Kun äitienpäivänä itkettää, ettei kukaan taaskaan muistanut

Äitienpäivä. Pelottaa ja hävettääkin jo etukäteen. Miten selviän taas? Kun facebook pullistelee ihania äitienpäivätoivotuksia, vuoden äitejä palkitaan, kaupat tyrkyttävät lämminhenkisiä mainoskuviaan ja tuttujen päivityksissä vilahtaa ties minkälaisia kortteja ja kukkia. Mutta itsellä ei ole mitään. Koska ei ne vaan huomioi. Mitenkään.

Aamu on niinkuin muutkin. Tavallinen. Ei kuulu rapinaa eikä supatusta, vaikka kuinka terästän sängyssä korviani. Ei, kaikki nukkuvat vielä. Onhan viikonloppu ja oikeuskin nukkua pitkään, selittelen itselleni. Eihän tämä nyt niin erikoinen päivä ole, jatkan. Pinnistän vielä jostain ajatuksen, että kyllähän minä tiedän, että ne välittävät. Ovat vain nyt niin väsyneitä. Ollut kaikenlaista. Ja silti itku kuristaa kurkkua.

Ei kukkia, ei kortteja, ei muistamista. Ei erityistä mitään. Nousen yksin ja keitän omat aamukahvini. Voinhan minä itsekin itseäni juhlia. Itku jatkaa silti kuristamistaan. Häpeäkin. Ettei se mies taaskaan. Eikä ne lapsetkaan, vaikka jo isoja. Koitan niellä pois tuntumasta, ajatella muuta. Someen ei voi mennä, koska niistä kuvista tuska vain yltyy.

Toivonkipinä nousee, kun joku vihdoin herää. Sittenkin? Lähden keittiöstä, josko minut halutaan yllättää. Kuuntelen. Mutta ei. Omaan huoneeseen ne jäävät. Mies tulee alas, sanoo lähtevänsä autotalliin laittamaan pyörää kevätkuntoon. Kun näin hyvä sääkin. Onhan se ymmärrettävää.

”Ai sä jo itselles kahvit keitit? Joo hyvää äitienpäivää vaan.” Koitan näyttää tyyneltä, vienosti hymyilenkin. Vaikka rintaa kovertaa.

No, sanoihan se edes. Muisti. Onhan sekin jotain. 

Koko päivän uskottelen itselleni. Kuten joka vuosi. Uskottelen ja koitan unohtaa. Ostan itse orvokkini, kahdella eurolla. Koska se, ettei ne huomioi, ettei se ole heille erityistä – edes kahden euron tai kahvinkeiton verran, tekee liian kipeää.

Ja silloin kun kerran sain sen kahvin – kun ensin olin valveilla keittiössä odottanut, se tuli erityismaininnan kera ”no nyt saat kahvinkin valmiiksi keitettynä”. Jaa. No onhan sekin kiva. Tavallaan juhlallista. Keitetty kahvi kerran vuodessa. Nihilistihän minä olen, jos en osaa olla kiitollinen. Kahvista. Ei kaikilla ole sitäkään. Sisälläni katkeruus nostaa kuitenkin päätään.

Monen äidin yhteinen kipu ja häpeä

Olen kuullut näitä tarinoita lukuisia kiertäessäni kouluttamassa tunteista, niistä kipeistäkin ja hävettävimmistä. Monelle äidille äitienpäivä on kipeän tuskallinen. Joskus vain se yksi mieleen jäänyt. Joskus vuodesta toiseen toistuva. Joskus vuosikymmenistä. Ja kun joku sitä vihdoin sanoittaa, naisten katseet ovat usein hämmentyneitä. Kiusaantuneita. Niin kipeä aihe. Hävettävä. Mutta että muillakin! Hetken päästä jo itkuun asti helpottavaa. Se saakin tuntua. Ihan rintakehän syvyyksissä asti.

Ensimmäinen – se odotetuin äitienpäivä! Jännittää. Miltähän se tuntuu? Mitähän on luvassa?

Mutta ettei mies huomioikaan. Mitenkään? ”Nokun ethän sä ole mun äiti”.

