Mitä minussa tapahtuu juuri nyt? Keho kertoo tunteen ja antaa avaimia sen säätelyyn

Kuvat: Inkeri Meriluoto, Pixabay ja Ingimage

Tunteet tapahtuvat kehossamme, ja kehomme tarjoaa hyvän välineen niiden säätelyyn, muistuttaa psykoterapeutti, kouluttaja Laura Mannila.

Polttaa! Kutittaa! Kuristaa! Puristaa!

Tunteet tapahtuvat kehossamme, ja jokaiseen tunteeseen liittyy kehollisia aistimuksia.

Viha saa sykkeen kohoamaan, kasvot ja koko lihaksiston kiristymään. Suru laskee hartiat, hengityksen, tekee liikkeistä hitaita ja raskaita. Rakkaus lepattaa vatsassa, nostaa varpaille ja niidenkin yli, ilmaan!

Kaikki tämä tapahtuu meissä jokaisessa läpi koko elämämme.

Eroamme kuitenkin siinä, miten näitä tunnemuutoksia kehossamme huomaamme, havainnoimme ja hyödynnämme.

Tunnekehoyhteys on yhteyttä tuntevaan ja kokevaan itseen

Tunnekehoyhteyden vahvistaminen on yksi Lasten Tunnetaito-ohjausten kulmakivistä.

Tunnekehoyhteys on vähän kuin yhteyttä itseen; kun tunnistan, mitä minussa tapahtuu ja mitä tarvitsen, kuulen ja kuuntelen itseäni. Opin tuntemaan itseäni, suojelemaan rajojani ja täyttämään tarpeitani itseäni ja muita kunnioittaen.

Kaikki lähtee tunteen kehollisesta tunnistamisesta. Mitä aistimuksia minussa on elossa juuri nyt, mistä tunteesta ja tarpeesta ne minulle kertovat?

Jos tunnistaminen on vaikeaa, sitä voidaan tukea tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja tai sanallistamalla kehon ulospäin näkyviä muutoksia.

Miltä tunne tuntuu esimerkiksi rintakehässä – tunnetko painoa, puristusta tai liikettä? Huomaan, että puristat käsiäsi nyrkkiin – liittyykö siihen jokin tunne?

Psykoterapeutti, kouluttaja Laura Mannila muistuttaa, että tunteen kehollisen olemuksen tunnistaminen antaa avaimia myös tunteen säätelyyn.

Jos suru puristaa rintaa, mitä tapahtuu, jos koitat hengittää rauhallisesti surun kanssa tai sen läpi? Jos häpeä nostaa olkapäät korviin ja painaa pään kumaraan, mitä tapahtuu, jos lasket hartiat ja kokeiletkin suoristaa päätä ja selkärankaa?

Tai toisinpäin. Ihminen saattaa sanoa, ettei hän anna itsensä koskaan itkeä. Silloin ovea kohti tunteen sallimisen ja säätelyn taitoja voi raottaa kysymällä: Miten sinä sen teet, miten estät itseäsi itkemästä?

Kun löytyy kehollinen tapa estää tunnetta ilmenemästä, löytyy myös avaimia sen sallimiseen ja säätelyyn.

Ja aivan kuten tunnistamisessa tarvitaan aluksi apua, säätelyn oppimisessa tarvitaan turvallista kanssasäätelijää. Lapselle se on usein oma turvallinen aikuinen, aikuiselle toinen läheinen aikuinen tai terapeutti.

– Meille kaikille kehittyy lapsuusvuosien aikana tietty tunteiden säätelyn ja kehon järjestäytymisen ydinrepertuaari. Näihin sisäisiin malleihin vaikuttaa ympäristö, jossa kasvamme ja elämme. Tietyistä kehollisen järjestäytymisen malleista tulee ”ylikäytettyjä”, tietyistä ”alikäytettyjä”. Myöhemmin elämässämme joudumme uudelleen arvioimaan, toimivatko varhain oppimamme mallit myöhemmässä elinympäristössämme, Mannila kuvailee.

Mannila rohkaiseekin aikuisia sanoittamaan lasten tunteiden lisäksi myös kehollisia muutoksia.

– Lapselle kehon tuntemukset ovat usein hyvin konkreettisia ja niiden sanoittaminen auttaa lasta havaitsemaan kehossaan tapahtuvia muutoksia ja sitä kautta myös tunteita. Tunteita ja kehollisia muutoksia voi sanoittaa rinnakkain.

Lapset saavat usein kiinni myös sellaisista mielikuvista, jotka konkretisoivat tunnetta.

