Tunteet ja toimintamallit sukupolvien ketjussa

Kielessämme moni tunteiden liikettä kuvaava verbi on hätkähdyttävän raju ja kielteinen. Tunnetilannetta kuvataan usein näin: “Pitkään sinniteltyään hän murtui ja romahti lattialle itkemään.” Entä jos sama kuvattaisiinkin: “Hän antoi vihdoin tunteensa tulla ja laskeutui lattialle ottamaan itkunsa vastaan.” 

Kuvat: Sini Ylinen, Titta Karanta, Sinikka Tuomela ja Pixabay

Tunteiden kokemiseen ja niiden ilmenemiseen käytämme usein aggressiivisia ja rikkoutumista kuvaavia sanoja: repesin nauruun, nauroin katketakseni, hermostuin ja hajosin täysin, pelkäsin ja romahdin, ratkesin, puhkesin itkuun, murruin kyyneliin.

Nämä verbit kuvaavat jonkin kuoren läpi voimakkaasti murtautuvaa liikettä. Tunne puskee läpi ehkä säätelemättömästi, hallitsemattomasti, ihmisen haluamatta niin tapahtuvan. On halu pitää tunteet hallinnassa – langat käsissä, tunteiden luonnollinen virtaus aisoissa ja pinnan alla.

Sukupolvien takaa kumpuaa monenlaisia malleja tunteiden kanssa toimimiseen

Uuteen kouluun lähtiessä lasta itkettää, pelottaa. Äiti tekee kaikkensa saadakseen lapsen kokoamaan itsensä ja ryhdistäytymään. “Ajattele uutta pyörääsi ja mukavia asioita, katsopa minkä merkkinen on tuo hieno auto! Kun reippaasti nyt menet, niin tänään leivotaan pullaa kun tulet kotiin.” Painostava, puristava olo painaa äidin vatsanpohjassa ja häntä hävettääkin. Miten lapsi nyt näin, pitäisihän sitä pystyä tuossa iässä jo kokoamaan itsensä.

Lapsen tunne nostattaa vanhemmassa usein omia tukahdutettuja tunteita pintaan. Esimerkissä äiti toimii niin kuin toimii, jotta saisi näennäisen hallinnan tunteen tilanteeseen ja tyyneyden tunteen palautettua. Se on hänen keinonsa, opittu mallinsa kuinka tunteiden kanssa pärjätään.

Mallit tunteiden kanssa toimimiseen ovat syntyneet meille itse kullekin lapsuudessamme. Niiden juuret saattavat sukupolvien ketjun kautta tulla hyvinkin kaukaa.

Suvussa saattaa olla tietty “kielletty” tunne, jonka alkuperä voi tulla jo kaukaa. Raskaina aikoina ei ole ollut tilaa tunteille, jolloin ne ovat puhumattomina jääneet kehoon sekä perheen ja suvun keskustelukulttuuriin vaikenemisena. Tähän voi liittyä esimerkiksi yksin pärjäämisen ihannointi ja heikkouden näyttämisen pelko.

Kun on pitänyt vain pärjätä

Kohtuuttomien vaiheiden ja kohtaloiden alla ihmiset ovat joutuneet pärjäämään, sysäämään tunteet sivuun, jotta säilytään hengissä. Tunteen piilottaminen ja tukahduttaminen on saattanut olla menneinä aikoina ainoa keino selviytyä, kun ei ole ollut tilaa ja mahdollisuutta tuntea kohtuuttomissa tilanteissa. On pitänyt vain toimia ja puskea eteenpäin. Selvitä.

Miten aikuinen joka oli todella kovilla omien tunteidensa kanssa, olisi pystynytkään ottamaan lapsen tunteita vastaan?

Kun perheen keskelle esimerkiksi raskaiden sotavuosien jälkeen palasi tutun isän sijaan ihmisraunio tai kotiinpalaavan sotasankarin sijaan sankarivainaja tai useita, oltiin tunteiden kanssa ääritilanteessa. Oli hyvin ristiriitaista, että surrakaan ei olisi mielellään saanut, olihan annettu kallein uhri isänmaalle.

