitaa, mikä ei ole totuudellista ja aitoa tai itseäni kunnioittavaa. Erityisherkät lapset ja nuoret on suorastaan ohjelmoitu reagoimaan kaikkeen, joka on aikansa elänyttä ja kaipaa muutosta kohti todellisempaa ja aidompaa ihmisyyttä.

Erityisherkät eivät pysty sopeutumaan elintapoihin ja olemisen tapoihin, jotka eivät ole kokonaisvaltaista hyvinvointia ja harmoniaa tukevia sekä inhimillistä ihmisyyttä kunnioittavia ilman oirehdintaa. Heidän viisas herkkyytensä ”pakottaa” meidät hienolla tavalla todellisempaan yhteyteen itsemme kanssa, ottamaan huomioon sekä palaamaan pehmeämpiin ja ihmisläheisempiin arvoihin, jotka tekevät tästä maailmasta jälleen helpomman meille kaikille.

Ottakaamme siis vakavasti nämä erityisherkkyyden myötä nousevat haasteet ja mahdollisuudet tukemalla lapsiamme ja nuoriamme säilyttämään ja suojelemaan ainutlaatuisuuttaan tukahduttamatta tai yrittämättä sopeuttaa heitä lääkitsemällä. Erityisherkissä lapsissa ja nuorissa on toisenlaisen maailman tulevaisuus. Meidän ja käsityksiemme on aika muuttua ja syventyä, ei näiden lasten ja nuorten.


Lue myös kirjoituksen Osa 1 Erityisherkät lapset ja nuoret.


Kirjoittajana itsekin erityisherkkä, erityisherkkien lasten äiti ja erityisherkkien kanssa 20 vuotta mm. kehon ja tunnetason kautta työskennellyt Sari Saario.

Sari toimii Tunne&Taidassa ohjaajakouluttajana.


Su 26.8. järjestämme Tasapainoa erityisherkkyyteen päivän. Tämä kokemuksellinen päivä antaa Sinulle eväitä ja työkaluja tasapainottaa itse itseäsi arjessasi herkkyytesi erityistarpeita huomioiden. Saat myös välineitä erityisherkän lapsen tai nuoren vanhemmuuteen sekä työhösi, jossa kohtaat erityisherkkiä.


Katso myös alla oleva Tunne&Taida -videohaastattelu, jossa kirjoituksen kirjoittaja, tunnekehoterapeutti Sari Saario kertoo ajatuksiaan erityisherkkien kanssa 20 vuotta mm. kehon ja tunnetason kautta työskennelleenä sekä itsekin erityisherkkänä ja erityisherkkien lasten äitinä.

Erityisherkät lapset ja nuoret Osa 1

Kuvat: Pixabay

Erityisherkkyydestä puhutaan nykyään jo paljon, mutta mitä se oikeastaan lasten ja nuorten kohdalla tarkoittaa?

Faktaa

Erityisherkkyys on synnynnäinen hermojärjestelmän ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (Highly Sensitive Person, HSP) hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista perusteellisemmin ja syvällisemmin, ja reagoi tavanomaista voimakkaammin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin.

Erityisherkkiä on jopa noin viidesosa väestöstä. Herkän ihmisen aistit ovat keskimääräistä virittyneempiä esimerkiksi äänille, valoille, tuoksuille, kivulle, oman kehon tuntemuksille ylipäänsä, sekä muiden ihmisten tunnetiloille. He myös työstävät saamiaan virikkeitä perusteellisemmin kuin muut.

Vahvuuksia

Erityisherkät havainnoivat hyvinkin pikkutarkasti itseään ja ympäristöään pystyen nopeasti hahmottamaan asioita, ihmisiä ja olosuhteita hyvin kokonaisvaltaisesti ja todenmukaisesti ymmärtäen laajoja kokonaisuuksia. He näkevät ja aistivat yksityiskohtia ja vivahteita, myös ilmapiirin muutoksia, vaikka vähemmän herkät ei huomaisi mitään erityistä.

