Vanhempien syytä se on, että niiden kullannuput riehuu!

”Kaikki riippuu kotikasvatuksesta. Vanhempien syytä se on, jos eivät osaa laittaa rajoja. Sanoivat helpon teinin vanhemmat. Ja ne, joiden perheissä se ei ollut ajankohtaista lainkaan. Ongelmateinin vanhempi ei sanonut mitään. Piti painottaa vielä vähän kovempaa. Eikö se tajunnut, että oma vika?

Kyllä se tajusi. Joka kerta, kun sen teini lintsasi, se mietti, missä se epäonnistui niin pahasti. Kun se yritti puhua, ja teini vastasi keskisormella, se syytti siitä itseään. Kun poliisi soitti, se pohti, että onko se ollut liian lepsu vai liian ankara. Ja kun se valvoi kolmelta aamulla soittamassa yhä uudelleen numeroon, johon ei saada yhteyttä, se muisteli sitä, kun silloin yhtenä päiväkotiaamuna meni hermot.

Se ei vain halunnut jakaa sitä syyllisyyttään somessa. Eikä työpaikan kahvipöydässä. Eikä monelle muullekaan. Koska joka kerta, kun joku antoi vinkkejä rajoista ja rakkaudesta, neuvoi vähän ja tiesi hyvin, se tunsi olonsa vielä vähän kurjemmaksi ja jaksoi vielä vähän huonommin.

Ja samalla se myös ärsyyntyi. Koska se tiesi, ettei siltä rakkautta puuttunut. Että se rakasti teiniään niin, että sydäntä riipi. Ja että vaikkei se jaksanut joka päivä olla tyyni ja viisas, se teki joka päivä parhaansa.”

Kirjoitus eräästä vanhempainryhmästä, nyt jo aikuisten lasten äidiltä

(Julkaistu kirjoittajan luvalla)

Teinin maailma on äänekästä, spontaania, räjähtelevää, kokeilevaa, sulkeutunutta, haurasta ja epävarmaa. Se on kaikkea yhtäaikaa ja päällekkäin. Se on ulos- ja sisäänliikettä. Epäselvää ja hämmentävää. Ulospäin se on pakko kääntää uhmakkuudeksi ja häpeämättömyydeksi. Ettei kukaan näkisi. Että sisältä vapisee. Ettei uusi nahka ole vielä valmis niihin mittoihin, missä luulee, että pitäisi jo olla.

Että hyväksyttäisiin. Että kuuluisi joukkoon.

Vaikka siihen vähän kyseenalaiseenkin. Kunhan johonkin. Ja onhan se aika hienoa kuulua niihin cooleimpiin. Jotka ei ihan vähistä aikuisten nillityksistä kavahda.

Ja entäs ne vanhemmat? Isät ja äidit, jotka vilpittömästi ovat kasvattaneet lapsestaan hyväkäytöksistä, empaattista nuorta. Sitä samaa, joka vielä viime vuonna kertoi koulupäivistään ja kavereistaan. Ja joka nyt vain sulkeutuu omaan huoneeseensa ja harvoin edes vastaa puhelimeen.

Miten mahtaa vanhempien sisällä riipiä? Miten epätoivo kasvaa joka Wilma- ja Helmiviestistä suuremmaksi. Miten pelko pyörii vieressä iltaisin ja hiipii mieleen työpalaverissa. Että miten se pieni pärjää – voi kun se nyt tajuaisi!

Miten sen voisin kääriä pariksi vuodeksi suojaan jonnekin?

Omia nuoruuden kokeilujaan muistellessaan ketä tahansa vanhempaa alkaa huolettaa. Että niidenkin aika takuuvarmasti tulee. Oman nuoren kokeilujen. Energiajuomat, tupakka ja olut ovat vielä mietoa. Mutta miten valaa tahtoa jättää kaikki kokeiluksi? Siitä huolimatta, että kaverit vieressä yllyttää. Ne samat, joihin haluaa liittyä ja joiden joukkoon kuulua. Miten suojata yhä vain vahvemmiksi muuttuvilta nuuskalta ja huumeilta?