Aikuiset lapset ehkä jättävät käymättä. Tai mies jättää vastuun muistamisesta lapsille. ”No täähän on uusperhe, eihän se niinkuin mulle kuulu, kun en ole näiden isäkään.” ”Kai ne siellä koulussa on jotain tehneet. ”Opettajille kiitos, että olette!

Ne – juuri ne pienenpienet käsin väkerretyt kortit, muutama päiväkodin aikuisen kirjaama lapsen suusta kuultu lause äidistä ovat monen äidin äitienpäivän pelastus. Ja miten tärkeää oppia lapselle – itselle rakkaan ihmisen huomioimisesta tulee itsellekin hyvä mieli.

Joillekin on kuin oljenkortena tullut oman äidin muistamisen ele. Että oma äiti antaa lahjakortin tai tuo kukan. Ehkä siksi, että tietää. Sen, miltä voi tuntua. ”Onnea sinulle äitiydestäsi – olet kyllä upea äiti lapsillesi!”

Silti jokin jää kaihertamaan. Eikö vuokseni voisi nähdä edes pientä vaivaa? Oma mies ja lapset. Sanoa jotain nättiä ja mietittyä. Että mikä minun äitiydessäni on arvokasta – kai edes jokin on? Vaikka teinejä ovatkin. Tai edes yksi valkovuokko tienposkesta? Yksi?

Entä jos kertoisitkin siitä, mitä kaipaat?

Entä jos tänä äitienpäivänä kertoisit jo etukäteen toiveesi? Tulisit tarvitsevana ihmisenä esiin. Päästäisit irti ajatuksesta, että ”ei se sitten tunnu samalta. Jos vain pyytämällä saa. Ei siinä ole aitoutta.” Avautuisit, että voikin tuntua. Lämpimältä ja siltä, että onkin merkityksellinen. Että voi tulla haavoittuvuudessaan kuulluksi. Menisitkin toisia kohti itseesi käpertymisen sijaan?

Mitä jos pyytäisit syyttelemättä kuuntelemaan, kuinka äitienpäivä on sinulle tärkeä ja toivoisit, että tulisit jollain tavalla huomioiduksi. Ettei tavalla ole merkitystä, kunhan olisi vähän mietitty, että miten voisi ilahduttaa. Kortilla, kiireettömällä aamupalalla, lempeällä herätyksellä?

Koska äitinä oleminen on sinulle tärkeää, merkittävää. Ja miten äitinä olemiseen olet omalla tavallasi panostanut. Huolehtinut, lohduttanut, hoitanut, ilahduttanut. Niinkuin äidit aina.

Ja miten tiedät, että olet rakas. Toki. Ilman sanojakin ja muistamisia. Mutta että silti on välillä tuntunut pahalta. Se, ettei olla muistettu. Ihan itkuun asti, vaikken olekaan näyttänyt.

Mutta nyt ajattelin uskaltaa. Kertoa, että olen tässä vähän herkillä. Että voisitteko te auttaa mua tänä äitenpäivänä?

Koska tämä vain tuntuu tärkeältä minulle. Äitienpäivä. Että tulisin kuulluksi tässä, ehkä pöhköltäkin kuulostavassa asiassa. Huomioiduksi. Että äitiyteni ja minut huomioitaisiin ja saisin kokea olevani tärkeä. Vastavuoroisesti minäkin. Jonkin pienen erityisen arvoinen.

Tällaista kaipaan. Välittäisittekö? Jollain teille sopivalla ja teidän kokoisella tavalla. Se tuntuisi sydämessä asti hyvälle. Ja sitä haluan teidän kanssa kokea.

Rakkautta. Äitienpäivänä.

ps. Mies, auta lapsiasi tai uusperheesi lapsia muistamaan, huomioimaan. Anna lapsille mahdollisuus ilahduttaa äitiään. Olit äidin kanssa yhdessä tai et. Anna lapsille mahdollisuus tuntea antamisen ja huomioimisen ilo. Se kantaa teitä kaikkia pitkään!

Ja sinä, jolla on äiti. Muista häntä.