Sijaisäiti Katri Filppula: Lapsen kanssa ollaan kaikissa tunteissa, eikä osallistumista rajoiteta käytöksen takia

Kun Filppula aloitti Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, hän pelkäsi, voisiko oppia enää mitään uutta. ”Mutta tästä tulikin vähän syvempi matka.”

Ajomatkalla pelotti. Saapa nähdä, meneekö tässä rahat hukkaan.

Sijaisvanhempana ja pitkään lastensuojelussa töitä tehnyt Katri Filppula ajoi kohti Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen ensimmäistä tapaamista.

Filppula oli opiskellut töiden ohessa mieleen ja mielenterveyteen liittyviä asioita, ja vuosien työ lastensuojelussa oli tuonut paljon kokemusta.

­Kun auto kääntyi kolmen lähipäivän jälkeen kohti kotia, olo oli innostunut.

– Jo ensimmäisen koulutusjakson jälkeen huomasin, että tässä lähestytään asiaa ihan eri näkökulmasta kuin koskaan ennen. Oli laskeuduttu mielen ja pään tasolta kehoon, tunteiden kehollisuus tuntui tosi isosti!

 

Sinä olet tervetullut meille, vaikka keskellä yötä

Filppulan perhe toimii nyt viidettä vuotta päivystysperheenä lastensuojelussa. Kodissa asuu 16. sijaislapsi.

Lapsi saattaa tulla perheeseen hyvin lyhyellä varoitusajalla, mihin vuorokauden aikaan tahansa.

– Välttämättä emme tiedä lapsesta juuri mitään, ehkä iän ja nimen ja sijoituksen syyn, mutta siitä tutustuminen sitten alkaa.

Lapselle tilanne on usein todella pelottava, hämmentävä ja ristiriitainen, mutta se, mitä lapsesta ulospäin näkyy, vaihtelee paljon.

– Osa lapsista on kokenut elämänsä aikana jo niin paljon, että he saattavat tulla meille ihan niin kuin olisimme aina tunteneet. Vauriot ovat niin suuria, ettei tilanne aiheuta näkyvää jännitystä.

Osalla lapsista hätä sijoituksesta näkyy itkuna, pelkona, varautuneisuutena, aggressiivisuutena.

Pelko saattaa kohdistua myös sijaiskotiin: millainen paikka tämä on, mitä mulle täällä tehdään.

 

”Sinä pikkuinen. 
Saavut yllättäen keskelle arkeani,
vähän hämmentyneenä ja eksyneenä.
Otan sinut omieni joukkoon ja
levitän suojelevat käteni ympärillesi.
Silitän sinut hiljaa uneen ja sanon:
ei mitään hätää, ei mitään hätää pikkuinen
minä olen tässä!”

 

Lapsen hätä ei poistu käskemällä – auta lapsi takaisin turvalliseen yhteyteen

Moni lapsi on kokenut myös väkivaltaa kodissaan ja kantaa sen jälkiä ja pelkoa itsessään.

– Lapsi, joka on kokenut väkivaltaa, on joutunut tilanteeseen, jossa hän on fyysisen kivun lisäksi joutunut kestämään yksin sietämättömiä tunteita. Se on hyvin traumatisoivaa.

Koettu väkivalta näyttäytyy lapsissa monin eri tavoin, lapsesta riippuen. Käytös voi olla esimerkiksi aggressiivista tai jonkun roolin taakse menemistä.

­- Oireilu tai lapsen käyttämät suojelumekanismit ovat hyvin erilaisia, vaikka kyseessä olisivat sisarukset, joista molemmat ovat kokeneet väkivaltaa. Turvan puuttuessa toinen lapsi saattaa ylivirittyä, ja lapsi on ikään kuin “taistele ja pakene” -tilassa, ja toinen lapsi voi pudota alivirittyneeseen tilaan, jossa lapsi passivoituu ja sulkee itsensä kontaktista.

Lapset usein myös syyllistävät itseään kokemastaan väkivallasta.

– Saattaa olla, että lapsi on oppinut, että kun olen kiltti ja teen kaiken kiltisti, niin mitään pahaa ei tapahdu. Hän ajattelee, että hän voi omalla toiminnallaan vaikuttaa asiaan ja sitä kautta kokee vääränlaista vastuuta asioista.

Trauma saattaa aktivoitua aivan tavallisessa perhehetkessä, jossa joku käyttää ääntä vähän enemmän. Pelästynyt lapsi voi esimerkiksi juosta huoneeseensa piiloon.

Lapsi ei välttämättä edes ymmärrä, mitä hänessä ja tilanteessa äsken tapahtui, joten sitä avataan rauhassa ja turvassa.

– Lapsen kokema hätä ei poistu käskemällä, vaan katsomalla pinnalla näkyvän käyttäytymisen taakse ja auttamalla lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaan ja turvalliseen yhteyteen aikuisen kanssa.