Kun kotiin palasi rintamalta mieleltään murtunut mies, kietoi häpeä perheen kouriinsa. Sankarimyytti kun ei sisällä heikkoutta ja inhimillisyyttä. Miten kipeästi olisikaan ollut myötätunnolle tilausta. Sanoille, mitä koettiin ja nähtiin – miltä se tuntui.

“Herkin korvin poistuvia askeleitas kuuntelin,
silmät kiinni itkemättä tyynyäni puristin.
Oven kolahdus ja poissa olit maailmastani.
Keskikesä suruviestin toi jo sieltä jostakin.

Suruviestin saapuessa kyyneleitä pakenin.
Pikkumiehen urheudella niitä vastaan taistelin.
Eivät miehet itke koskaan veljelleni vakuutin,
äitiä on säästettävä itselleni toistelin.”

Laulusta Isän muisto, Kerttu Lampela

Suojautuminen tunteilta katkaisee tunnekehoyhteyden

Sodan taustoja vasten on ymmärrettävää ja inhimillistä, että useita meistä tunteet pelottavat, tunnekehoyhteys on heikko tai sitä ei ole lainkaan. Olemme irrottautuneet tuntevasta kehostamme, tarkoituksena suojautua liian vaikealta ja tuskalliselta kokemiselta.

Paradoksaalista on, että kun tunnekehoyhteyttä ei ole ihminen kokee, että paha olo voi tulla mistä ja milloin vain ilman, että siihen voisi itse vaikuttaa. Ihminen siis kokee juuri niin, että kun tunne tulee, se rikkoo ja repii vaivalla rakennetun suojan. Muutakaan keinoa ei ole ollut, suojamuuri on ollut selviytymiskeino, jonka kanssa on menty eteenpäin, pärjätty.

Psykoanalyytikko Pirkko Siltala on tutkinut ylisukupolvisia tunnetaakkoja. Hänen mukaansa puhuminen on avain:

“Taakkasiirtymä syntyy, kun ihmisen kasvuun, elämään ja keskinäiseen vuorovaikutukseen sisältyvä perushaaste tulee sivuutetuksi eikä kohdatuksi ja työstetyksi. Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi ja ymmärretyksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.”

Taakkasiirtymän sulattaminen – tunteen salliminen ja turva

Se, mistä on sukupolvien ketjuissamme on ollut suurin puute, on emotionaalinen turva. Vain turvan kokemuksessa tunteet meissä alkavat avautua.

Vain turvassa turvaton, tunteensa pitkään tukahduttanut ihminen, voi ottaa ensiaskeleensa tunteiden kokemisen ja läpielämisen maailmaan.

Sukupolvien läpi kulkenut malli ei muutu hetkessä, vaan pala palalta. Kokemus kokemukselta voimme tarjota tunnetilanteissa turvaa toisillemme. Kasvattaa hyväksyvää ja normalisoivaa ilmapiiriä. Antaa sanoja vaikeille kokemuksille ja näin valaa pohjaa uudelle virtaavalle kokemusmaailmalle.

Perusturvan kokemus syntyy kontaktissa lähihuoltajaan varhaislapsuuden aikana. Mikäli et ole saanut sitä riittävästi, on sen rakentuminen silti mahdollista uuden kokemisen kautta – yhteydessä toiseen ihmiseen. Pala palalta tunnekokemukset turvassa, toisen ihmisen hyväksyvän läsnäolon kanssa, luovat uutta todellisuutta ihmisen ytimeen. Maailma onkin turvallinen paikka. Tunteiden kokeminen onkin turvallista.

Kokemusten kautta ihmisen turvan kokemus myös sisimmässä kasvaa. Luottamus siihen, että tunnekokemus ei riko vaan eheyttää ja antaa elämänvoimaa.

Mistä sinä saat turvan kokemuksia?

Suhde tunteiden hallinnan halusta sallintaan – virtaavaan kokemiseen – muuttuu turvan kokemisen kautta. Kiukkuava leikki-ikäinen tarvitsee turvaa, haistatteleva teini tarvitsee turvaa, kipakasti kommentoiva työkaveri tarvitsee turvaa, se kaikesta valittava naapuri tarvitsee pohjimmiltaan turvaa.

