Paras harjoitteluaika on juuri nyt! Tähän tunnetaitoharjoitukseen tarvitset kylmyyttä 

Voinko antaa itseni kokeilla kastautumista, vaikka se pelottaakin ja tuntuu ihan mahdottomalta. Minäkö tuonne kylmään veteen? Ei ikinä!

Ei onnistu. Ei sitten millään. En kyllä mene.

Kun ensimmäistä kertaa seisoo talvisen veden äärellä, mieli huutaa, että ei. Älä mene! Älä ole hullu!

Tunnetaidoista kiinnostuneelle kylmä vesi tarjoaa kuitenkin oivan harjoittelumahdollisuuden.

Voinko antaa itseni kokeilla kastautumista, vaikka se pelottaakin ja tuntuu ihan mahdottomalta. Minäkö tuonne kylmään veteen? Ei ikinä!

Entä jos sittenkin?

Hengitystä aistimusten läpi, porras kerrallaan

Varpaat, nilkat, sääret, polvet…

Kun kylmä vesi koskettaa yhä isompaa osaa kehosta, mieli täyttyy tuhansista terävistä aistimuksista ja välittömästä halusta kiskaista itsensä ylös vedestä niin nopeasti kuin vain voi.

Maha vetäytyy sisään, keuhkot pullistuvat, hartiat sinkoavat korviin, sydämen syke nousee, jalat kipristelevät! Ei onnistu!

Tässäkin tunnekuohussa hengitys ja päättäväisyys auttavat.

Rauhallinen hengitys välittää aivoille nopeasti viestin, ettei todellista hätää ole, vaikka juuri nyt siltä tuntuukin.

Kylmä vesi voi olla keholle aistimuksena uusi, mutta sopivasti annosteltuna se ei ole vaarallinen.

Sen oivaltaminen on vapauttavaa. Voin toimia kuten haluan kaikkien näiden aistimusten keskellä!

Tietoisuus, jämäkkyys ja myötätunto – näitä kaikkia tarvitset

Uah, se on niiiin kylmää!

Vaaditaan päättäväisyyttä, että veteen asti todella laskeutuu kokonaan. Porras ja hengitys kerrallaan. Reidet, lantio, alavatsa…

Jokaisen uuden ihoalueen aistimustulvan läpi on hengitettävä, sentti kerrallaan.

Harva pystyy ensimmäisellä kerralla pulahtamaan kiljumatta. Riemusta, pienestä shokista, hämmästyksestä! Jäisessä vedessä räpiköi ehkä kaula pitkällä kohti taivasta, mutta yhtä kaikki, räpiköi!

Yhtäkkiä sitä seisoo takaisin laiturilla keho märkänä höyryten, ulkoilman kylmyyttä tuntematta. Mä tein sen!

Saunan lauteilla jo naurattaa. Toki, mennään toisen kerran! Eihän se niin kamalaa ollut!

Sitten seuraa yllätys.

Ensimmäisestä uintikerrasta on jäänyt voittajafiilis, ja löylyjen jälkeen veteen astuu huolettomammin – ja vesi onkin jäätävän kylmää!

Miten mä pystyin tähän viime kerralla? Tämähän on ihan kamalaa!

Niin tuttu kokemus niin monesta arkisesta hetkestä. Miksi tämä nyt tuntuu niin vaikealta? Munhan piti osata tää jo!

Eikä muuta neuvoa ole edelleenkään kuin se, että pitää muistaa hengittää, joka askeleella.

Hengittää myös sille, että ehkä tänään yksi kerta vedessä riittää ja nousta portaat ylös kastautumatta.

Harjoittaa yhtä maailman tärkeintä taitoa, kykyä kuunnella itseään.

Sitä tarvitaan etenkin, kun uintiaika kokemuksen karttuessa pitenee.

Miltä kehoni tuntuu silloin, kun kylmyyttä on tullut tarpeeksi mutta ei vielä liikaa? Miltä etäisyydeltä pääsen vielä turvallisesti takaisin?

Kiinnostavaa on myös tutkia sitä, miten turvan tunne vaikuttaa uintiaikaan. Yksin uidessa keho tuntuu ikään kuin aistivan sen, ettei apua ole tarjolla, jos jotain sattuisi, ja hoputtaa nousemaan ylös nopeammin.

Seurassa uskaltaa uida pidempään. Mutta hyvä on ehkä kysyä myös, että näyttämisenhaluko se saa viivyttelemään?

Kylmä vesi on keholle armoton, mikäli omia rajojaan ei tunne tai niistä ei välitä.

Minun oma kehoni, tänä yönä sinä nukut hyvin!

Oli uinteja sitten yksi tai useampi, pitkiä tai lyhyitä, harjoitus päättyy hellyyteen.

Keho puetaan kauttaaltaan lämpimästi, villasukat sujautetaan jalkaan. Kädellä silitellään verenkiertoa raajoissa vilkkaammaksi, nautitaan jotain lämmintä.

Mielessään voi jo luvata: Minun oma kehoni, tänä yönä sinä nukut hyvin!

Ja kun harjoituksia toistaa muutaman kerran, jonain päivänä sitä huomaa, ettei talven kylmyys ole enää niin kylmää kuin ennen. Että palelee vähemmän, kulkee tuulessa takki auki, hartiat rentoina.

Niin kuin tunteisiin, kylmään suostuminen on vapauttanut tuntemasta sitä koko ajan.

Pian seuraavaa uintikertaa, seuraava talvea alkaa odottaa.

Ja kun veteen taas tovin jälkeen pääsee – hui, miten kylmää se onkaan!

 

PS. Selvitäthän ennen ensimmäistä kertaa, sopiiko talviuinti terveydellesi.

 


Kirjoittaja Inkeri Meriluoto toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen lähikouluttajana ja käy mielellään pulahtamassa ympäri vuoden.

 

Tunteita on elossa jatkuvasti – vasta mielesi rakentaa niille merkityksen

Rinnassa puristaa, vatsassa vääntää, käsivarsissa tuntuu onttous. Apua, paniikki iskee, nyt äkkiä pois! Mielellä on suuri vaikutus siihen, millaisiksi tunnekokemuksemme muodostuu ja miten näiden kokemustemme kanssa eri tilanteissa toimimme.
Siinä missä yksi juoksee jo pois, toinen jähmettyy ja kolmas meistä alkaa sättimään keskustelukumppaniaan.
Tunteiden aiheuttamia fysiologisia muutoksia tapahtuu kehossamme kaiken aikaa, mutta vain pieni osa niistä tulee tietoisuuteemme niin, että kykenemme yhdistämään olomme tietyksi tunteeksi.

Tunteen voimakkuuteen vaikuttaa tilanteen tärkeys itsellemme

Vahvoilla tunteilla on tarkoituksensa – saada meidät toimimaan. Tunteet puskevat meitä ottamaan askelia eteen- tai taaksepäin. Ne sytyttävät meissä impulsseja, joita emme pysty ohittamaan, ajatuksia, jotka tuntuvat niin suurilta, että niiden äärelle on pakko pysähtyä.

Keho toimii tunteiden postipoikana. Mitä isompi ja painavampi paketti, sen tärkeämpi viesti ja toimintatarve. Siispä älä ammu viestintuojaa – sillä on hyvä tarkoituksensa.

Tunne koittaa fysiologisten muutosten kautta saada meidät esimerkiksi ottamaan tai välttämään kontaktia, se valpastuttaa aistejamme tai vaikkapa pysäyttää sen hetkisen toimintamme havaitaksemme jotain tärkeämpää. Tässä kohtaa mieli astuu voimallisemmin mukaan. 

Mitä voimakkaampi tunne, sitä tärkeämmäksi aivojemme tunnekeskus on määritellyt käsillä olevan tilanteen itsemme kannalta.

Tulkintaan aivomme käyttävät muistipankkiamme, josta se kaivaa esiin aiemmin kokemiamme vastaavia kokemuksia. Onko syytä panikoida vai voiko tässä kohtaa ottaa ihan rennosti? Aiemmat kokemuksemme värittävät siis aina voimakkaita nykyhetken tilanteita.

Tulemalla tästä aivojemme tulkintakaavasta tietoisiksi, voimme ottaa lisäaikaa tulkinnan tekemiselle ja kääntää sitä siedettävämpään suuntaan. Tämä tilanne tässä ei ole hengenvaara. Vaikka pienenä en pystynyt, nyt voin puolustaa itseäni ja voin tehdä sen ihan rakentavasti.

Näin vältämme tuhoavat teot ja sanat, jotka ihmissuhteitamme tai itseämme vahingoittavat. Tunnepäissään ei totisesti kannata toimia heti, vaan ottaa aikaa ja hengitellä hetki.

Tunne tulee tunteeksi vain sille antamamme merkityksen kautta

Tunne on aina vain tunne, fysiologinen muutos kehossamme, ennenkuin itse nimeämme sen merkitsemään jotakin. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa tieteen termein emootiosta tulee varsinainen tunne – kun mielemme antaa sille merkityksen.

 

Alitajuntamme saattaa tulkita pulssin kiihtymisen ja hikoilun ennen esiintymistä joko panikoitumiseksi tai voimme tietoisesti ajatella sen innostuneisuudeksi ja arvokkaaksi aistien valpastamiseksi ennen tärkeää hetkeä.

Voimme kääntää rinnassa jyskyttämisen ja käsien kuumenemisen parisuhdekeskustelussa raivostumisen merkin sijaan tärkeäksi merkiksi siitä, että on aika ottaa oma voima käyttöön ja puolustaa itseäni – vetäytymisen sijaan jämäkästi mennä kohti.

Tunne on siis yksinkertaistettuna sisäinen paine toimia.

Kun paine on voimakas, viesti on tärkeä ja tilanne meille merkityksellinen. Tunteen mielestä. Viisas mieli voi kuitenkin auttaa meitä seulomaan tunteen tulkintaa. Varsinkin vihalla ja pelolla on paisuttelevat luonteensa ja niiden tuomia viestejä on syytä ensin etäämpää tarkastella.

On viisautta – ja varsin vaativaa – sietää sisäisiä impulsseja, painetta, mitä voimakas tunne mukanaan tuo. Se haluaa, että toimimme heti. Pakene, hyökkää, jähmety! se huutaa.

Tunteen automaatiolla on tarkoituksensa

Ei ole sattumaa, että tunne on automaattinen reaktio. Se vastaa aistein havaitsemaamme ärsykkeeseen, jonka sisällämme tai ympärillämme havaitsemme. Jos joutuisimme arvioimaan jokaikisen tilanteen tietoisella, kognitiivisella tasolla, joutuisimme käyttäisimme siihen aivotasollamme valtavan määrän energiaa.

Aistit tuovat informaatiota nopeammin kuin tietoinen mielemme ehtii sitä jäsentää. 

Jo normaalissa tilassa aivojemme energiankulutus kaikesta energiastamme on noin 20%, kuormittuneessa tilassa tuo määrä tuplaantuu.

Energiaa tarvitaan myös muuhun tärkeään – elintoimintojemme ylläpitämiseen, ruoansulatukseen, liikkumiseen, ajatteluun. Näihin ei enää polttoainetta riittäisi, jos kaikki tilanteet joutuisimme automaation sijaan pohtimaan järjellä. Lisäksi toimintamme olisi hidasta, emmekä ehtisi suojaan ennen vaaran kitaan syöksymistä.

