Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Aikuisen huutamisesta ja tylyttämisestä lapsi oppii itsekin jyräämään itsensä
Kun itseään oppii kuuntelemaan ja omia tunteitaan ymmärtämään, itsensä kuuntelemisen taito on helpompi ottaa käyttöön myös tiukoissa hetkissä ja haastavissa elämäntilanteissa.
Niissä, joissa eniten tarvitsemme itsestämme ystävää, ymmärtäjää ja tukijaa itsellemme, emmekä sitä, joka kääntää selkänsä ja tuomitsee.
Lapselle tämä tuki, ymmärtäjä ja omien tunteiden selventäjä on aikuinen.
Ei hänessä myöskään ole sellaista voimaa, joka antaisi tukea niissä hetkissä, kun aikuinen lähellä jyrää tai tuomitsee lapsen voimakkaat tunteet.
Aikuisen huutamisen ja tylyttämisen kautta hän oppii itsekin jyräämään itsensä.
Jos hän kuitenkin saa tunteilleen tilaa ja lempeän jämäkkää ohjausta niiden kanssa toimimiseen rakentavasti, hän voi oppia sen tärkeän opin, että omille tunteille on tilaa ja lupa olla sitä mitä ne ovat. Ettei tunteissa ole mitään väärää ja ettei niitä tarvitse niellä. Ei niitä voimakkaitakaan.
Kun lapsi saa aikuiselta tämän opin ei vain sanojen, vaan ennenkaikkea hyväksyvän toiminnan – katseen, kosketuksen ja äänensävyn kautta, hän oppii kulkemaan itsensä rinnalla, eikä hylkää aikuisenakaan itseään.
Itsensä hylkääjiä maailmassa on jo riittävästi. Sen taidon me jokainen osaamme jossain määrin.
Sisäisesti itsensä hylkääminen tarkoittaa omien kokemusten, toiveiden, tunteiden ja tarpeiden ohittamista, itsensä venyttämistä yli jaksamisrajojen ja muiden tarpeiden edelle pistämistä aina ja aina vaan – vaikka oma sisäinen olo jo huutaisi lepoa tai lempeämpää otetta.
Itsensä hylkääminen on sisäisen puheen kautta itsensä tylyttämistä, tuomitsemista, arvostelemista, häpeämistä, ohittamista, vähättelemistä ja aina vaan lisää vaatimista.
Sillä siinä me jokatapauksessa kuljemme viimeiseen hengenvetoomme asti. Niin pitkä matka on mukavampi tehdä hyväksyvästi ja armollisesti itseään katsellen, hyvissä fiiliksissä.
Sellaisilla silmillä myös toisia pystyy katsomaan lempeästi ja vahvistavasti.