Joskus hiljaa yhteisen äärellä oleminen synnyttää jopa sanoja syvempää puhetta

Vaikka puhe onkin meille ihmisille luontainen yhteinen kieli asioiden ymmärtämiseen, voimme saavuttaa tunneyhteyden toisen ihmisen kanssa myös ilman sanoja. Aistien olemassa olevaa, meissä ja välillämme väreilevää.

Joskus puhe jopa rikkoo jotain sellaista, mitä sanoilla ei voi tavoittaa. Jotain, minkä voi vain aistia, kokea ja vastaanottaa.

Syvin tuntoelin ovat aistimme. Niiden välityksellä aivomme saavat informaatiota, minkä mielemme sitten tulkitsee mm. vireystilamme, aiempien kokemustemme ja nykyisten tunnetaitojemme pohjalta joksikin ymmärrettäväksi ja lopulta sanoiksi. Määritelmiksi.

Kosketuksen tapa, viipyily ja intensiteetti, katseen pieni liike ja etenkin silmien ympärillä olevien lihasten nytkähtelyt, väreilyt ja muutokset, hengityksen rytmi ja huokailut, kehon asennot ja niiden muutokset – kaikki ne aivomme rekisteröivät niin itsestämme kuin toisistakin ihmisistä. Kaiken aikaa, tiedostamattamme, vaikka joskus korostuneen tietoisestikin.

Joskus haluaisimme mieluummin ohittaa kiusalliset huomiomme. Toisen nolous tai kiusaantuminen voi olla itsellekin vaikea siedettävä. Jopa suru voi tuntua vaikealta vastaanotettavalta ilman nopeaa lohdutusta tai ”kyllä se siitä” -kommenttia. Niinpä saatamme omalla puhetulvalla ohjata huomion siitä pois.

Voimme selittää, lohduttaa, neuvoa, kysellä ja analysoida sanoillamme loputtomiin. Ikäänkuin puhkikuluttaa käsillä olevan hetken sen sijaan, että sen äärellä hetken yhdessä vain olisi. Ihmettelisi ja aistisi. Antaisi tapahtua mitä tapahtuukaan. Sallisi.

Pelkkä kädestä kiinni pitäminen tai hiljainen silittäminen voi koskettaa syvemmälle kuin sanat, joita sanomme.

Aistimukset koskettavat alkukantaisimpia aivojemme osia, joille sanoilla ei ole merkitystä. Näille ns. kehoaivoille vain siltä, miltä kehossa aistien välityksellä tuntuu on.

Annetaan aistimusten virran kulkea lävitsemme ja häkellytään yhteisistä hetkistä. Ollaan ja aistitaan.