Samalla lasta rauhoitetaan omalla olemuksella ja hengityksellä, hyväksyvällä kosketuksella, jos lapsi antaa koskettaa.


”Vaikka samalla sisimmässäni suren, 

miksi toiset saavat enemmän
kannettavakseen kuin toiset.
Aikuinenkaan ei aina ymmärrä,
miten sinä pieni viaton voisit ymmärtää.”

 

Näe lapsi käytöksen takana – luo turvallista tilaa tulla näkyviin

Perhehoitajan on vaikea ja mahdotontakin nähdä, mitä kipuja selviytymiskeinojen taustalla on. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin nähdä lapsi kaiken käytöksen, oirehdinnan ja mahdollisten diagnoosien takaa, Filppula painottaa.

– Syvimmillään meidän työssä on kyse turvan luomisesta, siitä, että lapsi tuntee, että saa tulla ulos suojakuorestaan ja purkautua turvallisesti. Tähän ei voi lasta hoputtaa, vaan lapsi tuottaa omilla ehdoillaan ja keinoillaan sen, mitä pystyy. Tätä koulutus vahvisti paljon.

Katri opettaa kaikille lapsille myös syvähengityksen – se on perheessä paljon käytetty työkalu.

Tunteita työstetään jatkuvasti myös muun muassa maalaus- ja savitöiden avulla.

Sijaisvanhempana lasten kanssa jaetaan myös ikävä omia vanhempia kohtaan – oli tilanne kotona sitten millainen tahansa.

– Vaikka tilanne kotona olisi millainen, lapsi tuntee surua ja ikävää omia vanhempia kohtaan, ja myös niitä sanoitetaan, niiden kanssa ollaan. On tärkeää hyväksyä se, että tunteita nousee, eikä niitä paineta takaisin lapseen.

 

”Pikkuhiljaa tulet aina vain tutummaksi,
opin tuntemaan tapasi pyytää apua,
opin tuntemaan itkusi eri vivahteet,
opin tuntemaan naurusi ja ilosi eri aiheet,
opin tuntemaan miltä tunnut sylissäni,
opin tuntemaan tuoksusi,
opin tuntemaan pehmeät kätesi kaulallani
ja märät suukkosi poskillani.”

 

Luottamusta testataan aggressiolla

Lapsen luottamus siihen, että hän saa kuulua joukkoon juuri sellaisena kuin on, kasvaa hitaasti ja vaatii paljon työtä.

Lapsi saattaa alussa taistella tuntikausia siitä, ollaanko nyt menossa nukkumaan. Hän voi huutaa, heitellä tavaroita, yrittää löydä toisia, sylkeä, haastaa kaikilla mahdollisilla tavoilla.

– Itsestä tuntuu tosi pahalta ottaa kaikkea sitä aggressiota vastaan ja samalla tiedän, että tämä auttaa lasta. Kuuntelen lasta ja hänen tunteitaan, olen molemmille läsnä, mutta en tingi siitä, että nukkumaan mennään. Kun siinä tilanteessa muistaa, että kun mä nyt rakennan tämän perustuksen, niin meillä kaikilla on mukavampi jatkaa.

Lapselle tunteet ja hänen oma käytöksensä saattavat olla myös jotakin hyvin pelottavaa ja ulkokohtaista.

– Voi olla, että lapselle on puhuttu esimerkiksi vain känkkäränkästä, joka tulee ja menee ja saa tekemään pahaa, ja käsitys siitä, että on kyse hänen omista tunteistaan ja tarpeistaan on jäänyt täysin syntymättä.

Oman kodin ulkopuolelle sijoitetut lapset ovat usein joutuneet olemaan jo pienestä pitäen aikuisen roolissa, huolehtimaan itsestään ja ehkä sisaruksistaan, vanhemmistaan.

– Heille voi olla vaikeaa käsittää, että aikuinen on se, joka tekee ja määrittelee asiat. Tämä ei tarkoita sitä, ettei lasta kuunneltaisi, vaan sitä, että hänelle ei sysätä sellaista vastuuta, jota hänen ei kuulukaan kantaa. Lapsen pitää saada olla lapsi, ja aikuinen kantaa vastuun.

Kyllä sinä pystyt! Me pystymme tähän yhdessä!

Oirehtivan käytöksen takia lapsi on saattanut saada itselleen vahvan leiman ”ongelmalapsena” ja hänen osallistumistaan perheen menoihin tai päiväkoti- tai koulutyöhön on ehkä rajoitettu.

Tätä ”Et sä kuitenkaan pysty” -rajaa Filppulan perhe purkaa lastensa kanssa.

– Lapselle on hirveän tärkeää, että hän kuuluu joukkoon. Jos käytöksen takia osallistumista aletaan rajoittaa, se vaikuttaa lapsen itsetuntoon, ja lapselle alkaa kehittyä huonommuuden identiteetti.

