Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Kun maailma mullistuu, sulattelu vie aikaa
Digiloikka yhdessä yössä. Etäkoulun ja etätöiden yhteensovittaminen päivässä. Työpaikalla kiireellä uuden luomista. Jotta selvitään. Jotta elämä jatkuu.
Kun jotain mullistuu, sen sulatteluun menee inhimillisesti aikaa. Ihminen ei ole kone, vieläkään.
Luontaisesti meissä kaikissa on stressijärjestelmä, joka auttaa meitä hetkellisesti ylittämään voimavaramme ja inhimilliset aikarajamme.
Tutun sanonnan mukaan sprinttivauhdilla ei kuitenkaan taiteta maratonia, ei edes puolikasta. Tulee väistämättä hetki, jolloin itsen ylittäminen, pusertaminen ja hullunmylly vaativat vastapainonsa.
Sulattelun, hiljalleen sopeutumisen ja palautumisen. Koska ihminen ei ole kone.
Uudessa tilanteessa ei useinkaan heti löydy sopivia työkaluja, juuri sopiville ruuveille ja nauloille. Alkuun lyödään vähän huteja, raavitaan päätä ja ihmetellään. Miten ihmeessä tästä nyt jatketaan?
On ok, ettet jumppaa kotona lasten välitunnin aikana (ja on ok, jos jumppaatkin). On ok, ettet edes tiedä, koska niitä välitunteja on tai onko niitä edes. On ok, etten luo uutta ja kirjoita sitä kirjaa vieläkään (ja on ok, jos kirjoitatkin). On ok, että vain hengität ja ihmettelet. Olet ihminen keskellä ainutlaatuista muutosta. Sellaista, josta lapsenlapsesi tulevat historiantunnin jälkeen kysymään: millaista se oli?
On ok, että alkusprintin jälkeen hengähdät ja ihmettelet, että mitä viime viikkoihin oikein onkaan mahtunut. Ja sekin on ok, että keho haluaa viipyä sulattelumoodissa pidemmänkin aikaa. Huh, onpahan ollut melkoista! Uudenlainen elämä on väistämättä nyt alkanut.
Annetaan sulattelulle aikaa. Kriiseissä, mullistuksissa, moninkertaisten volttien keskellä ja uuden äärellä ei tarvitse heti toimia oikein, olla tehokas eikä edes löytää oikeita työkaluja. Saa lyödä huteja ja saa epävarmana opetella uusien työkalujen käyttöä. Saa mokata. Asettautua solu ja kehonosa kerrallaan uudenlaiseen eloon.
Saa tarvita hengähtää useammin kuin kerran ja pidempään kuin pitkään. Saa olla inhimillinen.