Arkinen esimerkki: Jos rankkasateen iskiessä miettisimme ensin todennäköisyyttä kastua, sitten pohtisimme millä meidän kannattaisi suojata itsemme ja kolmanneksi miettisimme, mistä saisimme tällaisen suojan, olisimme jo läpimärkiä.

Aikaa olisi mennyt moninkertainen määrä siihen nähden, mitä äkillinen tunnereaktio saa meissä aikaan: ensimmäisten pisaroiden lyödessä kasvoillemme aistimme saavat meidät toimimaan. Juoksemme suojaan tai käännämme käsissämme olleen salkun päämme suojaksi. Ilman yhtäkään tietoista ajatusta – ne ehtivät sitten myöhemminkin. Huh, mitä äsken oikein tapahtuikaan!

Aistien herättämän tunteen nopeudella ja automaatiolla on myös huonot puolensa. Reagoimme ennenkuin ehdimme pohtia mihin tai miksi. Siksi tietoinen tunteen äärelle pysähtyminen – hengen vetäminen, on ihan varteen otettava neuvo.

Hengitys luo tilaa ärsykkeen, sille merkityksen antamisen ja siihen vastaamisen välille. 

Tunteita ei aina ole helppo sietää, mutta sitä helpompi, mitä enemmän ymmärrämme niiden olevan tärkeitä viestin tuojia, ja mitä enemmän ymmärrämme itse voivamme vaikuttaa niihin merkityksiin, mitä annamme kullekin tunnekokemukselle tietoisessa mielessämme.

Tunne on vain tunne. Mielesi antaa sille merkityksen. Ja mieltäsi ohjaat sinä. Niin hyvin kuin tässä hetkessä pystyt.


Testaa mieltäsi ja tunnemuistojasi!

Katso ylläolevaa kuvaa hetki. Hengitä sitä sisääsi.
  • Mitä näet?
  • Entä mitä tunnet siitä, mitä näet?
  • Millaisia ajatuksia tai mielleyhtymiä kuvasta mieleesi nousee?
  • Herääkö sinussa miellyttäviä vai epämiellyttäviä tunteita?

Jos huomaat sisälläsi epämiellyttäviä, mielipahan tunteita, tunnustele niitä hetki. Mistä ne sinua muistuttavat? Muistatko ehkä kolean koulupäivän, kun koulumatkalla kastuneissa kengissä istuit luokassa koko päivän ja hytisit? Muistavatko aistisi lehtien märkyyden, kostean luihin ja ytimiin menevän koleuden? Muistaako mielesi ne ilkkuvat naurut ja satuttavat sanat, joita kiusaajasi koulumatkalla huutelivat? Vai nouseeko mieleesi joku näkemäsi elokuva, jossa tämä näkymä tiesi vaaraa tai uhkaa? Merkitseekö syksy sinulle apeutta ja alakuloa päättyneestä kesästä ja alkavasta pimeästä ja koleasta ajasta?

Jos huomaat sisälläsi miellyttäviä, mielihyvän tunteita, viivy niissä hetki. Millaisia muistoja niiden alla on vaikuttamassa? Muistaako mielesi ihanat lapsuuden metsäretket yhdessä perheesi kanssa? Mummon kanssa haravoimiset ja mummon ihanan hyräilyn haravoinnin lomassa? Kikatukset ystävien kanssa lehtikasoissa hyppiessä? Vai tuleeko mieleesi se ihana syksy, jolloin teit päätöksen irtautua sinua kuormittaneesta työstä tai ahdistavasta ihmissuhteesta ja koit riemua ja vapautta rinnassasi? Onko syksy sinulle vapauttava lupa käpertyä viltin alle ja antaa aikaa itsellesi tai aloittaa harrastus, joka inspiroi?

Huomaatko, miten aiemmat kokemuksesi vaikuttavat siihen, mitä silmilläsi, visuaalisella aistillasi havainnoit? Koemme maailmaa aistien kautta. Siksi aistit tallentavat myös tunnekokemuksia. Ohi tietoisen mielemme, alitajuntaamme. Sieltä ne myös nousevat erilaisissa hetkissä mieleemme, vaikkemme tietoisesti niitä ajattelisikaan.

Oikeassa elämässä meitä ympäröi varsinainen aistien monikerroksellisuus – äänet, tuoksut, lämpötilat, tuntoaistimukset ja maut. On helppo ymmärtää, että tästä merkkien paljoudesta alitajunta tunnistaa aina jonkin mielleyhtymän, aiemman kokemuksemme. Tämä mielleyhtymä, kuten huomasit, vaikuttaa osaltaan siihen, millaisia tunteita tilanteissa kulloinkin kehoomme herää.


Tunnetaitoja eivät tarvitse vain vilkkaat lapset – kiltit uupuvat herkemmin

”Otetaas tähän tunnetaitoryhmään nämä meidän vilpertit”, kuuluu usein ammattikasvattajan suusta. Kyllä, ympäristöä ja aikuisia koetteleville, kiihtyville lapsille tunteiden säätelytaidoista on hyötyä ilman muuta ympäristön lisäksi myös heille itselleen.

On kuitenkin harhauttavaa ajatella, että vain voimakkaasti reagoivat ja nopeasti nollasta sataan kiihtyvät lapset tarvitsisivat tunne- ja elämäntaidoissa tukemista. Hiljaiset, toiset alati huomioivat, ns. kiltit lapset ovat jo nuoruusiällä riskialttiimpia uupumiseen ja masennukseen.

Nämä aikuisen näkökulmasta ihannelapset muistavat huomioida kyllä muut, tehdä sovitut tehtävät, ponnistella projekteissa, lukea ja saavuttaa tavoitteita, mutta juuri sen takia he myös uupuvat. Suorittamisesta ja toivotulla lailla olemisesta tulee itseään ruokkiva kierre. Lapsi saa myönteistä huomiota, kannustusta ja hänen itsetuntonsa kohenee. Kukapa sellaista ei haluaisi kokea.

Jos tällaisella lapsella ei ole kokemusta – ikään kuin julkilausuttua ja teoin osoitettua lupaa olla myös heikko, osaamaton ja jaksamaton, eri mieltä tai ylipäätään lupaa toimia myös oman tahdon mukaan, suorittamisesta voi aikaa myöten tulla pääsääntöinen tapa elää ja saada hyväksyntää.

Dopamiinisyöksyt aivoissa kannustavat onnistumisten jälkeen jatkamaan samaan malliin ja ajan saatossa aiempi ei enää riitä. On pyrittävä vielä parempaan, vielä täydellisempään suoritukseen ja ennakoitava aikuisen odotukset jo pitkältä. On todettu, että menestysorientoituneet nuoret kokevat muita enemmän uupumusasteista väsymystä ja tottahan se on myös meidän aikuisten keskuudessa.

Innostumisen ja saavutusten varjopuoleksi voi muodostua uupumus.

Uupuneita on yhä useampi ja usein hän on tyttö

Vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn mukaan jo yli kolmasosa 10–11-vuotiaista kokee koulustressiä ja aivan liian moni lapsi irrallisuutta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaiseman selvityksen (2017) mukaan koulu-uupumus myös lukiolaisten keskuudessa on kasvanut. Tytöistä lähes viidesosa ja pojista 8 prosenttia kokee koulu-uupumusta. Luvut ovat vähintään hätkähdyttäviä.

Eräässä tutkimuksessa tutkittiin tyttöjen ja poikien eroja uupumuskokemuksista. Todettiin, että tytöt painottavat kouluarvosanan merkitystä enemmän kuin pojat. Tytöille arvosana oli yhtä kuin totuudenmukainen arvio omasta kyvykkyydestä.

Ei siis ihme, että tämän ajattelumallin kanssa elävä lapsi ajautuu uupumukseen. Lisäksi tytöt arvioivat suorituksensa huonommaksi kuin pojat ja ovat enemmän huolissaan aikuisten mielipiteistä koulumenestyksensä suhteen.

Pienikin epäonnistuminen voi olla lahjakkaalle tytölle minuutta järisyttävä pettymys.

Suomalaisessa yli kymmenen vuotta yläaste- ja lukioikäisiä tutkineessa FinEdu-tutkimuksessa koulu-uupuneiden ja koulusta innostuneiden lisäksi löydettiin muitakin oppilasjaotteluja: innostuneet uupumusta kokevat, negatiivisesti kouluun suhtautuvat sekä kyyniset. Mielenkiintoinen yksityiskohta löytyy ryhmästä kyyniset. Heidän henkinen hyvinvointinsa oli tutkimuksen mukaan yleisesti parempi kuin uupuneilla, koska kyynisillä ei ollut paineita menestymisestä.

“Kyyniset opiskelijat kuitenkin erosivat koulu-uupuneista siinä, että he eivät olleet yhtä stressaantuneita ja väsyneitä opiskelusta, eivätkä he olleet yhtä huolissaan mahdollisista epäonnistumisista koulussa. Myös heidän yleinen hyvinvointinsa oli korkeampi kuin koulu-uupuneiden. Huolimatta vähäisestä innostuksesta ja melko kielteisestä asenteesta koulua kohtaan, näillä nuorilla ei näyttänyt olevan erityisen vakavia ongelmia.”                                              

Salmela-Aro ja Tuominen-Soini, 2013

Kun hyvin käyttäytyvä lapsi on tavoite tulos voi olla surullinen

Kun lapsi saa arvostusta hyvästä käyttäytymisestä ja suorituksistaan koulussa tai harrastuksissa, hän toki saa vahvistusta minäpystyvyydelleen. Itsetunto kohoaa ja se myös on hieno juttu. Hyvä ja toisia kunnioittava käytös on myös arvostettava asia ja osaltaan se kertoo sosiaalisista ja tunnetaidoistakin. Mutta vain osaltaan.

”Tyypillistä koulussa hyvin menestyville oppilaille on se, että he hyväksyvät normit ja odotukset. Tämän takia lahjakas oppilas ahkeroi paljon kouluarvosanojensa eteen, mutta motivaatio siihen lähtee ensisijaisesti tavoitteesta tyydyttää vanhempien ja opettajien tarpeet.

Ahkeruus ja hyvät arvosanat eivät siten ilmennäkään positiivisia tunteita vaan johtuvat ennen kaikkea epävarmuudesta ja pelosta tulla hylätyksi.”

Professori, tutkija Kari Uusikylä, 2005

Valitettavasti meitä epävarmuudesta ja pelosta kiltiksi muokkautuneita aikuisia uupuneita on paljon. Emme me saaneet kuulla, ettei aina tarvitse riittää eikä aina tarvitse miellyttää, emmekä varsinkaan nähneet sitä aikuisten toiminnassa, olemuksissa ja ilmeissä. Työ tuli aina ennen huvia ja siinäkin piilee edelleen viisautensa. Mutta joskus voisi vähän hellittääkin.

Onneksi – oi, onneksi nyt voi, saa olla ja onkin toisin!

Helsingin yliopiston akatemiatutkija, professori Katariina Salmela-Aron tutkimuksessa (2005) todetaan, että nuori, joka kokee muita vähemmän paineita menestyä koulussa, antaa syyksi nimenomaan hyvät ja kestävät ystävyyssuhteet. Vaalikaamme siis niitä.

Kaverit voivat innostaa vähän huonompaankin käyttäytymiseen – ja kyllä, ryhmässä tyhmyys tiivistyy, mutta kaverit ovat loppupelissä kuitenkin niitä, joihin lapsi ja nuori tiukoissa tilanteissa tukeutuu. Niissä, joissa tuntuu, ettei enää jaksa. Siinä kohtaa koulumenestys ei juuri auta, mutta jos ympärillä on yksikin luottokaveri, joka kuuntelee ja ymmärtää, se voi pelastaa.