Toisinaan oirehtivan lapsen ympärille on rakennettu niin paljon erilaisia tukimenetelmiä, että lapsen tila on lähes hävinnyt.

– Kehossa ja askeleissa saattaa näkyä sellainen voimattomuus, ikään kuin ymmärrys siitä, ”etten kuitenkaan pysty enkä kykene”, ja voi olla, että tätä ”pystymättömyyttä” aikuiset olivat lähteneet vahingossa vahvistamaan.

Filppuloiden perheessä kaikki lapset osallistuvat tasavertaisina suurperheen elämään ja tapahtumiin.

– Se on lapselle hyvin eheyttävää ja itsetuntoa korjaavaa huomata, että hän oikeasti pystyykin! Hän ei ole erilainen tai huonompi kuin muut. Tunteet saavat olla, niitä ei laiteta pois tai kielletä, mutta niiden synnyttämän käytöksen takia ketään ei hylätä joukosta.


“Kun vihdoin näen vilpittömän hymysi
ja huolettomat leikkisi,
juuri sen hetken haluan tallettaa,
syvälle sydämeeni.
Ja lisään hentoja siipiä selkääsi,
yksi haiven kerrallaan.


Älä pelkää pikkuinen,
lähdet kyllä vielä vahvaan lentoon,
siipesi kyllä kantavat sinua,
ja sinua kyllä kannetaan.”

 

Mistä apua itselle omissa tunnekuohuissa?

Parin kuukauden päästä sijoituksesta elämä sijaisperheessä usein tasoittuu. Alku on silti lähes poikkeuksetta raskasta, myös sijaisvanhempien omien vuoristorataa kulkevien tunteiden takia.

– Olen hyvin herkkä ihminen, mikä on hyvä asia tässä työssä, mutta kriisistä kriisiin kulkeminen on samalla työn raskaimpia puolia.

Filppula kokee, että Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksesta hän sai konkreettisia työkaluja lasten tunne-elämän tukemiseen ja samalla tukea myös itselleen. Kun erilaiset, hankalatkin tunteet hyväksyy ensin itsessään, ne hyväksyy paremmin myös toisessa.

– Tärkeä kysymys onkin, pystynkö minä aikuisena ottamaan vastaan lapsen tunteita. Uskallanko kohdata niitä yhdessä lapsen kanssa, vai yritänkö ohittaa tai hillitä lasta kokemasta tunteita?

– Tässä elämässä näitä tunteita todella on, ja ne kertovat meille tärkeistä tarpeista. Liiallisella positiivisuudella voidaan tehdään hallaa, jos se tarkoittaa kärsimyksen kieltämistä. Kärsimys on olemassa, ja etenkin näissä lapsissa. On tärkeää voida sallia ja tehdä todeksi myös suru, pelko ja ikävä.

 

”Lopulta tulee se hetki 
ja minun täytyy sanoa sinulle:
Onnellista matkaa pikkuinen.
Kiitän mielessäni matkasta kanssasi.
Sinä kasvoit
minä kasvoin!”

 

(Runo: Katri Filppula)


 

Kuvassa Katri Filppula ja perheen nuorin biologinen lapsi Iisa. Katri tarjoaa lasten tunnetaito-ohjausta yksilö- ja ryhmäohjauksena. Katrin tavoittaa osoitteesta tunnetaitajat@gmail.com

Kirjoittaja Inkeri Meriluoto toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajien kouluttajana osassa Etelä-Suomen ryhmiä.

Paras harjoitteluaika on juuri nyt! Tähän tunnetaitoharjoitukseen tarvitset kylmyyttä 

Voinko antaa itseni kokeilla kastautumista, vaikka se pelottaakin ja tuntuu ihan mahdottomalta. Minäkö tuonne kylmään veteen? Ei ikinä!

Ei onnistu. Ei sitten millään. En kyllä mene.

Kun ensimmäistä kertaa seisoo talvisen veden äärellä, mieli huutaa, että ei. Älä mene! Älä ole hullu!

Tunnetaidoista kiinnostuneelle kylmä vesi tarjoaa kuitenkin oivan harjoittelumahdollisuuden.

Voinko antaa itseni kokeilla kastautumista, vaikka se pelottaakin ja tuntuu ihan mahdottomalta. Minäkö tuonne kylmään veteen? Ei ikinä!

Entä jos sittenkin?

Hengitystä aistimusten läpi, porras kerrallaan

Varpaat, nilkat, sääret, polvet…

Kun kylmä vesi koskettaa yhä isompaa osaa kehosta, mieli täyttyy tuhansista terävistä aistimuksista ja välittömästä halusta kiskaista itsensä ylös vedestä niin nopeasti kuin vain voi.