Niin moni turvattomuuden vavisuttama ihminen koettaa tunteiden kokemisen sijaan, turvattomana, hallita muita tai ympäröivää maailmaa. On lohdullista, että tie virtaavampaan elämään on mahdollinen pala palalta, askel askeleelta. Antamalla tilaa ja aikaa, lempeän kosketuksen olkapäälle, hyväksyvän katseen tunteestaan puhuvalle. Sallien kaiken vain olla juuri näin kuin on, tuntua juuri siltä kuin tuntuu. Selittelemättä, puolustelematta, anteeksi pyytelemättä, häpeämättä.

Mitä tapahtuisikaan jos ihmisillä olisi tarvitessaan mahdollisuus vahvan turvan kokemiseen toisen ihmisen lähellä? Luultavasti hämmästyttävän suuria myönteisiä asioita.

Niin moni ulospäin huonona käytöksenä näyttäytyvä reaktio on huuto: tarvitsen hyväksyntää ja turvaa!

Niin, olemme kaikki pohjimmiltamme ihmisinä turvapaikanhakijoita. Turvapaikka, mikä ihana sana! 

Kohti uusia sanoja

Hallinnan sanat sulavat turvan kautta. Hallinnan halu ja pakko menettävät merkityksensä turvassa.

Ihmisen kokema turva näkyy myös kehossa silminnähden huomattavana rentoutumisena ja vapautumisena.

Turvassa kokemuksille ja kivulle on tilaa. Turvassa voi katsoa kaikkea sitä mitä on tapahtunut ja mitä juuri nyt koemme, se kaikki saa olla. Koen tätä tunnetta, ei ole mitään hätää. Tunnen pelkoa ja olen turvassa.

Ei joko tai vaan sekä että.

Turvan kokemusten saattelemana voimme ehkä kuulla tulevaisuudessa hallinnan rinnalla myös sallinnan sanoja: solahdin itkuun, löysin vihani luo, antauduin ilolle, sulin nauruun, sain kokea puhdistavaa kiukkua, liu’uin ikäväni läpi. Näiden sanojen kautta ilmenee tunteiden perimmäinen, positiivinen tarkoitus kuljettaa meidät inhimillisten tarpeidemme luo.

Kun väylä tunteiden kokemiseen vahvistuu, alkaa meissä vanhempana myös syntyä tilaa ja uusia kohtaamisen mahdollisuuksia tunnekuohussa olevan lapsen kanssa. Pystymme ottamaan myös hänen kokemuksensa sellaisenaan vastaan. Uskallamme olla läsnä, kun ei alitajuisesti tarvitse pelätä oman tukahdutetun tunteen hallitsematonta esiinpurskahtamista.

Se, minkä olemme itsessämme kohdanneet on lahja lapselle.


Mikä on ensiaskel tällä tiellä?

Miten turvan kokemuksia voi lähteä tuomaan arkeensa?

  • Lähde ottamaan pieniä askelia sallinnan suuntaan.
  • Tunteen herätessä itsessä tai lapsessa ratkaisemisen, poispuhumisen tai toiminnan sijaan pysähdy kokemaan tunnetta ja tilannetta.
  • Päätä lempeästi ja jämäkästi, että toimit nyt toisella tavalla itsesi ja lapsesi puolesta.
  • Aisti kaikkea sallien. Aisti uuden tavan herättämiä tunteita, aisti hetkeä, aisti itseäsi, aisti lastasi.

Tältä tämä tuntuu nyt tämä tunne. Saa tuntua vaikealta – ei ole mitään hätää, voin kokea tämän. On tämä tunne ja on tämä turva. Sekä että.


Kirjoituksen kirjoittaja Titta Karanta on Lasten Tunnetaito-ohjaaja MM ja NLP Associate Trainer. Titta tulee toimimaan Lasten Tunnetaito-ohjaajakouluttajana Pohjois-Suomen koulutuksissamme.

“Olen pikkutytöstä asti ollut hurjan kiinnostunut ihmisyydestä ja siitä miten hyvä kohtaaminen syntyy ihmisten välille ja miten positiiviset muutokset tapahtuvat meissä. On kiehtovaa löytää ja oivaltaa.

Sukupolvien ketjun merkitys arjessamme vaikuttavien tunnemallien ja uskomusten synnyssä on minulle läheinen ja mielenkiintoinen maailma, jonka kanssa työskentely on usein todella hedelmällistä.”