Opeta kilttiä lasta huomioimaan itseään välillä ensin

Tunnetaitoja opeteltaessa ulotutaan aina myös sosiaaliselle vyöhykkeelle. Minä ja minun tunteet. Sinä ja sinun tunteet. Mutta kilttien ja menestyneiden lasten kohdalla pääpainon olisi hyvä olla niissä omissa tunteissa. Niiden tunnistamisessa ja liikasäätelyn hellittämisessä.

Sinnikkäästi jaksamisrajoillaan keikkuva ihminen on kertakaikkisen taitava tunteidensa vaimentamisessa. Juuri niiden, jotka kertovat, että olisi aika hellittää.

Hän on ylisäätelyn maestro. Siinäkin huipputasolla.

Ylisäätely on kuitenkin tukahduttamista. Oman itsen ja sisäisten viestien tukahduttamista. Eikä tunteitaan kuin tarpeitaankaan voi hiljentää kuin aikansa. Sitten vastaan tulee raja.

Tuo raja ilmenee usein uupumuksena ja kyynistymisenä, mikä on siis terve reaktio epäterveeseen ja liian pitkään jatkuneeseen tilanteeseen. Ylivenymiseen, tekemiseen yli oman inhimillisen rajansa. Siksi kiltille lapselle on hyvä opettaa tervettä itsekkyyttä, omien rajojen kuuntelemista ja kielteisen vastauksen antamista. Kaikkea ei tarvitse niellä, kaikkea ei tarvitse jaksaa.

Menestyneeltä odotetaan lisää menestystä

Menestyksestä tulee lapselle joskus myös sosiaalisissa suhteissa kuormittava tekijä. Menestyspaineessa haluaa käyttää ikätovereita enemmän aikaa opiskeluun, mikä tarkoittaa, että jää väistämättä jostain palasta sosiaalista elämää paitsi. Aiempi menestys luo usein myös ympäristöltä, opettajilta ja vanhemmilta odotuksia menestykseen jatkossakin. Näin nuoret tutkimuksissa ovat kertoneet.

Lapsi tai nuori saattaa kokea, ettei ole tilaa hellittää. Siksi uupunutta koululaista tai opiskelijaa voi olla vaikea tunnistaa. Numerot pysyvät hyvinä, koska nuori yrittää entistä enemmän. Ja myös uupuu enemmän.

Ja kuten mikään ihmisjoukko, eivät lapset  ja nuoretkaan ole yhteen piirakan lohkoon niputettavia. He ovat yksilöitä, joihin vaikuttavat monet muutkin tekijät, etenkin tapa, jolla lapsi kohdataan.

“Uudet tuloksemme osoittavat, että vanhempien kasvatus, joka tukee nuorten autonomiaa, vähensi nuorten koulustressiä.”

“Keskeisin koulustressiä ja koulu-uupumusta selittävä tekijä on psykologisten perustarpeiden ja koulukontekstin yhteensopimattomuus.”

Professori, tutkija Katariina Salmela-Aro Blogikirjoituksessa “Koulu-uupumuksesta intoon” 9.10.2017

Psykologisten perustarpeiden ja koulukontekstin yhteensopimattomuus! Miten me olemme päätyneet tähän? Että inhimillisyys ja koulu, ehkä nykymaailman meno ylipäätään, eivät oikein sovi yhteen. Etteivät ihmisen sisäiset perustarpeet tule tyydytetyiksi koulumaailmassa. Etenkin joukkoon kuulumisen ja merkityksellisyyden tunne nousivat tutkimuksissa esiin vajeina. Jos elämä on suorittamista ja kilpailua toisten tai itsen kanssa, jää syvä merkityksellisyys ontoksi. Ihmisyys kumajaa tyhjyyttään.

Opetellaan siis hellittämistä.

Pitkiä henkäyksiä nopeiden sijaan. Puhutaan vaikeistakin tunteista. Annetaan niillekin tilaa. Ei pusketa niin paljon. Ja puhutaan siitä, mitä liikaa puskemisesta seuraa. Puhutaan siitä, miltä liikaa puskeminen kehossa tuntuu – mistä sen tunnistaa? Ja miten sietää niitä pettymyksiä, ettei olekaan aina kympin, ysin tai kasinkaan oppilas. Että sekin on ok. Ja siltikin sinua rakastetaan.

Ja silloin, juuri silloin – seiskan ja kutosen koenumeron jälkeen, lahjakkaan lapsen kanssa voi pitää lettukestit ihan vain siksi, että lapsi on antanut itsensä olla ihan tavallisen, keskeneräisen ja erehtyvän ihmisen kokoinen!

Mikä elämässä kannatteleva, hyvinvointia ennustava upea taito! Hellittäminen.


Mitä uupumus kouluikäisillä ja nuorilla on?

Uupumuksen kokemukseen liittyvät yleisesti määriteltynä kokemus riittämättömyydestä, pitkäaikaisesta väsymyksestä ja kyynisistä ajatuksista tulevaisuutta kohtaan. Usein uupumukseen liittyy myös somaattisia kehon oireita, kuten päänsärkyä, sumuisuuden tunnetta tai vatsakipuja.

Tunnetasolla uupunut voi olla masentunut, ahdistunut, haluton, voimaton ja kokea merkityksettömyyden tunnetta. Etenkin nuorilla tytöillä uupumukseen liittyy usein myös syömishäiriöitä ja liitoiteltua terveellisyyden tavoittelua.

Uupumus ja liian pitkään jatkunut ylivalppaus- eli stressitila voi lapsesta tai nuoresta näkyä itkuisuutena, univaikeuksina, omiin oloihin vetäytymisenä, alakuloisuutena, toimeen tarttumattomuutena ja sitten taas temperamentista riippuen myös vielä kovempana suorittamisena, esimerkiksi kokeisiin lukemisena.

Niinpä numerot eivät uupuneella lapsella olekaan paras mittari uupumuksen huomaamiseen.

Relatkaa!

Voit tukea suorittajalapsen rohkeutta ihmisen kokoiseen elämään esimerkiksi aloittamalla näistä:

  • Näytä oma ihmisyytesi ja jaksamattomuutesi. Jätä tiskit ja lähde lenkille. Unohda pyykit ja koppaa lapsi sohvalle kainaloon. Sanoita sitä, mitä teet ja miksi. ”Vaikka nuo pyykit tuolla odottaisivat, niin minä haluan nyt antaa itselleni lepoa, pyykit ehtii myöhemminkin!”
  • Rohkaise lasta tunnustelemaan, onko esim. kokeisiin lukemisen tarvetta, vai pärjäisikö tunneilla opitulla ilman ihan niin valtavaa pänttäämistä?
  • Viettäkää “mitään-tekemättömyys-päiviä”. Mitä tapahtuu, jos ei teekään mitään? Kaatuuko maailma? Naurakaa senkin edestä.
  • Hassuttele, vietä kasvatuspaastoviikkoa, relaa vanhemmuudesta ja anna lapsen tehdä itse. Hän selviää kyllä, omalla tavallaan.
  • Sanoita ja nosta esille niitä hetkiä, kun kaikki ei mennyt ihan täydellisesti ja selvisitte silti! Elämä ei ole aina niin vakavaa, eikä kaikkea tarvitse huomioida ihan viimeisen päälle.
  • Viljele hellittämistä kuvaavia lauseita arkeenne: “Vähemmälläkin selviää.” “Eipä elämä tähänkään kaatunut.” “Ihana ottaa rennosti.” “Tästäkin seuraa varmasti jotain hyvää.” “Sun kanssasi on niin ihanaa vaan olla!”

Lue myös kaksiosainen blogikirjoitus On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta?  

Tässä artikkelissa inspiraationa ja lähteinä käytetty mm:

  • Salmela-Aro, Näätänen. Nuorten koulu- uupumusmittari BBI-10. 2005
  • Salmela-Aro, Tuominen-Soini. Koulu-uupumuksesta innostukseen? Teoksessa Välittääkö kukaan? Gaudeamus. 2013
  • Ahvensalmi, Vanhalakka-Ruoho. Opinnoissa menestyvien lukiotyttöjen koulu-uupumus elämänhistorian kontekstissa. 2012
  • Opetus- ja kulttuuriministeriö. Lukioselvitys. Kooste lukion nykytilaa ja kehittämistarpeita koskevista selvityksistä ja tutkimuksista. 2017

Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjänä ja pääkouluttajana sekä tunne- ja taideterapiaohjaajana.

“Vaikka tunnetaitoryhmä ei ole terapiaa, niillä on usein terapeuttinen vaikutus lapsiin ja nuoriin. Läsnä on koulutettu, myötätuntoinen ja itsekin tunteva ohjaaja. Kun lapsi saa tilaa ja konkreettisia keinoja ja väyliä ilmaista itseään, moni tunnemykkyrä avautuu ja hermosto rauhoittuu.”
“Lapsi rohkaistuu enemmän olemaan se, joka on ja epämukavatkin tunteiden kokemiset normalisoituvat. Minä saankin olla minä – kaikkine väreineni! Näitä kokemuksia on joka kerta yhtä koskettava kuulla.”

Tunnetaitoja vahvistetaan korjaavien vuorovaikutuskokemusten kautta – näin neurotiede sen vahvistaa

“Lapsi vajoaa tavoittamattomiin, eikä häneen saa kontaktia. Aina joukkuevalinnan hetkellä sama tilanne”, huokaa opettaja. “Joka kerta se ratkoo ristiriidat nyrkein, vaikka on jo eskarissa – miten se voi kouluun mennä?” jatkaa esikouluopettaja. Millaista infoa neurotiede ojentaa meille valintojemme tueksi näihin tilanteisiin? 
Kuvat: Ingimage

Laumaeläiminä tarpeemme on liittyä toisiimme

Emotionaalisen turvan merkitys on meissä vahva jo kohtulaisena. Kellumme lämmössä, johon läheisten äänet vaimeina kumisevat ja ravinnon- sekä hapensaantimme on fyysisesti napanuoralla varmistettu. Elämämme on kirjaimellisesti kannateltua.

Ihmisen laumaan liittymisen tarve jatkumona kohtukokemukselle on elintärkeä. Ainoastaan toisiin liittymällä – hoivatuksi tulemalla – selviämme hengissä. Sosiaalisen liittymisen tila onkin hermostomme levollisin tila. Silloin voimme turvallisesti kurottautua kontaktiin, ilmaista tarpeemme ja ihanteellisimmillaan ne tulevat riittävästi vastaanotetuiksi. Näin ketjuuntuessaan tämä turvallinen hermoston tila meissä pysyy aktiivisena, emmekä putoa alemmille aivoalueiden ohjauksille.

Jokainen meistä on emotionaalisesti liitetty laumaamme jollain tavalla. Toiset heikommin, toiset vankemmin.

Hermostomme perusvire rakentuu levolliseen tai reaktiiviseen suuntaan riippuen siitä, millainen on ympäristön tila ja lähi-ihmistemme kohtaamisen tavat. Tämä määrittelee pitkälti tulevaisuudessakin sen, miten tunnetilanteissa toimimme.