Maha vetäytyy sisään, keuhkot pullistuvat, hartiat sinkoavat korviin, sydämen syke nousee, jalat kipristelevät! Ei onnistu!

Tässäkin tunnekuohussa hengitys ja päättäväisyys auttavat.

Rauhallinen hengitys välittää aivoille nopeasti viestin, ettei todellista hätää ole, vaikka juuri nyt siltä tuntuukin.

Kylmä vesi voi olla keholle aistimuksena uusi, mutta sopivasti annosteltuna se ei ole vaarallinen.

Sen oivaltaminen on vapauttavaa. Voin toimia kuten haluan kaikkien näiden aistimusten keskellä!

Tietoisuus, jämäkkyys ja myötätunto – näitä kaikkia tarvitset

Uah, se on niiiin kylmää!

Vaaditaan päättäväisyyttä, että veteen asti todella laskeutuu kokonaan. Porras ja hengitys kerrallaan. Reidet, lantio, alavatsa…

Jokaisen uuden ihoalueen aistimustulvan läpi on hengitettävä, sentti kerrallaan.

Harva pystyy ensimmäisellä kerralla pulahtamaan kiljumatta. Riemusta, pienestä shokista, hämmästyksestä! Jäisessä vedessä räpiköi ehkä kaula pitkällä kohti taivasta, mutta yhtä kaikki, räpiköi!

Yhtäkkiä sitä seisoo takaisin laiturilla keho märkänä höyryten, ulkoilman kylmyyttä tuntematta. Mä tein sen!

Saunan lauteilla jo naurattaa. Toki, mennään toisen kerran! Eihän se niin kamalaa ollut!

Sitten seuraa yllätys.

Ensimmäisestä uintikerrasta on jäänyt voittajafiilis, ja löylyjen jälkeen veteen astuu huolettomammin – ja vesi onkin jäätävän kylmää!

Miten mä pystyin tähän viime kerralla? Tämähän on ihan kamalaa!

Niin tuttu kokemus niin monesta arkisesta hetkestä. Miksi tämä nyt tuntuu niin vaikealta? Munhan piti osata tää jo!

Eikä muuta neuvoa ole edelleenkään kuin se, että pitää muistaa hengittää, joka askeleella.

Hengittää myös sille, että ehkä tänään yksi kerta vedessä riittää ja nousta portaat ylös kastautumatta.

Harjoittaa yhtä maailman tärkeintä taitoa, kykyä kuunnella itseään.

Sitä tarvitaan etenkin, kun uintiaika kokemuksen karttuessa pitenee.

Miltä kehoni tuntuu silloin, kun kylmyyttä on tullut tarpeeksi mutta ei vielä liikaa? Miltä etäisyydeltä pääsen vielä turvallisesti takaisin?

Kiinnostavaa on myös tutkia sitä, miten turvan tunne vaikuttaa uintiaikaan. Yksin uidessa keho tuntuu ikään kuin aistivan sen, ettei apua ole tarjolla, jos jotain sattuisi, ja hoputtaa nousemaan ylös nopeammin.

Seurassa uskaltaa uida pidempään. Mutta hyvä on ehkä kysyä myös, että näyttämisenhaluko se saa viivyttelemään?

Kylmä vesi on keholle armoton, mikäli omia rajojaan ei tunne tai niistä ei välitä.

Minun oma kehoni, tänä yönä sinä nukut hyvin!

Oli uinteja sitten yksi tai useampi, pitkiä tai lyhyitä, harjoitus päättyy hellyyteen.

Keho puetaan kauttaaltaan lämpimästi, villasukat sujautetaan jalkaan. Kädellä silitellään verenkiertoa raajoissa vilkkaammaksi, nautitaan jotain lämmintä.

Mielessään voi jo luvata: Minun oma kehoni, tänä yönä sinä nukut hyvin!

Ja kun harjoituksia toistaa muutaman kerran, jonain päivänä sitä huomaa, ettei talven kylmyys ole enää niin kylmää kuin ennen. Että palelee vähemmän, kulkee tuulessa takki auki, hartiat rentoina.

Niin kuin tunteisiin, kylmään suostuminen on vapauttanut tuntemasta sitä koko ajan.

Pian seuraavaa uintikertaa, seuraava talvea alkaa odottaa.

Ja kun veteen taas tovin jälkeen pääsee – hui, miten kylmää se onkaan!

 

PS. Selvitäthän ennen ensimmäistä kertaa, sopiiko talviuinti terveydellesi.

 


Kirjoittaja Inkeri Meriluoto toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen lähikouluttajana ja käy mielellään pulahtamassa ympäri vuoden.

 

Emotionaalinen turvattomuus astuu paikalle kun lapsen kokemus mitätöidään

“Et saa tuntea näin! Ole coolimpi, tai muut nauraa. Pitää vastata niinkuin opettaja odottaa. Pitää olla kiltisti ja reippaasti! Pitää osata jo, mennä jo, tehdä jo! On vaan jaksettava!”