Vuorovaikutustilanteissa erityisherkät huomioivat hetkessä ilmeistä ja eleistä vastapuolen todellista tilaa ohi pintakäytöksen ja sanojen. He tarvitsevat uusissa tilanteissa aikaa kokonaisuuden kartoittamiseen ja ikään kuin uusien ihmisten pariin laskeutumiseen. Tämä hitaasti lämpeneminen saatetaan turhaan tulkita ujoudeksi sen sijaan, että lapsen annettaisiin ottaa tarvitsemansa tila ja aika.

Vahva intuitiivisuus on myös voimakas piirre. Sisäisen tietämisen kunnioittaminen ja arvostaminen todellisena ilmiönä auttaa lasta luottamaan ja kuuntelemaan sisäistä tietoaan, sekä käyttämään sitä tietoisesti elämässään. Intuitio on sydämellä tietämistä ja paljon viisaampaa ja kokonaisuuden ymmärtävämpää kuin älyn tieto. Aistiessaan vähättelyä tai ymmärtämättömyyttä asiaa kohtaan lapsi saattaa hylätä tämän arvokkaan ominaisuuden itsessään tai vähintään piilottaa sen toisilta, vaikka muutkin voisivat hyötyä intuitiivisuuden lahjasta.

Eettisyys, empaattisuus, vahva oikeudenmukaisuuden taju ja rehellisyys ovat korostuneita. Lisäksi näyttäytyy syvällinen moraalinen herkkyys ja omantunnon herkkyys, sekä elämän kunnioittamisen taju sisäsyntyisinä ominaisuuksina.

Haasteita

Erityisherkät reagoivat kaikenlaiseen ylikuormitukseen, (mm. melu, kiire, kipu, ihmispaljous, lisäaineet, elintapojen epäsäännöllisyys, aistiärsykkeiden paljous, voimakkaat tunnekokemukset, ristiriidat) epätasapainoon ja epäharmoniaan vähemmän herkkiä voimakkaammin, eivätkä tästä syystä pysty olemaan epätasapainoa tai ylikuormitusta aiheuttavissa tilanteissa kauaa kokematta oloaan jopa sietämättömäksi ja oireilemalla jo lyhyellä aikavälillä joko mielen tai kehon kautta.

Hermoston ylivirittyessä liikaa erityisherkkä voi kokea olonsa todella hankalaksi, levottomaksi, jännittyneeksi, kaoottiseksi, jopa ahdistuneeksi tai agressiiviseksikin, jollei pääse välillä omaan oloon rauhoittumaan ja tasapainottumaan, sekä rauhassa jäsentelemään kaikkea kokemaansa, havainnoimaansa ja aistimaansa tai aikuinen ei luo lapsen kasvulle riittävän tasapainoisia olosuhteita.

Toiset taas kokevat voimakkaammin tunnetasolla ja kärsivät maailman epäinhimillisyydestä, ristiriitaisuuksista, toisten hankalista oloista ja omista voimakkaista tunteista, mutta keho on vakaampi. Toisilla molemmat piirteet ovat lähes yhtä vahvoja.

Tunteet ja tunteminen voivat olla niin voimakkaita, että lapsen on mahdotonta selvitä tunteistaan ilman aikuisen ymmärtävää, lempeää ja hyväksyvää tukea. Erityisen tärkeää on, että aikuisen tuki on ohjaavaa ja esimerkin antavaa ilman tarvetta rankaista ylilyönneistä. Tunteiden tunnistaminen, salliminen, sanoittaminen, vastaanottaminen ja purkaminen tasapainoisesti on meille aikuisillekin koko elämän mittainen harjoittelu kohta.

Lapsen on tärkeää saada nähdä ja kokea, että voimakkaatkin tunteet ovat sallittuja ja niiden kanssa voi oppia elämään parhaansa mukaan, virheetkin on sallittuja ja niistä voi aina ottaa opiksi seuraavaan kertaan. Aikuisen tehtävä on tarjota rakentavampia tunteen ilmaisu tapoja ja keinoja itsesäätelyyn.

Vetäytyvät ja alivirittymisellä reagoivat erityisherkät saattavat tarvita enemmän tukea itsensä puolustamiseen ja siihen liittyvien tunteiden tunnistamiseen ja ilmaisuun, sekä oman voiman ja tahdon ilmentämiseen, kun taas ylivirittymisellä ja voimalla reagoivat tarvitsevat ohjausta rauhoittumiseen, tunteiden rakentavampaan kanavointiin ja mahdollisesti itsehillintään voimakkaan tahtonsa kanssa.