Esimerkiksi päihteitä käyttävässä, tunneilmaisultaan arvaamattomassa perheessä on tärkeääkin olla valppaana suojaamaan itseään tarvittaessa, mitä taas ei tarvita tunnesiteiltään turvallisessa ja sensitiivisessä kasvuperheessä. Myös synnynnäinen temperamenttimme ja mahdolliset neuropsykiatriset oirekirjot vaikuttavat osaltaan hermostomme reaktiotapaan.

Hermostomme kolme tilaa

Neurotiede on 2000-luvulla laajentanut autonomisen hermoston käsitettä. Nykyään tiedetään, että aktivoivan sympaattisen hermoston rinnalla toimiva rauhoittava parasympaattinen hermostomme jakaantuu kahteen vastakkaiseen – levollisen ja kontaktiin hakeutuvan sekä lamaannuttavan ja passivoivan toiminnan – haarakkeeseen.

Polyvagaalisen teorian kehittäneen neurofysiologi, tohtori Stephen Porgesin (2001) mukaan autonominen hermostomme koostuu siis kolmesta toisiinsa hierarkisesti liittyvästä tasosta, joita voidaan kuvata käänteisen liikennevalomallin mukaisesti näin:

  • TURVA – Sosiaalisen liittymisen hermosto (parasympaattisen hermoston haarake), joka aktivoituu turvallisessa vuorovaikutuksessa. Tämä on kehittynein hermostomme osa, joka osaltaan vastaa rauhoittavasta tunnesäätelystämme. Olomme on levollinen ja luottavainen, ja voimme suunnata toisia kohti. Jos emme kuitenkaan pääse kokemaan turvallista liittymistä toisen ihmisen kanssa, tipahdamme hermostomme astetta kehittymättömämmälle tasolle myös tunnesäätelytaitojen kannalta:
  • UHKA – Taistele ja pakene -hermoston (sympaattinen hermosto) toiminnan alaisuuteen. Tämä osa laittaa kehomme toimimaan ja aktivoitumaan puolustaaksemme itseämme uhkaavassa tai pelottavassa tilanteessa. Kehomme fysiologiset toiminnot kiihtyvät ja yliviritymme – valmistaudumme suojautumaan millisekunneissa. Aktiivisuutta tuntuu etenkin rintakehän alueella. Jos tämäkään toimintamalli ei tilanteessa toimi, pudottaudumme viimeiselle, alkukantaisimmalle tasolle:
  • HENGENVAARA – Lamaannu ja jähmety -hermoston (parasympaattisen hermoston toinen haarake) toiminnan tasolle, mitä eläimillä kutsutaankin valekuoleman tilaksi. Tilanne tuntuu sisäisesti siltä, ettei ole enää mitään keinoja vaikuttaa tilanteeseen itse. On koitettava selviytyä tulemalla mahdollisimman näkymättömäksi, kuten voimakkaissa häpeän ja hämmennyksen hetkissä ja rajuissa henkisten ja fyysisten rajojen rikkomistilanteissa. Tästä puhutaan myös liskoaivojen toimintana. Tällöin kehomme toiminnot hidastuvat ja vaivumme alivireiseen, passivoituneeseen tilaan – ikäänkuin suljemme itsemme kontaktista. Tämän hermostosysteemin toiminta on aktiivinen Porgesin mukaan eritoten vatsan alueella. Ehkäpä “kuin ilmat olisi lyöty pihalle” -olo kuvastaakin juuri tätä.

Tämä autonomisen hermostomme järjestelmä aktivoituu nopeasti ja automaattisesti – ennenkuin edes tiedostamme mitä meissä tapahtuu.

Kaikki hermoston tasot ovat evoluutiossamme merkittäviä. Myös kuolleeksi tekeytymisen taito on säilyttänyt meitä hengissä – se ei siis yksistään ole huono asia, vaan äärimmäisissä tilanteissa mielekäs selviytymiskeino. Emme siis ole hermostomme automaation uhreja vaan juuri se on tehnyt meistä selviytyjiä!

Ihmissuhteissa ei kuitenkaan päästä vuorovaikutukseen kuolleeksi jähmettymällä vaan juurikin kontaktiin kurottautumalla, vaikka sisällämme kuinka pelottaisi. 

Lohdullisesti hermostomme on koko elämämme ajan muovautuva ja voimme itsekin vaikuttaa sen tilaan niin kehon kuin mielenkin kautta. Psykofyysiset terapeuttiset lähestymistavat perustuvat juuri tähän muovautuvuuteen ja keho-mieliyhteyteen.

 

Kannatteleeko aikuinen minua ja tunteitani – onko tässä kehossani turvallista olla?

Jos turvallista vuorovaikutusta ei pääse kokemaan, eikä lähellä ole emotionaalisesti kannattelevia aikuisia, kyky olla levollisesti yhteydessä omiin tunteisiin, kehon tuntemuksiin ja toisiin ihmisiin kehittyy heikoksi ja puutteelliseksi. Tunnekehoyhteys haurastuu, eikä tunteita siten ole mahdollista tunnistaa. Tunteiden ilmaiseminen muuttuu enemmän tahdottomaksi reaktiivisuudeksi kuin tiedostavaksi tunteiden sanoittamiseksi.

Niin sanottu tunnetilojen sietoikkuna kapeutuu ja lapsi tipahtaa helposti pienemmästäkin ärsykkeestä sen ulkopuolelle. Varsinkaan aivojen kuormittuessa ongelmien ratkaiseminen ja tunteiden sääteleminen eivät onnistu. Käyttöenergian vähentyessä ohjaus siirtyy aivojen ja hermoston alempiin osiin ja käyttäytyminen muuttuu reaktiiviseksi. Silloin lapsi aktivoituu toimimaan voimakkaasti itsestään ulospäin tai passivoituu ja kääntyy sisäänpäin, tavoittamattomiin.

Sisäisesti nämä ovat hermoston selviytymiskeinoja lapselle liian uhkaavaksi tai kuormittavaksi koetusta tilanteesta.

Niin riittävän yhteyden vaille jääminen, hauras tunnekehoyhteys kuin hermoston tasoilla alemmas tipahtaminenkin näkyvät lapsista ja nuorista kullekin yksilöllisellä tavalla. Kuka vaikeissa tilanteissa vajoaa näkymättömän panssarilasin taakse, kuka syyttää muita, kuka paiskoo tavaroita, kuka valehtelee päästäkseen pälkähästä tai kohtelee ystäviään fyysisesti tai henkisesti väkivaltaisesti.
Myös lapsen luontainen kehittymättömyys pudottaa lapsen hermostojärjestelmässään alemmalle tasolle tuon tuosta, kunnes säätelevä etuotsalohko pikkuhiljaa kypsyy – nuoreen aikuisuuteen saakka. Tulet siis tarvitsemaan kärsivällisyyttä lapsesi kanssa vielä pitkään.

Korjaavat turvan kokemukset hermoston kehitysmoottorina 

Neurotieteen tutkimukset antavat tuloksillaan selkeän suunnan aikuisille lisätä turvan kokemusta haastavissa vuorovaikutustilanteissa lasten kanssa uhan lisäämisen – tuomion, rangaistusten ja yksin jättämisen – sijaan. Näin tarjoamme korjaavia kokemuksia lapsen hätätoiminnossa olevalle hermostolle – olimme sitten vanhempia, sijaisvanhempia, opettajia tai terapiatyötä tarjoavia. Hätä kun ei poistu käskemällä, vaan turvaa riittävästi lisäämällä.

Voimme katsoa pinnalla näkyvän läpi ja nostaa lapsen hermoston aktivointitasoa hengitys kerrallaan takaisin sosiaalisen liittymisen tilaan.

Mitä alemmalla tasolla lapsi on, sitä enemmän hän sinua tarvitsee

Vanhempana on hyvä tiedostaa, että mitä alemmalle hermoston tasolle lapsi kussakin hetkessä on joutunut, sitä enemmän hän tarvitsee emotionaalisen turvan kokemusta sinulta, jotta voi nousta hermostojärjestelmässään ylöspäin.

Ojenna siis kätesi ja kutsu lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaansa. Anna tilaa, kiireettömyyttä, syliä, silitystä, hyräilyä, hyväksyvää katsetta ja ilmettä, kosketusta olkapäälle, avointa kehosi asentoa, rauhallista hengitysrytmiä, lempeää ja kutsuvaa äänensävyä, kainaloon kaappaamista, yhdessä puuhastelua, käteen tarttumista, rohkaisua, olon ja sisäisen myllerryksen ymmärtävää sanoittamista. Välitä sitä turvallista olemusta, mikä sinulle on luontaista välittää.

Vasta ylimmälle portaalle päästyään lapsi on kykenevä keskustelemaan tilanteesta tai ylipäätään rauhoittumaan.

Ylöspäin kipuamaan ei pieni lapsi, eikä teini-ikäinenkään pääse vielä omin konstein – siihen hän tarvitsee sinua, turvallista aikuista.

Kun sosiaalisen liittymisen hermosto taas pikkuhiljaa aktivoituu, koko lapsen olemus vapautuu. Kehon asento ja rintakehä avautuu, pään asento nousee, jännitys kehosta vapautuu ja lihakset rentoutuvat, katse avartuu kohtaamaan ja korvat ottamaan verbaalista viestiä vastaan – levollisuus alkaa välittyä pienen pienten kehollisten avautumisten myötä. Ehkä myös sanoja alkaa löytyä yhteiseen vuorovaikutukseen hengitettäväksi, vastaanotettavaksi ja ihmeteltäväksi.

Näin itsesäätely alkaa kokemus kokemukselta lapselle mahdollistua. Tunnetaidot saavat ensisiemeniään ja aikaa myöten idut alkavat kurottautua taivasta – ja muita kohti.


RENTOUTA KASVOSI – AKTIVOI LEVOLLISUUTESI

Sosiaalisen liittymisen hermosto on kytköksissä kasvojen lihaksistoon – katseeseen, puheeseen ja kuulemiseen sekä kehon avoimiin eleisiin. Turvallisessa tilanteessa ne avautuvat vastaanottamaan, uhkaavassa tilanteessa ne sulkeutuvat. Nämä lihakset säännöstelevät myös sydäntä ja sitä kautta kiihtymistämme tai rauhoittumistamme. Levollinen kasvojen ilme siis aktivoi rauhoittumista fysiologisesti – näin levollinen lapseen katsominen rauhoittaa myös sinua.

Kokeile kasvojesi ja hengityksesi rentouttamista näin:

  • Sulje silmäsi ja anna hartioidesi valahtaa alaspäin.
  • Kuvittele, että otsaasi koskettaa lempeät, lämpöiset sormenpäät, jotka kulkevat hitaasti kulmiesi yli toiselta puolelta toiselle rentouttaen koko otsasi, silmäkulmasi ja silmäsi.
  • Anna kulmiesi laskeutua alaspäin ja silmiesi levätä kuopissaan.
  • Anna kielen valahtaa rennoksi suussasi.
  • Aisti hengitystäsi ja sen rytmiä. Anna sen keinuttaa ja hyväillä sinua sisäisesti.
  • Kuvittele tuoksuttavasi nenäsi alla pientä herkkää kukkaa, josta juuri ja juuri saat hennon vienon tuoksun havaittavaksesi. Varo, ettei hento kukka taivu hengityksestäsi.
  • Voit halutessasi vielä kokeilla, mitä silmät kiinni hymyileminen sinussa vaikuttaa – kun kukan tuoksu saa mielihyvähormonit sisälläsi pisaroimaan.

Mitä aistit kehossasi ja olossasi? Muuttuiko olotilasi? Millaisissa tilanteissa voisit käyttää tätä tukenasi?


