Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Tuo aikuinen uskoo minuun – ja niin uskon pian minäkin!
Mitä enemmän kuulen itsestäni hyvää, sitä enemmän itseeni uskon.
Mitä enemmän minuun uskon, sitä rohkeammin käytän potentiaaliani ja uskallan kurottautua niillekin alueille, jotka tuntuvat epävarmoilta.
Mitä enemmän kuulen, että minäkin voin onnistua – että sinä luotat minuun, sitä enemmän itsekin luotan ja sitä enemmän haluan olla luottamuksen arvoinen.
Mutta jos sen sijaan kuulen yhtä uudestaan, että ”taas sinä” ja ”montako kertaa tästä pitää sanoa?” ja ”ei sinusta kyllä tähänkään ole” tai ”etkö sinä nyt jo usko!”, en kyllä itsekään itseeni usko.
En näe syytä yrittää, en koittaa edes käyttäytyä hyväksyttävästi, vaan sisälläni nousee vastustus ja näyttämisenhalu ellen jo alistu lauseistasi ensimetreillä.
Mitä väliä on yrittää, kun ei minuun kuitenkaan kukaan usko? Kun minut kuitenkin nähdään hankalana, pahana ja tahallaan ilkeänä?
Jos sinä kuitenkin aikuisena luotat, uskot ja näet minussa sen kauniin ytimen, mitä kaiken kuoreni sisällä suojaan, se näkyy sinun silmistäsi ja kuuluu sanoistasi. Niihin minä takerrun.
”Tuo aikuinen uskoo minuun!” ja niin alan uskoa minäkin.
Ja usko, se voi siirtää vaikka vuoria!