Erityisesti vihan ja pettymyksen tunteet saattavat ryöpytä ulos niin voimakkaina, että on vaarana vahingoittaa niillä itseään tai muita. Tämä on yleistä erityisesti silloin, kun lapsi on joutunut kohtaamaan paljon ymmärtämättömyyttä ja vääriä tulkintoja itsestään, jolloin turhautuminen ja avuttomuus on alkanut kerääntyä sisimpään. Erityisherkät lapset eivät halua tai oikeastaan edes pysty kunnioittamaan aikuisia, jotka eivät kohtaa ja kohtele heitä kunnioittavasti tasaveroisina ihmisinä, vaan vallan kautta auktoriteetteina.

Kokemus omista rajoista on usein myös hauras. Lapsi kokee ympäristöä niin voimakkaasti, että joskus on vaikea erottaa mikä on omaa tunnetta ja mikä ympäristöstä tulevaa, mihin minä päätyn ja toiset alkavat.

Kirjoituksen Osa 2 Erityisherkän lapsen ja nuoren ymmärtäminen ja tukeminen on nyt luettavissa!

 


Kirjoittajana itsekin erityisherkkä, erityisherkkien lasten äiti ja erityisherkkien kanssa 20 vuotta mm. kehon ja tunnetason kautta työskennellyt Sari Saario.

Sari toimii Tunne&Taidassa ohjaajakouluttajana.


Su 26.8. järjestämme Tasapainoa erityisherkkyyteen päivän. Tämä kokemuksellinen päivä antaa Sinulle eväitä ja työkaluja tasapainottaa itse itseäsi arjessasi herkkyytesi erityistarpeita huomioiden. Saat myös välineitä erityisherkän lapsen tai nuoren vanhemmuuteen sekä työhösi, jossa kohtaat erityisherkkiä.


Katso myös alla oleva Tunne&Taida -videohaastattelu, jossa kirjoituksen kirjoittaja, tunnekehoterapeutti Sari Saario kertoo ajatuksiaan erityisherkkien kanssa 20 vuotta mm. kehon ja tunnetason kautta työskennelleenä sekä itsekin erityisherkkänä ja erityisherkkien lasten äitinä.

Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyissä

Artikkelikuva: Pixabay

Murrosikä on aikaa, jossa punnitaan niin nuoren kuin häntä kohtaavan aikuisenkin tunnetaidot. Hormonicoctaili nuoren kehossa pistää nuoren ärsyyntymään, tylsistymään, nukkumaan pitkään, hakemaan elämyksiä, ottamaan riskejä ja tiuskimaan vastaan. Tässä kuohunnassa on merkityksellistä se, miten aikuinen ymmärtää nuoren kohdata.

Nuoren käytöstä ei tietenkään ohjaa pelkät hormonit, mutta koville ne ja niiden aiheuttamien sisäisten kuohuntojen sietäminen nuoren pistävät. Pojilla etenkin testosteroni- ja tytöillä estrogeenituotanto kiihtyy. Alfaurosten elkeitä näkee mopojen kiihdytyksistä, riskien ottamisista ja kovaan ääneen kaduilla huuteluista. Kuka uskaltaa eniten pullistella ja ärsyttää ulkopuolisia? Poikien testosteronitaso voi hetkellisesti jopa kaksikymmenkertaistua murrosiässä. Tytöillä estrogeeni pistää tunteet herkille etenkin kuukautisten aikaan – itku- ja hermostumisherkkyys saattaa hämmentää juuri kun haluaisi näyttää muille, ettei mikään tunnu missään.

Hämmennystä lisää etenkin oman kehon fyysiset muutokset. ”Olenko näin ok? Onko tämä riittävän iso/pieni koko tällä kriittisellä alueella kehossani? Pidetäänkö musta?” Nuoren aivot ovat herkimmillään sosiaaliselle palkitsevuudelle ja hyväksynnän tarpeessa nuori on herkästi valmis toimimaan omaa sisintäänkin vastaan. Somen tykkäyskulttuuri on omiaan lisäämään tätä painetta. ”Follaa (seuraa) mua, niin mä follaan sua.”