”Pidä hyvä yhteiskunta rajoista kiinni, äläkä madalla niitä!” rukoilee äiti silloin, kun aamuyössä odottaa teiniään kotiin. ”Ottakaa nyt poliisit koppi ja puhutelkaa näitä nuoria tästä, antakaa mahdollisuus oppia ja kääntää kelkka”, anelee isä, joka puhelimessa kuulee, ettei ”meillä ole mahdollisuutta tarttua kaikkiin rikkeisiin, kun ei tässä varsinaista rikosta ole tapahtunut.” ”Voi hyvä luoja, pitäisikö ensin tapahtua?”

Jokainen tekee joka hetki parhaansa niillä voimavaroilla ja taidoilla, joita sillä hetkellä on käytössä.

Jokainen nuoren vanhempi ansaitsisi halauksen, sellaisen tuntuvan. ”Tämä tosiaan on aikamoinen vaihe! Ei ihme että on avuton olo.” Ymmärrystä, myötätuntoa ja rinnalla seisomista he tarvitsisivat. Vai onko kukaan vielä saanut ratkaisua ja helpotusta toisten osoittamalla tuomitsemisella, arvostelulla tai nenän vartta pitkin katsomisella? Onko jotain hyvää ja kaunista alkanut sillä tapahtumaan?

Nuori painelee jokaisen vanhemman, opettajan ja ohjaajan tunnenappeja häikäilemättä ja vähän vahingossa. Omaa oloaan purkaen. Omaa hormonimyrskyään sietäen ja koettaen selviytyä sen nostattamasta myllerryksestä parhaansa mukaan.

Sisällä kiehuu, kuplii ja velloo hauras epävarmuus. Eikä kukaan ymmärrä!

Mutta nuori ei tiedä, että kyllä sitä ymmärtää. Että se vanhempi, joka tuntuu ärsyttävältä rageejalta ja nillittäjältä onkin sydän vereslihalla ollut koko ajan vieressä. Ajatellut taukoamatta. Toivonut suojelusta. Koska se rakastaa. Enemmän kuin mitään. Omaa pientään. Ja koittaa hengittää pelkoihinsa, huoliinsa ja suruihinsa. Kun siitä pienestä kasvaakin iso. Eikä kaikelta voi suojella. On annettava kulkea oma tiensä. Löydettävä oma voima hapuilujen, erehdysten, virhevalintojen ja naamalleen kaatumisten kautta. Elämästä oppien. Niin kuin me jokainen olemme oppineet.

Sillä senkin vanhempi tietää, ettei kannettu vesi siellä kaivossa pysy. Ei, vaikka sitä kantaisi saaveittain. Sillä sitäkin on tehty. Puhuttu ja taas puhuttu, ohjattu ja neuvottu. Vaikkei ne helpon teinin vanhemmat sitä tiedä. Osaavat vain sanoa, että siellä se taas oli riehunut. Se naapurin kullannuppu. Kun eivät ne osaa edes huolta pitää. Eivätkä asettaa niitä rajoja.

Jokaiselle äidille, kuin isällekin lopuksi nämä Robinin sanat. Kyllä sinä olet. Helmi äiti kuitenkin.

Lue blogistamme myös: Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyissä sekä Mitä sä rageet? – Teini katsoo maailmaa hormoniverhon läpi.

Mitä sä rageet? – teini katsoo maailmaa hormoniverhon läpi

Jos tuskailet, ettei teini enää katso silmiin, vastaa kysymyksiin tai sano edes moi, voi olla helpottavaa tietää, että se on täysin normaalia. Kun nuoren kommunikaatio lyhenee ja sanat vähenevät, hänen sisällään on meneillään valtavasti uutta. Nuori ei tiedä itsekään, haluaako lähelle vai kauas.

”Jokainen, jolla on murkkuikäinen pohtii mitä avoimelle, ihanalle ja keskustelevalle lapselle on tapahtunut. Nuori tuntuu olevan liimautunut puhelimeensa; hän pyörittelee silmiään, katoaa hupparinsa taakse ja kyselee, miksi ikinä on syntynyt tähän perheeseen”, tunnetaitokouluttaja Anne-Mari Jääskinen kuvailee luennollaan.”