Artikkelissa lähteinä käytetty:

Anssi Leikola, Jukka Mäkelä, Marko Punkanen: Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma. Katsaus Duodecim-lehdessä 1/2016.

Stephen W. Porges: The polyvagal theory: New insights into adaptive reactions of the autonomic nervous system. US National Library on Medicine National Institutes of Health. 4/2009. Saatavilla: National Center for Biotechnology Information.

Kirsi Törmi: Miksi minulle aina käy näin? Autonomisen hermoston osuus vuorovaikutussuhteissamme. 5.10.2017 Uudistuva terveydenhoito.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjänä ja pääkouluttajana sekä tunne- ja taideterapiaohjaajana.

“Vaikka tunnetaitoryhmä ei ole terapiaa, niillä on usein terapeuttinen vaikutus lapsiin ja nuoriin. Läsnä on koulutettu, myötätuntoinen ja itsekin tunteva ohjaaja. Kun lapsi saa tilaa ja konkreettisia keinoja ja väyliä ilmaista itseään, moni tunnemykkyrä avautuu ja hermosto rauhoittuu. Lapsi rohkaistuu enemmän olemaan se, joka on ja epämukavatkin tunteiden kokemiset normalisoituvat. Minä saankin olla minä – kaikkine väreineni! Näitä kokemuksia on joka kerta yhtä koskettava kuulla.”

Emotionaalinen turvattomuus astuu paikalle kun lapsen kokemus mitätöidään

“Et saa tuntea näin! Ole coolimpi, tai muut nauraa. Pitää vastata niinkuin opettaja odottaa. Pitää olla kiltisti ja reippaasti! Pitää osata jo, mennä jo, tehdä jo! On vaan jaksettava!”

Emotionaalisessa turvattomuudessa on kyse kokemuksesta, ettei riitä, kelpaa tai tule hyväksytyksi sellaisena kuin on. Keskeneräisenä, osaamattomana, ujona, herkkänä, vahvoine tai heiveröisine eriävine mielipiteineen ja ennenkaikkea tunteineen ja tarpeineen.

Turvattomuuden kokemus lähtee syntymään meihin usein jo lapsena, mutta voi vahvistua missä kohtaa elämäämme tahansa. Vaativuus, ankaruus, kohtuuttomat odotukset ja aikuisen oma, lapsen päälle loiskima viha ja häpeä ovat hyvin tyypillisiä emotionaalisen turvattomuuden tunteen synnyttäjiä.

Kaikki nämä voivat tapahtua myös sanattomasti, perheen tai ryhmän vallitsevana ilmapiirinä. Huokailuina, murahduksina, tuomitsevina katseina tai katsomattomuuksina. Pieninä, kaiken puhuvina kiskaisuina kädestä – “nyt olet kunnolla, etkä kitise koko ajan!”

Mitä sanasi paljastavat sinusta?

Me aikuiset osaamme pukea odotuksemme ja vaatimuksemme myös lauseisiin, joilla kiellämme lasta tuntemasta, niinkuin tuntisi. “Ylös vaan, ei sattunut!”, kun lapsi itkee kaatumistaan. “Nyt olet kiltisti tai lähdet autoon rauhoittumaan”, kun lapsi ei jaksa kulkea mukana ja ilmaisee väsymystään. “Sulle ei kyllä mikään kelpaa”, kun lapsi ilmoittaa erimielisyytensä ruoasta tai saamastaan lahjasta.

Tällaisista lauseista kuultaa, että aikuinen joko

  • ottaa lapsen sanomiset ja kokemuksen henkilökohtaisena loukkauksena (jos omat rajat tai erillisyys ei ole selvä)
  • pelkää lapsen tunteen vahvistumista (jos kokemus omista tunteista on kielteinen tai itselle ei suo vahvoja tunteiden ilmaisuja tai mielipahan tunteita)
  • pelkää oman kontrollin menettämistä suhteessa lapseen (jos ei ole kosketuksissa omaan voimaansa eikä siten ole kokemusta siitä, että omassa voimassa voi pysyä lapsen tunteista huolimatta)
  • kokee lapsen tarpeiden ilmaisut uhkana omien tarpeiden täyttymiselle (jos yhteys omiin tarpeisiin on heikko, eikä omia tarpeita ole osannut puolustaa ja tyydyttää ajoissa tai jos sekä-että ajattelu on vieras)
  • kokee, että lapsen käytös on suorassa yhteydessä omiin taitoihin kasvattajana (jos oma identiteetti on rakentunut pitkälle sen varaan, millaisia lapseni ovat tai jos sen avulla on luonut arvostusta muihin vanhempiin tai kollegoihin) tai
  • kuulee lapsen eriävät mielipiteet, tykkäämiset ja ei-tykkäämiset niskurointina ja ilkeytenä (jos ei ole ymmärrystä lapsen ja nuoren kehityksen vaiheista sekä biologisesta välttämättömyydestä kokeilla, tehdä virheitä ja oppia tai jos itsellä ei ole ollut lapsena oikeutta olla eri mieltä kuin aikuinen)

Kasvatatko huomaamattasi lastasi tunnekielteiseksi?

Pienillä, arkisilla lauseilla mitätöimme helposti lapsen kokemuksen, ylitämme hänen minuuden rajansa. Haluamme kasvattaa, ohjata omasta mielestämme oikeaan ja turvata lapsen elämää.

Huomaamattamme olemme ottaneet pois oikeuden tuntea, kokea ja tarvita niinkuin lapsi aidosti tekisi.

Toivomme, että lapsi tai nuori alkaisi näin muokkautua kuvaksi, joka mielessämme on – omaksi parhaakseen. Reippaaksi, kiltiksi, tottelevaksi lapseksi. Mutta millainen sellainen lapsi oikeastaan sisältään on?

Kiltti lapsi nielee tarpeensa, jottei olisi aikuiselle hankala. Hän peittää mielipahan tunteensa sisuksiinsa, jottei aiheuttaisi kiusallisia tilanteita. Hän pakottaa itsensä reippaaksi, vaikka sisimmässä huutaisi hätä. Hän menee kouluun, vaikka vielä on flunssasta toipilaana tai syö vanhemman antaman kuumelääkkeen, jotta jaksaisi. Hän suorittaa, tekee ja pusertaa, vaikka olisi jo uupunut. Hän on minikokoinen tuleva burn-out -aikuinen.

Perheissä ja ryhmissä, joissa säännöt ja hyvä käytös menevät inhimillisen kohtaamisen edelle, emotionaalinen turvattomuus on usein läsnä.

Osata ja tehdä oikein. Osata vastata syyttävään kysymykseen “miksi teit noin?” Osata tunnekuohussaan nöyrtyä ja pyytää anteeksi, vaikkei ole itsekään tullut kokemuksessaan kuulluksi “nyt kyllä pyydät anteeksi”. Ottaa huppu pois päästä, vaikka sisällä huutaa epävarmuus, “katso silmiin, kun puhun sinulle!” Osata hiljentyä, vaikka sisällä painaa möykky, “mitä sä jaksat mankua noin pienestä?”. Tai vain pystyä nielemään tunteensa, kun ei ole ketään ottamassa koppia, auttamassa jäsentämään sisäistä oloa tai kanssasäätelemässä kuohua.

Turvattomuus johtaa kontrollointiin ja elämän kapeutumiseen

Turvattomuus on kipeä ja yksinäinen, tyhjyyttä humiseva tunne. Tunne siitä, ettei kukaan kannattele, vaan on jaksettava ja pärjättävä yksin. On suostuttava vaikkei haluaisi, koska niin on tottunut tekemään. Itseään ei oikein osaa puolustaakaan, saati ilmaista syvimpiä tarpeitaan. Ei ole tullut kuulluksi, ymmärretyksi, vastaanotetuksi. Koska emotionaalinen turvattomuus on kipeä ja epämääräinen olo hylätyksi tulemisesta, peitämme sitä alitajuisesti monilla eri tavoilla.

Kontrolloimme, hallitsemme, suoritamme, miellytämme ja väännymme monelle korkkiruuvin kierrokselle, vaikkemme haluaisi tai jaksaisi ja vaikka omat tarpeemme tulisivat jälleen niellyiksi. Mutta onhan se meille jo tuttua. Turvaahan sekin on, vaikkakin näennäistä. Niin olemme tottuneet saavamme hyväksyntää, ehkä jopa kiitosta ja ihailua.

Päädymme olemaan jotain, mitä ajattelemme muiden odottavan, emmekä edes tiedä kuka oikeasti olemme tuon kaiken alla.

Opettele hyväksymään inhimillisyyttä

Emotionaalinen turva on edellytys sille, että ylipäätään uskallamme ilmaista ja näyttää tunteitamme toisille, olla inhimillisesti tarvitsevia. Kun tunneilmapiiri on hyväksyvä, turvallinen ja kannatteleva, ei energia mene tunteiden peittämiseen. Silloin tietää, että tulee kuulluksi ja hyväksytyksi kaikkine puolineen, niine ei-niin-täydellisineenkin.

Niin perheissä kuin lapsiryhmissäkin aikuinen voi alkaa rakentaa emotionaalista turvan ilmapiiriä tulemalla itse tutuksi omien tunteidensa kanssa – sallimalla itselleen tunteita ja harjoittelemalla tunteiden kannattelua ilman niiden panttaamista tai toisten päälle tiuskimista. Mitä enemmän ymmärrämme ja hyväksymme tunteiden virtauksia itsessämme, sitä enemmän pystymme sallimaan niitä myös lapselle.

Alamme ymmärtämään, että lapsen sanat ja käytös ovat vain lapsen kokoinen tapa ilmaista itseään, eivätkä ne enää ole uhka meille, vanhemmuudellemme tai ammattitaidollemme. Ei, vaikka lapsi sanoillaan meitä kohtaan purkautuisikin. Alamme kokea tervettä erillisyyttä ja voimaa. Turvaa olla, muista ja muiden reaktioista huolimatta. Rajamme alkavat rakentua vuotavista jämäköiksi. Tuomitsevuus kääntyy myötätunnoksi ja ymmärtämiseksi, koska uhkaa ei enää ole, vaan sisällämme lepää turva, jossa itsekin voimme levätä.

Emotionaalisen turvan rakentaminen alkaa aina aikuisesta itsestään. Omien tunteiden ja tarpeiden sallimisesta.

