Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Pienen lapsen isot tunteet tarvitsevat vahvaa kantajaa
Pieni lapsi on kehittyvä ihminen, kehityksessään keskeneräinen ja alati elämästä oppiva.
Keskeneräinen tarkoittaa, ettei vielä osaa.
Lapsen aivoissa biologisestikaan säätelytaidot eivät vielä ole kypsät. Hän harjoittelee ja toimii niin hyvin kuin osaa, niillä voimavaroilla, joita hänellä juuri tässä hetkessä on.
Lapsella yhteydet aivojen alapuolisen, nopeasti syttyvän ja reagoivan osan sekä kokonaisuuksia käsittelevän ja rauhoittavan yläosan välillä eivät ole vielä rakentuneet – ne ovat vajavaiset, eivätkä aina löydettävissä. Lapsen on siis biologisestikin mahdotonta rauhoittua käskystä. Osaatko sinä käskystä rauhoittua kuohustasi?
Tunteidensa kannatteluun lapsi tarvitsee sinua, aikuista. Tunteidensa säätelyyn hän tarvitsee sinua, aikuista.
Tunteidensa ilmaisuun rakentavasti hän tarvitsee sinun rakentavia sanoja, ikäänkuin peilausta siitä, mitä kuulet lapsen käsillä olevassa hetkessä kokevan, tuntevan ja tarvitsevan.
Usein lapsen käytös voi olla epäloogista meille aikuisille, koemme lapsen tahallisesti ilkeänä, näsäviisaana tai vastustavana.
Onko näin? Entä, jos lapsi vain pyrkii parhaalla mahdollisella tavalla suojaamaan itseään? Sietämään hankalaa oloaan? Selviytymään tilanteesta jollain tietämällään keinolla? Vaikkei se sinulle loogista, rakentavaa tai hyväkäytöksistä olisikaan.
Tämä on se, mihin lapsi pystyy nyt. Oli se sinusta mukavaa, viisasta tai ei.
Pidetään huolta itsestämme niin, että jaksamme kannatella lapsia. Jaksamme kannatella nuoria ja heidän kuohujaan. Sillä sitä luotaan pois työntävä lapsi eniten kaipaa – tulla kannatelluksi itseään vahvemman ja turvallisen aikuisen kanssa.
Meistä kukin tipahtaa itsekin tunnekuohuissaan aika ajoin tilaan, jossa rauhoitteleva järki ei toimi ja jossa toivoisimme jonkun ottavan kopin. Ottavan kädestä ja kannattelevan hetken aikaa. Kunnes omat jalat taas hauraasti alkavat kantaa.
Ihmisyys on – kannateltavana oloa ja kannattelua. Myös meidän itsemme.