Muutos lapsesta murkkuikäiseksi kestää yleensä yhdestä yöstä noin vuoteen. Muutos entiseen hiljaiseen ja kilttiin lapseen voi olla raju. Vaiheen, jolloin nuori on etäisimmillään sanotaan kestävän noin kahdesta neljään vuotta. Tässä vaiheessa aikuisella voi olla isokin suru puserossa.

”Vanhemmalle tulee usein epätoivoinen olo: apua, mulla ei enää ole kontaktia lapseeni.” Pelottaa ja hämmentää. Huolettaa, mahtaako lapsella itselläänkään olla yhteyttä itseensä. Jos itsessään pystyy huomaamaan tuon surun ja antamaan sille tilaa, tilanne on hyvä. Silloin aitoa tunnettaan voi rauhassa kokea ja tutkia, eikä sen tarvitse muuntautua aikuisen turhautumiseksi tai omaksi kiukuksi nuoren päälle.

Nuorella on meneillään valtava määrä erilaisia tunteita, hämmennystä ja hormonimyrsky. Ajatus on, että pitäisi olla jo iso, mutta samalla sisällä tuntuu, ettei vielä ole. Jos aikuinen kykenee silloin laskeutumaan omaan suruunsa ja kohtaamaan sen, hän kykenee myös kohtaamaan lapsensa suuren turvattomuuden.

Turvattomassa tilassa tarvitaan turvaa. Sitä aikuinen ei voi välittää, jos katsoo vain nuoren tuomittavia tekoja ja tekemättä jättämisiä, räyhää ja alituiseen muistuttelee vastuista. On osattava relata ja luoda leppoisaa ilmapiiriä, missä nuori voi omaan tahtiinsa avautua ja tulla lähelle, kun aikuinen ensin tarjoaa itsensä liki, puuhastelee ja juttelee, muttei painosta. On hyvä muistella myös oman nuoruuden toilauksia. Silti sinustakin on tullut ihan kelpo aikuinen.

Välitä ja ole tarjolla

Nuori palaa aikanaan takaisin lähemmäs, mutta irtautumisvaihe on välttämätön. Silti aikuinen voi sopivalla hetkellä sanoittaa omaakin tunnetta lapselleen. Nuorelle voi vaatimatta kertoa kaipaavansa läheisyyttä hänen kanssaan. On toki mahdollista, että aikuinen tulee silloinkin torjutuksi – sekin on luonnollista. Sisällä nuori kuitenkin tiedostaa olevansa välitetty ja rakastettu. Jos välittämistä ei tee teoillaan ja olemuksellaan näkyväksi tai tuo sanallisesti esiin, sitä ei voi myöskään aistia.

”Kuulen usein vanhemmilta, että nuori ei ole puhunut jostakin asiasta tai että aikuinen itse ei ole saanut tilaisuutta ilmaista jotakin. On vanhemman tehtävä luoda tilaisuuksia, turvaa ja tilaa puhua. Sitä synnytetään omalla kiinnostuneisuudella nuorta kohtaan. Paikalla ja läsnä olemalla, nuoren kanssa utelematta puuhastelemalla, yhteisillä treeneihin kuskaamisreissuilla vaikka vain hiljaa autossa ajellen tai viikonloppuna lempipizzaa yhdessä tehden.”

Mitä murkulla on meneillään?

Murrosiässä nuoren aivot järjestäytyvät uudelleen. Tytöillä käynnistyy estrogeenituotanto, pojilla testosteronituotanto. Pojat ovat murrosiässä kehon kemioiden vuoksi usein jatkuvassa pakene tai taistele -tilassa; siksi kohellus ja vauhti voi paikoin olla rajua. Säätelytaitojen kehittymiseen nuori tarvitsee aikuisen mallia. Aivojen stressin säätelystä vastaava etuotsalohko kypsyy ja kehittyy 25-30 vuotiaaksi asti. Jarrut siis ovat vielä pitkään hakusessa, vaikka kiihdytys nollasta sataan onnistuukin.