Aloita vaikka näistä:

  • Tutustu tunteisiisi. Kutsu ne kylään ja anna niiden tuntua. Katso ja ihmettele. Kysy, mitä ne kaipaavat ja kuuntele kuin hyvää ystävääsi.
  • Kun lapsen käytös tai mielipide ärsyttää, hengitä syvään ja sano itsellesi esimerkiksi:
    • “Huh, ottaapa koville. Silti en kaada oloani lapsen päälle. Selviän kyllä.”
    • “On ok, etten tiedä, mitä tehdä. Voin silti hengittää. Hengitän lapselleni, hengitän itselleni, hengitän tälle tilanteelle.”
    • “Lapsi purkaa vain omaa oloaan näillä sanoillaan, olen erillinen, mutta voin silti ymmärtää.”
    • “Lapsi saa tarvita sitä, mitä tarvitsee, se ei ole minulta pois. Saan yhtäaikaa pitää huolta omista tarpeistani. Tarpeemme ovat sekä-että, ei joko-tai.”
  • Lapsen tai nuoren “kiukutellessa”, ollessa eri mieltä tai jaksamaton, totea takaisin, mitä aistit hänen kokemuksestaan ilman omia mielipiteitäsi tai tulkintojasi: 
    • “Sä et yhtään enää jaksaisi, kun tarttisit jo lepoakin välillä.”
    • “Sulle toi on tosi tärkeää.”
    • “Ärsyttääkö sua, kun haluaisit enemmän pystyä vaikuttamaan tähän, että sunkin mielipiteesi kuultaisiin?”
    • Tunnustele, miltä tällainen lapsen kokemuksen puhdas takaisinpeilaus sinussa herättää?
  • Kysy itseltäsi, mitä eritoten kaipaat elämässäsi. Kirjoita asioita ylös. Mikä olisi pienin askel, minkä voisit ottaa kohti niitä juuri nyt?
  • Hakeudu ryhmiin, terapiaan tai sellaisten ystävien luokse, joiden seurassa voit tulla turvallisesti kuulluksi.
  • Rakenna tietoisesti leppoisia hetkiä perheessänne tai ryhmässänne. Keskity hyvään ja toimivaan. Kasvattamisen sijaan hellitä välillä suitsista – hassuttele, hulluttele ja peuhaa! Siedä välillä sotkua ja epäjärjestystä. Anna elämän olla hauskaa ja spontaania.
  • Salli ja hyväksy inhimillisyys. Tarpeitasi et voi hallita, ne kuuluvat ihmisyyteen. Tunteitasi et voi peitellä, ne tuovat värit elämääsi. Epämiellyttävätkin tunteet kuuluvat elämään.

Silloin, kun vähiten jaksaisit, tarvitset eniten myötätuntoa itsellesi. Silloin kun voimasi ovat lopussa, astuu inhimillisyys näkyville. Ja silloinkin teet juuri niin hyvin, kuin voimavarasi siinä hetkessä antavat myöten. Silloinkin olet paras oma itsesi sen hetkisillä voimavaroillasi.

Niin on myös lapsesi. Joka ikinen hetki. Omine voimavaroineen. Silloin kun vähiten ansaitsisi, hän eniten tarvitsee turvaasi ja hyväksyntääsi.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja, kouluttaja ja kirjailija.

Emotionaalisen turvan lisäämistä harjoitellaan ja koetaan myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.

 

 

”Mun sisäinen möykky pääsi musta ulos!” Tunnekokemuksia voidaan käsitellä kuvallisen työskentelyn kautta

Tunteilla ei ole aikakäsitystä. Jo kauan aikaa sitten kokemasi tunne voi aktivoitua alkuperäisellä voimakkuudellaan tässä hetkessä. Siihen perustuu osaltaan myös tunnetyöskentelyn vaikuttavuus. Menneitä tunnekokemuksia voidaan käsitellä nykyhetkessä – purkaa ja eheyttää niitä.

Pelkästään verbaalisesti emme pääse tietoisen mielen alle – aitoon tunnekokemukseen käsiksi – sillä sanat pitävät meitä kiinni mielessä ja järjessä, missä itse tuntemista ei ole.

Mieli toimii sanojen kautta ja blokkaa siksi paljon tunnekokemuksen sanatonta kokemisen tilaa. Tunteilla itsellään ei ole sanoja, vaan ihminen luo kullekin kokemukselleen omat sanansa. Sanat siis saattavat luoda kokemuksestamme kapean tai laimean kuvan, tai värittää sitä alkuperäisestä poikkeavaksi, ellet todella ole harjoitellut tunnesanavarastosi rikastamista ja sen käyttöä. Moni meistä on tuskaillutkin sitä, ettei ”tähän oikein ole edes sanoja” tai ”miten mä nyt tämän oikein sanoisin?”

Miten sitten tunnekokemukseen, ehkä kauankin aikaa sitten alaspainettuun tai pitkän aikaa mieltä mustanneeseen, voi päästä käsiksi? Miten tunteitaan voi avata, jos oloilleen ei vielä edes ole sanoja? Miten voi avata jotain, mistä ei edes tiedä mitä se on?

Mieli arvioi ja analysoi, keho kokee

Avain tunteisiin on kehomme, omiin kehollisiin tuntemuksiin laskeutuminen. Analysoimatta, tietämättä, pohtimatta kokemusta järjellä puhki. Helpommin sanottu kuin tehty. Vasen aivopuoliskomme, tuo tietävä, suorittava ja kategorisoiva osa meistä, on tietoyhteiskunnassamme jatkuvasti jollei ylikierroksilla niin ainakin aktiivisessa toiminnassa. Vasemman aivopuoliskon ja ajattelemisen liika aktiivisuus vie meitä kuitenkin kauemmas tuntemiselta, aitoudeltamme.

Mieli on niin innokkaasti mukana kaikessa sanoineen, tuomitsemisineen ja arvottamisineen, että sen hiljentäminen vain päättämällä ei useimmilta meistä suoralta kädeltä onnistu. Sen suojamuurien läpi voidaan kuitenkin päästä aktivoimalla oikeaa, luovaa aivopuoliskoamme, missä sijaitsee oleminen, kokeminen, kuvat, luovuus, tunteminen ja antautuminen.

Oikeaa aivopuoliskoa voidaan aktivoida kaikella aistitoimintoja aktivoivalla toiminnalla.

Näitä ovat esimerkiksi hyväksyvä kosketus, tietoisen läsnäolon ja kehon aistimusten harjoitukset, hengitykseen keskittyminen, luova työskentely kuten maalaaminen, ympärillä olevan todellisuuden aistiminen tietoisesti jokaisen aistikanavan kautta, ja etenkin kaikki sellainen toiminta ja olemisen tapa, missä päästään kokemukselliseen flow-tilaan, jossa aikakin tuntuu häviävän. Koiranpentua silittäessäsi, puutarhaa kuokkiessasi, lapsesi kanssa peuhatessasi, rakastellessasi, neuloessasi, värittäessäsi tai piirustellessasi koukeroita toisensa perään.

Oikea aivopuolisko kokee ja kuvallistaa

Neurotieteilijöiden mukaan oikea aivopuolisko on vasenta kehittyneempi ja aktiivisempi ensimmäisten elinvuosiemme aikana, jolloin sanallinen ymmärryskykymme ei vielä ole kehittynyt. Oikea aivopuolisko siis kokee ilman sanoja. Siksi se tarjoaa suoremman kanavan kehon tuntemuksiin, tunteiden virtauksiin ja elettyjen kokemusten värikkääseen kuvastoon.

Oikea aivopuolisko on tunteidemme perusta. Arjessa tämä yksi monista oikean aivopuoliskon toiminnoista punoutuu vasemman aivopuoliskon hallitsemiin informaation ja sen rationaalisen päättelyn ja lokeroimisen virtauksiin. Näin voimme muun muassa muodostaa kokonaisuuksia ja tehdä päätöksiä, joihin tarvitaan sekä tunteita että analyyttista pohdintaa.

Oikea aivopuolisko käyttää sanattomia kuvia ja kielikuvia sekä koko kehon aisteja informaatiovälineinään. Siksi kuvallinen työskentely on tunteiden käsittelyssä tehokas väylä tunnekokemusten avaamiseen, niiden jäsentämiseen, purkamiseen ja käsittelyyn. Kuvallinen työskentely itsessäänkään ei tarvitse sanoja ollakseen kokijalleen vaikuttavaa.

Kuvalla, joka on sisäisyydestä kummunnut, on verbaaliterapiaa enemmän vaikutusta alitajuntaamme. Kuva, värit ja muoto puhuttelevat ja koskettavat sanoja syvemmälle.

”Jos ei ois sanoja, vois silti maalata.” Tunnetaitoryhmään osallistunut lapsi

Kuvallinen tunnetyöskentely kutsuu heittäytymään

Jokainen, joka on työstänyt tunteitaan paperille tai saveen, tietää omakohtaisesti, miten rentouttava ja vapauttava kokemus luova kuvallinen tunnetyöskentely on. Kuvallisesta työskentelystä on myös tutkimustuloksia. Erään tutkimuksen mukaan stressihormoni kortisolin tuotanto aleni selvästi aikuisilla taiteellisen työskentelyn aikana.

Jopa sosiaalisia taitoja voidaan paperilla harjoitella piirustellen, maalaten ja kokeillen uutta. Ryhmänä tehtävien yhteisten maalausten kautta voidaan tuottaa näkyville kohtaamisen ja rajojen laittamisen haasteita ja kokeilla uusia tapoja niihin. Miten kaksi väriä (ihmistä tai asiaa) kohtaavat paperilla? Mitä uutta syntyy, jos ne kohtaavat? Mitä jää syntymättä, jos ne eivät kohtaa?

Kuvallisen työskentelyn kautta paperille muodostuneesta voidaan esittää kysymyksiä ilman tietämisen pakkoa. Voidaan tutkia, ihmetellä ja pohtia. Ai tältäkö se näyttääkin. Näinkö kaukana nämä osat ovatkin toisistaan? Entä jos ne olisivat lähempänä? Mitä tämä mössö elämässäni on?

Kuva puhuu puolestaan, sillä se herättää tekijässään aina jotain – onhan se syntynytkin alitajunnan eli tuntevan osamme tuotoksena.

Kuvassa työstetty voi antaa mallin, mihin tarttua

Eteen piirrettyä voidaan muokata lähes loputtomasti. Sitä voidaan peittää, kasvattaa, korostaa tai siitä voidaan poistaa elementtejä. Joskus kuvan haluaa tuhota kokonaan ja alkaa luoda jotain ihan uutta. Tuhoamisen – pois pyyhkimisen tai päälle maalaamisen – merkitys luovassa työskentelyssä liittyy sekä vanhasta luopumiseen että jonkin uuden syntymisen mahdollisuuteen, uusiin näkökulmiin.

Ei voi syntyä uutta ennen kuin vanha on pois saateltu, käsitelty. Elämässäkin toistuu jatkuva muutos – luopumisen ja irtipäästämisen sekä uudelle antautumisen vaihtelu. Kuvassa ne voi työstää yhdeksi kokonaisuudeksi, nähdä irtipäästämisen merkitys ja kokea kehossa sen tuoma vapautus. Kuvakaan ei kuitenkaan pääty tuhoamiseen, vaan kuolemisesta syntyy aina jotain uutta, vähintään ihmisen mielessä ja näkökulmissa. Voidaan myös lähteä näkökulmasta, että tämä mitä nyt on on, mitä teen tällä kaikella – miten hyödynnän tämän uudeksi tuhoamatta vanhaa? Voidaan myös tutkia johonkin jumittamisen syitä – jumitanko säilyttämiseen, kaiken tuhoamiseen tai uuden jatkuvaan ahmimiseen? Miltä se näyttää, miten se vaikuttaa siihen, mitä paperille syntyy?

Mitä jos päästäisinkin irti kaikesta raskaasta paperillani (elämässäni)? Pyyhkisin sen mustalla alleen tai repisin palasiksi? Miltä tuntuisi päästää irti siitä, mitä olen vaivalla paperille (elämääni) tehnyt? Miten pelottavalta pelkästään tässä paperilla tuntuu se, ettei menneeseen kuvaan (elämään, ihmissuhteeseen, asiaan) olisikaan enää paluuta? Voisiko jotain uutta syntyä, voisinko antaa sille mahdollisuuden? Tässä paperilla vain?