Emotionaalisessa turvattomuudessa on kyse kokemuksesta, ettei riitä, kelpaa tai tule hyväksytyksi sellaisena kuin on. Keskeneräisenä, osaamattomana, ujona, herkkänä, vahvoine tai heiveröisine eriävine mielipiteineen ja ennenkaikkea tunteineen ja tarpeineen.

Turvattomuuden kokemus lähtee syntymään meihin usein jo lapsena, mutta voi vahvistua missä kohtaa elämäämme tahansa. Vaativuus, ankaruus, kohtuuttomat odotukset ja aikuisen oma, lapsen päälle loiskima viha ja häpeä ovat hyvin tyypillisiä emotionaalisen turvattomuuden tunteen synnyttäjiä.

Kaikki nämä voivat tapahtua myös sanattomasti, perheen tai ryhmän vallitsevana ilmapiirinä. Huokailuina, murahduksina, tuomitsevina katseina tai katsomattomuuksina. Pieninä, kaiken puhuvina kiskaisuina kädestä – “nyt olet kunnolla, etkä kitise koko ajan!”

Mitä sanasi paljastavat sinusta?

Me aikuiset osaamme pukea odotuksemme ja vaatimuksemme myös lauseisiin, joilla kiellämme lasta tuntemasta, niinkuin tuntisi. “Ylös vaan, ei sattunut!”, kun lapsi itkee kaatumistaan. “Nyt olet kiltisti tai lähdet autoon rauhoittumaan”, kun lapsi ei jaksa kulkea mukana ja ilmaisee väsymystään. “Sulle ei kyllä mikään kelpaa”, kun lapsi ilmoittaa erimielisyytensä ruoasta tai saamastaan lahjasta.

Tällaisista lauseista kuultaa, että aikuinen joko

  • ottaa lapsen sanomiset ja kokemuksen henkilökohtaisena loukkauksena (jos omat rajat tai erillisyys ei ole selvä)
  • pelkää lapsen tunteen vahvistumista (jos kokemus omista tunteista on kielteinen tai itselle ei suo vahvoja tunteiden ilmaisuja tai mielipahan tunteita)
  • pelkää oman kontrollin menettämistä suhteessa lapseen (jos ei ole kosketuksissa omaan voimaansa eikä siten ole kokemusta siitä, että omassa voimassa voi pysyä lapsen tunteista huolimatta)
  • kokee lapsen tarpeiden ilmaisut uhkana omien tarpeiden täyttymiselle (jos yhteys omiin tarpeisiin on heikko, eikä omia tarpeita ole osannut puolustaa ja tyydyttää ajoissa tai jos sekä-että ajattelu on vieras)
  • kokee, että lapsen käytös on suorassa yhteydessä omiin taitoihin kasvattajana (jos oma identiteetti on rakentunut pitkälle sen varaan, millaisia lapseni ovat tai jos sen avulla on luonut arvostusta muihin vanhempiin tai kollegoihin) tai
  • kuulee lapsen eriävät mielipiteet, tykkäämiset ja ei-tykkäämiset niskurointina ja ilkeytenä (jos ei ole ymmärrystä lapsen ja nuoren kehityksen vaiheista sekä biologisesta välttämättömyydestä kokeilla, tehdä virheitä ja oppia tai jos itsellä ei ole ollut lapsena oikeutta olla eri mieltä kuin aikuinen)

Kasvatatko huomaamattasi lastasi tunnekielteiseksi?

Pienillä, arkisilla lauseilla mitätöimme helposti lapsen kokemuksen, ylitämme hänen minuuden rajansa. Haluamme kasvattaa, ohjata omasta mielestämme oikeaan ja turvata lapsen elämää.

Huomaamattamme olemme ottaneet pois oikeuden tuntea, kokea ja tarvita niinkuin lapsi aidosti tekisi.

Toivomme, että lapsi tai nuori alkaisi näin muokkautua kuvaksi, joka mielessämme on – omaksi parhaakseen. Reippaaksi, kiltiksi, tottelevaksi lapseksi. Mutta millainen sellainen lapsi oikeastaan sisältään on?

Kiltti lapsi nielee tarpeensa, jottei olisi aikuiselle hankala. Hän peittää mielipahan tunteensa sisuksiinsa, jottei aiheuttaisi kiusallisia tilanteita. Hän pakottaa itsensä reippaaksi, vaikka sisimmässä huutaisi hätä. Hän menee kouluun, vaikka vielä on flunssasta toipilaana tai syö vanhemman antaman kuumelääkkeen, jotta jaksaisi. Hän suorittaa, tekee ja pusertaa, vaikka olisi jo uupunut. Hän on minikokoinen tuleva burn-out -aikuinen.