Koska mielihyvähormoni dopamiinia erittyy nuoren aivoissa purkauksittain, nuorella on jatkuva tarve toimintaan ja tapahtumiin. Dopamiinintuotanto liittyy uuden oppimiseen ja omaksumiseen: siksi nuorelle levolliset mökkiviikonloput viikoista puhumattakaan tylsien vanhempien seurassa ovat jo fysiologisesti haastavia.

Sen sijaan nuorta kiinnostaa, mitä tapahtuu jos vetää keskellä kaupunkia housut alas, huutelee aikuisille tai tekee muuta aikuisen mielestä arveluttavaa. Nuori tutkii jatkuvasti, mitä omasta toiminnasta seuraa ja laajentaa tuntemustaan maailmasta uutta kokeilemalla.

”Nuoren kanssa kannattaa ihmetellä asioita. Meillä aikuisilla on yleensä hirveä hinku tuoda valmiita neuvoja ja ratkaisuja, mutta ketä kiinnostaa valmiit vastaukset? Anna nuorelle mahdollisuus oivaltaa itse. Hänen oivalluksensa ei välttämättä ole sitä mitä itse haluaisit, mutta sinun tehtäväsi aikuisena on kärvistellä vieressä, kun nuori tutkii ja löytää uutta. Toki rajojakin tulee nuorelle ilmaista – kertoa miten tässä maailmassa on ok toimia. Miten itsen ja muiden kanssa tullaan parhaiten juttuun ja miten se myös pitkällä tähtäimellä palkitsee.”

Aikuisen tehtävä on zenittää ja olla rajapyykkinä

Aikuinen voisi kuulostella, millainen malli hän itse on lapselleen, eli kuinka hän kohtaa omia tunteitaan ja tarpeitaan. Millaisia rajoja itselleen asettaa vaikkapa somen ja älypuhelimen suhteen ja etenkin, miten itse niitä noudattaa. Lapsi ja nuori oppii hahmottamaan itseään, rajoja, maailmaa ja tunteitaan aikuisen mallin kautta.

”Vanhemmuus on zen-harjoitusta. Tehokas tapa tulla yhteyteen itseensä ja toiseen on rauhoittaa sydämen syke ja säädellä stressireaktiota, eli myös tunneraktioita, hengittämällä. Koska nuori ei osaa vielä täysin säädellä rauhoittumistaan, voi aikuinen omalla olemuksellaan ja hengityksellään rauhoittaa sekä itseään että nuorta.

Kun tiedät omat hälytysmerkkisi eli tunnistat, että kohta kilahtaa, keskity hengittämään syvään. Pohdi omaa toimintaasi eri tilanteissa: jos toimin nyt näin, viekö se etäämmäs vai lähemmäs nuorta? Pitääkö juuri tähän tilanteeseen puuttua? Uhkaako jokin lapseni terveyttä – vai voinko antaa asian olla, vaikka en pidäkään siitä tai se on arvojani vastaan?”

Jos aikuinen ei ole tunnekehoyhteydessä itsensä kanssa, hän vuorovaikuttaa rooliensa ja maskinsa kautta – silloin lapseen ei synny sydäntason tunneyhteyttä. Kun aikuinen suostuu omiin tunteisiinsa ja kuulee hengitykseen ja kehoonsa pysähtymällä itse omaa tarvettaan nalkutuksensa tai muun toiminnan alla, yhteys mahdollistuu. Silloin tunteitaan ja tarpeitaan voi sanoittaa nuorelle minä-muotoisesti – rehellisesti ja vaatimatta.

Nuoren kokeillessa maailmaa ja minäpystyvyyttään, rajojaan ja mahdollisuuksiaan, aikuinen näyttää, missä turvalliset, mutta ehdottomat rajat kulkevat. Aikuisen mahtikäsky on raja, jota ei ylitetä. Se nousee vanhemman omista tunteista ja tarpeista: tämä ei ole minulle ok. Olen todella pettynyt, koska haluan voida luottaa yhdessä sovittuihin asioihin ja tietää, että olet turvassa. Kun aikuinen ilmaisee lapselle mahtikäskynsä, hän voimaviestii syyttämättä. Se asettaa nuorelle turvallisen rajan.