Näin kuvallisen työskentelyn kautta voi saada ensimmäisen konkreettisen mallin uskallukselle uuden aloittamiseksi. Juuri tähän kokemukseen ja mieleen tallentuneeseen kuvaan voi palata arjen todellisissa tilanteissa. ”Silloinkin uskalsin. Siinä paperilla uskalsin.” Rohkeuden tai uuden näkökulman valitsemisen voi näin siirtää edessä olevaan oikeaan elämän- tai vuorovaikutuksen tilanteeseen. On jo jotain mallia, mihin tarttua.

Kiellänkö vai tuonko vihdoin näkyville?

”Kieltäytymällä näkemästä, kuulemasta, tuntemasta ja käsittelemästä epämiellyttäviä asioita voi ostaa aikaa – siirtää niiden käsittelyä myöhemmäksi ja kenties paremmaksi ajankohdaksi – mutta usein arvaamattoman kalliilla hinnalla. Energia sitoutuukin hetkessä elämisen sijaan asioiden ei-näkemiseen, ei-kuulemiseen, ei-tuntemiseen ja ei-ajattelemiseen.”

Mimmu Rankanen, Taideterapian perusteet, 2009

Itsensä ja todellisuutensa kieltäminen on yksi itsetuhoisen toiminnan ytimistä. Kieltämiseen ja ei-tuntemiseen, kaiken peittämiseen meneekin juuri se tunne-energia, minkä kuuluisi antaa meille voimaa ja potentiaalia kasvuumme. Alamme kääntyä yhä enemmän muuksi kuin omaksi aidoksi kuvaksemme, vääntäytyä suojaaviin rooleihin ja toimintapoihin, defensseihin. Ja niin alun perin suojaksemme tarkoitetusta tavasta olla ja reagoida kasvaakin aikaa myöten oman itsemme vankila.

Kuva antaa mahdollisuuden näyttää sisäinen kipumme, tuoda se päivänvaloon. Kun jonkin tuo päivänvaloon, se alkaa saada ympärilleen uutta tapaa katsoa sitä. Tulee uusia näkökulmia ja asiaa pystyy suhteuttamaan elämäänsä realistisemmin. Möykky ei olekaan enää sellainen, mikä imee syvemmälle, vaan siitä voidaan ponkaista eteenpäin, vähintäänkin valita asenne, jolla möykkyä katsoo. Usein möykystä myös löytyy toivoa, yksityiskohta, joka muistuttaakin valosta ja jota voi lähteä vahvistamaan. “Tätä valoa, tätä toivoa vahvistan!”

Ihminen ei voi muuttaa mitään ennen kuin tulee tietoiseksi siitä – näkee – mitä pitää muuttaa. Kuvan kautta näkyväksi tuleminen usein avaa ihmisessä jotain uutta.

”Kun mä katsoin sitä kuvaa siinä edessä, sitä hirveetä vihreää, mä niinku tajusin, etteihän se ole edes totta. Se, mitä mun mieli on siitä jutusta koko ajan sanonut. Mikä hillitön vapautus! Mä voinkin katsoa sitä ihan eri suunnasta ja ihan erilaisin ajatuksin! Mä halusin heti tuoda siihen keltaista, sellasta iloa ja valoa!”

Kun sisäinen kaaos saa muodon

Luovassa kuvallisessa tunnetyöskentelyssä sisäinen olotila pääsee siis käsien kautta ulos. Kaaos saa muodon – ja olo tulee konkreettisesti näkyviin eteemme. ”Näin minä tunnen, tällainen olen”. Oman itsensä, oman sisäisyyden näkemisen jälkeen, voi alkaa syvempi itsen välinen keskustelu. Kuva antaa usein uudenlaisia näkökulmia, erilaista etäisyyttä siihen, minkä alla on ehkä jo pitkäänkin ollut.

Kokemus alkaa muotojen ja värien kautta jäsentyä ja selkeytyä. Se alkaa saada pikkuhiljaa myös sanoja. Niitä, joita alussa ei ollut. Ensin itselle, ja aikaa myöten ehkä myös toisille. Terapeutille, ryhmälle tai läheiselle. Jotain yhteistä jaettavaa alkaa sanojen myötä syntyä, sillä ihmisten välinen ymmärrys tapahtuu pääosin kuitenkin sanojen, sen vasemman aivopuoliskon tuotosten kautta.

Kuvien kautta ymmärrys voi siis muodostua uudella tavalla. Vasemman ja oikean aivopuoliskon yhteistyö voi rakentua tasapainoisemmaksi, olematta kummankaan puolen valtapeliä. Kuvat ja kokemukset täydentyvät järjellisen ymmärryksen ja sanojen kautta.

Kuvallisessa tunnetyöskentelyssä edetään usein tyhjän paperin jumista (tunnetukoksesta) paperille kaiken oksentamiseen. Kaaoksen katsomisesta ahdistukseen. Hämmennyksestä asteittaiseen ymmärrykseen ja oivaltamiseen. Jäsennyksen ja selkeyden jälkeen voimaantumisen ja vapautumisen kokemukseen. Paperilla sisäistä kaaosta on lupa muuttaa. On lupa kokeilla erilaisia keinoja muutokselle. Kun käsillään muuttaa sisäisyyttään paperilla, se alkaa myös sisällä muuttua.

Luova kuvallinen tunnetyöskentely on näkyväksi tuottamista, itsensä ilmaisemista sekä uuteen astumisen ja uusien toimintatapojen harjoittelua turvallisesti paperilla ennen niiden oikeaan elämään käytäntöön ottamista. Kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja usein avaa toisen tuhat lisää. Sellaisia tuhansia, joissa on toivoa ja valoa.

“Pimeyttä emme voi poistaa, mutta valoa voimme aina lisätä.” 


Kokeile kuvallista luovaa tunnetyöskentelyä!

  1. Ota eteesi tyhjä, mahdollisimman iso paperi. Voit käyttää värikyniä, väripastelleja tai mitä tahansa maaleja. Halutessasi voit laittaa taustalle kevyttä instrumenttaalimusiikkia soimaan.
  2. Sulje silmäsi ja keskity hetkeksi hengitykseesi. Tunne sen virtaus sisään ja ulos kehostasi. Tunne, miten rintakehäsi kohoaa ja laskee. Aisti, miten hengityksesi virtaa ja miltä se tuntuu kehossasi. Syvään virtaavalta? Kevyesti pyörteiseltä? Laajentuvalta usvalta?
  3. Anna tietoisuutesi mennä siihen osaan kehosi aistimuksia, mikä nyt tietoisuuttasi kutsuu. Tuntuuko jossain painon tunnetta? Puristusta? Pistelyä? Raskautta? Kapeutta? Vietä hetki tämän tuntemuksesi kanssa vain aistien, tekemättä aistimukselle mitään. Näetkö värejä tai muotoja tuossa aistimuksessasi?
  4. Avaa silmäsi ja anna käsiesi tunnustella paperia. Voit laittaa silmät kiinni ja antaa käsiesi vaeltaa hetken paperilla sen ääriviivoja tutkien, sen pinta-alaa ja pinnan tuntua maistellen. Näin maadoitat itsesi kuvatyöskentelyyn.
  5. Ala tuoda paperille kokemaasi aistimusta intuitiivisesti, tavoitteetta. Mistä väristä aloittaisit? Mistä kohtaa paperia? Millaista muotoa piirtäisit? Kulmikasta vai pyöreää? Abstraktia vai kuvaavaa? Voit antaa pensselin tai kynän vain kulkea paperilla silmät kiinni, irrottamatta kynää paperista.
  6. Maalaa/piirrä niin kauan, kuin haluat. Anna kuvan muuttua alkuperäisestä. On ok muuttaa mielipidettään, väriä ja suuntaa. On ok maalata tai piirtää aiemman päälle. On ok tehdä työstä kirjava tai kaikenpuhuvan musta. Kaikki, mitä paperilla teet on oikein. On vain sinun tapasi ja se on oikea juuri nyt. Suositeltavaa on maalata tai piirtää ainakin puolen tunnin ajan. Hyvä vinkki on laittaa puhelimeen ajastus, jolloin voit heittäytyä luomiseen ilman ajan katoamisen vaaraa, jos sinulla on vielä jotain aikataulutettua samalle päivälle.
  7. Katso kuvaasi ensin läheltä, sitten etäältä. Mitä näet? Mikä kiinnittää erityisesti huomiosi? Mistä työssäsi pidät, mistä et – miksi? Mitä värejä käytit? Mitä et? Miksi? Turhauttiko työskentelyssäsi jokin kohta – mikä? Miten pääsit turhautumisen yli? Jos katsot työtäsi eri kulmista, miten se muuttuu? Miltä kehossasi tuntuu katsoa kuvaa? Miten kuva tuntuu hengityksessäsi? Rintakehässäsi? Vatsassasi? Raajoissasi?
  8. Anna työstäsi nousta sanoja ja ominaisuuksia mieleesi. Kirjoita niitä ylös paperille. Anna niistä sitten muodostua jokin teksti tai loru. Mitä työsi haluaa sinulle kertoa? Miten otat sen vastaan?
  9. Jos haluat, voit vielä muuttaa kuvaa. Minkä kohdan siitä haluaisit muuttaa? Miten sen tekisit?
  10. Katso uutta syntynyttä kuvaa. Mitä se herättää sinussa nyt? Mitä se nyt sinulle kertoo? Miltä kehossasi tuntuu, kun katsot uutta kuvaa? Miten tämä uusi näkyisi elämässäsi? Millainen uudenlainen toiminta tämä paperille tekemäsi muutos sinun elämässäsi tai käsittelemässäsi asiassa olisi?

Harjoitus: ©Anne-Mari Jääskinen

Kirjoituksen lähteinä: Daniel Siegel, Mindsight. Muutoksen tiede. [2012] 2015. Mimmu Rankanen, Hanna Hentinen, Meri-Helga Mantere. Taideterapian perusteet. 2009.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja. Hän käyttää työssään niin kouluttajana kuin terapiaohjaajana luovan tunnetyöskentelyn menetelmiä, kuten kuvallista tai savityöskentelyä. Anne-Mari syventää parhaillaan taideterapian menetelmäosaamistaan ammatillisessa lisäkoulutuksessa.

”Olen kokenut vahvasti sekä omalla kohdallani, että asiakas- ja ryhmätyöskentelyissä, että keho ja kuva ovat sanoja huomattavasti aidompi ja syvempi ilmaisun väylä tunnekokemuksille. Etenkin kipeille ja jopa kielletyille tunteillemme.”

Luovaa tunnetyöskentelyä sisältyy myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutukseen, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.

Vaikeiden tunteiden hyväksyminen nopeuttaa olosi kohenemista

Kuvat: Pixabay

Saako pelottaa? Saako itkeä, kun siltä tuntuu? Saako vihaa ilmaista toiselle? Saako olla heikko, jos ei jaksa? Useimmat meistä vastaavat muiden ihmisten kohdalla näihin epäröimättä kyllä. Mutta miten toimit omien vaikeiden ja raastavienkin tunteiden kanssa tosielämän hetkissä? Miten todella toimit myös alitajuntasi tasolla?

Suhtautumisemme omiin epämiellyttäviltä tuntuviin, ns. mielipahan tunteisiin, on usein hyvin kielteinen. Hoemme itsellemme keskellä tunnemyllerrystämme, ettei näin saisi tuntea tai että muut voivat nähdä tunteemme, minkä ajattelemme johtavan johonkin pahaan. Tai jos emme tietoisesti näin hoe, saatamme kuitenkin kehollisesti painaa ja kiristää tunteemme lihaksillamme huomaamattammekin kanveesiin. Peittelemme, käännämme itseämme solmuun ja kerta kaikkiaan pakotamme tunteemme lukkoon kehoomme.

