Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Kaikista vaikeimmat rajat ovat rajat itselle
Vahvat ja terveet sisäiset rajat näkyvät meistä ulospäin kykynä sanoa ei, kun ei enää jaksa.
Kykynä ottaa palautumiselle riittävä aika suorittamisen ja tekemisen jälkeen.
Kykynä kieltäytyä siitä, mitä ei elämäänsä halua.
Ja ennenkaikkea kykynä valita elämäänsä sitä, mitä tarvitsee, siitäkin huolimatta, että mieli tekisi muuta tai pelottaa.
Se näkyy rohkeutena rajata työnteon määrää, vaikka olisi innostavaakin tekemistä. Viisautena rajata somessa olon määrä, vaikka ihan hyödyllisiäkin juttuja tulisi vastaan.
Uskalluksena sanoa itseäsi tallovalle kanssakulkijalle Ei! Jämäkkyytenä rajata syömisen määrää, vaikka kuinka olisi hyvää tai jämäkkyytenä kuljettaa itsensä happihypylle, vaikka sohva kuinka kutsuisi.
Toisaalta se voi näkyä myös rohkeutena toimia itsensä puolesta ja nimenomaan sen liiallisuuteen menevän lenkkeilyn sijaan juutatakin itsensä sinne sohvalle, olemaan.
Monena muunakin ilmiönä rajat meissä näkyvät. Kuten myös rajattomuus. Liiallinen joustaminen, venyminen yli äärirajojen, jaksamisen ja terveellisyyden.
Kaikella kuitenkin on rajansa. Ja lopulta niihinkin pääsee tutustumaan. Jos ei itse kykene, niin keho niihin ensin lempeästi ja sitten vähän rajummin tutustuttaa. ”Ei enää!” se huutaa – kullekin tavallaan. Mielen tai kehon oireilun kautta.
Mikä ei ole sen kummempaa kuin rajan piirtämistä näkyville, selkeämmin kuultaville: ”Tässä kulkee jo ehdoton raja. Ei tästä enempää tätä, mikä ei tee sinulle hyvää”, se sanoo.
Sitä ennen se kuitenkin kuiskii, pienin aistinvaraisin tuntemuksin. Niillä se lempeästi koittaa hoksauttaa, ettei tähän suuntaan kannata enempää kulkea. Että tauon voisi ottaa tähän kohtaan. Palautua, huuhtoutua. Jotta sitä hardcore-rajaa ei tarvitsisi edes näyttää. Sitä, josta palaaminen viekin sitten pidemmän ajan.