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Tunteet, toisiin liittyminen ja elämykset ruokkivat nuorten aivoja

Aivoissa etenkin sosiaaliseen liittymiseen, tunteiden säätelyyn ja elämyksiin liittyvät aivoalueet kehittyvät. Kehittyminen vaatii harjoittelua. Epäonnistumista ja onnistumista, haparointia. Näin nuoren tietoisuus itsestään kokemus kokemukselta vahvistuu. Tuo tuntui hyvältä, tuosta seurasi ikävyyksiä. Tunteet toimivat ns. tunneaivojen alueella vahvasti samalla kun tunteiden säätelyn alue etuotsalohkossa vasta toimii raakileena. Kiihdytyskaistalle on helppo päästä, mutta jarrut ovat vielä hakusessa. Etuotsalohko säätelytaitoineen kehittyykin vielä 25-30-vuotiaaksi saakka. Siihen saakka aikuisten ja toisten mallia sekä hyvään ohjaamista tarvitaan.

Stressihormoni kortisolin pitoisuus on murrosiässä huipussaan, minkä johdosta nuori näkee uhkaa sielläkin, missä sitä ei lähtökohtaisesti ole. ”Vähäks noloo!” ”Mitä sä taas rageet?” Erään tutkimuksen mukaan 11-17-vuotiaat tulkitsevat niin huolen kuin surunkin helposti vihan tunteeksi toisten kasvoilta, kunnes normaali tunteiden aistiminen taas tämän kuohuntavaiheen jälkeen palautuu. Ei siis ihme, että aikuisen esittämä huoli nuoren nukkumisesta, syömisestä tai älylaitteella olosta koetaan niuhottamisena ja pikkuasioihin puuttumisena, rageemisena.

Mielihyvä- ja oppimishormoni dopamiinin tuotanto muuttuu sykäyksittäiseksi, minkä vuoksi nuori tylsistyy helposti ja kaipaa vaihtelua entistä tiuhemmin. Varsinkin vanha ja tuttu – kuten oma perhe, alkaa ärsyttää. ”Mun elämässä ei tapahdu ikinä mitään!” ”Miks mä oon ikinä edes syntynyt tähän perheeseen!”

Nuoren mustavalkoisuus aiheuttaa yhdessä etenkin dopamiinihormonin kanssa sen, että vaikka nuori järjellä ymmärtäisikin, ettei tästä nyt ajatellusta tempauksesta hyvä heilu, niin se tehdään silti. Itsesäätely ja kontrolli eivät vielä toimi aikuisen tapaan – etuotsalohko kun vielä jatkaa kypsymistään. ”Mitä välii!” ”Anna mennä vaan!” Jälkeenpäin nuori usein itsekin kokee häpeää impulssinsa sokeasta seuraamisesta.

Tässä kohtaa nuori tarvitsee sydämen viisaudella toimivaa, jämäkän lempeää aikuista. ”Tästäkin opit ja pääset eteenpäin.” Tärkeää onkin, että nuorella olisi aina mahdollisuus korjata tekonsa sen kautta, että ottaa siitä vastuun. Näin löytyy tie ulos mahdottomaltakin tuntuvasta kuopasta. Aikuisen tehtävä on näyttää elämän toiveikkuus ja sinnikkyyden ja vastuullisuuden kautta löytyvä vaikutusmahdollisuus. ”Sinä pystyt ja osaat toimia myös fiksusti! Minä luotan sinuun.”

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Nuoruudessa näkyy lapsuudesta kuljettu matka

Nuori peilaa edessään olevalle aikuiselle sitä tapaa, jolla hänet on aiemmin eri tilanteissa kohdattu. Luottamus ei synny hetkessä. Siksi myötätuntoisinkin aikuinen joutuu maksamaan hintaa siitä, miten muut ovat ymmärtäneet nuorta kohdata. Hyväksyvästi ja lempeän jämäkästi myönteiseen ohjaten, vai tiukan vaativasti ja tuomitsevasti syytellen. Ei ole vaikea arvata kumpi tapa kannustaa itsen rakentavaan ja rehelliseen ilmaisemiseen.