Olet menossa palaveriin, jossa sinun tulisi osoittaa kykysi vastaanottaa jo kauan haluamasi työtehtävä. Jännitys kuristaa kurkussasi, sydämesi pamppailee rinnassasi ja tunnet kämmentesi hikoilevan. Ylävatsassasi kouraisee ja käsivarsissakin kihelmöi. Olisi niin tärkeää onnistua nyt!

Kaiken tämän tunnemyllerryksen ja kehon aistimusten kourissa mielesi kuitenkin päättää, ettei tällaista sovi nyt tuntea. ”Aikuinen ihminen, kyllä kai sinä nyt tällaisesta selviät. Ryhdistäydy nyt, nehän muuten näkee, että sua jännittää.” Alitajuntasi kertoo kehollesi: Jos jännityksesi näkyy, olet heikompi kuin muut – tulet syödyksi. Peitä se!

Useiden tutkimusten mukaan ihmiset, jotka peittävät ns. negatiivisia tunteitaan, kokevat suurempaa stressiä kuin ne, jotka hyväksyvät vaikeatkin tunteensa ja suhtautuvat niihin myötätuntoisesti. Berkeleyn yliopiston tänä vuonna julkaiseman tutkimuksen tulokset vahvistavat, että kielteisten tunteiden tunteminen on yleisempää niillä henkilöillä, jotka pääsääntöisesti kieltävät hankalat mielipahan tunteensa. Tutkimuksesta on kertonut myös Helsingin Sanomat. Mielipahan tunteiden kieltäminen jättää meidät sisältä yksin ja lisää pahaa oloa pitkälläkin tähtäimellä, vaikka tarkoituksemme onkin juuri päinvastainen – poistaa voimia kuluttava tunne tuntumasta.

Peittely johtaa sisäiseen sotatilaan

Hankaliksi kokemillamme mielipahan tunteilla on meitä suojaavat tehtävänsä ja siksi niitä on tärkeä kuulla. Esimerkiksi jännitys valpastuttaa meidät uudessa tilanteessa huomioimaan asioita ja valitsemaan siten toimintamme tarkoituksenmukaisesti. Edellä mainitun esimerkin jännitys voi kertoa toiveesta onnistua ja tulla hyväksytyksi, tarpeesta saada varmuutta tai turvaa, halusta kokea pätevyyttä tai ehkäpä toiveesta kokea yhteenkuuluvuutta ja siten tuntea olevamme osa porukkaa. Hyvin inhimillistä siis.

Jos peitämme tätä inhimillistä, tarvitsevaa ja meille viestiä tuovaa puoltamme, aiheutamme itsellemme sisäisen ristiriidan, sotatilan ja alas painava olotila pitkittyy. Yhtäällä sisällämme huutaa kehomme tarve turvaan ja toisaalla sen päälle huutaa mitätöivä ja pelkkään suorittamiseen keskittyvä mielemme ääni. Koska mielen ääni on usein kovempi ja haluamme pois kehomme jännitystä tuntevasta kiusallisestakin kokemuksesta, annamme mielen äänelle usein enemmän huomiota.

Jos kuitenkin ymmärrämme, että kaikki tunteet ovat osa inhimillistä, arvokasta minuuttamme, voimme lempeydellä huomioida myös turvan tarpeemme, josta jännitys on tullut kertomaan. Silloin voimme suhtautua siihen myötätunnolla, arvokkuudella ja antaa sen äänen kuulua. Kuunnella. Ottaa vastaan ja lempeästi, pakottamatta rauhoittaa itseämme. Vaikkapa silitellen kehoamme sisäisesti hengitykseen keskittymällä, sen rytmiin antautumalla. ”Näin paljon tämä jännittää minua nyt. Haluaisin niin onnistua. Ei ihme, että jännittää.” ”Ei ole hätää, riittää, että olen minä. Saa jännittää ja on luonnollista, että se jännittävässä tilanteessa myös näkyy. Selviän tästä kyllä.” Tunteelle luvan antamalla se pääsee myös vapautumaan meistä nopeammin.

Lempeys itseä kohtaan ja itseilmaisu ovat terveysteko

Myötätunnolla ja kuunnellen itseään voi kohdata muidenkin epämiellyttävien tunteiden kanssa. Erityisen tärkeäksi myötätuntoinen suhtautuminen nousee etenkin vihan kohdalla. Michiganissa tehdyssä 17 vuoden tutkimuksessa todettiin jo vuonna 2003, että ne ihmiset, jotka eivät ilmaisseet vihaansa toisten ihmisten taholta kokemissaan epäoikeudenmukaisissa hyökkäämistilanteissa, todettiin sairastuvan sydänsairauksiin ja jopa kuolevan aiemmin kuin saman ikäryhmän miehet ja naiset, jotka antoivat suoraa palautetta vastaavissa tilanteissa.

Vihan rakentava ilmaisu on siis jo terveysteko itseä kohtaan – silloin se ei jää kehoomme aiheuttamaan tulehdustiloja ja sairauksia. Samalla se on sitä myös toisille – viha ei silloin räjähdä tai tule tuhoisasti puretuksi, eikä toisaalta myöskään jää epämääräiseksi möykyksi tunneilmapiiriä rasittamaan.

Rajansa rakentavasti ilmaiseva ihminen luo turvaa ympärilleen, koska muut voivat luottaa, että hän ilmaisee itseään rehellisesti. Tunnerehellisen ihmisen tunnesaldo pysyy tasapainossa, eikä kumuloidu liikaa. Kumuloituessaan kenen tahansa tunnesaldo voi räjähtää mitättömässäkin tilanteessa. Jokainen, joka on kokenut elämässään kuormitusta ja stressiä, paineita selviytyä, tunnistaa tämän dynamiikan. Kun rahkapurkki tippuu katastrofaalisessa aamussa lattialle ja roiskuu juuri silitetyille housuille, voi räjähdys tapahtua salaman nopeasti. Mutta jos tunteitaan on jo aiemmin ilmaissut ja käsitellyt ja tunnesaldo on tasapainossa, on tällaisessakin tilanteessa helpompi löytää tie aivojen ylätielle – rauhoittavan etuotsalohkon järkevään toimintaan. Hengittää syvään ja todeta, ettei kaikki nyt mene ihan putkeen, mutta tästäkin selvitään. Tilanteeseen voi jopa löytää huumoria.

Vaikean tunteen hyväksymistä voi harjoitella

Tunteiden kanssa toimimista voi onneksi harjoitella riippumatta lähtökohdistamme tai sisäistämistämme vahingollisista lapsuuden malleista.

Voit alkuun harjoitella vaikean tunteen hyväksymistä palauttamalla mieleesi jonkin jo tapahtuneen tilanteen, jossa koit vahvoja epämiellyttäviä mielipahan tunteita kuten vihaa, pettymystä, pelkoa, jännitystä, epävarmuutta, turhautumista, epätoivoa tai avuttomuutta.

Harjoittele vaikean tunteen hyväksymistä:

  • Huomioi, mitä kehossasi tapahtuu hankalassa tilanteessa. Missä kehosi osassa tunnet jotain? Mikä muuttuu? Kiristyykö jokin kohta tai lihas? Mitä kasvoillasi tapahtuu, entä niskassasi? Aisti ja havainnoi. Keskittymistäsi auttaa, jos suljet silmäsi.
  • Huomioi myös ajatuksesi, joita mielesi pyörittää, mutta älä takerru niihin tai edes usko niitä. Pelolla ja vihalla on paisutteleva luonne. Katso vain ajatuksiasi uteliaasti kuin kotiisi saapunutta vierasta ja lähetä ne sitten taas matkaan. ”Kas vain, tällaisia ajatuksia. Mielenkiintoista.”
  • Mitä tahansa tunnetkin, kuljeta hengityksesi tuolle alueelle. Voit laittaa myös kätesi ko. kohdan päälle ja auttaa siten kehoosi keskittymistä.
  • Anna hengityksen rentouttaa lihaksiasi ja jännityksiä kehostasi. Sano tietoisesti hengityksesi tahdissa: ”Saa tuntua tältä, saan kokea tätä kehossani, ei ole hätää.” Toista mielessäsi myötätuntoisia ajatuksia itseäsi ja tunnettasi kohtaan.
  • Laske tietoisesti hartiasi, anna kasvolihastesi valahtaa rentoina maata kohti, anna leuan rentoutua ja kielen levätä rentona suussasi. ”Saa tuntua miltä tuntuukaan. Voin samaan aikaan kokea tätä rennosti itseäni tutkien. Ei ole kiirettä, ei ole hätää. Kaikesta sisälläni ja ympärilläni tapahtuvasta huolimatta voin nyt vaan olla tässä ja hengittää.”
  • Tiedosta, ettet ole yhtä kuin tunteesi tai olotilasi, et edes ajatuksesi. Ne ovat vain osa sinua, joita voit myötätuntoisesti tarkkailla. Pysyt kuitenkin itse ohjaksissa, tarkkailijana samaan aikaan, kun koet sitä mitä koet.

Anna tälle kaikelle kiirehtimättä aikaa. Halutessasi ja rajallisessa aikatilanteessa voit laittaa puhelimesi hälyttämään ensimmäisillä kerroilla vaikkapa 5 tai 10 minuutin jälkeen, jolloin voit rauhassa keskittyä itsesi aistimiseen. Voit yllättyä, miten paljon tunteesi ehtii muuttua jo niin lyhyessä ajassa, kun annat sille myötätuntoisen huomiosi. Myötätuntoa ja tuomitsemista ei voi kokea samanaikaisesti. Siksikin myötätuntoinen itseen suhtautuminen kannattaa.

Lapsen kanssa aikuinen voi toimia tällaisena tunteen kanssasäätelijänä ja myötätuntoisena vaikeankin tunteen kohtaajana, johon lapsi voi kiinnittyä. Näin voimme tietoisesti alkaa katkaista sukupolvilta toisille siirtyneitä haitallisia malleja ja siirtyä rakentavampaan, myötätuntoisempaan ja terveempää elämää rakentavaan suuntaan.


Tiesitkö?

  • Myötätuntoinen suhtautuminen itseen lisää mielihyvähormoni oksitosiinin ja vähentää stressihormoni kortisolin tuotantoa.
  • Jo tunteen nimeämisen on todettu aktivoivan rauhoittavan etuotsalohkon toimintaa tunnetilanteissa.
  • Tietoinen hidastaminen tunnekuohutilanteessa vaikeiden tunteiden kanssa aktivoi etuotsalohkon säätelyjärjestelmän toimintaa ja vähentää pelkokeskus amygdalan aktiivisuutta.
  • Rauhallinen hengitys rauhoittaa myös sydämen sykettä, mikä aktivoi rauhoittavan parasympaattisen hermostomme toimintaa.
  • Kosketus on yksi nopeimmin vaikuttavista lohdun ja tunnesäätelyn keinoista. Itseäänkin voi koskettaa myötätuntoisesti ja hyväksyvästi vaikkapa kämmenselkään tai silittää käsivarresta.
  • Tunnesäätely opitaan mallista jo lapsuudessa. Sisäistettyä mallia voi itse kuitenkin päivittää opettelemalla myötätuntoista suhtautumista itseen etenkin hankalissa tilanteissa ja tunteissa.

Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin kasvattajallekin.