Uskaltaudu ei-tietämisen tilaan  

”Kun aikuinen jaksaa muistaa lapsen ja nuoren tarpeet tämän käyttäytymisen alla, tilanteisiin syntyy hyväksyntää.” Vaikka aikuinen ei hyväksyisi nuoren käytöstä, hänen tarpeensa voi aina hyväksyä. Uskaltaudu nuoren kanssa ei-tietämisen tilaan, ihmettelemään tunteita, tilanteita ja maailmaa hyväksyvästi.

Hyväksyminen ei tarkoita, että siedät mitä tahansa vaan että viestität nuorelle, että näet hänet kaiken häsläyksenkin alla. Kun nuori sekoilee, on tärkeää muistuttaa, että hän selviää, riittää, pärjää ja pystyy. Ja että aikuiseksi kasvamiseen kuuluu myös omien valintojensa seurauksista vastaaminen.

Nuoren kanssa eläessäsi joudut jatkuvasti vastatuksin itsesi kanssa: nuori peilaa kuinka itse hyväksyt itseäsi ja mitä omassa tunne-elämässäsi on meneillään. Pohdi, onko nuoren sohellettua olennaista muistuttaa pelkästään hyvistä tavoista, mitkä sinällään toki auttavat sopeutumaan yhteiskuntaan, vai voisitko auttaa nuorta myös sietämään syyllisyyden- ja häpeäntunteitaan ja ottamaan niistä oppia?

Jos jätät nuoren vain yksin selviämään häpeän tunteistaan, hän todennäköisesti oppii nielemään niitä, koska häpeää on sietämätöntä kohdata yksin, ilman rakkautta vierellä. Pikkuhiljaa muitakin tunteita menee yhden mukana ja tunnekehoyhteys alkaa heikentyä. Nuoren naureskelu on usein häpeän tunteen peittämistä ylimielisyyden verhon alle.

Rakkaista irrottautumiseen tarvitaan voimaa

Kaiken kaikkiaan nuoruus on aina kokijansa näköinen, kokoinen ja vahvuinen. Koki sitä itse tai oli vieressä katsojana kokemassa. Kasvun ja itsenäistymisen mahdollistajana se on vertaansa vailla. On irrottauduttava niistä, jotka lähimpänä itseään ovat tähän saakka olleet – vaikka sitten vihan ja häpeämisen avulla.

Kun oikein rakkaista on irrottauduttava, se tekee kipeää ja harvoin tapahtuu lempeästi. Mutta kaiken rajuuden keskellä voi aikuisena kiinnittää itsensä ajatukseen: kyllä tästäkin nuoresta vielä kelvollinen aikuinen kasvaa! Ja muutaman vuoden päästä näitäkin aikoja voidaan yhdessä muistella, vaikka leppoisasti iltaa yhdessä vierekkäin istuen.

Teksti on kirjoitettu Anne-Mari Jääskisen keväiseltä Mitä sä rageet -luennon pohjalta.

Lue blogistamme myös: Vanhempien syytä se on, että niiden kullannuput riehuu sekä Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyssä.


Jääskisen nuorille suunnattu kirja “Mitä sä rageet? #tunteita sikanolosta sairaan” siistiin ilmestyi keväällä 2017. Kirjassa on 40 harjoitetta nuorelle itselleen.

Syyskuun lopulla ilmestyvä “Mitä sä rageet? Lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen” -kirja on vanhemmille ja kasvattajille suunnattu käytännönläheinen käsikirja, jossa tunteiden dynamiikkaa, lapsen tunnekehitystä, tunnetaitoja ja niiden tukemista käsitellään aikuisen näkökulmasta. Kirjassa on 50 harjoitetta tehtäväksi lasten ja nuorten kanssa.

Lisätietoa kirjoista.


Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Marin toiveena on auttaa lapsia ja nuoria ilmaisemaan itseään vapaasti ja rohkeasti ja tulemaan aikuisen taholta kuulluksi ja nähdyksi kaikkine tunteineen.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyissä

Artikkelikuva: Pixabay

Murrosikä on aikaa, jossa punnitaan niin nuoren kuin häntä kohtaavan aikuisenkin tunnetaidot. Hormonicoctaili nuoren kehossa pistää nuoren ärsyyntymään, tylsistymään, nukkumaan pitkään, hakemaan elämyksiä, ottamaan riskejä ja tiuskimaan vastaan. Tässä kuohunnassa on merkityksellistä se, miten aikuinen ymmärtää nuoren kohdata.

Nuoren käytöstä ei tietenkään ohjaa pelkät hormonit, mutta koville ne ja niiden aiheuttamien sisäisten kuohuntojen sietäminen nuoren pistävät. Pojilla etenkin testosteroni- ja tytöillä estrogeenituotanto kiihtyy. Alfaurosten elkeitä näkee mopojen kiihdytyksistä, riskien ottamisista ja kovaan ääneen kaduilla huuteluista. Kuka uskaltaa eniten pullistella ja ärsyttää ulkopuolisia? Poikien testosteronitaso voi hetkellisesti jopa kaksikymmenkertaistua murrosiässä. Tytöillä estrogeeni pistää tunteet herkille etenkin kuukautisten aikaan – itku- ja hermostumisherkkyys saattaa hämmentää juuri kun haluaisi näyttää muille, ettei mikään tunnu missään.

Hämmennystä lisää etenkin oman kehon fyysiset muutokset. ”Olenko näin ok? Onko tämä riittävän iso/pieni koko tällä kriittisellä alueella kehossani? Pidetäänkö musta?” Nuoren aivot ovat herkimmillään sosiaaliselle palkitsevuudelle ja hyväksynnän tarpeessa nuori on herkästi valmis toimimaan omaa sisintäänkin vastaan. Somen tykkäyskulttuuri on omiaan lisäämään tätä painetta. ”Follaa (seuraa) mua, niin mä follaan sua.”

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Tunteet, toisiin liittyminen ja elämykset ruokkivat nuorten aivoja

Aivoissa etenkin sosiaaliseen liittymiseen, tunteiden säätelyyn ja elämyksiin liittyvät aivoalueet kehittyvät. Kehittyminen vaatii harjoittelua. Epäonnistumista ja onnistumista, haparointia. Näin nuoren tietoisuus itsestään kokemus kokemukselta vahvistuu. Tuo tuntui hyvältä, tuosta seurasi ikävyyksiä. Tunteet toimivat ns. tunneaivojen alueella vahvasti samalla kun tunteiden säätelyn alue etuotsalohkossa vasta toimii raakileena. Kiihdytyskaistalle on helppo päästä, mutta jarrut ovat vielä hakusessa. Etuotsalohko säätelytaitoineen kehittyykin vielä 25-30-vuotiaaksi saakka. Siihen saakka aikuisten ja toisten mallia sekä hyvään ohjaamista tarvitaan.

Stressihormoni kortisolin pitoisuus on murrosiässä huipussaan, minkä johdosta nuori näkee uhkaa sielläkin, missä sitä ei lähtökohtaisesti ole. ”Vähäks noloo!” ”Mitä sä taas rageet?” Erään tutkimuksen mukaan 11-17-vuotiaat tulkitsevat niin huolen kuin surunkin helposti vihan tunteeksi toisten kasvoilta, kunnes normaali tunteiden aistiminen taas tämän kuohuntavaiheen jälkeen palautuu. Ei siis ihme, että aikuisen esittämä huoli nuoren nukkumisesta, syömisestä tai älylaitteella olosta koetaan niuhottamisena ja pikkuasioihin puuttumisena, rageemisena.

Mielihyvä- ja oppimishormoni dopamiinin tuotanto muuttuu sykäyksittäiseksi, minkä vuoksi nuori tylsistyy helposti ja kaipaa vaihtelua entistä tiuhemmin. Varsinkin vanha ja tuttu – kuten oma perhe, alkaa ärsyttää. ”Mun elämässä ei tapahdu ikinä mitään!” ”Miks mä oon ikinä edes syntynyt tähän perheeseen!”