Nuoruudessa tulee näkyville koko siihen asti lapsuudesta kuljettu matka. Miten aikuiset nuoren ympärillä ovat kohdanneet itseään ja omia tunteitaan? Miten tunteita on saanut kodissa ilmaista? Mikä on ollut kiellettyä tai välteltyä – sanattomastikin? Missä ollaan oltu tiukkoja, missä lepsuiltu? Miten nuori on saanut vaikuttaa elämässään omiin asioihinsa? Onko kiukun tai vihan ilmaisut olleet sallittuja? Miten tunteiden purkamista on tuettu? Miten tunteiden rakentavaan ilmaisuun on kannustettu? Miten on autettu toimimaan sosiaalisissa tilanteissa myös toiset huomioiden?

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Nuoruus ei tapahdu yhdessä yössä rymistellen, eikä puolessa vuodessa kotiin tunkeutuen, vaikka murrosiän ilmeneminen saattaa vanhemmista juuri niin äkilliseltä tuntuakin. Nuoruus alkaa kypsyä lapsuudessa – siellä hoidetusta idusta. Idulle annetusta rakkaudesta, empatiasta ja rakentavan ilmaisun tukemisesta. Temperamentti ja hermoston rakenne – jokaisen yksilölliset rakenteelliset lähtötekijät vaikuttavat myös omalta suurelta osaltaan. Niitäkin tärkeämpää on kuitenkin se tapa, jolla aikuiset nuoren lähellä näihin yksilöllisiin tarpeisiin vastaavat. Tukien vai torjuen. Kannustaen vai ohittaen. Myönteisyydellä vai kielteisyydellä. Luottaen vai epäluottamusta viljellen.

Häpeä ja viha auttavat pyristelemään irti

Tunteilla on nuoren elämässä suuri merkitys myös siksi, että niiden kautta nuori oppii itsestään – siitä, mikä juuri hänelle on tärkeää. Tunteet heräävät meissä niistä tilanteista, jotka ovat meille tavalla tai toisella merkityksellisiä. Tämän lisäksi nuoruuden yksi tärkeimmistä tehtävistä on irrottautua omaksi yksilökseen lapsuuden perheestä. Sen nuori tekee etenkin vihan ja häpeän tunteiden avulla.

Mitä kiihkeämmin nuori vanhempiaan häpeää, sitä enemmän hän maailmalle julistaa, ettei ole yhtä kuin tämä perhe. ”En ole mikään tämän perheen toivejatke – olen oma itseni, MINÄ!” Häpeämällä vanhempiaan ja perhettään, nuori siis osoittaa yksilöllisyytensä, eroavaisuutensa.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Viha on omien rajojen ilmaisemisen tunne ja oman elämänvoiman liekki. Vihassa nuori kokee voimaa, jota ei ehkä muuten pääsisi kokemaan. Viha on itsen ja toisten puolustamisen tunne. ”Tämä ei ole minulle ok!” Siksi sen torjuminen ja vältteleminen aiheuttaa pitkällä aikavälillä sisäistä painetta, joka on huomattavasti vaarallisempaa räjähtäessään ilmoille kuin viha, joka ilmaistaan rakentavasti niissä hetkissä, joissa se nousee.

Aikuisen on hyvä tutkia suhdettaan omaan vihaansa, tunnustella sen voimaa ja ilmaisemista, jotta hän ei hätkähdä nuoren vihan purkauksia. Näin aikuinen voi auttaa nuorta olemalla vahvana majakkana ottamassa nuoren vihaa vastaan ja omalta osaltaan myös laittaa rajaa liiallisuuksiin menevän vihan ilmaisun kanssa. Aikuinen voi näin ymmärtää, ettei viha ole pahasta, mutta sen rakentavaan ilmaisemiseen ja purkamisen kanavoimiseen nuori tarvitsee tukea ja ohjausta.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Huolehdi itsestäsi ja luota nuoreesi

Aikuisen tehtävä on pitää itsestään, omista tarpeistaan ja tunteistaan huolta voidakseen luotsata nuoren myrskyisän vaiheen läpi turvalliseen satamaan. Voisi sanoa, että aikuisen vastuu omien tunnekuormien purkamiseen korostuu murrosikäisen kanssa eläessä. Muutoin on vaarana, että nuoren piikittelyt ja älyttömät edesottamukset lietsovat pintaan jo sisällä pitkään olleet tunnepatoutumat ja tilanne värittyy ja vääristyy entisestään. Ilman niitäkin nuoren kanssa voi olla haastavaa pitää itsensä aikuisena.