Perheissä ja ryhmissä, joissa säännöt ja hyvä käytös menevät inhimillisen kohtaamisen edelle, emotionaalinen turvattomuus on usein läsnä.

Osata ja tehdä oikein. Osata vastata syyttävään kysymykseen “miksi teit noin?” Osata tunnekuohussaan nöyrtyä ja pyytää anteeksi, vaikkei ole itsekään tullut kokemuksessaan kuulluksi “nyt kyllä pyydät anteeksi”. Ottaa huppu pois päästä, vaikka sisällä huutaa epävarmuus, “katso silmiin, kun puhun sinulle!” Osata hiljentyä, vaikka sisällä painaa möykky, “mitä sä jaksat mankua noin pienestä?”. Tai vain pystyä nielemään tunteensa, kun ei ole ketään ottamassa koppia, auttamassa jäsentämään sisäistä oloa tai kanssasäätelemässä kuohua.

Turvattomuus johtaa kontrollointiin ja elämän kapeutumiseen

Turvattomuus on kipeä ja yksinäinen, tyhjyyttä humiseva tunne. Tunne siitä, ettei kukaan kannattele, vaan on jaksettava ja pärjättävä yksin. On suostuttava vaikkei haluaisi, koska niin on tottunut tekemään. Itseään ei oikein osaa puolustaakaan, saati ilmaista syvimpiä tarpeitaan. Ei ole tullut kuulluksi, ymmärretyksi, vastaanotetuksi. Koska emotionaalinen turvattomuus on kipeä ja epämääräinen olo hylätyksi tulemisesta, peitämme sitä alitajuisesti monilla eri tavoilla.

Kontrolloimme, hallitsemme, suoritamme, miellytämme ja väännymme monelle korkkiruuvin kierrokselle, vaikkemme haluaisi tai jaksaisi ja vaikka omat tarpeemme tulisivat jälleen niellyiksi. Mutta onhan se meille jo tuttua. Turvaahan sekin on, vaikkakin näennäistä. Niin olemme tottuneet saavamme hyväksyntää, ehkä jopa kiitosta ja ihailua.

Päädymme olemaan jotain, mitä ajattelemme muiden odottavan, emmekä edes tiedä kuka oikeasti olemme tuon kaiken alla.

Opettele hyväksymään inhimillisyyttä

Emotionaalinen turva on edellytys sille, että ylipäätään uskallamme ilmaista ja näyttää tunteitamme toisille, olla inhimillisesti tarvitsevia. Kun tunneilmapiiri on hyväksyvä, turvallinen ja kannatteleva, ei energia mene tunteiden peittämiseen. Silloin tietää, että tulee kuulluksi ja hyväksytyksi kaikkine puolineen, niine ei-niin-täydellisineenkin.

Niin perheissä kuin lapsiryhmissäkin aikuinen voi alkaa rakentaa emotionaalista turvan ilmapiiriä tulemalla itse tutuksi omien tunteidensa kanssa – sallimalla itselleen tunteita ja harjoittelemalla tunteiden kannattelua ilman niiden panttaamista tai toisten päälle tiuskimista. Mitä enemmän ymmärrämme ja hyväksymme tunteiden virtauksia itsessämme, sitä enemmän pystymme sallimaan niitä myös lapselle.

Alamme ymmärtämään, että lapsen sanat ja käytös ovat vain lapsen kokoinen tapa ilmaista itseään, eivätkä ne enää ole uhka meille, vanhemmuudellemme tai ammattitaidollemme. Ei, vaikka lapsi sanoillaan meitä kohtaan purkautuisikin. Alamme kokea tervettä erillisyyttä ja voimaa. Turvaa olla, muista ja muiden reaktioista huolimatta. Rajamme alkavat rakentua vuotavista jämäköiksi. Tuomitsevuus kääntyy myötätunnoksi ja ymmärtämiseksi, koska uhkaa ei enää ole, vaan sisällämme lepää turva, jossa itsekin voimme levätä.

Emotionaalisen turvan rakentaminen alkaa aina aikuisesta itsestään. Omien tunteiden ja tarpeiden sallimisesta.

Aloita vaikka näistä:

