Jokainen surtu suru pitää sisällään ilon siemene

Vaikka suru nouseekin silloin, kun jokin elämässämme päättyy tai näyttäytyy mahdottomana saavuttaa, ei suru ole pelkkä päätepiste. Se on aina myös jonkin uuden alkupiste.

Kun jotain päättyy, jotain uutta myös alkaa. Ehkä kipeästikin, aamu kerrallaan. Uusi ajanjakso, uudet mahdollisuudet, uusi tapa elää ja olla.

Suremalla, puhtaaseen aitoon suruun laskeutumalla, luomme kyynel kyyneleeltä tilaa myös jollekin uudelle.

Surtu suru pitää siksi sisällään myös ilon siemenen. Pikkuhiljaa, omalla ajallaan, surun riittävästi siementä kasteltuaan, siemen alkaa itää. Ohut valonsäde kerrallaan siemenestä nousee alkuun hauras ilon itu ja ajallaan se levittää lehtensä avoimemmin valoa kohti.

Surulla on siis tärkeä tehtävä – päästää irti menneestä. Sureminen on aina osaltaan myös menneen ja koetun kunnioittamista. Näin tärkeää se oli, näin merkittävää ja arvokasta, että siitä luopuminen tekee kipeää, sattuu.

Metsäkin uudistuu roihuavan, tuhoavan palon jälkeen.

Ajallaan tuhka ruokkii uutta maaperää, uutta kasvua. Tuhkasta nousee uusi metsä, omanlaisensa.

Surunkin alta nousee uusi. Aluksi hauraana, tunnustellen ja sitten, ajallaan jo paikalleen juurtuen.

Vuosien jälkeen suruajan merkityksen elämässään näkee selkeämmin.

Tällaisen se minusta vuoli, tuo kipeä, raadollisen paljaaksi riisuva, silti tarkoituksellinen suru.