– Lapselta voi esimerkiksi kysyä, onko kiukku tällä hetkellä pieni kuten pingispallo, vai jalkapallon kokoinen, vai maapallon kokoinen? Sitten voidaan yhdessä miettiä, mikä voisi auttaa, että maapallon kokoisesta kiukusta saataisiin jalkapallon kokoinen, että sen kanssa olisi hiukan helpompi olla, Mannila havainnollistaa.

Tunteet tulevat ja menevät

Vielä viime vuosituhannella kehopsykoterapiassa haettiin katharsista. Tavoiteltiin tunteen kliimaksia, jonka ajateltiin johtavan helpotukseen, vapautumiseen tai elämänhalun voimistumiseen.

Eli ikään kuin haettiin sitä hetkeä, kun oli saatu itsestä kaikki raskaat ja elämänhalua syövät tunteet pois.

– Tämä ei ole enää kehopsykoterapian pyrkimys. On saatu tutkimusnäyttöä siitä, että esimerkiksi aggression hallitsematon ilmaisu vain vahvistaa hallitsemattoman aggression kokemusta, eikä edesauta säätelyä.

Toisekseen tunteet eivät tyhjene, vaan ne ovat osa elämää. Ne tulevat ja menevät, aina uudelleen, Mannila korostaa.

Puhdistautumisen sijaan tarvitaan taitoja ja uskallusta ottaa tunteita jatkuvasti eri tilanteissa vastaan, tunnistaa niitä, kannatella, säädellä, käsitellä ja ilmaista – tarvitaan siis arkisia tunnetaitoja.

Taitojen avulla voidaan myös tunnistaa tarpeet tunteiden takana.

– Jos häivytämme tunteen ottamatta sitä vastaan, emme kuule, mistä tarpeesta ne yrittävät meille kertoa.

Tunteen, kuten esimerkiksi vihan tai surun, kieltäminen myös kehittää kehoomme tapoja, joilla voimme estää tunteiden tuntemisen ja niiden ilmaisemisen.

Keho ikään kuin järjestyy ylläpitämään tilaa, jossa tunne ei pääse näkyviin tai edes tuntumaan.

– Keinona voi olla vaikka hengityksen katkaiseminen tai joidenkin lihasryhmien jatkuva jännitystila. Nämä voivat kroonistua, jolloin niistä syntyy kehoon fysiologinen blokki. Siksi esimerkiksi keholliset hoidot tai hieronta voivat nostaa pintaan myös tunteita: kun tunnetta pidätellyt lihasjännitys hellittää, saatamme alkaa jälleen tuntea niitä tunteita, joita olemme yrittäneet välttää.

Autonomisen hermoston normaalia toimintaa ja sen säätelyä

Miksei tätä ole kerrottu aikaisemmin!

Näin moni Mannilan asiakkaista toteaa kuultuaan, miten tunteisiin ja vireystiloihin liittyvät keholliset muutokset, kuten sykkeen nousu, aistihavaintojen muuttuminen tai tärinä liittyvät autonomisen hermoston normaaliin toimintaan.

Mannila uskoo, että tiedon lisääminen auttaa tekemään kehollisten muutosten havainnoimisesta vaarattomampaa ja helpommin vastaanotettavaa.

– Tunteen ilmeneminen kehossa voi tuntua aluksi epämiellyttävältä, uhkaavalta tai pelottavalta, ja halu kokea tai käsitellä asioita vain pään tasolla voi siksi tuntua turvallisemmalta.

Silloin kehollista kokemusta pilkotaan avustetusti niin pieniin palasiin, että sen vastaanottaminen tulee mahdolliseksi ja tunnekehoyhteyden vahvistuminen saa alkunsa.

Tieto voi myös vähentää koko tunteiden kehollisuuden hyväksymiseen liittyvää vastustusta.

– Tunteiden kehollisuuteen ei liity mitään mystiikkaa. Mitä enemmän sitä avaamme ja teemme läpinäkyväksi, sitä ymmärrettävämmäksi ja konkreettisemmaksi se usein tulee.


Tiesitkö?

Kehon järjestäytymisen mallit kehittyvät varhaislapsuudessa

Keho järjestäytyy kaiken aikaa vuorovaikutussuhteissa ja kaikessa toiminnassa. Kyse on pitkältä tiedostamattomasta toiminnasta, joka on kuitenkin mahdollista tuoda tietoisuuteen.

Kehon järjestäytymisen mallit syntyvät ja kehittyvät varhaislapsuudessa.