  • Tutustu tunteisiisi. Kutsu ne kylään ja anna niiden tuntua. Katso ja ihmettele. Kysy, mitä ne kaipaavat ja kuuntele kuin hyvää ystävääsi.
  • Kun lapsen käytös tai mielipide ärsyttää, hengitä syvään ja sano itsellesi esimerkiksi:
    • “Huh, ottaapa koville. Silti en kaada oloani lapsen päälle. Selviän kyllä.”
    • “On ok, etten tiedä, mitä tehdä. Voin silti hengittää. Hengitän lapselleni, hengitän itselleni, hengitän tälle tilanteelle.”
    • “Lapsi purkaa vain omaa oloaan näillä sanoillaan, olen erillinen, mutta voin silti ymmärtää.”
    • “Lapsi saa tarvita sitä, mitä tarvitsee, se ei ole minulta pois. Saan yhtäaikaa pitää huolta omista tarpeistani. Tarpeemme ovat sekä-että, ei joko-tai.”
  • Lapsen tai nuoren “kiukutellessa”, ollessa eri mieltä tai jaksamaton, totea takaisin, mitä aistit hänen kokemuksestaan ilman omia mielipiteitäsi tai tulkintojasi: 
    • “Sä et yhtään enää jaksaisi, kun tarttisit jo lepoakin välillä.”
    • “Sulle toi on tosi tärkeää.”
    • “Ärsyttääkö sua, kun haluaisit enemmän pystyä vaikuttamaan tähän, että sunkin mielipiteesi kuultaisiin?”
    • Tunnustele, miltä tällainen lapsen kokemuksen puhdas takaisinpeilaus sinussa herättää?
  • Kysy itseltäsi, mitä eritoten kaipaat elämässäsi. Kirjoita asioita ylös. Mikä olisi pienin askel, minkä voisit ottaa kohti niitä juuri nyt?
  • Hakeudu ryhmiin, terapiaan tai sellaisten ystävien luokse, joiden seurassa voit tulla turvallisesti kuulluksi.
  • Rakenna tietoisesti leppoisia hetkiä perheessänne tai ryhmässänne. Keskity hyvään ja toimivaan. Kasvattamisen sijaan hellitä välillä suitsista – hassuttele, hulluttele ja peuhaa! Siedä välillä sotkua ja epäjärjestystä. Anna elämän olla hauskaa ja spontaania.
  • Salli ja hyväksy inhimillisyys. Tarpeitasi et voi hallita, ne kuuluvat ihmisyyteen. Tunteitasi et voi peitellä, ne tuovat värit elämääsi. Epämiellyttävätkin tunteet kuuluvat elämään.

Silloin, kun vähiten jaksaisit, tarvitset eniten myötätuntoa itsellesi. Silloin kun voimasi ovat lopussa, astuu inhimillisyys näkyville. Ja silloinkin teet juuri niin hyvin, kuin voimavarasi siinä hetkessä antavat myöten. Silloinkin olet paras oma itsesi sen hetkisillä voimavaroillasi.

Niin on myös lapsesi. Joka ikinen hetki. Omine voimavaroineen. Silloin kun vähiten ansaitsisi, hän eniten tarvitsee turvaasi ja hyväksyntääsi.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja, kouluttaja ja kirjailija.

Emotionaalisen turvan lisäämistä harjoitellaan ja koetaan myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.

 

 

Mikä ihmeen häpeä? Osa 1

Häpeä ei ole vain harmittavassa tai kaameassa tilanteessa syntyvä tunne vaan saattaa elää syvällä meissä iloamme syöden. Häpeä saa meidät tuntemaan, että pitäisi jotakin, nykytilanteeseen ja omaan itseen ei voi olla tyytyväinen. Voi olla myös vaikeaa kohdata ja tulla kohdatuksi ihmissuhteessa.

Mitä ihmettä häpeä sitten on?

Häpeä syntyy varhaisissa kiintymyssuhteissa jo alle kahden vuoden iässä. Voimme antaa lapselle vain sellaista, mitä olemme saaneet ja sallineet itsellemme. Vanhempana voimme kokea lapsen itkun vaatimuksena, jos emme ole saaneet omia tarpeitamme riittävästi tyydytettyä. Lapsen itku painelee silloin omia tunnenappejamme. Lapsen tarvetta ilmaiseva itku on silloin uhka omille voimavaroille.

Häpeä liittyy juuri tarpeiden kohtaamiseen: ovatko tarpeeni tyydyttyneet vai jääneet vaille varhaisissa vuorovaikutussuhteissani?

Ihmisen minäkuva alkaa kehittyä varhaisessa kiintymyssuhteessa. Ihminen oppii suhtautumaan itseensä ja muihin sen mallin mukaisesti, miten häneen varhaislapsuudessa suhtaudutaan.

Miten minua katsottiin, kuunneltiin, koskettiin? Vastattiinko katseeseeni,                         kuunneltiinko tarpeitani? Miten tunteisiini reagoitiin? Jos ilmaisin lapsena vihaa tai surua ja niihin reagoitiin jatkuvasti vihaisesti tai ärtyneesti sisälläni syntyi kaaosta. Opin jäsentymättömän kiintymysmallin. Jos aikuinen kannatteli ja sanoitti tunteitani silloin, kun itselläni ei vielä ollut tunteilleni sanoja: ”näen, että olet tosi surullinen”, opin, että olen turvassa ja että tunteideni ilmaisu on ok. Aloin itsekin ymmärtää tunteitani.