Nuori on kuitenkin myös valloittava, elämänintoa pursuava, uudesta mielenkiinnon kohteestaan innostuva ja elämää hyvällä tavalla kyseenalaistava omanlainen persoonansa, jonka kanssa aika ei useinkaan käy pitkäksi. Nuori myös pistää aikuisen tutkimaan omia jämähtäneitä uskomuksiaan. ”Niin miksi ei?” Nuori jos kuka myös pistää aikuisen omat tunnemykkyrät liikkeelle, vähintäänkin painelemalla juuri niistä kipeimmistä napeista ja kyseenalaistamalla juuri ne itselle tärkeimmät arvot.

Parin vuoden kuohuntavaiheen jälkeen voi kuitenkin huokaista helpotuksesta, että lapsesta on kuoriutunut esiin jalostuneempi versio, vahvempi omassa itsessään, omaa suuntaansa etsivä upea ihminen.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Se, joka hän on koko ajan kuohuntansa sisällä ollutkin.

Lue blogistamme myös: Vanhempien syytä se on, että niiden kullannuput riehuu sekä Mitä sä rageet? – Teini katsoo maailmaa hormoniverhon läpi.

 

Lisää tunteista ja tunnetaidoista Mitä sä rageet? #tunteita sikanolosta sairaan siistiin -nuorten kirjasta (Jääskinen, Pellicioni 2017). Sekä sen vertaisteoksesta vanhemmille ja kasvattajille Mitä sä rageet? Lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen. Kustantaja Lasten Keskus.

Häpeän takaa löytyy todellinen minä Osa 2

Lapsen tunne viestii aina tarpeesta. Häpeä syntyy, kun tarpeemme jäävät tyydyttämättä varhaisissa vuorovaikutussuhteissa, emmekä tule kohdatuiksi niiden kanssa. Käännämme sisäisesti itsekin selkämme tarpeillemme, jos opimme ajattelemaan, etteivät ne ole tärkeitä.

Häpeä pitää yllä valheellista minäkuvaa: erilaisia uskomuksia ja käsityksiä omasta arvottomuudesta, riittämättömyydestä tai huonoudesta. Valheelliseen minäkuvaan kätkeytyy ajatus siitä, että jos muut tietäisivät mitä oikeasti ajattelen, tunnen tai olen, he hylkäisivät minut.

Valheellinen minä auttaa selviytymään. Opimme uskomaan, että valheellisen minän ja erilaisten roolien kautta saamme hyväksyntää. Toiselle rooli voi olla hoivaamista, jollekin suorittamista. Yhteys omiin haluihin, tarpeisiin ja autenttisuuteen on kadoksissa.

Häpeää peitetään usein muiden tunteiden tai tekemisen avulla; häpeän kohtaaminen voi olla liian kivuliasta. Kun jokin painaa ”häpeänappiamme” eli muistuttaa torjutusta häpeästä sisällämme, saatamme paeta roolien, muiden tunnereaktioiden tai jatkuvan puuhaamisen taakse. Suorittamiseen, ylikiltteyteen, raivoamiseen, addiktioihin, draamoihin tai kiireeseen.

Pakene tai taistele

Omat todelliset tunteet ja tarpeet löytyvät kehollisuuden kautta. Häpeä, kuten kaikki tunteet on psykofyysinen kokemus, johon liittyy hermoston toiminta eri tavoin. Lapsen kehittyvä hermosto tarvitsee tukea kontaktin, turvan ja rohkaisun kautta. Kontaktiin liittyy lapsen kuunteleminen, puoleen kääntyminen, kosketus ja katse. Kun lasta pelottaa, on olennaista rauhoittavan kosketuksen ja puheen kautta luoda turvaa. Rohkaisu ja kannustus puolestaan virittävät lapsen hermostoa.

Jos lapsi ei saa riittävästi kokemusta sosiaalisesta vastavuoroisuudesta, hänen sympaattinen hermostonsa yliaktivoituu. Lapsi ilmentää taistele tai pakene – tilan kautta huomion tarvettaan ”isommalla volyymilla”. Ellei sekään toimi, lapsen parasympaattisen hermoston toiminta laskee ja lapsesta tulee alakuloinen tai lamaantunut.

