Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Se, että esittää muuta kuin on, ei ole temppu eikä mikään
Itsensä näyttäminen toisille aitona ei ole helppoa.
Pelkäämme haurautemme, epävarmuutemme, osaamattomuutemme tai epäonnistumistemme johtavan jollain tasolla epäsuosioon ja hylkäämiseen.
Ihmisen syvimpiä tarpeita on kokea kuuluvansa joukkoon.
Olla hyväksytty ja pidetty. Olemme laumaeläimiä, ja syntyessämme menehtyisimme, jos meitä ei otettaisi laumaan, perheeseemme, mukaan ja hoivattaisi.
Kuuluminen johonkin takaa siis hengissä selviytymisen. Tämä alitajuinen, biologinen tarve ohjaa käyttäytymistämme edelleen.
Heikot jäävät lauman ulkopuolelle. Hylkiöiksi. Hylätyiksi. Omin nokkinensa selviytyjiksi.
Niinpä koitamme osoittaa kelpaavuutemme kuka milläkin tavalla. Olemalla mieliksi. Menemällä monelle mutkalle. Tekemällä vielä vähän enemmän. Vielä vähän paremmin. Vielä tämänkin jaksamisrajan yli.
Lupaamalla enemmän ja uskomalla vilpittömästi itsekin siihen, että pystymme, koska niin kovasti haluamme. Ja koska näyttää siltä, että muutkin pystyvät.
Katsomme mihin tahansa, näemme menestystarinoita. Itsensä ylittäjiä. Onnistujia. Niitä, jotka jaksavat vaikka mitä. Edelläkävijöitä. Niitä, joita itsekin haluamme seurata. Luoda samanlaisia polkuja.
Niinpä teemme enemmän. Olemme enemmän. Hymyilemme enemmän. Ja ajaudumme peittämään yhä enemmän. Yhä vahvemmin. Koska sisäinen totuutemme ei olekaan sitä kaikkea juhlaa, jaksamista ja venymistä.
Sisäinen totuutemme sisältääkin myös pelkoa, heikkoutta, herkkyyttä, haurautta ja väsymistä. Kyllästymistä, epätoivoa ja voimattomuutta.
Ne tarvitsevat tilaa eivätkä kiirettä. Rauhaa, eivät puskemista. Syvään hengittelyä, eivät puuskuttamista. Palautumista, eivät tehokkuutta. Sulattamista, eivät aina yhä uuden sisäistämistä. Oman suunnan tarkistamista. Pysähtymistä sen äärelle, miten voin?
Mitä todella kaipaisin tämän puskemisen ja muuna olemisen tilalle? Mikä olisi pienin askel sitä kohti tänään? Mitä voin rajata pois?
Voisinko antaa itseni olla, hengittää ja levätä. Voisinko jakaa jollekin sen, miten todella voin? Voisinko jakaa jollekin sen, mikä hävettää? Sen, mitä pelkään ja mitä pakenen? Voisinko pyytää kuulemista ja tukea?
Voisinko olla niin rohkea?