Kun käteeni ei tartuta

Häpeä syntyy kontaktittomuudessa: lapsi kurottaa kohti, ilmaisee tarvettaan, hakee katsekontaktia, kosketusta tai yhteyttä, mutta jos aikuinen ei näihin kykene vastaamaan, lapsi alkaa kääntyä itseään vastaan ja torjua tarpeitaan itsekin. Usein lapsen kohtaamattomuus ja tarpeiden täyttymättömyys näkyy kaaoksena hänen omassa olemisessaan.

Häpeän syntymistä lapsessa ei voi eikä tulekaan estää täysin; häpeä terveellä tavalla koettuna auttaa kasvamaan empatiaan ja hienotunteisuuteen. Se mahdollistaa toisen ihmisen näkyvyyden ja arvokkuuden kunnioittamisen ja auttaa ymmärtämään, miten toisten kanssa on ok toimia.

Häpeä syntyy kipeimmin silloin, kun innostus tapetaan. Suomessa lapset on sukupolvesta toiseen usein opetettu olemaan hillittyjä. Aikuisiässä häpeä saattaa näyttäytyä niin, että ulkoisesti kulissit ovat kunnossa ja kaiken pitäisi olla ihan jees, mutta mikään ei oikein tunnu innostavalta. Lapselle on olennaista opettaa vireyden säätelyä. Jos aikuinen jyrkästi kieltää lapsen innokkaan käyttäytymisen – hyppimisen, kiljumisen tai heilumisen, lapsi oppii, ettei saa innostua. Sen sijaan aikuinen voi omalla kehon kielellään ja äänenpainoillaan mallintaa lasta levollisuuteen: ”Oletpa innoissasi! Ihan niin, että koko kehon tekee mieli liikkua. Katsotaanpa mistä löydetään liikkumiselle sopiva paikka niin, että toisilla säilyy samalla keskustelurauha.”

Myös lapsen mitätöiminen ja nöyryyttäminen synnyttävät lapsessa sisäisesti itsen torjumista. Lapsi oppii itsekin mitätöimään omat tarpeensa ja pienenee. Silloin omista lahjoista, potentiaaleista ja unelmista voi olla vaikeaa aikuisenakaan saada kiinni. Ihminen kehittää tekominän; suorittaa, on olemassa muita varten kilttinä ja reippaana tai tuo itsestään esiin vain niitä puolia, joiden uskoo olevan hyväksyttäviä. Silloin häpeän vallassa eläminen saattaa tulla näkyväksi työuupumuksena, paniikkina tai ahdistuksena.

Parempi vai huonompi kuin muut?

Häpeä kääntyy joko ulos- tai sisäänpäin. Dynamiikat voivat vaihdella eri tilanteissa ja ihmissuhteissa. Ihminen voi olla itseä alistava tai toista kritisoiva ja tuomitseva. Sisäänpäinkääntynyt häpeä voi näkyä alakuloisuutena, vetäytymisenä, mökötyksenä, riittämättömyydentunteina, itsensä piilotteluna ja huonona itsetuntona. Kun häpeä kääntyy ulospäin se näyttäytyy arroganssina: itseä vertaillaan toisiin ja koetaan joko ylemmyyttä tai alemmuutta. Ihminen saattaa käyttäytyä itseriittoisesti, röyhkeästi tai häpeilemättömästi.

Jos mielessä pyörii jatkuvasti mitä minun pitäisi tai ei pitäisi, tai ei missään nimessä taas olisi pitänyt, sisällämme on huonouden ja riittämättömyydentunteita. Kestosyyllisyys kertoo usein häpeästä.

Elämässä voi myös olla paljon draamaa tai tupaten täydesti ohjelmaa, mielen jatkuvaa hälinää tai riippuvuuskäyttäytymistä. Itse häpeä herättää häpeää, koska se on syntynyt sellaisissa kokemuksissa, joissa tunnemme olevamme näkymättömiä, vääränlaisia tai arvottomia. Väistämme noita kohtaamattomia tunteita pitämällä itsemme kiireisinä velvollisuuksinemme ja riippuvuuksilla. Riippuvuuksien alla on aina uskomus siitä, että jos muut tietäisivät millainen todella olen, minua ei rakastettaisi. Kiellämme tarvitsevuuden ja ohjaamme sen riippuvuuden kohteeseen. Omien häpeänvälttelytapojen tiedostaminen on vapautumisen alku.

Seuraava osa käsittelee häpeän vallasta vapautumista ja häpeän sietokykyä. Lue toinen osa tästä.

Trauma- ja psykoterapeutti, hahmoterapeutti Heidi Valasti

Teksti on kirjoitettu trauma- ja hahmoterapeutti Heidi Valastin luennon pohjalta.  

Katso vielä Heidi Valastin 12 minuutin haastattelu alta.

Teemat: häpeä, häpeän syntyminen, lapsen häpeä, kontakti