Lassi menee nurkkaan mököttämään – eli ilmaisee tarvetta yhteyteen, sosiaaliseen vastavuoroisuuteen. Kun Lassia pyydetään mukaan leikkiin, hän kieltäytyy: ”en tule”.

Paluu sosiaaliseen vastavuoroisuuteen tapahtuu taistele tai pakene -tilan kautta; kieltäytymällä ensin. Kieltäytymisen salliminen lapselle on valtavan tärkeää autonomian ja minuuden kehittymisen kannalta. Jos aikuinen tällaisessa tilanteessa vastaa reaktiivisesti: ”no jää sinne sitten”, lapsi oppii torjumaan tarvettaan omiin rajoihin.

Kun Lassi vetäytyy, hän tarvitsee kutsun takaisin kontaktiin ja tilan siihen takaisin palaamiseen. ”Katso vain sivusta rauhassa, olen tässä vierelläsi. Mennään ensin yhdessä ja liitytään sitten isompaan ryhmään.”

Häpeän vallasta häpeän sietämiseen

Häpeä sisältää tunteena kyvyn empatiaan, eikä siitä tarvitse päästä eroon. Häpeän vankina, valeminän takana ei myöskään tarvitse elää. Avain todellisen itsen löytämiseen ja ilmaisemiseen löytyy kehon kautta. Kehotietoisuus syntyy kehossa läsnäolemisen kautta, järkeilystä ja mielen myllystä kehoon laskeutumalla. Häpeän sietäminen mahdollistuu, kun tunteen kohtaa tunne-kehon tasolla: ”mitä aistin kehossani, mitä koen?”

Kehotietoisuus avautuu mm. tietoisen hengittämisen myötä. Syvään hengittäminen ja erityisesti pitkä uloshengitys aktivoi parasympaattista hermostoa. Keho ja mieli saavat viestin, ettei hätää ole. Silloin syntyy turvaa kohdata tunteita. Tunteen kohtaamisessa on kysymys tunteen sietämisestä, sen kanssa olemisesta.

Häpeä aiheuttaa kontaktista vetäytymistä ja juuri siksi häpeän sietämisessä on olennaista hakeutua kontaktiin juuri silloin kun tuntee häpeää. Kohti kääntyminen on ensin omien tunteiden puoleen kääntymistä, niille läsnäolemista. Se on myös oman häpeäkokemuksen jakamista sisäänpäinkääntymisen sijaan silloin kun tuntee häpeää. Luotettavan ystävän, läheisen tai terapeutin kanssa näkyväksi tulemista tunteensa kanssa.

Minuutta hoitava sisäinen puhe

Lempeä, rakastava puhe itselle hoitaa vaille jäänyttä minuuden osaa. Sen merkitys oman olotilan rauhoittamisessa tunteiden keskellä on suuri. Kun keho reagoi häpeäkokemuksen keskellä ja mieli myllertää, itselleen voi puhua rauhoittavasti ja myötätuntoisesti: ”Nyt koen kehossani näin. Silti ei ole hätää.”

Valeminän takana eläneen aikuisen hermosto alkaa muodostaa uusia yhteyksiä, kun hän palaa kehonsa tasolle kohtaamaan tunteitaan ja oppii puhumaan itselleen rauhoittavasti ja lempeästi. Lapsen hermosto kehittyy jatkuvasti ja sen tukemisessa on olennaista opettaa lapselle hyväksyvää sisäistä puhetta.

Myötätuntoinen asemoituminen itseen on oman keskeneräisyytensä hyväksymistä – sen lempeää ymmärtämistä, että meissä jokaisessa on pimeä puoli. Olemme silti myötätunnon, levollisuuden ja rakastetuksi tulemisen arvoisia.

Trauma- ja psykoterapeutti, hahmoterapeutti Heidi Valasti

Teksti on kirjoitettu trauma- ja hahmoterapeutti Heidi Valastin luennon pohjalta.

Lue myös jutun ensimmäinen osa Mikä ihmeen häpeä?

 Teemat: häpeä, häpeän sietäminen, lapsen häpeä, kontakti, häpeästä vapautuminen