Nuoren mustavalkoisuus aiheuttaa yhdessä etenkin dopamiinihormonin kanssa sen, että vaikka nuori järjellä ymmärtäisikin, ettei tästä nyt ajatellusta tempauksesta hyvä heilu, niin se tehdään silti. Itsesäätely ja kontrolli eivät vielä toimi aikuisen tapaan – etuotsalohko kun vielä jatkaa kypsymistään. ”Mitä välii!” ”Anna mennä vaan!” Jälkeenpäin nuori usein itsekin kokee häpeää impulssinsa sokeasta seuraamisesta.

Tässä kohtaa nuori tarvitsee sydämen viisaudella toimivaa, jämäkän lempeää aikuista. ”Tästäkin opit ja pääset eteenpäin.” Tärkeää onkin, että nuorella olisi aina mahdollisuus korjata tekonsa sen kautta, että ottaa siitä vastuun. Näin löytyy tie ulos mahdottomaltakin tuntuvasta kuopasta. Aikuisen tehtävä on näyttää elämän toiveikkuus ja sinnikkyyden ja vastuullisuuden kautta löytyvä vaikutusmahdollisuus. ”Sinä pystyt ja osaat toimia myös fiksusti! Minä luotan sinuun.”

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Nuoruudessa näkyy lapsuudesta kuljettu matka

Nuori peilaa edessään olevalle aikuiselle sitä tapaa, jolla hänet on aiemmin eri tilanteissa kohdattu. Luottamus ei synny hetkessä. Siksi myötätuntoisinkin aikuinen joutuu maksamaan hintaa siitä, miten muut ovat ymmärtäneet nuorta kohdata. Hyväksyvästi ja lempeän jämäkästi myönteiseen ohjaten, vai tiukan vaativasti ja tuomitsevasti syytellen. Ei ole vaikea arvata kumpi tapa kannustaa itsen rakentavaan ja rehelliseen ilmaisemiseen.

Nuoruudessa tulee näkyville koko siihen asti lapsuudesta kuljettu matka. Miten aikuiset nuoren ympärillä ovat kohdanneet itseään ja omia tunteitaan? Miten tunteita on saanut kodissa ilmaista? Mikä on ollut kiellettyä tai välteltyä – sanattomastikin? Missä ollaan oltu tiukkoja, missä lepsuiltu? Miten nuori on saanut vaikuttaa elämässään omiin asioihinsa? Onko kiukun tai vihan ilmaisut olleet sallittuja? Miten tunteiden purkamista on tuettu? Miten tunteiden rakentavaan ilmaisuun on kannustettu? Miten on autettu toimimaan sosiaalisissa tilanteissa myös toiset huomioiden?

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Nuoruus ei tapahdu yhdessä yössä rymistellen, eikä puolessa vuodessa kotiin tunkeutuen, vaikka murrosiän ilmeneminen saattaa vanhemmista juuri niin äkilliseltä tuntuakin. Nuoruus alkaa kypsyä lapsuudessa – siellä hoidetusta idusta. Idulle annetusta rakkaudesta, empatiasta ja rakentavan ilmaisun tukemisesta. Temperamentti ja hermoston rakenne – jokaisen yksilölliset rakenteelliset lähtötekijät vaikuttavat myös omalta suurelta osaltaan. Niitäkin tärkeämpää on kuitenkin se tapa, jolla aikuiset nuoren lähellä näihin yksilöllisiin tarpeisiin vastaavat. Tukien vai torjuen. Kannustaen vai ohittaen. Myönteisyydellä vai kielteisyydellä. Luottaen vai epäluottamusta viljellen.

Häpeä ja viha auttavat pyristelemään irti

Tunteilla on nuoren elämässä suuri merkitys myös siksi, että niiden kautta nuori oppii itsestään – siitä, mikä juuri hänelle on tärkeää. Tunteet heräävät meissä niistä tilanteista, jotka ovat meille tavalla tai toisella merkityksellisiä. Tämän lisäksi nuoruuden yksi tärkeimmistä tehtävistä on irrottautua omaksi yksilökseen lapsuuden perheestä. Sen nuori tekee etenkin vihan ja häpeän tunteiden avulla.