Aikuisuuteen mennessä tietyt mallit ovat usein ylikäytettyjä, toiset alikäytettyjä.

Omaksumamme mallit vaikuttavat siihen, miten reagoimme stressi- ja kriisitilanteissa, miten selviydymme ja miten palaudumme.

Mallit, jotka ovat olleet tarpeellisia varhaisemmassa elämänvaiheessa eivät välttämättä toimi enää – joskus on tarpeen oppia tämänhetkisen elämän kannalta tarkoituksenmukaisempia malleja.

Lähde: Laura Mannilan haastattelu Surukonferenssissa Tampereella 18.4.2018.


Kirjoittajasta

Kirjoittaja Inkeri Meriluoto on koulutukseltaan VTM, koulutettu hieroja, Lasten Tunnetaito-ohjaaja MM ja Toimiva Perhe –ohjaaja. Inkeri toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajien kouluttajana osassa Etelä-Suomen koulutuksiamme.

“Tunnekehoyhteys on sanana monelle vieras, vaikka kyse on hyvin arkisesta ja meissä kaikissa väistämättä tapahtuvasta asiasta: tunteet tuntuvat ja tapahtuvat kehossamme jatkuvasti, vaikka tietoinen mielemme havaitsee niistä vain osan. Tunteet välittävät meille viestejä suhteestamme sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöömme ja yrittävät ohjata toimintaamme.

Ei ole mielekästäkään yrittää tulla tietoiseksi kaikista meissä jatkuvasti tapahtuvista tunnekehomuutoksista, mutta herkkyyttä sen suhteen on usein varaa kasvattaa. Pieni pysähdys kesken päivää voi herättää huomaamaan, millaista tunnekuormaa kehossaan juuri sillä hetkellä kantaa. Se voi olla ahdistusta tai surua esimerkiksi aamuisen riidan takia tai kuplivaa riemua illalla odottavasta ihanasta tapahtumasta.  Tai se voi olla alkavaa kiukkua nälän takia. Hermostusta huonosti nukutusta yöstä.

Mitä varhemmin kuulemme meissä viriävän tunteen, sitä helpompaa sen kannattelu ja säätely usein on – ja sitä enemmän meille jää tilaa valita, miten toimimme kussakin hetkessä.”


Inkerin ruotsinkielinen haastattelu tunnetaidoista kuunneltavissa Ylen Vega Kväll -ohjelmasta täältä. Juttu alkaa kohdasta 9:30.

Inkerin kouluttamat Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutukset alkavat syksyllä Hämeenlinnassa ja keväällä Turussa. Haut suoraan ko. Kesäyliopistoihin linkkien kautta. Tiedustelut inkeri(at)tunnejataida.fi tai koulutus(at)tunnejataida.fi.

Elämä lapsen silmin – tätä minä sinulta kaipaan

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys – Elämä lapsen silmin

Anne-Mari Jääskinen

Julkaistu alunperin Kasvatus- ja perheneuvontaliiton jäsenlehdessä 1/2012

Kaikki on niin ihmeellistä. Valot, äänet, tuuli kasvoillani, kosketus ihollani, sanat, joita aikuiset puhuvat – tuntemukseni sisälläni. Joka päivä koetan oppia, miten täällä eletään – miten olla Minä tämän kaiken ympärilläni vellovan keskellä. Miten ilmaista se, mitä tarvitsen, mitä tunnen ja miten parhaiten tulla kuulluksi, ymmärretyksi – hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Autathan minua? Yksin en pysty.

Välillä tunnen, kuin olisin outo muukalainen opettelemassa vieraan maan tapoja, kieltä ja kulttuuria. Siksi tarkkailen kaikkea sitä, miten minulle puhut, miten minua kosketat ja miten minuun katsot, kun teen näin, entä jos toiminkin näin. Voinko luottaa, että pysyt siinä silloinkin, kun olen itse omien olojeni ja tunteideni kanssa hukassa? Olenko silloinkin sinulle hyväksytty? Kaikesta siitä, miten minua kohtaat, alan rakentaa kuvaa itsestäni. Autathan, että tuo kuva on hyvä – että saan kokea, miten rakastettu ja arvokas olen, ihan tällaisenaan.

On ihanaa heittäytyä aikuisen kannateltavaksi ja tietää, että minusta pidetään huolta. Rytmit, päivästä toiseen samanlaisina toistuvat, tuovat minulle turvaa. Nopeat, yllättävät tilanteet pelottavat, en ehdi varautua niihin, enkä tiedä mitä minulta niissä odotetaan. Usein aikuiset vain sanovat ”tule nyt, nyt pitää mennä”, enkä edes tiedä minne, miksi ja mitä siellä jossakin tulee tapahtumaan. Kaipaan, että minullekin maalataan kuva tulevasta, että minullakin on aikaa valmistautua. Se luo turvaa ja kokemuksen, että selviän.

Kun joskus petyn vaikkapa siitä, että minulle niin tärkeä leikki jää kesken, tunteeni ja mielipahani kuullaan ja otetaan vastaan, eikä pettymyksestäni olla minulle vihaisia. On lohduttavaa, kun aikuinenkin ymmärtää ja sanoittaa minulle oloni: ”Näen, että olet pettynyt ja harmissaan lähdöstä.” Oloni tulee itsellenikin todemmaksi ja oikeutetummaksi, minulle alkaa syntyä kuva todellisesta itsestäni juuri näiden peilausten kautta. On ok tuntea näin. Elämä kantaa, vaikka petyinkin tässä kohdassa. En saanut toivomaani, mutta opin luottamaan, että pettymyksestäkin voi selvitä – alkuun yhdessä aikuisen kanssa, myöhemmin ihan omin voimin.

Luottamus omiin tunteisiini alkaa näin vahvistua. Minun ei tarvitsekaan koettaa tukahduttaa vihaani, pettymystäni, kateuttani, innostustani. Riittää, että tunnen ne, aikuinen näkee ja hyväksyy ne ja niin ne saavat tilaa hyväksymisen kautta haihtua kokonaan pois. Niin pieni hetki, ja olo on jo ihan toinen.

Elämässäni on runsaasti aikatauluttamatonta, vapaata olemisen ja leikkimisen aikaa, jossa voin syventyä omaan mielikuvitukseni maailmaan keskeytyksettä. Nauttia kyvystäni uppoutua itseeni, olemukseni kaikkiin osiin ja maailmaan, jonka luon eteeni leikkiessäni. Voin sydämestäni heittäytyä tähän hetkeen vailla huolta siitä, ehdinkö leikkiä leikkiäni tällä kertaa loppuun, lähdetäänkö kohta taas jonnekin. Ihana luottamus siitä, että samalla leikillä on tilaa jatkua huomenna ja vaikka ylihuomennakin. Että tuoleista ja tyynyistä vaivalla rakentamani juna voi yöksi jäädä asemalle ja sieltä sen aamulla löydän uppoutuakseni uudelleen turvallisen leikkini maailmaan.

Näissä olemisen hetkissä pystyn sulattamaan rauhassa kaikkea kokemaani, monia nousseita tunteitani ja pystyn siten taas levollisena ottamaan vastaan uutta, kun vanha on käsitelty alta pois. Kokemukset eivät kasva näin toistensa päälle, pakahduttavaksi levottomuuden ja ärtymyksen möykyksi.

On ihanaa saada käyttää fyysistä kehoani ja sen kaikkia ulottuvuuksia leikkiessäni, touhutessani. Jalkani kuljettavat minua, käsilläni tartun ja kosketan, koko kehoni elää ja liikkuu, juurruttaa minua elämään. En kaipaa näin pienenä istumista tekniikan äärellä, jolloin se, mitä haluan ja voin itse tehdä kehollani, tapahtuukin tekniikan kautta, ruudulla. Silmäni vastaanottavat silloin liian paljon sellaista, mitä en kehostani pääse samalla vapauttamaan. Kaikki se liika jää kehooni välkkyvinä, nopeasti vaihtuvina, jumputtavina elementteinä, enkä pysty sulattamaan niin nopeasti, niin paljon kaikkea sitä. Se pakkautuu olooni, kehooni, mieleni maisemaan. Tunnen levottomuutta siitä kaikesta ylimääräisestä sisälläni olevasta, enkä oikein tiedä miten sen kaiken kanssa selviäisin. Jos tuuppaisen tuota toista? Jos karjun tuolle toiselle? Helpottaisiko sitten?

Järjestäthän elämääni siis myös olemisen sietämätöntä keveyttä – ihanaa, pysyvää, levollista läsnäoloa. Sellaisia hetkiä, jolloin ulkona sataa hiljalleen lunta, sisällä on rauhallista, äiti kutoo olohuoneessa, isä laittaa ruokaa. Elämisen ääniä, kaikki läsnä tässä ja nyt. Aikaa olla, kysyä elämän ihmeistä, saada vastauksia ja välillä kiivetä vanhemman syliin hellittäväksi.

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys. Tässä ja nyt. Juuri näin on hyvä.

©Anne-Mari Jääskinen, 2012