Mitä kiihkeämmin nuori vanhempiaan häpeää, sitä enemmän hän maailmalle julistaa, ettei ole yhtä kuin tämä perhe. ”En ole mikään tämän perheen toivejatke – olen oma itseni, MINÄ!” Häpeämällä vanhempiaan ja perhettään, nuori siis osoittaa yksilöllisyytensä, eroavaisuutensa.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Viha on omien rajojen ilmaisemisen tunne ja oman elämänvoiman liekki. Vihassa nuori kokee voimaa, jota ei ehkä muuten pääsisi kokemaan. Viha on itsen ja toisten puolustamisen tunne. ”Tämä ei ole minulle ok!” Siksi sen torjuminen ja vältteleminen aiheuttaa pitkällä aikavälillä sisäistä painetta, joka on huomattavasti vaarallisempaa räjähtäessään ilmoille kuin viha, joka ilmaistaan rakentavasti niissä hetkissä, joissa se nousee.

Aikuisen on hyvä tutkia suhdettaan omaan vihaansa, tunnustella sen voimaa ja ilmaisemista, jotta hän ei hätkähdä nuoren vihan purkauksia. Näin aikuinen voi auttaa nuorta olemalla vahvana majakkana ottamassa nuoren vihaa vastaan ja omalta osaltaan myös laittaa rajaa liiallisuuksiin menevän vihan ilmaisun kanssa. Aikuinen voi näin ymmärtää, ettei viha ole pahasta, mutta sen rakentavaan ilmaisemiseen ja purkamisen kanavoimiseen nuori tarvitsee tukea ja ohjausta.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Huolehdi itsestäsi ja luota nuoreesi

Aikuisen tehtävä on pitää itsestään, omista tarpeistaan ja tunteistaan huolta voidakseen luotsata nuoren myrskyisän vaiheen läpi turvalliseen satamaan. Voisi sanoa, että aikuisen vastuu omien tunnekuormien purkamiseen korostuu murrosikäisen kanssa eläessä. Muutoin on vaarana, että nuoren piikittelyt ja älyttömät edesottamukset lietsovat pintaan jo sisällä pitkään olleet tunnepatoutumat ja tilanne värittyy ja vääristyy entisestään. Ilman niitäkin nuoren kanssa voi olla haastavaa pitää itsensä aikuisena.

Nuori on kuitenkin myös valloittava, elämänintoa pursuava, uudesta mielenkiinnon kohteestaan innostuva ja elämää hyvällä tavalla kyseenalaistava omanlainen persoonansa, jonka kanssa aika ei useinkaan käy pitkäksi. Nuori myös pistää aikuisen tutkimaan omia jämähtäneitä uskomuksiaan. ”Niin miksi ei?” Nuori jos kuka myös pistää aikuisen omat tunnemykkyrät liikkeelle, vähintäänkin painelemalla juuri niistä kipeimmistä napeista ja kyseenalaistamalla juuri ne itselle tärkeimmät arvot.

Parin vuoden kuohuntavaiheen jälkeen voi kuitenkin huokaista helpotuksesta, että lapsesta on kuoriutunut esiin jalostuneempi versio, vahvempi omassa itsessään, omaa suuntaansa etsivä upea ihminen.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Se, joka hän on koko ajan kuohuntansa sisällä ollutkin.

Lue blogistamme myös: Vanhempien syytä se on, että niiden kullannuput riehuu sekä Mitä sä rageet? – Teini katsoo maailmaa hormoniverhon läpi.

 

Lisää tunteista ja tunnetaidoista Mitä sä rageet? #tunteita sikanolosta sairaan siistiin -nuorten kirjasta (Jääskinen, Pellicioni 2017). Sekä sen vertaisteoksesta vanhemmille ja kasvattajille Mitä sä rageet? Lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen. Kustantaja Lasten Keskus.